Uutiset | COMI

Maallikon omatoimista asianajamista vai halpaa lakimiesapua?

Oikeuspolitiikka on, muun politiikan tapaan, muotivirtausten uhri. Vuosituhannen alkua leimasi professionaalisen asianajamisen linja. Oikeudenkäynnit, etenkin riita-asiat, haluttiin saada auktorisoitujen lakimiesten käsiin. Kelpoisuusvaatimuksia kiristettiin, ja entiset virkamiesasianajajat katosivat tuomioistuimista. Samalla päästiin eroon perheenjäsentensä asioita hoitavista lakimiehistä. Omatoimista asianajamista ei laissa suoraan kielletty, mutta se tehtiin käytännössä lähes mahdottomaksi. Istuntosaliin eksynyt maallikko (jos oikeudenkäynti yleensä eteni näin pitkälle) sai hienovaraisen kehotuksen hankkia itselleen lakimies, ennen kuin hän aiheutti asialleen pahempaa vahinkoa. Ketään ei häirinnyt lainkäyttöjärjestelmän epäloogisuus: hallintoasioissa kuka tahansa kelpasi ajamaan toisen asiaa. Asiamiehen (tai avustajan) vaatimuksena oli pelkästään vuoden 1734 laista lainatut ”rehellisyys” ja ”sopivuus”. Yleensä hallintoasiaan ei löytynyt tällaistakaan avustajaa, vaan maallikot todella hoitivat itse asiansa – enimmäkseen, kuten arvata saattaa, huonolla menestyksellä. Sama maallikkoasianajaminen on ollut tyypillistä myös sosiaaliturva-asioiden erityistuomioistuimelle, vakuutusoikeudelle.

Tutkijat ihmettelivät ilmiötä. Sehän oli jäänne maakuntalakien ajalta eli 1300 luvun käräjiltä. Asianajajien ammattikuntahan alkoi, kuten tiedetään, hahmottua vasta 1600-luvun lopulla ja silloinkin vain suurissa kaupungeissa. Maallikoiden omatoimiselle asianhoitamiselle keksittiin hataria puolusteluja. Hallintoasiat ja sosiaaliturva-asiat kun olivat ”niin helppoja”, ja saihan maallikkoasianosainen tarvitessaan apua tuomioistuimelta. Tuomioistuin myös ”selvitti” asian. Perustelujen onttous kaikuu kauas. Kuvitelma, jonka mukaan asiaruuhkiin hukkuva tuomioistuin ehtisi auttamaan yksittäistä kansalaista hänen asianhoidossaan, ei ole tästä maailmasta. Kukaan ei myöskään usko väitettä hallinto- ja sosiaaliturva-asioiden erityisestä helppoudesta. Päinvastoin: julkisoikeudellisen lainsäädännön ja etenkin sosiaaliturvalainsäädännön vaikeaselkoisuutta kun valitellaan muissa yhteyksissä ilman estoja, kun on kysymys voimavarojen saamisesta.

No, muodit muuttuvat, ja näin kävi myös riita-asioissa. Vuoden 2026 uutuuksiin kuuluu niin sanottu pienten riita-asioiden menettely, tunnetaan paremmin pienriitamenettelynä (OK 6a luku). Siinä oletetaan, että kansalainen hoitaa itse asiaansa, toisin sanoen päättää, milloin oikeudenkäynnin tielle kannattaa lähteä. Hän myös ajaa oikeudenkäynnissä tehokkaasti asiaansa – tuomioistuinta liikaa prosessinjohdolla kiusaamatta! Suoraan lakimiesapua ei tällaisessakaan asiassa kielletä; se johtaisikin pikaisiin kanteluihin ihmisoikeustuomioistuimelle ja langettavaan tuomioon.

Lainsäätäjä käyttää niin sanottuja taloudellisia insentiivejä. Lakimiesapua ei pienriita-asiassa kannata käyttää. Siitä aiheutuvat kustannukset jäävät ainakin osaksi asianosaisen itsensä maksettaviksi, vaikka hän oikeudenkäynnin voittaisikin kaikilla tuomariäänillä. Kuluvastuulla (se sisältää yhtäältä oikeuden saada korvaus kustannuksista, toisaalta velvollisuuden maksaa vastapuolelle korvaus tämän kustannuksista) on matala enimmäismäärä, 1 000 euroa. Perusmuotoisessa oikeudenkäynnissähän tällaista enimmäismäärää ei ole, mitä sitäkin on pidetty epäkohtana. On vaikea keksiä niin yksinkertaista pienriita-asiaa, jossa enimmäismäärä ei täyttyisi. Oikeudenkäyntejä hoitavan lakimiehen tuntilaskutus lienee nykyisin keskimäärin 300 euroa tunti. Aivan oman onnensa nojaan avustajaton maallikko ei jää: laki velvoittaa tuomioistuimen ”kiinnittämään huomiota siihen, että asianosaiset kykenevät tasavertaisesti ajamaan asiaansa” (OK 6a:10). Kriittinen lukija ihmettelee, mitä huomion kiinnittäminen auttaa, mitä on tässä tasavertaisuus asian ajamisessa, mistä tuomioistuin saa aikaa tällaiseen edunvalvontaan ja miten asianosaisen huomio kiinnitetään, kun pienriita-asian valmistelu on pääsääntöisesti kirjallista ja asiakin pitäisi ratkaista valmistelussa. Nämä tulkintaongelmat jätetään tulevan tutkimuksen päänvaivaksi.

On myönnettävä, että ajatus maallikoiden omatoimisesta asianajamisesta ei ole sellainen haavekuva, mitä se oli muutama vuosikymmen sitten. Jos maallikko pystyy käyttämään tekoälyä eli suuria kielimalleja, hän saa melko tavalla apua asiansa hoitamiseen. Taikasana tekoäly ei ole. Se pystyy antamaan asiasta kuin asiasta kohtalaisen hyvän menestymisennusteen, toisin sanoen arvion, kannattaako asiassa käydä oikeutta. Monasti tällainen arvio riittää. Jos menestymisennuste on matala tai olematon, miksi lähteä oikeudenkäyntiin. Tekoäly pystyy myös laatimaan päällisin puolin kelvollisia oikeudenkäyntikirjelmiä eli haastehakemuksia, vastauksia ja kirjallisia lausumia. Asiakirjat on tuotettu – jargonin mukaan generoitu – kysyjän antamien tietojen perusteella nimenomaan hänen tapaukseensa sopiviksi. Ne eivät ole enää yleistä juridista valistusta, jota tulee joka tuutista ja jota harva viitsii lukea. Tämä on merkittävä muutos aikaisempaan. Maallikon ei enää tarvitse kirjoitella tekstejään ”Lakiasiain käsikirjan” tuella. Totta on, että tekoäly tekee virheitä, se niin sanotusti ”fabuloi”, keksii olemattomia oikeuslähteitä. Tätä ei kukaan niiden käyttöä kokeillut kiistä, mutta harhailevakin tekoäly on osaavampi kuin maallikko, joka tukeutuu omaan oikeustajuunsa. Julkisuudessa onkin valiteltu, miten vähällä vaivalla maallikko laatii valituksia, kanteluita ja oikaisuvaatimuksia, jotka viranomaisen on pakko ottaa vakavasti!

Tässä vaiheessa on vedettävä henkeä ja kysyttävä, mitäs sitten. Mieleen hiipii kysymys: kuinka pitkälle yhteiskunnan kokonaisetu vaatii omatoimista asianajamista edes yksinkertaisessa menettelyssä? Kannattaako ohjata maallikko ajamaan asiaa, luultavasti elämänsä ainoassa oikeudenkäynnissä? Ahkeralla itseopiskelulla, kansliahenkilökunnan antamalla valistuksella ja tuomioistuimen ohjauksella se ehkä jotenkin onnistuu, vaikka kenestäkään ei näillä keinoilla pikalakimiestä leivotakaan. Kaikki tämä kuitenkin vie asianosaiselta vapaa-aikaa ja luultavasti palkallista työaikaakin sekä työllistää suhteettomasti tuomioistuimen väkeä ja tuomareita. Ensimmäiset vaatimukset lisähenkilöstön tarpeesta on nekin kuultu, joten tuomioistuinlaitoksen kustannukset kasvavat. Kansalainen ei ehkä siitä huolta kanna, mutta tuomioistuinvirasto ja valtiovarainministeriö sen kyllä tekevät. Tuomioistuinten rahoitusta ollaankin leikkaamassa, viimeisten uutisten mukaan kymmenenneksellä.

Kaikkien intressitahojen kannalta parempaa olisi, jos myös pienriitamenettely perustuisi lakimiehille. Jos joku oikeudenhakija haluaisi saada ”päivänsä oikeudessa”, se toki hänelle suotaisiin. Asianajaminen pienriitamenettelyssä pääsääntöisesti uskottaisiin ammattilaisille samalla tavalla kuin auton huolto merkkikorjaamolle. Joku kysyy, mistä saataisiin tähän perusratkaisuun tarvittavat määrät lakimiehiä ajamaan pienriita-asioita. Kaikki oikeudenkäyntilakimiehet eivät halua hoitaa tällaisia asioita: sellaiset eivät ole praktiikassa toivottavia. Ajan myötä tällainenkin lakimiesprofessio varmasti kehittyy. Pienriita-asiat tarjoavat houkuttelevan markkinakolon: asioita on paljon (ainakin kuin soveltamisala laajenee), asianajajat ja vastaavat eivät niitä halua ja niin edelleen. Aikainen erikoistuminen pienriita-asioihin voi olla erinomainen liikeidea. Lentokorvausasiat ovat esimerkki samantyyppisestä vieroksutusta asiaryhmästä, jolla oli piilevää kaupallista potentiaalia. Muissa pohjoismaissa pienriita-asiat edustavat jo lähes puolta kaikista riita-asioista. Pienriita-asiassa asian ajaminen toisen puolesta ei sitä paitsi vaadi asianajajan nimikettä eikä edes koetta ja lupaa.

Totta on, että valtaosa pienriita-asioiden asiakaskunnasta ei halua palkata lakimiestä tai edes siihen kykene. Pienriita-asiat tulisi saada laajamittaisesti oikeusturvavakuutuksen ja julkisen oikeusavun piiriin. Tällä hetkellä ne ovat eräänlaisia väliinputoajia. Julkisen oikeusavun saa ainakin teoriassa neuvomaan pienriita-asiassa. Käytännössä neuvojenkin saaminen lienee kiven takana oikeusaputoimistojen asiaruuhkan takia. Juristia asiaa ajamaan ei oikeusavun kautta saa. Julkiset oikeusavustajat esiintyvät itse harvoin tuomioistuimissa. Yksityisen avustajan saa oikeusavun lähetteellä ja siis kustantamana vain erittäin painavasta syystä, suoraan sanoen tuskin koskaan. Oikeusturvavakuutus on lupaavampi. Kaikilla suomalaisilla on oikeusturvavakuutus, tavallisesti kotivakuutukseen kuuluvana etuutena. Vakuutuksen kattavuus määräytyy vakuutusehtojen mukaan. Niissä ei ole toistaiseksi otettu kantaa pienriita-asioihin.

Vakuutuksesta ei kuitenkaan makseta korvauksia, jos asialla on vakuutuksenottajalle vain ”vähäinen merkitys”. Vakuutusyhtiöt eivät ole vielä ottaneet yhteistä kantaa siihen, onko pienriita-asia laadultaan sellainen jo käsitteellisesti. Tulkinta on sinänsä sanamuodon sallima ja näin hyväksyttävissä. Toivottava tällainen tulkinta ei tietenkään ole: muutoin se ja kuluvastuun alhainen enimmäismäärä yhdessä rajoittavat lakimieheen turvautumista pienriita-asiassa. Nähtäväksi jää, mikä yhteisvaikutus todella tulee olemaan. Varmaa on vain se, että valtaosa kansalaisista ei halua ajaa itse asioitaan, oli se kuinka edistyksellistä tai muodikasta hyvänsä. Myöskään tuomioistuimet eivät toivo maallikkovyöryä oikeudenkäynteihin.

Risto Koulu

Aikaisemmat blogiuutiset:
”Väärää” kehitystä – lentokorvausasiat tuomioistuimissa. Ilmestynyt 27.2.2026.
Tekoäly asianajajana. Ilmestynyt 10.2.2023.
Kenelle kelpaavat tekoälyn palvelukset. Ilmestynyt 8.6.2023.

Mediauutisia:
Tässä on parissa minuutissa kyhätty valitus, poliisi hyvä. Helsingin Sanomat 8.4.2026.
Pääkaupunkiseutulainen on häviäjä oikeuden saamissa. Helsingin Sanomat 30.12.2025.

Asiasanat: lakimies, kelpoisuusvaatimukset oikeudenkäynnissä, julkinen oikeusapua, lakimieshyöty, pienriita-asiat, oikeudenkäynti hallinto-asioissa

14.10.2026

Missä ovat parhaat vuotemme?

Jokainen oikeustieteen tutkija varmasti miettii jossain uransa vaiheessa, milloin hän on tai oli tutkimuksessa parhaimmillaan, toisin sanoen milloin hän teki parasta tutkimusta, johon ikinä pystyi. Myös työelämän tutkimus tunnistaa parhaiden vuosien ongelman. Tämän tutkimuksen tulokset kylläkin ovat oikeustieteenkin tutkimusta ajatellen masentavat. Niin sanottu ammatillinen alamäki (professional decline) alkaa loivana heti 50 ikävuoden jälkeen. Alamäki nopeutuu sen jälkeen. Parhaat suoritukset tehdään viimeistään tuossa iässä. Mikä masentavinta, mitä enemmän älyllistä kapasiteettia työ on vaatinut, sitä aikaisemmin alamäki alkaa (Helsingin Sanomat 20.9.2025: Miten estää ”ammatillinen alamäki”?). Tässä suhteessa tieteellistä työtä tekevät, oli tieteenala mikä tahansa, näyttävät olevan suurimmassa vaarassa. Tutkimus on vaativaa eikä sen henkistä kuormittavuutta ole kiistäminen: sen tietää jokainen eläkeiän saavuttanut.

Oikeustieteen vanheneva professori haluaisi olla eri mieltä. Hän on omasta mielestään sitä parempi, mitä enemmän ikää on karttunut. Moni tutkija katsookin, että pakollinen eläkeikä (68 vuotta) on selvää ikärasismia ja että se vie tiedeyhteisöltä parhaiden vuosien panoksen. Kysymyksellä parhaista tutkimusvuosista on merkitystä työyhteisölle; se ei ole pelkkä henkilökohtainen kehityskulku. Tieto parhaista tutkimusvuosista panee esimerkiksi kysymään, mikä olisi tutkimusyksikön optimaalinen ikärakenne ja missä määrin siitä poiketaan. Vastaus myös kertoo tai kertoisi, millaista tuloksellisuutta – kyynisemmin tieteellistä tuotantoa – yksikön nykyisellä ikärakenteella on odotettavissa. Ja jos osaamme sanoa, mihin parhaat vuodet keskimäärin sijoittuvat, näinä kultaisina vuosina tutkimuksen edellytyksiä voitaisiin parantaa, esimerkiksi kohdistamalla siihen tutkimuskaudet (joita ei ole ikänä oikeustieteellisessä tiedekunnassa nähty) ja sapattivuodet (jotka lienevät moderneissa yliopistossa myytti). Johdonmukainen henkilöstöpolitiikka sekin lienee monissa akateemisissa yhteisöissä samanlainen myytti.

No, kun emme tiedä, kysytäänpä, mitä mieltä tekoäly (ChatGPTPlus) on parhaista tutkimusvuosista keskivertoisessa oikeustieteen tutkimuksessa. Otsikon kysymys tuotti seuraavan vastauksen:

Tuo on hyvä ja kiinnostava kysymys – se koskee laajempaa akateemista “ikärakennetta” ja uradynamiikkaa. Suomessa (ja myös kansainvälisesti) oikeustieteen julkaisukulttuuri eroaa esimerkiksi luonnontieteistä: julkaisut ovat usein monografioita (väitöskirja, erillisteokset, kommentaarit, oppikirjat) ja pitkällisen ajattelun tulosta, eivät nopeaa artikkelituotantoa.
Yleisiä piirteitä suomalaisessa oikeustieteessä:
Väitöskirja: useimmiten valmistuu noin 30–40 ikävuoden iässä. Se on ensimmäinen suuri julkaisu.
Varhaiset artikkelit: ilmestyvät usein jo 25–35-vuotiaana (graduun liittyen, väitöskirjan osajulkaisuina tai konferenssiesitelminä).
Merkittävät monografiat ja oppikirjat: monilla sijoittuvat 40–55 vuoden ikään, kun tutkijalla on kertynyt laajempi kokonaisnäkemys.
Kommentaariteokset ja oikeudenalojen “klassikot”: usein julkaistaan 50–65-vuotiaana, eli uran keskivaiheilla tai seniorivuosina.
Kootut teokset, juhlakirja-artikkelit ja systematisoinnit: yleensä 60 ikävuoden jälkeen.
Ero luonnontieteisiin: luonnontieteissä huippututkimus ja suurimmat läpimurrot tapahtuvat usein 25–40 ikävuoden välillä. Oikeustieteessä “parhaat” teokset saattavat ilmestyä paljon myöhemmin, sillä oikeudellinen ajattelu ja systematisointi kypsyvät hitaammin ja riippuvat myös kokemuksesta käytännössä.
Esimerkkejä Suomesta:
Useat suomalaiset oikeustieteen professorit ovat julkaisseet ensimmäiset merkittävät teoksensa 30–40 vuoden iässä (väitöskirjat, ensimmäiset monografiat).
Oppikirja- ja kommentaarisarjojen päätoimittajuudet ja suuret kokonaisesitykset tulevat tyypillisesti 45–60 vuoden iässä.
Emeritukset julkaisevat usein vielä 65–75 vuoden iässä, usein systematisoivia tai muistelmamaisia teoksia.
Yhteenveto: suomalaiset oikeustieteilijät julkaisevat tärkeimmät teoksensa pääosin 40–60 vuoden iässä, mutta ensimmäiset vakavasti otettavat julkaisut ilmestyvät jo noin 30 ikävuoden tietämissä.

Kuten tavallista vastaus osaksi yllätti, osaksi vastasi sitä, mitä kysymyksen esittäjä jo tiesi odottaa. Mitä tulee tutkijauran alkuun, tekoälyn analyysi osuu enimmäkseen naulan kantaan. Oikeustieteessä aikaa kestävät väitöskirjat todella ilmestyvät lähellä kirjoittajansa 40 ikävuotta. Toki nykyisin harva kypsyttelee aihettaan näin pitkään. Väittelyikää on näennäisellä menestyksellä alennettu, mutta se on tehty vaatimustason ja samalla laadun kustannuksella. Useimmat nuoren iän väitöskirjat ovat päivänperhosia, aiheet hyvin suppeita ja omat ajatukset harvassa. Tällainen väitöskirja on tosiasiallisesti katsaus kotimaiseen ja ulkomaiseen aineistoon, ehkä ensi kerran systemaattisesti jäsenneltynä. Tässä ei sinänsä ole mitään moitittavaa; väitöskirjan pitäisikin toimia ainoastaan opinnäytteenä, pääsylippuna tiedeyhteisön jäseneksi. Väitöskirjojen puolimyyttinen asema oikeustieteessä onkin ollut tieteessä outo ilmestys, suoranainen anomalia. Vasta kun väitöskirja on kirjoitettu ja kunniallisesti hyväksytty, alkaa oikea tutkijan ura. Oikeustieteen tutkimuksessa ei esiinny ihmelapsia: kukaan ei saavuta kaksikymmenvuotiaana häikäiseviä tuloksia, kuten Bertrand Russell ja Ludwig Wittgenstein omalla tieteenalallaan aikanaan tekivät. Myöhäinen pääsy maineeseen ja tiedeyhteisöön ei ole kaikissa suhteissa tragedia. Russell tunnetaan nuoruuden määrättyjen kuvausten teoriasta, mutta hänen myöhemmät niitänäitä -kirjoituksensa ovat luojan kiitos unohtuneet. Wittgensteininkin myöhäiskaudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta hänen myöhempiä tutkimuksiaan joka tapauksessa vielä julkaistaan, käännetään (jopa suomeksi) ja luetaan.

Tekoäly ajoittaa hyvät tutkimusvuodet ikäkaudelle 40–65. Tähänkin on helppo yhtyä, vaikka poikkeuksia alkaa jo löytyä. Selvänä pääsääntönä se kuitenkin pysyy. Tänä parhaana ikäkautena kirjoitetaan postdoc -monografiat, käänteentekevät artikkelit, oikeudenalan standarditeokset ja enimmäkseen oppikirjatkin. Tutkimuksen laadussa ja määrässä ei vielä näy vaihtelua, vaikka julkaisutahti hiljalleen hiipuu. Hämmentävää toisaalta on, miten lyhyeksi tämä paras tutkimuskausi jää – ainakin jos ammatillinen taantuminen todella alkaa, kuten työelämän tutkimus väittää, 50 ikävuoden paikkeilla, osalla jo aikaisemmin. Ehkä tutkimus on antanut vääriä tuloksia, ehkä kirjoituskokemus ja laajentuva lukeneisuus pitkälle kompensoivat taantumisen. Jonkinasteinen kompensoituminen tuntuukin uskottavalta erityisesti oikeustieteessä, koska sen tutkimus tukeutuu niin vahvasti traditioon. Aloitteellisuuden ja innovatiivisuuden haihtuminen ei kirjoittajaa eikä lukijoita haittaa: niitä ei pidetä edes tavoiteltavina ominaisuuksina oikeustieteen tutkijassa!

Kuudenkymmenen ikävuoden jälkeistä aikaa tekoäly hieman ristiriitaisesti kaunistelee: sitä paitsi tarkka lukija huomaa, että tekoälyn erottamat ikäkaudet menevät osin päällekkäin. Tekoäly sanoo, että emeritukset julkaisevat usein systematisoivia ja muistelmamaisia teoksia. Systematisoivat teokset ovat kyllä harvassa, jos määritelmä ymmärretään tavanomaiseen tapaan. Emeritukset pääsääntöisesti kirjoittavat samaa lainoppia kuin mitä he tekivät nuorempana. Makuasia toki on, mitä systematisoivilla teoksilla tässä tarkoitetaan tai oikeammin mitä tekoäly sillä tarkoitti. On kuitenkin selvää, että oikeustieteen tutkijat eivät usein muistele elämäänsä tai edes uraansa. He eivät kirjoita ”muistelmamaisia” teoksia. Joskus he sivuavat akateemista uraa tai sen tapahtumia muussa yhteydessä, juhlakirja-artikkeleissa tai muotiin tulevissa oikeudenalan tutkimuksen historioissa. Parhaan kuvan tutkijan urasta onkin tähän saakka saanut juhlakirjojen esittelyistä (jos tutkija juhlakirjan saa), professorimatrikkeleista ja lehtien nekrologeista.

Kohtelias sävy ei peitä melko kriittistä kokonaiskuvaa: emeritustutkimus on vähäistä, vaikka sellaiselle olisi ilmiselvä tarve. Uransa loppuvaiheessa tutkijan ei tarvitse enää pelätä, mitä mieltä rekrytoivat työryhmät, arvosanalautakunnat, rahoittajat ja lukijat ovat siitä, mitä hän kirjoittaa tai julkaisee. Emerituksilta pitäisi vaatia lainoppia enemmän. Heidän tulisi kyetä sekä avoimeen itsereflektointiin että oikeudenalansa tutkimuksen kriittiseen arviointiin. Pahitteeksi ei olisi, jos emeritus uskaltautuisi tutkimuspoliittisiin kannanottoihin. Pitkän uran tehnyt professori jos kuka tietää, mitä hänen alallaan pitäisi tutkia ja miten se pitäisi tehdä. Oikeuspoliittisia valintoja ja lainsäädännöllisten ratkaisujen toimivuutta saisi niitäkin pöllyttää. Tällainen ravistelu olisi tarpeen etenkin prosessioikeudessa. Prosessioikeuden tutkimuksen perisyntinä on ollut lainsäädännön tahdon kunnioittaminen, mikä näkyy etenkin vuoden 1993 jälkeisessä tutkimuksessa. Nykytilan ravistelijan ja toisinajattelijan rooli kuuluisi nimenomaan emeritusprofessoreille. Heitä ei enää uhkaa karkotus siihen Siperiaan, jollaiseksi monet aktiivitutkijat katsovat rahoituksen ja akateemisten kunnianosoitusten tyrehtymisen.

Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että kritiikki ei saa olla kohtuutonta tai epäreilua, lainvalmistelun voimavarojen riittämättömyys nopeissa kehitysvaiheissa on muistettava. Asioita ei voi loputtomiin miettiä ja jahkata, eli osoittaa aina vain uusiin työryhmiin. Tämähän on perinteinen keino näyttää, että jotain tässä tehdäänkin, toisin sanoen voittaa aikaa. Ennemmin tai myöhemmin oikeuspoliittiseen tai lakisystemaattiseen ratkaisuun on päädyttävä. Totta on, että joskus poliittinen paine on niin vahva, että se pakottaa ennenaikaisiin pikauudistuksiin. Niiden järkevyyttä lainvalmistelija ja oikeuspolitiikan päätöksentekijä todennäköisesti itsekin epäilee. Tällainen hätäuudistus on kaikesta päätellen ollut äskeinen pienriitamenettelyn käyttöönotto eli uusi OK 6a luku. Emeritustutkija on myös kohtalaisen puolueeton eli ulkopuolinen kritiikin esittäjäksi. Hänellä ei normaalisti ole enää omia intressejä ajettavana, toki omia näkemyksiä hänellä on sitä enemmän. Kukaan ei tietenkään voi olla puolueeton siinä, mitä mieltä hän on yleisistä asioista. Oikeuspolitiikka on politiikkaa siinä missä muutkin politiikan genret. Oli niin tai näin, kriittistä emeritustutkimusta tarvitaan, ja prosessioikeudessa tällainen tutkimus olikin aikaisemmin melkeinpä sääntönä. Välillä tutkimuksia julkaistiin postuumisti, mutta suurten prosessualistien jälkeen perinne on kadonnut.

No, se tilanteen analysoinnista. Hidas käynnistyminen ja lyhyeksi jäävä hyvä tutkimusvaihe on ehkä pakko hyväksyä joko fait accompli -ilmiönä tai oikeustieteen erityispiirteenä. On vaikea keksiä keinoja, millä niihin tuotaisiin parannus. Ensimmäiselle ei luultavasti mitään mahdeta, eikä se ole ehkä tarpeen. Jälkimmäisessä avun toisivat jo ”oikeat” tutkimusvapaat ja sapattivuodet. Tutkimusvapailla tai sapattivuosina tutkija saisi itsestään irti sen maksimaalisen tutkimuspanoksen, johon hän kykenee ennen ammatillisen taantumisen erämaata. Emeritustutkimuksen surkeaan nykytilaan puolestaan taas olisi helppo korjaus. Totta on, että se on ennen kaikkea asennekysymys: professorin tulisi mieltää työntäyteiset emeritusvuodet osaksi tutkijauraansa. Hänen moraalinen velvollisuutensa tehdä tutkimusta toisin sanoen jatkuu, vaikka eläke korvaa palkan. Totta on, että asenteet jos mitkä ovat vaikeasti ulkoa muutettavissa: ne muuttuvat jos muuttuvat omia aikojaan.

Työyhteisö eli käytännössä tiedekunta voisi tukea asenteiden muuttumista. Työtään jatkavan emerituksen tulisi saada säälliset työtilat yliopistolta, ei näennäistä fleksipaikkaa (eli oikeutta käyttää vapaana olevaa työpöytää), joka ei läheskään aina ole todellisuudessa edes olemassa. Työtilaa ei kaivata niinkään itse työntekoon, useimmilla emerituksilla on siihen mahdollisuus kotonaan tai muualla. Kunnollinen emeritustutkimus kuitenkin kaipaa, niin kuin kaikki muukin tutkimus, jatkuvaa kontaktia tiedeyhteisöön. Yhteys taas rakentuu luontevimmin yhteisen työskentelypaikan kautta; sitä eivät korvaa etäyhteydet tai satunnaiset tapaamiset. Virtuaalinen työyhteisö on samanlaista silmänlumetta kuin fleksipaikka. Tässä tuessa Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta ei kunnostaudu. Tiedekunnan emerituspolitiikka on kauniisti sanottuna vaihtelevaa, suoraan sanottuna ala-arvoista. Välillä säällinen työtila löytyy, välillä ei. Työtilan löytymiseen taas ei vaikuta, mitä emeritus tekee oikeustieteen tai oppiaineensa hyväksi taikka saako hän siitä korvauksen vai ei. Tällainen sattumanvaraisuus jos mikä vie työmoraalin jokaiselta, eivätkä emeritukset ole tässä suhteessa poikkeus.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia: ”Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely”. Ilmestynyt 30.5.2026.

Mediauutisia: ”Miten estää ’ammatillinen alamäki’?”. Helsingin Sanomat 20.9.2025.

Hakusanat: tutkijaura, oikeustieteen tutkimus, tutkimuksen ikäkaudet, ammatillinen taantuminen, emeritustutkimus, prosessioikeus, lainvalmistelu, pienriitauudistus, emerituspolitiikka, tutkimusyhteisö, työelämätutkimus, ikädynamiikka

29.9.2026

Pienriitamenettelyn laajentaminen – mihin ja milloin?

Oikeuspolitiikkaan ja tutkimukseen on syntynyt harvinainen konsensus: uuden pienriitamenettelyn (OK 6a luku) soveltamisalaa on pikaisesti laajennettava. Muutoin koko menettelystä tulee reliikki, toisin sanoen osoitus epäonnistuneesta lainvalmistelusta, jollainen pahamaineinen ryhmäkanne oli ja on. Nykyisen pienriitamenettelyn soveltamisala käsittää vain huoneenvuokra-asiat, ja se on kaikkien mielestä liian kapea. Voidaan perustellusti kysyä, kaipaako näin pieni asiaryhmä – ehkä 100-200 asiaa vuodessa – todella ikiomaa prosessiformaattia. Kysely ei ole pelkkää näsäviisautta: parikymmentä vuotta aikaisemmin nimittäin katsottiin, ettei sellaista tähän asiaryhmään tarvittu. Laki oikeudenkäynnistä asunto-oikeuksissa kumottiin vähin äänin. Asunto-oikeusprosessit katosivat tuomioistuimista ja oppikirjoista. Vaikka prosessilaeille ovat ominaisia äkkinäiset käänteet trendejä seuraten, näin nopeat mielenmuutokset hämmästyttävät.

Laajentaminen tuntuu olevan vain ajan kysymys. Sitä ennen olisi kuitenkin mietittävä yhtäältä, mihin asiaryhmiin pienriitamenettely laajennetaan ja milloin laajennus tehdään. Jos kysytään, mihin pienriitamenettelyn soveltamisala ulotetaan, ensiaskel ei vaadi kummoista pohdintaa. Kaikki asumiseen liittyvät riidat tuotaisiin siinä menettelyn soveltamisalaan. Totta on, että suppeakin laajennus toisi pienriitamenettelyyn varsin erilaisia asioita. Liikehuoneistoihin liittyvät riita-asiat toki ovat lähellä vastaavia huoneenvuokrariitoja, mutta samaa ei voida sanoa muista asumiseen liittyvistä kiistoista kuten huoneiston haltuunotosta asunto-osakeyhtiössä taikka sekalaisista asumis- ja käyttöoikeusriidoista. Jälkimmäisiä syntyy etenkin yhteisomistuksen sivutuotteena, ja ne lienevät tuttuja jokaiselle. Lohdutukseksi voi sanoa, että tällaisia muita asumisriita-asioita ei varmasti ole paljon, määrä jäänee pessimistinkin mielestä muutamaan kymmeneen.

Seuraava askel on uskaliaampi: on pidetty selvänä, että kuluttaja-asiat eli kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan väliset erimielisyydet jos mitkä ovat tyypillisiä pienriita-asioita. Ne ilman muuta kuuluisivat pienriitamenettelyssä käsiteltäviksi. Kuluttaja-asioiden erityismuoto ovat vielä vakuutusasiat, jotka nykyisin saavat osakseen lautakuntakäsittelyn. Niissä pienriitamenettely olisi erityisen aiheellinen, koska tuomioistuimissa ne ovat todella harvinaisia. Keskiverto vakuutuksenottaja ei rohkene niihin lähteä. Merkittävää laajennusta on syytä harkita, niin itsestään selvältä kuin se näyttääkin. On pelättävissä, että laajennus toisi tuomioistuimiin suuren määrän pienriita-asioita. Se ei tietenkään olisi ongelma, jos uudet asiat vain korvaisivat perusmuotoisina oikeudenkäynteinä nykyisin hoidettavia asioita, toisin sanoen riita-asiat muuttuisivat käsitteellisesti pienriita-asioiksi. Muissa pohjoismaissa tällaiset asiat edustavat kolmannesta tai jopa puolta kaikista riita-asioista. Pelkäksi rekisteritekniikaksi ja tilastoinnin tarkentamiseksi tämä ei jää. Realisti myöntää jonkinlaisen työmäärän kasvun. Kasvu johtuu tuomioistuinten lisääntyneistä velvollisuuksista. Pienriita-asiassa prosessinjohto on tavallista vaativampaa, ja enemmän opastusta tarvitaan jo asian vireille saamiseen. Samalla asenteiden tuomioistuimissa kylläkin on muututtava. Tuomioistuinten henkilökunta suhtautuu tunnetusti varsin ynseästi neuvoja aneleviin maallikoihin, ’ei niitä neuvomaan voi ruveta’. Maallikot tarvitsevat joka vaiheessa enemmän apua kuin tottuneet oikeudenkäyntilakimiehet, jotka hoitavat perusmuotoisia oikeudenkäyntejä. Optimisti kuitenkin uskoo, että tuomioistuimet selviytyvät nykyisilläkin voimavaroillaan vähäisestä lisätyöstä.

Sananlaskun mukaiseen pimeään astutaan kuitenkin, jos tuomioistuimiin saapuisi pienriita-asioina runsaasti sellaisia asioita, joita sinne ei muutoin päätyisi. Tällöin asiamäärä tuomioistuimissa absoluuttisesti hyppää ennätyskorkeuksiin. Nykyisin luultavasti 99 prosenttia kuluttaja-asioista jää lautakuntakäsittelyn, sovittelun ja hampaidenkiristelyn varaan. Yksikään täysjärkinen kuluttaja ei ota muutaman sadan euron takia täysimittaisen oikeudenkäynnin riskiä. Totaalihäviö olisi taloudellinen katastrofi. Pienriitamenettely poistaa pahimman riskin: hävinneen asianosaisen kuluvastuulla on enimmäismäärä. Jos kuluttaja itse hoitaa asiaansa, hänelle ei juuri kerry omia kustannuksia. Tämä voi rohkaista oikeudenkäynteihin. Kukaan ei tietenkään vastusta sitä, että kuluttajan aiheelliset vaatimukset päätyvät tuomioistuimiin. Kuluvastuun tosiasiallinen vähäisyys voi kuitenkin saada aikaan mediassa esillä olleen kverulointi-ilmiön, toisin sanoen kiusaa tekevät tai olemattomia korvauksia hakevat kuluttajat. Ilmiö esiintyy hallintolainkäytössä. Viranomainen ehkä ottaa turhat oikeudenkäynnit filosofisesti virkaan kuuluvina, mutta yrityksille ne ovat vakavampi juttu.

Yksikään yritys ei halua päästä juttulistojen koristeeksi, se tuo huonoa julkisuutta ja on joka tapauksessa ”huonoa bisnestä”. Oli niin tai näin, soveltamisalan mittava laajennus luultavasti vaatii tuomioistuinten rahoituksen lisäämistä. Vaikka siihen tarvitaan SOTE-rahoitukseen suhteutettuna pikkusummia, valtiovarainministeriö varmasti tulee suhtautumaan toiveisiin lisärahoituksesta kielteisesti.

Toinen kysymys kuului, missä tahdissa soveltamisalan laajennuksia tulisi toteuttaa. Vaihtoehtoja on kaksi: asteittainen laajennus tai kertalaajennus, ”iso rysäys”. Prosessilaissa on totuttu jälkimmäisiin eli isoihin rysäyksiin, esimerkkinä vuoden 1993 uudistus. Jälki on ollut sen mukaista. Realisti suosittelee harkintaa ajoittamiseen. Pienriitamenettelyn laajentaminen kaikkiin pienen intressin asioihin tuo pahimman tapauksen skenaariossa tuomioistuimiin valtaisan määrän asioita, osa sellaisia, joita tuomioistuimet eivät ole tottuneet käsittelemään. Seurauksena ovat vertaansa vailla olevat jutturuuhkat ja pitkittyvät käsittelyajat, joista valiteltu nykytila antaa enintään esimakua. Sitä paitsi kannattaisi testata nykyistä pienriitakonseptia asteittain erilaisissa asiatyypeissä: miten se toimii käytännössä? Paperillahan se näyttää ensi silmäyksellä vähintään mukiinmenevältä. Lain tarkkaan lukenut kuitenkin huomaa, että laki jättää uuden pienriitaprosessin varsin hahmottomaksi. Olisi hyvä katsoa aluksi, millaisen sovelluksen – eli muodon – se tuomioistuimissa saa. Samalla nähtäisiin laajennusten vaikutus asiamääriin. Voi olla, että pienriitamenettely ei kylvä riitoja, se ei houkuttele siinä määrin, mitä kuvitellaan. Samalla paljastuisi kohtalonkysymys, tuoko uudistus tuomioistuimiin absoluuttisesti uusia asioita eli sellaisia asioita, joita vanhassa maailmassa ei ollut tapana tuoda tuomioistuimiin.

Jopa vannoutunut access to justice -tutkija (jollaiseksi tunnustaudun) kannattaa varovaisuutta. Se tarkoittaa soveltamisalan asteittaista laajentamista, muutaman vuoden välein. Totta on, että sillä on haittansa, niistä yksi on oikeudenhakijoiden yhdenvertaisuus. Lainkäytön järjestelmällä on kuitenkin edessään sellaisia myllerryksiä, ettei siihen ole aihetta syytää lisää sytykkeitä. Siitä, miten nykyinen OK 6a luvun konsepti kestää käytännön testin, on saatava käyttäjäkokemuksia. Niitä on koottava sekä tuomareilta että asianosaisilta. Perinteisestihän kokemuksiaan ovat päässeet kertomaan vain tuomioistuinten edustajat. Aineistoa on myös analysoitava eikä vain ihmetellen esiteltävä. Etenkin omaksuttu konsepti omatoimisesta asianajamisesta epäilyttää perinteistä prosessioikeuden tutkijaa. Se rakentuu ylioptimistisille odotuksille. Suomalainen pienriitakonsepti on, Ruotsin mallin mukaan, ”yksinkertaistettu perusprosessi”. Toisin sanoen se ei ole aito itsenäinen pienriitamenettely, vaikka sitä on ryhdytty sellaiseksi kutsumaan. Jos kerran maallikko ei yhteisesti jaetun näkemyksen mukaan kykene toimimaan perusmuotoisessa oikeudenkäynnissä, voimmeko luottaa siihen, että hän sellaiseen kykenee hieman yksinkertaistetussa versiossa? Tämän vain aika näyttää. Valistunut arvaukseni on, että osa kykenee, osa ei. Paljon riippuu tuomioistuimista itsestään.

Voi olla, että pienriitamenettelystä tulee samalla tavalla lakimiesvetoinen kuin perusmuotoisesta oikeudenkäynnistä. Se lienee tuomioistuimia miellyttävää kehitystä, mikä on vaaran merkki. Tuomioistuimet kun voivat, ehkä sitä itsekään huomaamatta, käynnistää tällaisen kehityksen ja pitää sitä käynnissä. Siihen on ainakin melkoinen kiusaus. Asian käsittelyhän sujuu sitä helpommin, kun asianosaisilla on lakimiehet. Itse asiaansa ajava maallikko on aina ollut tuomioistuimelle kauhistus. No, se siitä, eipä maalata pirua seinälle, ennen kuin se sinne ilmestyy. Kaikki ei kaadu, vaikka niin kävisikin. Kehitys eli lakimiehistyminen ei sinänsä estä kannattamasta pienriitamenettelyä ja vaatimasta sen maksimaalista laajentamista. Jäähän pienriitamenettelyn vahvuudeksi kuluvastuun enimmäismääräisyys. Tosin pienriitamenettelyn ideaali ei täysin toteudu. Laskevan oikeudenkäyntikynnyksen hintana kun on, että voittaneen asianosaisen lakimieskustannukset jäävät osaksi ja ehkä valtaosaksi hänen maksettavikseen. Kulukatto nimittäin ylittyy lähes aina. On vaikea keksiä asiaa, josta kaupallinen lakimies ei laskuttaisi enemmän kuin korvattaviksi hyväksytyt 500 tai 1000 euroa!

Ja jos lakimiehen avusta tulee käytännön välttämättömyys, pienriitamenettelyn potentiaalisiksi käyttäjiksi jäävät ainoastaan ne asianosaiset, jotka saavat julkista oikeusapua tai löytävät jostain itselleen ilmaisen lakimiehen. Perhe- ja tuttavapiirissä sellainen onnekkailla joskus on, muiden on pakko hakea pro bono -apua antavaa lakimiestä. He taas ovat Suomessa, toisin kuin eräissä muissa Euroopan maissa, harvassa, vaikka joillakin suurilla asianajotoimistoilla on tällaista toimintaa. Pro bono -toimintaan ei saa vedota puolustukseksi, jos oikeussuojaan jää prosessilaissa pahoja aukkoja. Se ei oikeuta anteeksiantoon laiminlyönneistä.

Niistä asianosaisista, jotka kykenevät kustantamaan itse lakimiehensä, access to justice -tutkija ei perinteisesti huolta kanna. Ongelmahan ovat ne oikeutta kaipaavat, jotka eivät siihen pysty.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia: Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely. Ilmestynyt 30.5.2026

Kirjallisuutta:
Koulu, Risto: Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026. Ladattavissa Helda/open books, COMI/julkaisutoiminta.

Jensen, Christina: Småkravsprocessen. Funkssjoner og virkemidler. Gyldendal 2021.

Asiasanat: pienriitamenettely, asiamäärät, tuomioistuinten työmäärä, tuomioistuinten rahoitus, julkinen oikeusapu, prosessinjohto, asianosaisten neuvonta, oikeuksiin pääsy, huoneenvuokrariidat, asunto-oikeusasiat

14.9.2026

Proaktiivista ja reaktiivista tutkimusta

Nykyisin oikeustieteenkin tutkimusta tehdään paljon tutkimusryhmissä, vaikka oikeustieteen tutkimus on perinteisesti ollut yksilölaji. Tutkimusryhmässä on yleensä 3–5 tutkijaa saman aiheen kimpussa. Tutkimusryhmiä on toki nähty ennenkin, mutta niissä kaikilla oli omat vastuunalueensa. Tutkijat kirjoittivat siltä istumalta tutkimuksen muilta kyselemättä, usein tutkimusryhmässä ei vaivauduttu tai ehditty perehtymään toisten ryhmäläisten kirjoituksiin. Aina ryhmän jäsenet eivät edes pitäneet yhteyttä. Kun tulokset julkaistiin, tutkimusryhmän tutkimus oli erillistutkimusten nippu, ehkä samoissa kansissa. Kehittyneemmässä tutkimusryhmässä kirjoitetaan vain yhtä tekstiä, toisin sanoen vastuualueita ei ole jaettu, joten jokainen ryhmän jäsen antaa yhteistekstiin kontribuutionsa. Tekstiä kirjoitetaan siis yhdessä. Tässä työskentelytavassa ryhmän jäsenet jakautuvat luontaisesti kahteen kategoriaan, proaktiivisiin ja reaktiivisiin. Ensimmäiset tuottavat (eli hienommin generoivat sitä) uutta tekstiä, jälkimmäiset tekevät siihen lisäyksiä, korjauksia ja muutoksia (eli täydentävät olemassa olevaa).

Hyvin toimivassa tutkimusryhmässä on proaktiivisuutta ja reaktiivisuutta oikeassa suhteessa. Tällöin tekstiä syntyy, ja jälki on laadukasta. Jos suhde ei ole oikea, tutkimusryhmä toimii heikosti. Jos kaikki ovat reaktiivisia kirjoittajia, valmista ei meinaa millään syntyä: tutkijaslangin mukaan tutkimus ”nyhjää”. Kauhuskenaariossa reaktiiviseen työskentelyyn tottunut ryhmä ei saa aikaan julkaisukelpoista jälkeä, mistä rahoittajatahot nostavat melkoisen äläkän. Jos taas kaikki ryhmäläiset ovat proaktiivisia kirjoittajia, esitys harhailee miten sattuu, alkuperäinen aihe unohtuu, eikä työn jälkeen ole luottamista. Esimerkkejä proaktiivisesta kirjoittamisesta löytää myös lainvalmistelusta. Oikeuslaitoksen kehittämiskomitean mietinnöstä (KM 2003:3) huomaa, että joukosta ovat puuttuneet reaktiiviset kirjoittajat, toisin sanoen kaikki tekstiä tuottaneet ovat olleet proaktiivisia. Mietintö on iloista kirjoittelua vähän kaikesta oikeuslaitokseen liittyvästä, kiinnostavaa luettavaa mietintö kylläkin on. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen valmisteluaineisto taas näyttää, oltiin sen sisällöstä mitä mieltä tahansa, millaista jälkeä syntyy, kun proaktiivisia ja reaktiivisia kirjoittajia on kirjoittajakunnassa ollut sopivassa suhteessa.

On helppo huomata, että jako proaktiiviseen ja reaktiiviseen kirjoittamiseen sopii myös yksilöllisiin tutkijaprofiileihin. Reaktiivinen tutkija tarttuu aiheisiin, joista on runsaasti aikaisempaa tutkimusta ja oikeuskäytäntöä. Hän toivoo, usein siinä erehtyen, saavansa kuoliaaksi tutkituksi aiheesta tiristetyksi jotain uutta sanottavaa. Muutama vuosikymmen sitten ”hyväksi” tutkimukseksi katsottiinkin suoritus, jossa päädyttiin siihen, että vanhojen mestareiden tutkimustulokset olivat, oikein ymmärrettyinä, edelleen päteviä. Reaktiivinen tutkimus voi tietenkin tuottaa uraauurtavia tuloksia vanhasta aiheesta, mutta kovin tavallista se ei ole. Prosessioikeudessa reaktiivisen tutkimuksen lempiaiheita olivatkin oikeusvoiman kaltaiset iki-instituutiot, siviiliprosessin sekalaiset funktiot sekä oikeastaan koko todistusoikeuden nimellä tunnettu kokonaisuus. Prosessioikeuden kaltaisella oikeudenalalla, joka sitoutuu traditioon, reaktiivinen tutkimus on ollut valtavirtaa. Tämä tuskin yllättää ketään. Joku ehkä sanoo, että niinhän se on kaikilla oikeudenaloilla, mutta siihen ei tässä puututa.

Proaktiivinen tutkija lähtee uusille alueille eli sinne, missä nimenomaan ei kukaan ole vielä vieraillut. Hän lähtee merelle etsimään vielä kartoittamattomia mantereita. Merelle lähtemiseen avautuu tilaisuus, kun lainsäätäjä saa luoduksi kokonaan uuden terra incognita -alueen, oikeustieteen valkoisen läikän. Vuoden 1993 suuruudistus lienee tästä paras esimerkki: se oli yhtäältä uusi alue, toisaalta se makuloi paljolti vanhan tutkimuksen käyttökelpoisuuden. Prosessioikeudessa 1990-luvun loppuvuodet olivatkin proaktiivisen tutkimuksen kulta-aikaa. Yksikään prosessioikeuden tutkija ei pystynyt vastustamaan ulapan kutsua. Kaikki tekivät innolla proaktiivista tutkimusta, reaktiiviseen tutkimukseen kenelläkään ei ollut aikaa eikä ainakaan kiinnostusta. Sellaista tekevää olisi luultavasti moitittu siitä, että hän ei seurannut aikaansa eli ”nopeaa ajan rientoa”. Tätä kadonnutta aikaa ei kuitenkaan kannata murehtia eikä kadehtia. Vanhat hyvät ajat proaktiiviselle tutkijalle kun ovat palaamassa toisissa muodoissa. Vuoden 2026 uudistus eli niin sanottu pienriitamenettely avaa, kunhan sen soveltamisala laajenee, mahdollisuudet vastaavaan tutkimusmatkailuun. Joku ehkä happamasti huomauttaa, että mahdollisuus on varsin vaatimaton vuoteen 1993 verrattuna. Soveltamisalan laajennuskin on vain oikeuspoliittinen toive. Nykyiseen pienten vuokra-asioiden menettelyyn ei kannata kummoisia tutkimusresursseja uhrata.

Uudistusta vähättelevä rauhoittuu, kun tai jos hän huomaa paljon laajemman mantereen jo häämöttävän horisontissa ja odottavan rohkeita löytöretkeilijöitä. Mantereella tarkoitetaan digitalisoitua ja AI-tuettua oikeudenkäyntiä eli niin sanottua sähköistä oikeudenkäyntiä ja sen esiversiota, sähköistä asiointia. Kumpikin sanapari on tosin surkea ilmaus näin suurille ilmiöille. Oikeudellinen digitalisaatio alkaa muuttua Suomessakin teoreettisesta scifi-kuvitelmasta käytännön todellisuudeksi – mihin tutkijat ja lakimieskunta ovat toistaiseksi valmistautumattomia. Realistinen tutkija pikemmin pelkää, että näin valtaisaa mannerta ei, toisin kuin aikanaan uutta alioikeusmenettelyä, yhden tutkijapolven voimin kartoiteta. Luultavasti vielä 2100-luvun prosessioikeuden tutkijat kirjoittelevat aiheesta. He myös näkevät, missä määrin prosessioikeuden nykyiset instituutiot, kysymyksenasettelut, tutkimusmenetelmät tai argumentaatiolinjat toimivat uudessa maailmassa. Muutos on oikeustieteen kuvitteellisella richterin asteikolla (tällaista asteikkoa ei tietenkään ole) luultavasti luokkaa 9, vuoden 1993 vallankumoukselliseksi mainostettu uudistus putoaa ehkä luokkaan 5, vuoden 2026 pienriitauudistus on jo luokan 3 pienoista maanpinnan värähtelyä.

No, se siitä. Vanhojen tutkimuskausien luonnehdinta johtaa tavallisesti kiistelyyn, tutkimuksen tulevaisuuden ennustaminen taas enimmäkseen epäonnistuu. Kokenut tutkija varookin ennusteita, joille tulevat tutkijapolvet pääsevät naureskelemaan. Sen sijaan on riskitöntä veikata, että alkuinnostuksen ohimentyä osa prosessioikeuden tutkijoista tulee tekemään proaktiivista, osa reaktiivista tutkimusta ja parhaat molempia. Pitkällä tähtäimellä liiallisesta proaktiivisuudesta on turha varotella. Pieniä piikkejä lukuun ottamatta prosessioikeuden tutkimus on ollut aina huomattavan reaktiivista. (Digitalisoituva oikeudenkäynti voi tuoda tähän pitkäkestoisen proaktiivisen tutkimuksen painotuksen). Ihanne toki on tässäkin monialainen tutkija: proaktiivisten ja reaktiivisten lähestymistapojen soisi mielellään yhtyvän niin tutkimusryhmien kollektiivisessa työssä kuin yksittäisissä tutkijoissakin.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Frände, Dan ym.: Sata vuotta prosessioikeutta. COMI 2021. Ladattavissa Helda/open books, COMI/julkaisutoiminta.

Elbow, Peter: Writing With Power. New Edition. Oxford University Press 1998.

Asiasanat: prosessioikeuden tutkimus, tutkimuksen lähestymistavat, lainvalmistelu, alioikeusuudistus, pienriitamenettely, oikeuden digitalisaatio

2.9.2026

Pienriitamenettelyn uusi tuleminen – miten käy?

Toiveet yksinkertaistetusta oikeudenkäynnistä johtivat lopulta tulokseen viime keväänä. Prosessilakiin lisättiin uusi OK 6a luku pienten riita-asioiden menettelystä. Luvun otsikko kylläkään ei vastaa luvun sisältöä. Tällä tavalla ei käsitellä kaikkia pieniä riita-asioita vaan ainoastaan pieniä huoneenvuokra-asioita. Nimitys asiaryhmän käsittelylle on myös erinomaisen kömpelö, ja se onkin oikeuskielessä korvaantunut sanalla pienriitamenettely. Kantasanasta on helppo keksiä näppäriä johdannaisia kuten pienriitaprosessi, pienriita-asia ja pienriitojen lainkäyttö. Yllätys uudistus ei ollut: tällaisesta menettelystä on keskusteltu kolme vuosikymmentä. Keskustelua ei voi sanoa kovin rakentavaksi tai edes älylliseksi. Se on ollut lähinnä jankkaamista puolesta ja vastaan.

Se johtui kylläkin siitä, että keskustelu oli harvinaisen jäsentymätöntä. Siihen tuli ryhtiä vasta vuoden 2022 arviomuistion myötä. Keskustelua nimittäin rasitti lähtökohta: pienriitaprosessista puhuttiin kertomatta, mitä muunnelmaa tarkoitetaan. Muunnelmia riittää alkaen lakimiesvapaista (muodissa ollut jargonilmaisu) ja kansanprosesseista perusmuotoisiin oikeudenkäynteihin, joissa ainoa yksinkertaisuuteen viittaava piirre on kuluvastuun rajoittaminen tai lakimiehen kelpoisuusvaatimusten lieventäminen. Epäselväksi jäi sekin, mihin asiaryhmään uutta formaattia käytettäisiin, jos sellainen lakiin joskus lisättäisiin. Vaihtoehdot, pieni asia, vähäinen asia tai kuluttaja-asia kun eivät nekään keskustelua tarkentaneet. (Kiintoisaa kylläkin kenenkään päähän ei näytä keskustelussa juolahtaneen, että pienriita-asiana käsiteltäisiinkin vain huoneenvuokra-asioita).

Yksimielisyyttä ei ollut siitäkään, tarvitaanko ylipäätään tällaista uusluomusta. Voitiin ja voidaan jonkinlaisella oikeutuksella väittää, että perusmuotoinen oikeudenkäynti on vähällä vaivalla ja tapauskohtaisesti sovitettavissa pienriitaprosessia ulkonaisesti vastaavaksi. Tässä olikin hieman perää, jos ajatellaan pelkkää menettelynkulkua. Tuomioistuimella on yleisen prosessilain mukaan oikeus/velvollisuus vahvaan prosessinjohtoon, ja käsittelystä voitiin aina jättää pois suullisen valmistelun istunto. Nämähän ovat pienriitaprosessin tunnusmerkkejä. Väitteessä kuitenkin – mukavasti – unohdetaan, että kuluvastuu säilyi kuitenkin OK 21 luvun mukaisena eli täysimääräisenä hävinnyt maksaa -vastuuna. Sitä ei voida poistaa. Tällaisilla joustoilla menettelyä ei sitä paitsi saada muutetuksi maallikkolähtöiseksi. Asianajaminen ”yksinkertaistetussa” perusformaatissa vaatisi juridista osaamista. Kuluvastuuta ehkä voitaisiin lieventää OK 21 luvun hienosäädöllä. Siitä innostunut voi kylläkin pähkäillä, millä säännöksellä siihen päästäisiin. Kaikkinaiset enimmäismäärät kuluvastuulle kun ovat OK 21 luvun peruslogiikan vastaisia. Muutoinkin OK 21 on sekava kokoelma erilaisia sääntöjä; kuluvastuun ja sen määrän ennakointi on käytännössä mahdotonta jopa silloin, kun todennäköinen voittaja tiedetään.

Kaikesta huolimatta on tunnustettava, että vuoden 2026 uudistus toi välttämättömän täydennyksen formaattiarsenaaliin. Tunnustaminen on kuitenkin vasta ensi askel, pienriitaprosesseja kun on niin monenlaisia. Joskus lienee ajateltu, että olisi olemassa ihanteellinen prototyyppi, pienriitaprosessien passepartout tai oikeammin standardimalli. Tästä epärealistisesti haaveesta on luovuttu. Lainsäätäjällä (ja oikeuspoliitikolla) on paljon liikkumavaraa: onko menettely lakimieslähtöinen vai maallikkolähtöinen, onko pääasiallinen käsittelytapa suullinen vai kirjallinen, korvataanko kustannuksia vai ei, onko prosessi sovintohakuinen vai päätöshakuinen. Tätä liikkumavaraa suomalainen lainsäätäjä todella käytti. Vuoden 2026 uudistus tuo tässä mieleen armeijan aikaiset pataljoonakeitot, joita kukaan armeijan käynyt ei muistele hyvällä. Keitossa oli mukana kaikki, mistä tähteitä löytyi keittiön perjantaisiivouksessa. Sekalaisuus ei ehkä haittaa vuoden 2026 uudistuksen soveltamisalalla. Asiaryhmä on pieni – eikä edes kovin tärkeä. Jos tai kun soveltamisala laajenee, valintoja on syytä harkita.

Kohtalonkysymykseksi nousee, pystyykö maallikko ajamaan yksin asiaansa pienriitaprosessissa. Siihen tietenkin vaikuttaa asianosaisasema: kantajalta vaaditaan enemmän osaamista kuin vastaajalta. Ennuste ei ole hyvä. Laki ei edes anna kunnollista yleiskuvaa pienriitaprosessista. Laki oikeudenkäynnistä asunto-oikeudessa oli tässä suhteessa verrattomasti informatiivisempi: sen luettuaan maallikko suurin piirtein ymmärsi, millainen menettely hänellä oli edessään. Vuoden 2026 uudistus on sitä paitsi monimutkaisempi. Siinä on kirjallinen ja joskus suullinenkin valmistelu, joita asunto-oikeusprosessissa ei ollut. Voi kuitenkin olla, että asiaansa paneutuva maallikko vastoin odotuksia kykenee, tekoälyyn ja oppaisiin turvautumalla, ajamaan tehokkaasti asiaansa. Toivottavasti näin käy. Omatoiminen asianajaminen ei saa olla performatiivista osallistumista ja asian häviämistä. Asunto-oikeuksien ajalta tiedetään, että taitava ja maallikoiden osallistumiseen tottunut puheenjohtaja sai asunto-oikeusprosessin toimimaan, huono tai välinpitämätön sai aikaan hajanaisen kiistelyn, jota ei oikein voi käsittelyksi kutsua. Vastaavia näkee riitaisissa taloyhtiön yhtiökokouksissa, jos joku haluaa tehdä havaintoja.

Voi olla, että pienriitaprosessi käytännössä muuttuu lakimiesvetoiseksi. Tosin lainsäätäjä on matalalla kuluvastuun enimmäismäärällä yrittänyt pitää huolen siitä, että lakimiehen palkkaaminen ei kannata. Osa kustannuksista kun jää tällöin asianosaisen maksettavaksi, vaikka hän asian voittaisikin. Ilmiötä kutsutaan tutkimuksessa korvausaukoksi (engl.: recovery gap). Enimmäismäärä täyttyy nopeasti, itse asiassa lakimiehen parilla kolmella työtunnilla. Enimmäismääräinen kuluvastuu tuntuu näin oivalliselta ratkaisulta. Huomaamatta kuitenkin jää, että säännös rankaisee asianosaisena olevaa yksityishenkilöä: hänen ei todellakaan kannata palkata itselleen lakimiestä, vaikka siihen on mahdollisuus. Sen sijaan institutionaalinen asianosainen, käytännössä suuri vuokranantaja ja tulevaisuudessa ehkä perimistoimisto, käyttää asian ajamiseen palveluksessaan olevaa lakimiestä. Asianajaminen on lakimiehen toimenkuvaa, eikä se muodosta erikseen maksettavaa toimeksiantoa. Lakimiehen palkka on asianosaiselle kiinteä kustannuserä, eikä se riipu yksittäisen asian hoitamisesta.

Yksityinen kansalainen ei saa lakimiesapua, ellei hän kykene sitä itse kustantamaan. Julkinen oikeusapu ei pääsääntöisesti kata avustamista pienriita-asiassa. Maallikko ei toisin sanoen saa lakimiesapua pienriita-asiassa, vaikka vastapuolella olisi lakimies asiaa ajamassa. (Neuvontaa asianosainen saa, mutta neuvonnan hyöty vireillä olevaan oikeudenkäyntiin lienee vähäinen. Vaikka asianosainen ehkä saa oikeat neuvot, hän ei pysty yksin toimien niitä toteuttamaan.) Tavallinen oikeusturvavakuutus, jollainen kai kaikilla nykyisin on kotivakuutuksen lisäetuna, ei ole yhtä äkkijyrkkä. Vakuutusehtojen mukaan kustannuksia ei korvata vakuutuksesta, jos asialla on vakuutetulle vähäinen merkitys. Pienriitaprosessi sellaisenaan ei ole ratkaiseva: se ei tee asiasta vähämerkityksellistä. Esimerkiksi häätö ei kai voi sellainen ollakaan. Huoneenvuokra-asiat eivät muutoinkaan, korkean enimmäismäärän takia, aina kuulu rajoituksen piiriin. Geneerisessä pienriita-asiassa rajoitus sen sijaan toden teolla puree. Valtaosa geneerisistä asioista nimittäin tulee olemaan kuluttaja-asioita. Niissä vaatimukset ovat pieniä, yleensä muutama sata euroa, joten asialla on vähän merkitystä. Jos kansalainen saa jostain lakimiesapua, sitä antaa ystävä- tai sukulaispiiriin kuuluva lakimies. Tämä avustaa korvausta vaatimatta. Monissa maissa tällaiset oikeusturvan aukot täytetäänkin luottamalla pro bono -apuun eli hyväntekeväisyyteen. Suomessa sitä ei ole tarjolla. Kansalaisten avustaminen ilmaiseksi oikeudenkäynneissä ei sisälly hyväntekeväisyyteen. Apu on enintään niin sanottujen hyvien neuvojen antamista oikeusasioissa. Neuvokin on useimmiten kehotus hakea jostain lakimies asiaa hoitamaan.

Tyypillinen asetelma pienriitaprosessissa tulee olemaan kansalainen itse asiaansa ajamassa, vastapuolena toistuvaisasianosainen, jota edustaa hänen pysyvä lakimiehensä. Kansalainen vastaan kansalainen on tuskin tavallinen näky pienriita-asiassa, vaikka konsepti alun perin tukeutui tähän oletukseen. Lopputulos on kaukana ajatuksesta, jonka mukaan asiaosaiset olisivat tasavertaisia. Merkille pantu lakimiesavun tarve on lisäksi yksi peruste siirtää pienriita-asia perusmuotoiseen oikeudenkäyntiin. Se ei auta vaan pelkästään pahentaa asiaa. Nyt asiaansa hoitavalla maallikolla on niskoillaan täysimääräisen kuluvastuun tuova perusmuotoinen oikeudenkäynti – jossa hän tarvitsee lakimiesapua ja entistä kipeämmin. Kuluvastuun enimmäismäärä toisin sanoen suosii sellaisia toistuvaisasianosaisia, joilla on palveluksessaan lakimies. Tämä house lawyer -tilanne on immuuni sille taloudelliselle rationaliteetille, jolla lainsäätäjä yrittää pitää lakimiehet poissa pienriitojen lainkäytöstä.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia:

Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely. Ilmestynyt 30.5.2026.

Kevennetyn oikeudenkäynnin ensimmäinen nousu ja aikainen tuho. Ilmestynyt 2.11.2022. (Myös teoksessa: Valitut uutiset 2017-2022. Toinen painos. COMI 2022. Ladattavissa Helda/open books.)

Kirjallisuutta:

Koulu, Risto : Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026.

Linna, Tuula : Siviiliprosessin lajien evoluutio – vieläkö puuttuu jotakin? Teoksessa: Sata vuotta prosessioikeutta. COMI 2021.

14.8.2026