Uutiset

Prosessioikeutta oikeudenalana ei niin sanotuissa paremmissa tieteellisissä piireissä arvosteta. Oikeudenala kuitenkin saa ja on aina saanut kiitosta monipuolisista ja täsmällisistä käsitteistään, jotka kuvaavat suurin piirtein kaikkea mahdollista, mitä oikeudenkäynnissä ja tuomioistuimissa voi tapahtua. Selkokielisyyden kannattaja tosin moitiskelee käsitteiden outoja ja monesti latinalaisperäisiä nimiä. Mitä tarkoittavat asialegitimaatio, kompetenssikompetenssi, lis pendens, oikeusvoima, non liquet ja preventioperiaate? Merkitykset ovat kaukana yleiskielestä ja pudottavat maallikot heti kyydistä. Latinaakin osaava jää ihmettelemään, kun ”preventio” ei tarkoitakaan estämistä vaan päinvastoin jatkuvuutta. Eipä silti, prosessioikeuden jargonia ei osaa moni juristikaan, vaikka hänet on siihen opiskeluaikanaan pakkoperehdytetty.

Prosessioikeuden käsitemaailma kuitenkin alkaa hämärtyä, mitä yleisimpiin ja tavalliselle ihmiselle läheisimpiin asioihin siirrytään. Jo nimitys ”prosessioikeus” on tavallaan kummajainen. Se tarkoittaa periaatteessa sitä oikeussääntöjen kokonaisuutta, joka ohjaa tavalla tai toisella ”oikeudellisiksi” luonnehdittuja menettelyjä eli ”prosesseja”. Oppiaineena prosessioikeus opettaa näitä sääntöjä (tai modernimmin tukee niiden oppimista), tieteenalana se puolestaan tutkii niitä nimenomaan oikeudellisin menetelmin. Määre ”oikeudellinen” on moniselitteinen. Oikeudenkäynnin ”oikeudellisuudesta” ei liene erimielisyyttä, ja kaikkea muutakin, mitä tuomioistuimissa (tai laajemmin lainkäyttöelimissä) tehdään, lienee lupa pitää oikeudellisena ja näin prosessioikeuden opetuksen ja tutkimuksen kohteena. Sen sijaan monet vaihtoehtoisen riidanratkaisun väylät eivät myönnä olevansa ”oikeudellisia” (’sovittelu on ei-oikeutta’). Niiden katsominen oikeudellisiksi on siis väkinäistä. Näitä ei-oikeudellisia prosesseja kuitenkin opetetaan ja tutkitaan prosessioikeudessa, mikä on epäjohdonmukaista. Syynä on kyynikon mielestä se, että muutakaan paikkaa niille ei oikeusjärjestyksestä ja oppiainekartalta löydy. Parempaa selitystä hakeva alkaa puhua erilaisten prosessien perheyhtäläisyydestä (tai Goethen sanoin vaaliheimolaisuudesta), joka ei sekään perusteluna ole kummoinen.

Käsitteet ”lainkäyttö” ja hieman modernimpi ”oikeudenkäyttö” eivät nekään ole kaikkein selvimpiä. Niiden ydinalue on valtiollisten tuomioistuinten toiminta ja rooli oikeudellisten kiistojen käsittelyssä. Käsitteinä nämä kaksi ovat useimpien mielestä täydellisiä synonyymejä, koska ”laki” tietenkin sisältää myös ei-kirjoitetun oikeuden. Tieteen termipankki antaakin niille saman määritelmän: ne tarkoittavat ”aineellisoikeudellisen lain soveltamista tuomioistuimessa”. On helppo nähdä, että kumpikin käsite kytkeytyy vahvasti järjestelmänäkökulmaan: lain ja oikeuden ”käyttämistä” tarkastellaan perinteisten tuomioistuinten näkökulmasta ja ennen kaikkea tuomarin kannalta. Tämä ei ketään hämmästytä. Perinteinen prosessioikeushan on aina ollut tuomareiden oikeutta, sillä enemmän tai vähemmän alitajuisesti on tapana samastua yksittäistä oikeudenkäyntiä käsittelevään tuomariin ja miettiä, mitä hän saa tehdä tai ei saa tehdä. Aineellisen oikeuden maailmassa tullaan jotenkin toimeen käsitteellä ”oikeussuoja”. Tarkka sekään ei ole. Sitä voidaan käyttää joko järjestelmätasoilla (’oikeussuoja ei Suomessa toteudu kunnolla’) tai yksilötasolla (’kuluttaja ei saa oikeussuojaa tällaisissa pienen intressin asioissa’), jopa puhuttaessa yksittäisestä oikeudenkäynnistä (’A ei saanut oikeussuojaa aloittamassaan oikeudenkäynnissä’). Sen sijaan kielikuva ”oikeussuojasta oikeudenkäynnissä” kuulostaa juhlavalta mutta jää vaille todellista informaatioarvoa.

Oikeudenhoito on vanhempi ja osaksi jo arkaistisen sävyn saanut käsite. Wikipedia antaa sille seuraavan määritelmän: oikeudenhoito on ”toimintaa, jolla valtio järjestää ja hoitaa lakien soveltamisen käytäntöön”. Sama määritelmä oli käytössä jo 1950-luvulla, joskin silloin oikeudenhoitoon luettiin ”lainkäytön järjestäminen ja hoitaminen” (Tirkkonen 1961 s. 7). Oikeudenhoitoon kuuluvat näin tuomiovalta ja oikeushallinto. Tässä suhteessa kielenkäytössä lienee pientä siirtymää. Nykylukija liittää oikeudenhoidon nimenomaan jälkimmäiseen eli oikeushallintoon. Näin oikeudenhoito on vastaamista tuomioistuinten – eli tuomioistuinlaitoksen – järjestysmuodosta, ylläpitämisestä ja valvonnasta. Pulmaksi tällöin jää vain se, katsotaanko oikeushallinnoksi vain oikeuslaitoksen keskushallinto (eli oikeusministeriön ja nykyisin myös tuomioistuinviraston tekemiset ja tekemättä jättämiset) vai tulisiko käsitteeseen sisällyttää myös lainkäyttölinjojen tai yksittäisten tuomioistuinten sisäinen hallinto. (Toki voidaan sanoa, että Suomessa lainkäytön linjoilla ei ole omaa linjahallintoa.) Synonyymisanakirja ei näe käsitteiden välillä eroja: lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito ovat yhtä ja samaa. Tämä niputtaminen onkin tavallaan loogista. Kaikki käsitteet nimittäin rakentuvat samalla lähtökohdalle, ne ovat järjestelmälähtöisiä ja tuomioistuinkeskeisiä.

Moderni tutkimus on hakenut käsitteitä, jotka kuvaisivat kansalaisen näkökulmaa vastakohtana tuomarin ja järjestelmän näkökulmalle. Lähes valtavirraksi nousseessa access to justice -tutkimuksessa tähän käytetään oikeuksiin pääsemisen käsitettä, joka on suora käännös tutkimussuuntaukselle nimenkin antaneesta englanninkielisestä termistä. Joskus puhutaan ”oikeuden saavutettavuudesta”, mutta se ei anna kuvaa aktiivisesta toiminnasta. Se on pikemminkin passivoiva ja vastuuta hämärtävä ilmaus. Vaikka oikeuksiin pääseminen siirtää näkökulman kansalaiseen, silläkin on omat rasitteensa. Ensiksikin se tavallaan ennakoi oikeuksiin pääsemistä eli menestymistä. Toiseksi termi olettaa, että kansalaisella oikeudellisessa todellisuudessa on tällainen oikeus, johon hän on oikeutettu pääsemään. Kysymys on vain oikeuden toteutumisesta käytännössä. Itse asiassa loogisempaa olisi puhua oikeuden hakemisesta (’driving to justice’). Ennen kuin lopputulos tiedetään, emme voi sanoa, onko kysymys kansalaisen oikeuksiin pääsemisestä, joka joko onnistuu tai epäonnistuu. Osa oikeudenkäynneistähän päättyy tuomioon, jolla todetaan, ettei oikeudenhakijalla ollut väittämäänsä oikeutta. Access to justice -tutkimusta onkin joskus moitittu siitä, että se olettaa – ehkä yksinkertaisuuden vuoksi – oikeudenhakijan selvää ja lopulta tunnustettua oikeutta. Tästä seuraa, että access to justice -tutkimukseen sisältyy vaara vastapuolen oikeussuojantarpeen alitajuisesta vähättelemisestä.

Kansalaisen yrityksiä päästä oikeuksiinsa – eli hakea oikeuksiaan – on tapana kutsua asianajamiseksi. Asianajaminen on osaksi yleiskielinen termi: se tarkoittaa kansalaisen omia toimia, jotka ajoittuvat joko oikeudenkäyntiä (tai vastaavaa ”oikeudellista” menettelyä) edeltävään aikaan, itse oikeudenkäyntiin tai sen jälkeiseen aikaan. Näiden toimien ei tarvitse olla oikeudellisia, vielä vähemmän nimenomaan prosessitoimia. Toimet määrittää näin niiden tarkoitus, kansalaisen motiivi. Asianajamisella on lisäksi myös erityismerkitys, jolloin se tarkoittaa lakimiehen antamaa oikeudellista apua maallikko-oikeudenhakijalle. Avustaminen on osa tätä professionaalista ja normaalisti palkkiota edellyttävää asianajamista: sanan perusmerkitys tarkoittaa toimimista oikeudenkäynnissä itsekin läsnä olevan asianosaisen puolesta. Avustaja huolehtii pohjimmiltaan päämiehensä kommunikaatiosta yhtäältä suhteessa tuomioistuimeen, toisaalta suhteessa vastapuoleen. Myös sanaa ”oikeusapu” käytetään monissa yhteyksissä, mistä seuraa, että se on erityisen monimerkityksinen – ja siitä syystä lähes käyttökelvoton – käsite. Oikeusapu voi tarkoittaa kokonaisvastuuta oikeudenkäynnistä, asianosaisen avustamista jossain sen vaiheessa, oikeudenkäynnistä aiheutuvien kustannusten maksamista tai pelkkää oikeudellisten neuvojen antamista. Sitä paitsi termillä on omat erityismerkityksensä kansainvälisessä prosessioikeudessa.

Liialliseen synkistelyyn ei ole aihetta. Monipuolistunut prosessioikeuden tutkimus on vielä uutta, ja tarpeelliset käsitteet aikanaan muodostetaan. Toki selvää on, että tiedon välittämiseen samasta asiasta ei tarvita kolmea käsitettä lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito. Pienen parannuksen toisi se, että termi ”oikeudenhoito” korvaisi hieman epäilyttävän ”oikeushallinnon”. Oikeushallinto-sana antaa vaikutelman siitä, että toimeenpanovalta aidosti valvoisi tuomioistuinten lainkäyttöä, toisin sanoen määräisi, miten asiat ratkaistaan. Vakiintuneessa oikeusvaltiossa oikeushallinto on käytännössä määrärahaohjausta. Sanoilla ”oikeudenkäyttö” ja ”lainkäyttö” ei ole eroa, joskin ensimmäisen etuna on vihjaus oikeudenmukaisuudesta, mikä sopii paremmin nykyajatteluun. Sen sijaan kansalaisnäkökulmaa ja kansalaisen tavoitteita, osaksi myös aktiivisuutta, paremmin kuvaavat käsitteet olisi luotava nopeasti. Niiden puuttuminen osoittaa, kuinka vähän oikeudenkäytön asiakaskunta on saanut huomiota oikeudellisessa kielenkäytössä. Vuoden 2003 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea joutuikin aikanaan korostamaan, että tuomioistuimet ovat olemassa kansalaisia eivätkä kansalaiset tuomioistuimia varten. Ehkä kysymys oli edistyshenkisestä retoriikasta, ehkä asenteet olivat niin vääristyneitä, että tällainen itsestäänselvyys piti todeta. Samaan hengenvetoon voisi kenties jatkaa, että prosessilait ovat olemassa oikeutta hakevia eivätkä tuomareita ja prosessioikeuden tutkijoita varten.

Risto Koulu

Kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat tuottaneet erilaisia kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista. Kaavaillut yhteiskunnat sijoittuvat mielellään kaukaiseen tulevaisuuteen, esimerkiksi 802 207 vuoden päähän (H.G. Wells: ”The Time Machine”). Kaukainen tulevaisuus ei aseta sellaisia rajoituksia mielikuvitukselle, mitä nykyhetken realiteetit tuovat lähitulevaisuuteen. Tavallisesti tulevaisuuden yhteiskunta on dystopinen tai ainakin pahan joskin piilevän ristiriidan rasittama. Harmoninen yhteiselo ihanneyhteisöissä ei ymmärrettävästi anna tilaa tarinalle, joka kiinnostaisi lukijaa tai katsojaa. Pastoraaliset idyllit menivät muodista jo 1800-luvun lopulla, ja 1900-luku tappoi viimeistään kehitysoptimismin, toisin sanoen luulot siitä, että sellaisiin joskus päästä

isiin. Ennustuksilla nimittäin pitää olla jonkinlainen todellisuuspohja eli alkutodennäköisyys.

Vakavat, ”tieteellistä” uskottavuutta hakevat ennusteet ovat paljon harvemmassa. Niiden laatija tietää, että tulevaisuuteen vaikuttavia tekijöitä on liiaksi: kaikkea ei voi ottaa huomioon (”emme tiedä, mitä emme tiedä”). Myös aikajänne tällaisissa hahmotelmissa on lyhyt, enimmilläänkin vuosikymmen tai pari. Nykyhetkestä ei yksinkertaisesti voi ekstrapoloida (kuten sanotaan) sen pitemmälle. Vielä harvinaisempia ovat ”tieteelliset” ennusteet siitä, millaista lainkäyttö on tulevaisuuden maailmassa, miten oikeusjärjestys toimii ja miten kansalaiset pääsevät oikeuksiinsa. Tällaisissa ennustuksissa on toki pakko lähteä olettamasta, että ihmisillä on oikeuksia toisiaan kohtaan. Muutoinhan ennustukselta katoaa pohja. Ehkä kiinnostavimmat ennustukset oikeuksiin pääsemisestä löytyvät T. Baron Russellin kirjasta ”A hundred years hence: the expectations of optimist”. Russell uhraa kirjassaan kokonaisen luvun nimenomaan näille pohdinnoille. Vaikka kirja ilmestyi vuonna 1906, se oli hieman anakronistinen. Se heijastaa myöhäisviktoriaanista kehitysuskoa ja luottamusta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.

T. Baron Russell on ajan unohtama suuruus. Hän oli aikansa kulttuuripersoona, litterati ja monipuolisuusmies, renessanssiajan l’uomo universale’n kansanpainos. Hän kirjoitti romaaneja, historiateoksia, elämäkertoja ja erilaisia sanakirjoja. Hänen kirjansa sanonnoista, sananlaskuista ja sananparsista ovat edelleen tutkijakäytössä ja jopa myynnissä, mikä on oikeastaan uskomaton saavutus. Sen sijaan hänen tulevaisuuskatsauksensa on, toisin kuin esimerkiksi Edward Bellamyn vastaava teos (”Backward”), täysin unohtunut. Totta on, että kummallakaan teoksella ei juuri ole niin sanottuja kirjallisia ansioita, itse asiassa ne ovat puuduttavaa saarnaamista. Samanhenkisistä kirjoista elämään on jäänyt vain Jack Londonin valedokumentti (’mockdocument’) nimeltään ”Iron Heel”.

Mutta se ennusteen tekijästä: on aika palata itse ennusteeseen. Russell uskoi liikuttavan naivisti ihmisen eettiseen kehitykseen. Sadan vuoden päästä – eli 2000-luvun alussa – ihmiset olivat hänen mielestään moraalisesti korkeammalla tasolla kuin nyt (eli 1900-luvun alussa). Säädettyjä lakeja noudatettiin, koska siihen oli yhteisöllinen ja moraalinen velvollisuus. Siitä huolimatta ihmiset tekivät edelleen rikoksia ja riitelivät keskenään. Näin tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä tarvittiin, joskin paljon vähemmän kuin nykyisin (eli vuonna 1906). Myös lakimiesten ammattikunta oli ennallaan, ja heille jäi tuomioistuinten pyörittäminen ja oikeudenkäyntien hoitaminen. Hän ei selvästikään pitänyt täysin ”lakimiehetöntä” maailmaa mahdollisena eikä olisi saanut kannattajia varhaisesta vaihtoehtoisen riidanratkaisun liikkeestä, jos sellaista olisi tuolloin ollut. Oikeudenkäynnit olivat Russellin mukaan kuitenkin kehittyneet suuresti: rikosasian oikeudenkäynti ei ollut ”niin aktiivinen” eikä riita-asian ”niin raskassoutuinen” kuin hänen aikanaan. Russellin mielessä tuntuvat kangastelleen adversiaalinen rikosasian oikeudenkäynti ja kevennetty riita-asian oikeudenkäynti, jotka olivat tuolloin sangen kaukaisia haaveita. Tosin jälkimmäisessä Russell iski kirveensä kiveen: moderni riita-asian oikeudenkäynti on vähintään yhtä raskas ja kallis kuin aikanaan 1900-luvun alussa, kiitos paljolti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ideaalin – niin vastaansanomaton kuin tuo ideaali sinänsä onkin. Yksityiskohtiin hän ei mennyt, joten lukijan mielikuvituksen varaan jää, millaisia nämä tulevaisuuden ihanneoikeudenkäynnit olisivat olleet.

Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Russellin mielipiteet oikeudenkäynnin kustannuksista ja niiden maksamisesta. Russell oletti, että sadan vuoden päästä valtio maksoi kaikki oikeudenkäynnin kustannukset, myös hävinneen asianosaisen. Hävinnytkin asianosainen oli nimittäin tehnyt oikeudenkäyntiin ryhtymällä palveluksen yhteiskunnalle. Tämä ajatus ei ole ottanut silloin eikä myöhemminkään tulta: radikaaleinkin uudistaja myöntää enintään sen, että hävinnyt asianosainen on antanut panoksensa oikeuskehitykselle ja ansaitsee siitä hyvän mielen mutta ei verovaroista korvausta kustannuksistaan ja vaivoistaan. Russellin perustelut sille, miksi voittaneen asianosaisen tuli saada kustannuksensa maksetuksi verovaroista, oli yllättävän moderni. Etenkin vähäiset vaatimukset olivat muutoin helposti oikeudenkäyntikelvottomia. Niitä ei kannata viedä tuomioistuimeen, koska sen kustannukset ovat suuremmat kuin maksimihyöty, mikä saavutetaan voitolla. Russellin mukaan kansalainen joutui nimittäin maksamaan lakimiehelleen enemmän, mitä hän sai vastapuoleltaan. Konfliktiteoreetikko puhuu nykyisin samaa tarkoittaen ”negatiivisen arvon asioista”. Hän käyttää niitä argumenttina milloin ankaran kuluvastuun, milloin kollektiivisen lainkäytön agendalla. Ankara kuluvastuu on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se purkaa pienten riitojen lähtökohtaista oikeudenkäyntikelvottomuutta, toisaalta taas lisää oikeudenkäynnin riskiä, mikä taas nostaa oikeudenkäyntikelvottomuuden rajaa. Näin sen käyttöönotto tavallaan pahentaa ongelmaa.

Russell oli yllättävän moderni myös huomatessaan, että valtion korvausvelvollisuus torjui käytännössä edelleen tavallisia ja nähtävästi tuolloin vielä tehokkaimpia oikeudenkäynnin strategioita eli näännyttämistä (’attrition strategy’) ja oikeudenkäynnillä pelottelua (’bulling by trial’). Ensimmäisessä varakas riitapuoli pitkittää ja laajentaa oikeudenkäyntiä mahdollisimman paljon. Pitkittäminen ja laajentaminen taas lisäävät kustannuksia. Lopulta heikomman riitapuolen voimavarat loppuvat, ja hän on pakotettu luovuttamaan. Toisessa taas vahva toistuvaistoimija pakottaa vastapuolensa kyseenalaisiin tai jopa perusteettomiin suorituksiin uhkaamalla nostaa oikeudenkäynnin. Oikeudenkäynti taas on niin kallis ja riskialtis, että painostettu vastapuoli tekee, riskinoton välttääkseen, pitkin hampain suorituksen, johon hän ei katso olevansa velvollinen ja jota koskevan oikeudenkäynnin hän todennäköisesti voittaisi!

Valtion (tai yleisemmin yhteiskunnan) vastuu oikeudenkäynnin kustannuksista on tällä hetkellä vielä utopistisempi ajatus kuin mitä se oli sata vuotta sitten. Pikemminkin oikeudenkäynteihin kohdistettua julkista rahoitusta ollaan lähes kaikkialla Euroopassa leikkaamassa. Korvikkeeksi sille etsitään ”yksityisiä” rahoittajia, jotka sijoittaisivat oikeudenkäynteihin tai tukisivat siitä filantrooppisin motiivein. Heitä taas on vaikea löytää asianosaisten suppean piirin ulkopuolelta. On vaikea kuvitella, että tämä muuttuisi. Jos vastaavaa ennustetta kehiteltäisiin tällä hetkellä, se väittäisi ensiksikin, että sadan vuoden päästä asianosaiset maksavat edelleen oikeudenkäyntinsä, ehkä jostain hivenen apua saaden. Toiseksi: nykyhetken ongelmat, oikeudenkäyntien rahoittaminen ja oikeudenkäynti-instituution väärinkäyttäminen ovat edelleen ratkaistavien asioiden listalla vielä 2100-luvulla. Sinänsä erehtyminen ennustuksissa on anteeksiannettavaa: taloustieteen lentäviin lauseisiin kuuluu Keynesin lausumaksi merkitty viisaus, jonka mukaan ”ennustaminen on vaikeaa ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen”. Viisaus tuntuu pätevän myös ”prosessioikeudellisissa” ennustuksissa eli kuvitelmissa siitä, millaisia tulevaisuuden tuomioistuimet, oikeudenkäynnit ja mikseivät asianosaisetkin ovat. Oikeudellisten rakenteiden inertia tuntuu niin vahvalta, että edes optimistin ei ole syytä laskea muun kuin hiipivän kehittymisen varaan – sikäli kuin oikeudellisissa yhteyksissä ylipäätään voidaan puhua ”kehityksestä” matkalla aina johonkin parempaan.

Risto Koulu

”Money makes the world go round” on klassikoksi nousseen Cabaret -elokuvan tunnetuin laulu, sekin Liza Minnellin esittämänä jo ikoniseksi muodostunut. Oikeustieteessä ja käytännön juridiikassa ei kaikesta päättäen näin ole. Rahaa eli modernimmin sanottuna rahaoikeutta tai laajemmin maksuvälineoikeutta ei ole vaivauduttu juuri tutkimaan. Suuret rahapoliittiset uudistukset, vuoden 1945 setelien leikkaus, vuoden 1961 ”suuri” rahauudistus ja vuoden 2002 euroon siirtyminen ovat olleet oikeustieteen tutkimuksen kannalta joko yhdentekeviä tai yleispoliittisia tapahtumia, joiden analysointi kuuluu näkökulmasta riippuen taloustieteen tai politologian vastuualueeseen. Tosin jokaisen käytännön juristin on ollut pakko huomata viimeinen suuri siirtymä käteisestä rahasta (eli niin sanotuista laillisista maksuvälineistä) sähköiseksi kutsuttuun rahaan, sen päämuotona pankkiraha tai keskuspankkiraha, jos niin halutaan sanoa. Jossain vaiheessa nimeksi uudelle ilmiölle tarjottiin myös yleiskäsitettä ”bittiraha”, mutta se ei ottanut tulta.

Käsitteiden hakeminen on merkki perustutkimuksen vajeesta. Toki ilmiselvää on, että uudet ja tarkemmat käsitteet eivät vielä riitä. Tarvitaan myös periaatteita ja sääntöjä, joilla uudentyyppiset ongelmat ratkaistaan. Ongelmia siinä riittää. On nimittäin helppo huomata, että maksuvälineiden kehitys heijastuu kaikkiin velka- ja luottosuhteisiin. Äskettäisen väitöskirjan myötä on koittanut rahaoikeudellisen perustutkimuksenkin aika. Kristian Keskitalo väitteli Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa kirjallaan ”Suomen rahan sääntelyn oikeushistoria – raha oikeudellisena maksuvälineenä ennen ja nyt”. Vaikka nimellä Lapatossua seuraten ”härän tappaisi”, kirjassa on yllättävän paljon oikeudellisia ja myös oikeusdogmaattisia kannanottoja siihen, mitkä kaikki ovat maksuvälineitä, miten ne eroavat oikeusvaikutuksiltaan ja mihin suuntaan olemme menossa. Kirjan pitäisikin kuulua jokaisen juristin peruslukemistoon. Rahan historiasta kiinnostunut voisi lisäksi perehtyä erinomaiseen ”Suomen pankki 200 vuotta” -teokseen. Kahlattuaan kaksiosaisen teoksen tuhat sivua lukija on melkoinen asiantuntija niin rahaoikeudessa kuin rahapolitiikassakin. Pankkirahan pyörittäjien eli pankkien arkipäivästä saa taas kuvan lukemalla Pekka Heikkilän väitöskirjan ”Vakauden hallinta ja tallettajan suoja säästöpankissa” (2017).

Keskitalon julkaisuformaatti palauttaa jälleen mieleen sen, miten heikosti väitöskirjojen – tai varovaisemmin oikeustieteellisten väitöskirjojen – levikki on järjestetty. Väitöskirjat toki julkaistaan sekä sähköisinä että kirjamuotoisina. Sähköiset laitokset ovat tunnettuja siitä, että kukaan ei niitä lue. Yhtenä syynä tähän on, että harva osaa niitä edes etsiä. Useimmat yliopistotutkijat, ja kaikki vanhempaan polveen kuuluvat, sanovatkin avoimesti, että he eivät ole lukeneet yhtään sähköistä väitöskirjaa. Väitöskirjan kirjamuotoinen standardilaitos on puolestaan pehmeäkantinen ja raporttityyppinen. Kirjan ulkoasusta, oli kysymys lay-outista, fontista, painopaperista tai kannen suunnittelusta, ei totisesti ole huolta kannettu. Formaatti tuo mieleen mahdollisimman halvalla tehdyn omakustanteisen pamfletin. Sidontakaan ei lupaa kirjalle pitkää käyttöikää, vaikka perustutkimuksen idea on, että se kuluu vuosikymmeniä yhä uusien lukijoiden käsissä. Standardikirja hajoaa pahimmillaan jo ensimmäisen lukukerran puolivälissä. Väitöskirjojen niin sanottu jakelu on samaa surkeaa luokkaa: se tuo mieleen Pudasjärven Metsästysseuran vuosikertomuksen levityksen. Julkisuuden (tai vaatimattomammin näkyvyyden) hakeminen jääkin kaiken muun tapaan väittelijän itsensä harteille, hän myös maksaa lystin. Kokenut ohjaaja antaa väittelijälle käytännön neuvoja, mitä tämä voi tehdä näkyvyyden hyväksi. Kirjaa kannattaa ostaa itselleen niin paljon kuin mihin rahat riittävät, kirjoja tulee jakaa ilmaiseksi kaikille, joiden voisi kuvitella kiinnostuvan aihepiiristä, lehdistötiedotteeseen on vakavissaan panostettava, väitöskirjasta on laadittava muutama ”kansantajuinen” artikkeli, artikkelin käsikirjoitusta on tyrkytettävä kaikkiin mahdollisiin oikeustieteellisiin ja muihin ammattijulkaisuihin, paikallisiin sanomalehtiin on tarjottava pikku-uutisia ”oman kylän pojan” väittelystä ja niin edelleen. Ikävä kyllä tunnettu totuus on, että väittelijät pääsääntöisesti ovat väittelyn ja siihen liittyvän hirmuisen byrokratian läpikäytyään henkisesti loppuun ajettuja. He periaatteessa myöntävät julkistamistoimet perustelluiksi mutta eivät jaksa niihin ryhtyä. Näin merkittävätkin tutkimustulokset hukkuvat informaatiotulvaan.

Tässä suhteessa maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Vielä 1980-luvulla ja ehkä 1990-luvun alussakin väitöskirjoja (ja muuta tutkimusta) ilmestyi niin harvakseltaan, että huomattava osa käytännön lakimiehistä osti automaattisesti kaikki ilmestyvät väitöskirjat, ehkä jopa niitä selailikin. Väitöskirjat myös julkaistiin tyylikkäissä sarjoissa, ja niitä markkinoitiin ajan mittapuun mukaan tehokkaasti. Väitöskirjat saivat näin luontaisesti näkyvyyttä ja levisivät tutkijakunnan ulkopuolellekin. Nykyisin sääntönä on, että ei-tutkijat eivät lue ollenkaan väitöskirjoja tai muuta perustutkimustasoista oikeustiedettä. Voi olla, että tyylikkäämpi painoasu ja modernimpi julkistaminen eivät toisi tässä suhteessa muutosta. Näitä keinoja kannattaisi ainakin kokeilla. Joka tapauksessa tällaisilla pikku konsteilla edes oikeustieteen tutkijat saataisiin lukemaan laajemmin myös muita kuin oman alansa (tai oman tutkimusaiheensa) väitöskirjoja.

Laajempi lukeneisuus on tutkijoille tärkeämpää kuin miltä se kuulostaa. Sillä – toivottavasti – torjuttaisiin tieteellisten ”heimojen” syntymistä. ”Heimolle” on tyypillistä, että siihen samastuvat lukevat vain toistensa ja samanhenkisten tekstejä. Muita tutkijoita pidetään ”tieteellisinä” harhaoppineina, ja heidän tutkimusmenetelmänsä ja lähestymistapansa ovat automaattisesti elleivät suorastaan vääriä niin ainakin tuottavat pelkästään huonoa tutkimusta. Pienessä oikeuskulttuureissa ”heimostuminen” on aina lähellä, koska saman alan tutkijoita on niin vähän. Heimoja on nähty suomalaisessa oikeustieteessä myös vanhana hyvänä aikana, jolloin teoriassa arvostettiin laajaa lukeneisuutta. Tunnettu ”heimo” oli aikanaan zittingiläinen esineoikeus. On myönnettävä, että tirkkoslainen prosessioikeus oli vähällä päätyä samaan umpikujaan, kunnes vuoden 1993 uudistus sen pelasti kuilun partaalta. Tiedepolitiikkaa seuraava tutkija tietenkin osaa luetella muutaman nykyajan ”heimon”, mutta siihen ei tässä ryhdytä. Tutkimukseen syntyvät ”heimot” ei ole pelkästään hassunkurinen sosiologinen ja sosiaalipsykologinen ilmiö. Kokemus kun osoittaa tai ainakin näyttää osoittavan, että ”tutkijaheimot” tuottavat urautunutta ja tavallaan ”yksiäänistä” tutkimusta. Uusia tutkimustuloksia ei saavuteta eikä uusia tutkimuskohteita haeta tai edes huomata, oli uuden tutkimustiedon tarve miten polttava tahansa. ”Heimon” paaluvarustuksen – eli niin sanotun mukavuusalueen – ulkopuolelle ei hevin uskalleta lähteä.

Risto Koulu

Taiteilija Viggo Wallensköld on ollut paljon esillä julkisuudessa. Yle julkaisi äskettäin hänen laajan haastattelunsa (13.2.2022: ”Ecce homo, katso ihmistä”), ja hän oli ehdokkaana vuoden 2022 Art Fennica -palkinnon saajaksi (tosin itse palkintoa hän ei 3. maaliskuuta 2022 saanut). Oikeustieteellinen tiedekunta tuntee hänet professori Erkki Havansin vaikuttavasta muotokuvasta. Muotokuva on paraatipaikalla Porthanian viidennen kerroksen Vuorikadun puoleisessa nurkassa. Paikka on kahdestakin syystä nimenomaan tälle muotokuvalle oivallinen. Ensiksikin se nauttii upeasta näköalasta ja luonnollisesta valaistuksesta. Toiseksi muotokuva sijoittuu nostalgisesti entisen rikos- ja prosessioikeuden laitoksen vanhoihin työtiloihin. Onnekas sattuma sai lisäksi aikaan sen, että muotokuva ripustettiin juuri Erkki Havansin pitkäaikaisen työhuoneen viereen. Hän teki pääosan tutkimuksistaan yhdessä ja samassa huoneessa. Tavallista tämä ei ole. Yleensä pakkomuutot heittelevät akateemista tutkijaa tavalla, joka tuo mieleen sanonnan ”viskoo kuin luoja kerjäläistä”. Tätä sanontaahan Pekka Nevalainen käytti otsikkona tutkimuksessaan Venäjän pakolaisista Suomessa vuosina 1917–1939. Se kelpaisi myös otsikoksi tulevaan tutkimukseen Ukrainan pakolaisista.

Akateeminen muotokuva eli pääsy Galleria Academicaan on ollut suurin ”tieteellinen” kunnianosoitus, minkä juristitutkija voi realistisesti kuvitella saavansa. Oikeustieteen tutkijathan eivät ole voineet haaveilla akateemikon tai arkkiatrin kaltaisista arvonimistä. Tosin nimenomaan prosessioikeudessa muotokuvaperinne on pahasti katkeillut: kuvansa kyllä ehtivät saada ”suuret prosessualistit” kuten Tauno Tirkkonen ja Tauno Ellilä. Sen sijaan esimerkiksi professori Jouko Halila jäi ilman muotokuvaa, vaikka hän olisi sen monin verroin ansainnut. Syy lienee 1960- ja 1970-lukujen taitteen funktionaalinen uudistusinto, jossa haluttiin päästä eroon muotokuvien kaltaisista pölyttyneistä instituutioista ja rituaaleista. Huomaamatta jäi, että samalla menetettiin aatehistoriallinen jatkuvuus ja tieto siitä, että uusi tieto rakentuu aina vanhan päälle – tutkijapiireille tuttu sanonta ”jättiläisen harteilta kääpiökin näkee kauas” ei ole pelkkää gallialaista henkevyyttä eikä vaivaannuttavaa tekovaatimattomuutta.

Totta on, että monista prosessioikeuden tutkijoista on aikanaan maalattu ei-akateemisia muotokuvia. Tällaisia muotokuvia on monissa yksityiskokoelmissa, tunnettuna esimerkkinä ulosotto-oikeuden tutkimuksen uranuurtajan Ilmo Ollisen muotokuva Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan kokoushuoneen seinällä. Näistä muotokuvista ei ole edes systemaattista kalusteluetteloa, mikä sentään akateemisista muotokuvista on tehty. Akateemista muotokuvaperinnettä tarkasteleva kirjoittaja ei tällaisista muotokuvista pahemmin välitä, sillä muotokuva ei liity tieteellisiin tai tiedepoliittisiin ansioihin, vaan se on tunnustus aatteellisesta, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta toimeliaisuudesta.

Yliopiston taidehallinto (jos yliopistolla on tällainen hallintoyksikkö) ei kylläkään ole hoitanut leiviskäänsä kunnolla. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa ei ole kohdattu muiden tiedekuntien tapaan muotokuvaperinteen rakenteellista rasitetta: ”seinät loppuvat”. Niitä nimittäin riittää seuraavan sadan vuoden tarpeisiin, kun kysymys on muotokuvista. Sitä oudompaa on, että kuvia on sijoitettu milloin mihinkin. Yhteyttä oppiaineisiin tai tutkijasukupolviin ei ole säilytetty, joten muotokuvat ovat tavallaan historiattomia. Esimerkiksi ”suurten prosessualistien” muotokuvat ovat – poikkeuksena Erkki Havansi – jostain syystä ympäristöoikeuden oppiaineen tiloissa. Mitään tieteellistä tai edes henkilöhistoriallista yhteyttä näiden oppiaineiden välillä ei ole. Akateemisista muotokuvista tulee tällaisessa hajasijoittelussa pelkkiä sisustuselementtejä.

Asiaa ehkä auttaisi, jos käytettävissä olisi edes luettelo muotokuvista, niiden tekijöistä ja henkilöistä, joista kuvat on maalattu, lyhyine henkilöhistorioineen. Aloitteellinen taidehallinto (jos sellainen siis on tai olisi) ehkä sellaisen joskus tekee. Toki bysanttimaisen yliopistomaailman tunteva henkilö ei pahemmin ihmettelisi, vaikka sellainen olisikin jo kirjoitettu – kukaan ei vain ole siitä kuullut, vielä vähemmän sellainen on odottamassa muotokuvista kiinnostunutta! Tämä ei ole niin kummallista, miltä se kuulostaa. Omalla tieteenalallaankin tutkija joutuu näkemään paljon vaivaa sen selvittämiseksi, mitä kaikkea tutkimusta on olemassa, mistä taas tutkimustietoa ei ole. Joskus lasketaankin leikkiä, kuinka ne kirjat ja artikkelit, joista tutkimuksessa olisi ollut eniten apua, löytyvät kaksi vuotta sen jälkeen, kun oma tutkimus on julkaistu. Ohimennen todettakoon, että oppiainehistoriat, jos tai kun niitä julkaistaan, sitoisivat vielä paremmin irrallisuudestaan kärsiviä akateemisia muotokuvia oikeustieteen aloihin, tutkimussuuntauksiin ja eri henkilöiden panokseen oman alansa kehittymisessä. Toistaiseksi oppiainehistoriatkaan eivät ole täyttäneet kirjastojen hyllyjä. Oikeustieteen tutkijat eivät selvästikään ole historiankirjoittajien sukua, vaikka luulisi, että oman oikeudenalan tutkimuksen analysointi ja reflektointi on luonnollinen osa tieteellistä ajattelua.

Risto Koulu

Kirja päättää Risto Koulun access to justice -tutkimusten sarjan. Kirjan sähköinen laitos on luettavissa ja ladattavissa tästä. Painettuna ja kovakantisena kirja on tilattavissa kustantajalta tai kirjoittajalta (risto.koulu@helsinki.fi). Kirjan hinta on 50 euroa. Yksityishenkilöille kirja on ilmainen (myöskään toimitus- tai lähetyskuluja ei peritä). Toimitusaika on 1–2 viikkoa.

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu