Uutiset

Alaviitteiden käyttö on oikeustieteen tutkimuksessa taitolaji: hyvä alaviitetekniikka tekee surkeastakin tutkimuksesta kiinnostavan, huono taas tuhoaa hyvän tutkimusasetelman tai ainakin saa lukijan kyllästymään. Harva tutkija kuitenkaan vaivautuu miettimään, mihin tarkoitukseen alaviitteitä käytetään. Hän oppii taidon mallioppimisella vanhojen mestareiden tutkimuksia lukemalla ja kehittää oman, enimmäkseen konformatiivisen tyylinsä. Harva tutkija vaivautuu edes lukemaan ohjeita siitä, miten alaviitteitä tulisi eettisesti hyväksyttävällä tavalla käyttää. Siitä kiinnostunut on kylläkin lukenut huolella Kimmo Nuotion artikkelin ”Oikeustiede ja viittaamisen etiikka” (niin & näin 2/2003 ss. 115-125). Siinä sanottuun ei ole paljoakaan lisättävää, vaikka moni ammattitutkijakaan ei artikkeliin hevin törmää, julkaisuforum kun on hieman esoteerinen.

Viittaamisen etiikka – tai maanläheisimmin viittaamisen säännöt – on kiistatta tärkeä. Kiinnostavaa kuitenkin on, miten alaviitteitä oikeustieteen tutkimuksessa tosiasiallisesti käytetään, tässä yhteydessä millaista käyttö nimenomaan prosessioikeuden tutkimuksessa on ollut ja on? Tähän kysymykseen oivallisen näköalan avaa Dietrich Schwanitzin alun perin saksankielinen mutta suomeksi käännetty ”Sivistyksen käsikirja – kaikki, mikä tulee tietää” (Ajatus 2003). Kirjassa on alaviitekulttuurista hyväntahtoista pilkkaa tekevä kaksisivuinen ”Alaviite alaviitteestä” (ss. 395-396). Vaikka Schwanitz ei yksilöi tieteenalojaan, alaviite kolahtaa myös suomalaista oikeustiedettä lukevaan tai kirjoittavaan. Prosessioikeuden tutkimus, uusi tai vanha, ei tunnu muodostavan poikkeusta, tosin se ei selvästikään ole pahimpien joukossa, sillä kaikista käyttöfunktioista (parempaa sanaa vielä etsittäessä) ei löydy yksiselitteistä esimerkkiä uudemmasta kirjallisuudesta.

Ensimmäisessä funktiossa Schwanitz vertaa alaviitteitä monipuolisiin aseisiin, joille oli vastine ritarin aseistuksessa keskiajan turnajaisissa. Alaviite voi olla peitsi vastustajan suistamiseksi satulastaan, sotanuija tämän peittoamiseksi tai miserikordia, jolla vastustajaa pistetään salakavalasti selkään haarniskan rakoon tähdäten. Lukijat nauttivat tällaisista alaviitetaisteluista, joista saa enemmän huvia kuin rutikuivasta tutkimuksesta. Jälkipolville kyseinen taistelu tuo kylläkin mieleen baaririidan, jota siirrytään sanaharkan jälkeen jatkamaan ulos voimakeinoin. Tällaisista alaviitetaisteluista ei suomalainen oikeustiede tarjoa esimerkkiä. Taisteluista sinänsä ei ole puutetta, mutta niitä käydään artikkelien pääteksteissä, kirja-arvosteluissa ja niiden vastineissa. Näissä näkyvämmissä taisteluissa on kirjoittamaton periaate: sitä käyvät vain vertaiset eli etabloituneet tutkijat. Professorin aloittama taistelu, vastapuolena nuori doktorandi, on epäeettinen. Samoin turnajaisissa ritari ei voinut haastaa muita kuin ritareita. Aina tätä sääntöä ei noudateta (esimerkiksi Petri Mäntysaaren ”Onko legal design tiede? Havaintoja erään väitöskirjan perusteella” LM 1/ 2024 ss. 174-188). Eettiset säännöt eivät tässä suhteessa poikkea oikeudellisista.

Yksi taistelun muunnelma on mitätöinti eli nykykielellä cancelointi: vastapuoleen ei viitata, mikä antaa kuvan, ettei tätä ole olemassa tai ainakaan mikään vastapuolen kirjoittama teksti ei ole tieteellisen noteeraamisen arvoinen. Cancelointi on, ensimmäisten lunttupyssyjen tapaan, vaarallinen ase. Se on tehokas mutta voi räjähtää kasvoille. Viittaamatta jättäminen herättää aina kysymyksen siitä, onko kirjoittaja tehnyt valmistelevan työnsä huonosti, hän ei toisin sanoen ole löytänyt, mitä aiheesta on ennen kirjoitettu. Viittauksen laiminlyönti on tällöin tutkijan osaamattomuutta aineiston kokoamisessa. Mitätöintiä uskaltavat harjoittaa turvallisin mielin vain vanhat professorit, joiden oletetaan tuntevan tutkimusalueensa läpikotaisin – mikä tosin nykyajan julkaisutulvassa alkaa olla kyseenalainen kunnia. Mitätöinnistä, tahallisesta tai tahattomasti, on esimerkki: perinteisen lainopillisen prosessioikeuden tutkijat eivät yleensä noteeraa oikeudellisen konfliktihallinnan tutkimusta ja päinvastoin. Optimisti ehkä selittää tämän mitätöinnin pikemminkin sillä, että koulukunnat eivät katso hyötyvänsä toistensa teksteistä.

Alaviitteet ovat toisessa käyttöfunktiossaan tieteen höyhensarjalaisten tapa hakea huomiota. Tieteen kuuluisuudet ovat schwanitziläisessä taksonomiassa kuin villin lännen kuuluisat revolverisankarit. Kaikki paikalliset pyssymiehet haluavat haastaa heidät. Kokeneet tutkijat suhtautuvat tällaisiin haasteisiin hyväntahtoisesti omia alkuvuosiaan ajatellen: he kaikki ovat olleet joskus samanlaisia. Tieteen evoluutiolle tällaiset höyhensarjalaiset ovat siunaus, sillä he ”surmaavat sairaita tekstejä”. Kunnollinen teksti torjuu tällaiset hyökkäykset yhtä helposti kuin kokenut ritari tavallisen asemiehen kömpelöt miekanhuitaisut. Tieteen kuuluisuuden täytyy vain varoa liian tuhoisaa vastaiskua. Tällaisesta haastamisesta ei ole kunnon esimerkkejä prosessioikeuden tutkimuksessa tai ylipäätään oikeustieteessä. Pikemminkin on pakko sanoa, että prosessioikeuden tutkimusta leimaa ja on aina leimannut liiallinen auktoriteettien ja vanhojen nimien kunnioitus. Haasteet heille tulevat jos niitä ollenkaan tulee akateemisen yhteisön ulkopuolisilta, käytännössä toimivilta lakimiehiltä, esimerkkeinä asianajajat ja tuomarit. Näin haasteet ovat enimmäkseen subjektiivisia näkemyksiä tai väitteitä siitä, miten asiat ”käytännössä” ovat.

Kolmas alaviitteiden käyttöfunktio on liputtaminen. Kirjoittaja kertoo alaviitteessään, kenen sotalippua hän kantaa, toisin sanoen kenen joukkoon hän kuuluu. Pitkälle edenneessä tieteellisessä heimottumisessa (eli niin sanotussa tribalismissa) joukkoon kuuluvat viittaavat vain toistensa teksteihin. Tällä todistetaan yhtäältä joukkoon kuuluminen, toisaalta kasvatetaan keskinäisten viittausten määrää. Joillakin tieteenaloillahan viittausindeksillä on suuri merkitys tutkimusrahoituksessa, joten motiivi indeksin manipuloimiseen on ymmärrettävä. Prosessioikeudessa liputtamista ei näy, vaikka oikeudenalalla on syntynyt eri tutkimuslinjoja ja suuntauksia. Tämä on ehkä merkki siitä, että suuntaukset eivät ole kehittyneet omiksi heimoikseen. Se taas johtunee oikeudenalan pragmaattisuudesta ja praktisuudesta: eri suuntausten edustajat pystyvät vielä puhumaan toisilleen, vaikka he ovat eri mieltä. Sotaliput jäävät näin ”progressiivisten” oikeudenalojen ominaisuudeksi.

Viimeisenä on neljäs käyttöfunktio: alaviitteet ovat aikaisemman tutkimuksen hauta tai paremmin sanottuna hautamonumentti. Schwanitzin sanoin: ”alaviitteeksi pitää sinun tulevan”. Tekstien ja alaviitteiden välillä on hänen mukaansa ”loputon metamorfoosi”. Tämä pitää paikkansa myös oikeustieteessä ja erityisen hyvin prosessioikeuden tutkimuksessa. Prosessioikeuden tutkimuksessa on ollut nopeita ja perustavanlaatuisia siirtymiä, jotka ovat siirtäneet kokonaisia (tutkimuksen) aikakausia alaviitteiden hautausmaalle. Vuoden 1993 alioikeusuudistus sai aikaan sitä edeltävässä tutkimuksessa sukupuuttoaallon: 2000-luvun nuoret tutkijat eivät, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, lue vanhempia tekstejä. Tirkkonen, Ellilä ja Halila elävät enää alaviitteinä uudemmassa lainopillisessa prosessioikeuden tutkimuksessa, kun taas moderni konfliktinhallinnan tutkimus on heidät jo kokonaan hylännyt. Myös 1990-luvun alkupuolen uranuurtajanimet kuten Lappalainen ja osaksi myös Virolainen alkavat kadota nuoren tutkijapolven teksteistä. Kehitys on ollut niin nopeaa, että monen mielestä kaikki ennen vuotta 2000 kirjoitettu alkaa olla jo muinaishistoriaa. Siitä kannattaa enää etsiä kuriositeetteja ja oikeaan osuneita ennusteita.

Schwanitz tuo lopuksi esiin alaviitteiden ongelman: ne katkovat ja pirstovat lukijan ajatuksenjuoksua, pahimmillaan alaviitteiden obiter dicta -huomautuksista tulee lukukokemuksen pääasia. Lukija etsii, ehkä alitajuisesti, niistä virheitä ja provokaatioita, tutkimuksen perusidean kokonaan unohtaen. Alaviite on hänen mukaansa kuin romanttinen kohtaus, jossa joku soittaa ovikelloa ja toinen kohtauksen osanottajista menee avaamaan oven ja hoitaa asian postimiehen kanssa. Lemmenkohtausta jatketaan, kun se on tehty, siitä, mihin jäätiin ennen ovikellon soittoa. Tässä suhteessa oikeustiede ja myös prosessioikeuden tutkimus on parantanut tapojaan: vielä 1980-luvulla tavallisista vaaksanmittaisista alaviitteistä/sivu on luovuttu. Alaviitteet ovat suhteellistuneet, joskin monilla tutkijoilla – olen itsekin siihen syypää – on paha tapa kirjoittaa yhtä aikaa kahta kirjaa, toista päätekstissä, toista alaviitteissä. Vaikka kaikessa ei ole onnistuttu, alaviitteiden loputtomat kirjallisuusviittaukset, jotka olivat ennen lukeneisuuden merkki, ovat joka tapauksessa loppuneet. Keskeiset lähteet toki tuodaan esiin, mutta teksti itsessään osoittaa, mitä kaikkea on tullut luetuksi. Pitkä kirjaluettelo pikemmin osoittaa, että kunnolla oikeudenalan tutkimusta ei ole luettu. Luettelo ei ole näin alibi.

Risto Koulu

Access to justice -ajattelu leimaa vahvasti sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimusta. Kiista, onko access to justice pelkkä näkökulma, yhteiskunnallisia vaikutteita saanut lähestymistapa vaiko vakava tutkimusmenetelmä, tosin jatkuu. Jonkinlainen yksimielisyys lienee siitä, että access to justice -tarkastelu avaa uusia lainopillisia kysymyksiä, löytää uusia argumenttilinjoja, vaatii toiminnan tarkastelua ja katsoo tulevaisuuteen. Pragmaattinen prosessioikeuden tutkija (muunlaisia ei kai olekaan) siirtää tämän jälkeen syvällisemmät pohdinnat oikeusteorian vastuualueelle – nopeita tuloksia sieltä odottamatta. Oikeusteoriallahan on tunnetusti kiireellisempiä tehtäviä, esimerkiksi totuuden ja oikeudenmukaisuuden määrittely.

Kun tuloksia odotellaan, kannattaa kysyä, mihin prosessioikeuden instituutioihin (käsitteisiin, periaatteisiin, teorioihin, ajattelumalleihin ja niin edelleen) access to justice -tutkimus tuo muutoksia. Access to justice -virittäytynyt tutkija näkee vaikutuksen kaikenkattavaksi: kaikilla instituutioilla on access to justice -kytkentä, sitä ei vain tulla ajatelleeksi tai sitä ei myönnetä. Perinteisen lainopillisen tutkimuksen kannattaja taas ei juuri toiminnallisia tai käsitteellisiä yhteyksiä niissä huomaa: hän ajattelee hiljaa mielessään, että access to justice on genderkeskustelun kaltainen muotivirtaus, joka omia aikojaan katoaa prosessioikeuden maailmankartalta mainittavia jälkiä jättämättä.

Korrelaatioita mietittyään tutkijoiden pääjoukko luultavasti myöntää, että access to justice -tutkimus vaikuttaa voimakkaasti joihinkin instituutioihin, toiset saavat siitä vähäisiä vaikutteita, kun taas valtaosa instituutioista on enemmän tai vähemmän immuuneja vaikutukselle. Näin tuntuu olevankin. Instituutioissa on yhtäältä avoimia, high sensitivity -alueita, toisaalta taas alueita, joiden suoraa yhteyttä oikeuksiin pääsyyn eli access to justice -tutkimuksen kuningasajatukseen ulkopuolinen ei hevin näe. Alusta alkaen access to justice -ajattelu on kohdistanut huomionsa oikeudenkäynnin kynnykseen ja oikeudellisen avun saatavuuteen sekä niiden välityksellä oikeudenkäynnin kustannuksiin, asianajamiseen oikeudenkäynnissä sekä oikeudenkäyntien rahoittamiseen. Samoin vaihtoehtoinen riidanratkaisu, sen kruununa tuomioistuinsovittelu, sijoittuu access to justice -liikkeen saavutusten listalle.

Pohjoismaissa ja Suomessa vaikutus ei ole maata järisyttänyt: jos vaihtoehtoinen riidanratkaisu eli sovittelu sivuutetaan, access to justice -liike ei ole tuottanut uutta lainsäädäntöä eikä vakiintuneita uustulkintoja. Access to justice -tutkimus on toki nostanut teemojansa oikeuspoliittisen keskustelun agendalle, ehkä jossain määrin murtanut vanhaa tuomioistuin- ja tuomarikeskeistä ajattelua. Totta on, että asenteet ovat alkaneet hitaasti muuttua. Näkemykset, joiden mukaan tuomioistuimilla on palvelutehtävä tai että asianosaiset ovat tuomioistuimen asiakkaita, olisivat olleet ennenkuulumattomia 1980-luvulla ja vuosituhannen vaihteessakin niitä olisi vierastettu. Liikkeen saavutuksia ei siis saisi väheksyä, vaikka näkyvää jälkeä on vähän. Lainkäyttöjärjestelmän takana on sentään viidensadan vuoden kehitys ja sen seurauksena mustan aukon mieleen tuova inertia. Inertia sekä hidastaa että estää muutoksia. On myönnettävä, että inertialla on myös hyötynsä: näin vältytään hätäisiltä, muotioikkuja seuraavilta uudistuksilta.

High sensitivity -instituutioita on myös jonossa: ne eivät ole pohjoismaissa vielä ehtineet tutkimuksen agendalle. Näyttää siltä, että seuraavaksi aalto ravistelee asialegitimaatiota ja nähtävästi sen vanavedessä asianosaiskelpoisuutta. Access to justice -liikkeen toinen aaltohan oli vaatimus oikeussuojasta vähäisille, sumeille, fragmentaarisille ja kollektiivisille oikeuksille. Näitä oikeuksiahan modernissa valtiossa riittää, koska aineellinen lainsäädäntö luo niitä jatkuvasti lisää. Jos oikeussuoja jätetään yksityisen täytäntöönpanon tai vielä epämääräisemmän itsetoteutuvuuden varaan, asialegitimaatiota ja asianosaiskelpoisuutta määrittävät periaatteet on ajateltava uudelleen. Access to justice -logiikka on myös pakko ottaa huomioon oikeuden digitalisaatiossa. Digitalisaatio (esim. etäosallistuminen) voi olla joko keino parempaan oikeuksiin pääsyyn tai uusi este oikeuksiin pääsylle.

Harmaalle, osaksi jo low sensitivity -alueelle jäävät vielä muutoksenhaku ja lakimiehen kelpoisuusvaatimukset. Ajattelu esimerkiksi suosii laajaa muutoksenhakuoikeutta sekä vierastaa liiallisia valituskieltoja. Lopullista sanaa ei ole myöskään sanottu siitä, millaisia prosessinedellytyksiä (toisesta näkökulmasta prosessinesteitä) oikeudenkäynti tarvitsee. Prosessinedellytykset ovat herkästi niitä oikeuksiin pääsyn teknisiä esteitä, joita access to justice -liikkeen ensimmäinen aalto paheksui. Tulilinjalla ovat etenkin ne prosessinedellytykset, joiden soveltaminen vaatii pääasian täystutkintaa. Tällöinhän prosessinedellytyksen idea totaalisesti hukataan. Prosessinedellytysten tulee, jos niitä käytetään, olla helposti tulkittavia ja välittömästi soveltamiskelpoisia. Ammatillisen asianajajan kelpoisuusvaatimuksetkin ovat kaksiteräisiä. Yhtäältä ne takaavat asianajamisen laadun eli lainkäytöllisen kuluttajansuojan, toisaalta niistä voi seurata, ettei oikeudenhakija saa avukseen minkäänlaista lakimiestä.

Entäpä immuunit instituutiot? Niitäkin on, itse asiassa valtaosa instituutioista kuuluu tähän luokkaan, toisin sanoen ”pääsee vähällä”. Tässä vaiheessa perinteinen tutkija huokaisee helpotuksesta: access to justice -ajattelu ei kirjoitakaan uudelleen prosessioikeuden maailmankarttaa, eikä jokaisen tutkijan ole pakko lopettaa samastumista tuomioistuimeen. Diversiteetti on jopa monen mielestä ihannetila: tutkimusta tehdään samaan aikaan lainsäätäjän, tuomioistuimen, oikeudenhakijan ja asioita ajavan lakimiehen näkökulmista. Jokainen saa valita oman tutkimuslinjansa, ja tulevaisuuden tutkimus sulattaa linjat yhteen, eli luo eri linjoista synteesin – ainakin näin voi tapahtua. Immuuneja access to justice -hyökkäyksille näyttävät olevan esimerkiksi oikeusastejärjestys, tuomioistuinorganisaatiot, tuomioistuinten johtaminen, tuomioistuimen päätösvaltaisuus, tuomarin kelpoisuus, toimivallan perusteet sekä todistelu ja sen arviointi. On myös vaikea keksiä, miten access to justice -ideologia heijastuisi tuomioistuinten perusprosesseihin. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin standardit rajoittavat uudistushenkisenkin lainsäätäjän tai tutkijan liikkumatilaa. Uuden ajattelun paine kohdistuu sen sijaan erilaisten käsittelyurien ja perusprosessia yksinkertaisempien menettelytapojen eli niin sanottujen pienriitaprosessien aikaansaamiseen.

Pienriitaprosessi on parhaillaan valmisteltavana, vaikka tällainen prosessi ei, toisin kuin moni kuvittelee, ole varsinainen uutuus. Huoneenvuokra-asioissa oli aikanaan erityisprosessinsa. Sitä jopa säänteli oma ja erillinen prosessilaki, laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa. Laki oli nykyhetken mittapuun mukaan ääriradikaali: asianosaiset vastasivat esimerkiksi omista oikeudenkäyntikuluistaan (36 §). Kokemuksia asunto-oikeuksien toiminnasta ei aikanaan koottu, mikä on sääli: kokemuksista olisi nyt aitoa hyötyä. Toki laki opetti sen, että intressiedustus ei ole toimiva formaatti yleisessä lainkäytössä.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Frände, Dan ym: Sata vuotta prosessioikeutta. Helsinki 2021.
Koulu, Risto : ”Se on vain prosessia” – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktinhallintaan. COMI 2022.

Konkurssi on oikeustieteen tutkituimpia instituutioita: tiedämme suurin piirtein kaiken konkurssin oikeudellisista, taloustieteellisistä ja käyttäytymistieteellisistä lainalaisuuksista. Sen sijaan emme tiedä paljoakaan siitä, miten konsernirakenne – konkurssivelallinen on konsernin emoyhtiö tai tytäryhtiö – vaikuttaa näihin yksittäiskonkurssin lainalaisuuksiin. Emme myöskään tiedä, yhdysvaltalaisen ulkoministeri Rumstedtin lausumaa siteeraten, mitä emme tiedä konserniin paikantuvista konkursseista.

Teoreettinen insolvenssioikeudellinen tutkimus on ollut löytävinään jotakin säännönmukaisuutta konsernin konkursseista, mutta empiiristä näyttöä niiden vallitsemisesta ei ole. Yksi ennuste (tai oikeammin arvaus) on, että tytäryhtiöt ajautuvat ensimmäisinä konkurssiin, toisin sanoen emoyhtiö uhraa ne säilyäkseen. Vaihtoehtoinen joskin epätodennäköisempi skenaario taas on, että konsernista pelastetaan yksi, yleensä kannattavin tytäryhtiö. Siihen siirretään tietotaito, työntekijät ja hyvät asiakkaat: muu osa konsernia saa tällöin kokea konkurssin tai jonkun sen vaihtoehdon. Toinen olettamus on, että konserniyhtiöillä on paljon keskinäisiä velkasuhteita. Tästä syystä ajatus yhteisestä konsernipesänhoitajasta on päätön: konkurssissa konserni ei ole enää taloustieteen olettama taloudellinen kokonaisuus yhteisine tavoitteineen, vaan se pirstoutuu juridisiin yksikköihinsä.

Mutta palataanpa tapaus LEHTOON. Lehto Group on tai oikeammin oli konserni, joka koostui emoyhtiöstä ja viidestä tytäryhtiöstä. Tytäryhtiöt vastasivat kaikesta liiketoiminnasta. Kuten arvata saattaa, konserni toimi rakennusalalla, ja kolmella tytäryhtiöillä oli nimissään pääosa operatiivisesta toiminnasta. Konsernin liikevaihto oli ollut vielä viime vuosinakin lähes 200 miljoonaa, eli kyseessä oli Suomen oloissa keskisuuri konserni. Helmikuun alussa tänä vuonna kolme suurta tytäryhtiötä asetettiin konkurssiin, ja kuun lopussa emoyhtiö itsekin hakeutui saneeraukseen. Konkurssiin päätyneiden tytäryhtiöiden veloista neljännes tai viidennes oli konsernin sisäistä, toisin sanoen velkaa muille konsernin yhtiöille. Lehto-konsernin konkurssit saivat paljon julkisuutta, ja nämäkin tiedot perustuvat uutisaineistoon (Helsingin Sanomat 7.2.2024: ”Lehto Group kaatumassa”).

Lehto-konserni näyttää vahvistavan tutkimuksen hakemat teoreettiset olettamat: todistetuiksi ne eivät tietenkään tule yksittäistapauksella, oli tapaus kuinka edustava tai tyypillinen tahansa. Perimmäinen kysymys on kuitenkin toisaalla: kaipaako konkurssilaki erityisiä säännöksiä sellaisista konkurssista, joka sijoittuu konserniin? Laissahan ei tällaisia säännöksiä ole, joskin konkurssilain säännös erityisestä konsernipesänhoitajasta on hyvällä tahdolla tällaiseksi laskettavissa. Oli miten oli, konserni on niin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, että sääntelyn tarvetta ei uskalla suoralta kädeltä kiistääkään. Olisi ihme, jos kaikki sujuisi kuten tulkinnallisessa strömsössä.

Pragmaatikolle vastaaminen ei tuota vaikeuksia. Erityissäännöksiä ei kaivata, koska niitä ilmankin on pärjätty, tosin kiitos hyvien aikojen ja konkurssijuristien hiljaisen tekijäntiedon. Insolvenssioikeuden tutkija taas sanoisi, jos häneltä erehdyttäisiin kysymään, että konkurssilakiin ei saisi jäädä ”valkoisia läikkiä”. Uutta se ei kylläkään olisi. Vuoden 1868 konkurssisäännöllä oli hyvin vähän kosketuspintaa konkurssitodellisuuteen. Ilman toimivaa konkurssilainsäädäntöä pärjättiin aina vuoteen 2004 saakka, jolloin konkurssilaki säädettiin. Tosin kokemukset konkurssisäännön valtakaudelta eivät, vaikka aika kultaa muistot, olleet niin myönteisiä, että tällaiseen tulokseen kannattaisi varta vasten pyrkiä. Totta on, että erityissäännösten laatiminen konsernitilanteisiin ei ole helpointa mahdollista lainsäädäntöä. Konkurssi kytkeytyy perustavasti yhtäältä aineelliseen lainsäädäntöön, esimerkkinä takaisinsaantisäännökset, toisaalta taas rehabilitaatiolainsäädäntöön, esimerkkinä saneerausmenettely lukuisine muunnelmineen. Sääntelyn tarve ei tyydyty muutamalla hätäisesti kyhätyllä pykälällä konkurssilakiin.

Lainsäätäjääkään ei ehkä saisi liiaksi moittia. COVID19-pandemian vaatima hätälainsäädäntö työllisti lainvalmistelijat vuosikausiksi, ja systemaattisemmat valmisteluhankkeet jätettiin odottamaan. Sitä paitsi muitakin rästejä on odottamassa, sillä konkurssilain valmistelussa hankalat osa-alueet luvattiin selvittää erillishankkeissa. Yksi niistä oli konkurssilain ja immateriaalilainsäädännön koordinointi. Erillishanke unohdettiin vähän äänin seuraavina vuosina, eikä se ole, toisin kuin Frankensteinin hirviö tai pääkaupunkiseudun ruuhkamaksut, herännyt henkiin. Insolvenssilainsäädännössähän vanha viisaus on, että hyvinä aikoina se ei kiinnosta oikeuspolitiikkoja, huonoina aikoina taas perusteelliseen lainvalmisteluun ei ole aikaa. Se kun on tunnetusti hidasta. Konkurssilainkin valmistelu vei vuosikymmeniä, ja valmistelun verkkainen eteneminen oli tuskallista seurattavaa sivullisellekin.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Koulu, Risto : Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi. COMI 2013.