Uutiset

JULKAISTU ALUN PERIN  1.1.23

Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.

Kuten ratkaisu KKO 2022:56 osoittaa, sovintotarjoukset ovat oikeudenkäynnin arkipäivää. Klassisessa sovintotarjouksessa vastaaja ehdottaa kantajalle sovintoa yleensä riita puoliksi -periaatteella. Jos kantaja tarjouksen hyväksyy, sen kummempia ongelmia ei synny – eikä lainsäätäjää tai prosessioikeuden tutkijaa kaivata. Asia muuttuu totaalisesti, jos kantaja hylkää tarjouksen mutta ei ”voita” lopulta tuomiolla enempää, mitä hänelle tarjottiin. Tällöin joudutaan kysymään, miten hylätty tarjous vaikuttaa oikeudenkäynnin kustannusten jakautumiseen eli OK 21 luvun tulkintaan. Kysymys on periaatteellisesti ja praktisesti merkittävä etenkin niissä maissa, joissa on voimassa ankara hävinnyt maksaa -periaate. Näinhän vastuu Suomen prosessilain mukaan menee, käytännössä vielä useammin kuin teoriassa.

Joskus toki kiperältä ongelmalta vältytään, koska tarjousta ei tarvitse ottaa vakavasti. Se ei ollut nimenomainen ja selvä, se peruutettiin, sitä rasittivat ehdot tai varaukset taikka tarjouksen tekijä ei olisi kyennyt vastaamaan tarjouksestaan, hän oli esimerkiksi notorisesti maksukyvytön. Ellei tällaista pelastusta löydy, vastaukselle on kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen on yksinkertaisin: siinä tarjous ei vaikuta ollenkaan kustannusten jakautumiseen, tarjous siis ignoroidaan. Toisessa hylätty tarjous saa aikaan sen, että kumpikin asianosainen kantaa ainakin pääsääntöisesti omat kustannuksensa, prosessioikeuden jargonin mukaan ”kulut kuitataan”, koska kysymyksessä on niin sanottu osavoitto (OK 21:3). Kolmas vaihtoehto kohtelee kantajaa kaltoin: hänen katsotaan aloittaneen ”aiheettoman oikeudenkäynnin” (tai oikeammin jatkaneen aiheettomaksi muuttunutta oikeudenkäyntiä). Aiheettomuudesta seuraa, että hän joutuu pääsääntöisesti maksamaan kaikki vastaajan oikeudenkäyntikulut (OK 21:4).

Useimmissa maissa sovintotarjouksista on prosessilaissa nimenomaiset säännökset, niistä tunnetuin on common law -oikeuden soveltama payment in court -instituutio. Se on aika suora kolmannen vaihtoehdon sovellus. Suomessa lainsäätäjä on, ”ikävän” tapansa mukaan, jättänyt tämänkin kysymyksen oikeuskäytännön varaan. Oikeuskäytäntöä teemasta onkin kertynyt vuosien mittaan aika tavalla: ratkaisu KKO 2022:56 on vain sarjan viimeinen. Tuomioistuimet ovat luovineet vaihtoehtojen 2 ja 3 välillä, vaihtoehtoa 1 ei kaikesta päättäen ole pidetty oikeudenmukaisena. OK 21 luvun tulkintaongelmana kysymys ei ole kiinnostava. Sen sijaan se on sitä access to justice -doktriinissa. Siinä perustavanlaatuinen linjaus tarvitaan vastaamaan, mikä vaihtoehto tukee parhaiten oikeuksiin pääsemistä. 

On helppo huomata, että sovintoa edistävät mekanismit – eli suora vaikutus kustannusten jakautumiseen – eivät välttämättä toimi odotetulla tavalla. Sovintohakemuksen hylkääminen nimittäin lisää vaihtoehdoissa 2 ja 3 kantajan riskiä. Riskin minimoidakseen hän saattaa suostua ”alihintaiseen” tarjoukseen eli tarjoukseen, joka jää alle hänen aineellisen oikeutensa. Normaalistihan voittaminen pelastaa asianosaisen eli tässä kantajan kuluriskiltä. Jos sovintotarjous on hylätty, voitto ei enää riitä, vaan voiton on oltava selvästi korkeampi kuin mitä tehty tarjous oli. Huonot – eli alihintaiset – sovintotarjoukset ovatkin aina olleet vahvan vastaajan ase heikkoa kantajaa vastaan. Vaihtoehdot 2 ja 3 toisin sanoen suosivat vahvaa vastaajaa ja vastaavasti haittaavat heikkoa kantajaa.

Oikeasta ratkaisusta sovintotarjouksen ongelmaan voidaan kiistellä. Soveltamistilanteet jakautuvat selvästikin kahteen kategoriaan. Ensimmäinen on access to justive -dokriinin tyyppitilanne, vahva toistuvaisasianosainen vastaan vahva toistuvaisasianosainen. Toisessa taas vastakkain on kaksi tasavahvaa osapuolta, tyypillisesti kaksi kuluttaja-palkansaajaa, esimerkkinä riita ostetun kiinteistön virheestä. Ensimmäisessä sovintotarjousten taktista käyttämistä on vaikeutettava, toisessa taas tätä tarvetta ei ole. Siinä vastaajan voidaan olettaa tekevän rationaalisia sovintotarjouksia ja hakevan aidosti sovinnollista lopputulosta. Oma lukunsa sovintotarjousten problematiikassa ovat lisäksi kollektiivisen oikeussuojan tapaukset. Niiden erityisongelmana ovat aina olleet näennäisesti houkuttelevat, esimerkiksi vain joillekin oikeutta hakeville kantajille tehdyt sovintotarjoukset. Näillä koukuttavilla tarjouksilla yritetään rikkoa kantajien yhteisrintama ja samalla vaikeuttaa jäljelle jäävien kantajien asianajamista. Hyväksytyistä sovintotarjouksista tulee lisäksi helposti malli ratkaisulle niissäkin tapauksissa, joissa sovintotarjous on hylätty (esimerkiksi osa joukkokanteiden kantajista hyväksyy tarjouksen, osa taas hylkää sen ja jää odottamaan tuomiota). Jos soveltamistilanteet ovat hyvin samanlaisia, hyväksyttyjen sovintotarjousten taso heijastuu helposti – tai ainakin se vaara on olemassa – myös aikanaan annettaviin tuomioihin.   

Yhtä mieltä oltaneen kuitenkin siitä, että prosessilaissa tulisi olla asianmukaiset säännökset sovintotarjouksista ja niiden hylkäämisen (miksei myös hyväksymisen) oikeusvaikutuksista kustannusten jakautumiseen. Kaikkien huonoin vaihtoehto on, että vaikutus jää vaihtelevan ja edelleen paikkaansa hakevan oikeudenkäytännön varaan. Tilannekohtaiset ja tapaussidonnaiset (eli ’joustavat’) säännökset kieltämättä houkuttelevat oikeudenkäynnin kustannuksista ja oikeudenkäynnin korkeasta kynnyksestä huolta kantavia oikeuspoliitikkoja. Tällaiset säännökset ovat kuitenkin vaarallisia. Niiden vallitessa oikeudenkäynnin riskejä on entistä vaikeampi arvioida. Mitä enemmän harkinnanvaraisia ja/tai lopputulokseen sidottuja elementtejä säännös sisältää, sitä vaikeampaa arviointi on. Epävarmuus kustannusten jakautumisesta on jo sinänsä este oikeuksiin pääsylle. Epävarmuudesta kärsii erityisesti se taloudellisesti heikompi asianosainen, jota access to justice -liike periaatteessa yrittää auttaa.   

OK 21 luvun säännökset osavoitosta (3 §) ja aiheettomasta oikeudenkäynnistä (4 §) ovat tältä kannalta vihonviimeisiä. Ne ovat täynnä poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia. Sitä paitsi tunnusmerkistöt sisältävät vaikeaselkoisia tekijöitä kuten ”harkinnanvarainen seikka”, ”sanottava vaikutus” tai ”aihetta” muuhun ei ole, huippuna se mitä oli ”asianosaisen tiedossa” ennen oikeudenkäyntiä. Jos kaikki tämä erillisteemat käsitellään taiteen (tai tässä prosessilain) kaikkien sääntöjen mukaan, oikeudenkäynnin kustannusten jakamisesta tulee mahtavampi ”prosessi” kuin itse pääasiasta. Tätä taas on vaikea hyväksyä, se tavallaan tuhoa koko idean oikeudenkäynnistä perimmäisenä keinona päästä oikeuksiin. Pikaiset ja usein summittaiset kuluratkaisut eivät nekään tarjoa kunnon vaihtoehtoa. Lopputulos voi olla järjestelmän vastainen. Lisäksi asianosainen saattaa kokea, että vaikutuksiltaan ehkä merkittävämpää kustannuskysymystä ei vaivauduta kunnolla käsittelemään. Monestihan voitto ”kustannusasiassa” on määrällisesti tärkeämpi kuin voitto itse pääasiassa.      

Risto Koulu

JULKAISTU ALUN PERIN  15.12.22

Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.

Professori Henrik Meinanderin artikkelikokoelmaan ”Kaleidoskooppi” (2020) on päässyt hänen artikkelinsa ”Kansallisen katseen lumo”. Siinä hän hakee selityksiä suomalaisen historiantutkimuksen ”kansallismielisille näkemyksille”. Tällaisilla näkemyksillä hän tarkoittaa historioitsijoiden taipumusta tutkia nimenomaan oman maansa – ja tässä Suomen – historiaa. Näkemykselle on ominaista, että oman maan historiallinen kehitys irrotetaan Euroopan ja muun maailman kehityksestä. Selityksiä oudolle asiantilalle toki löytyy, mutta kiinnostavampaa on itse kysymyksenasettelu. On nimittäin selvää, että samasta kansallisen katseen houkutuksesta kärsivät myös muut tieteenalat, ensimmäisten joukossa oikeustieteen tutkimus. Pidetäänhän oikeustieteen tutkimuksen kruununa suomenkielistä monografiaa Suomen oikeudesta, tyypillisesti monografiaa, joka ”selvittää, mikä on Suomen voimassaoleva oikeus”.

Totta on, että maailma on muuttumassa. Meinanderkin huomautti nasevasti, että ”kotimaisella kielellä julkaistu tieteellinen monografia painaa tiederahoituksen hakemusarviossa vähemmän kuin kansainvälisessä tiedelehdessä julkaistu artikkeli” (s. 315). Samaa valitellaan myös valtamedioissa. Suomalaisen tieteen ongelmaksi koetaan se, että korkeakoulujen rahoitusjärjestelmä palkitsee suhteettomasti englanninkielisestä tutkimuksesta. Näin Oolannin sodan, Raatteen tien tai tukkilaisten sosiaalisen elämän kaltaisista, puhtaasti kotimaisista aiheista kannattaa tehdä englanninkielistä tutkimusta kansainväliselle lukijakunnalle. Tässä ei ole ”mitään järkeä” (IS 4.12.2022: ”Tuleeko suomesta pelkkä puhekieli, kun eliitti käyttää englantia työssään”). Tällaista tutkimusta julkaiseva ehkä itsekin miettii, lukeeko hänen tutkimuksiaan ylipäätään kukaan. Vaikka ”kansainvälisen” julkaisemisen yliarvostus liitetään tutkimusrahoituksen jakamiseen, kysymys on laajemmasta ongelmasta: yliarvostus siirtyy helposti myös akateemiseen rekrytointiin eli yliopistollisten tehtävien täyttämiseen. Tästä taas kärsivät oikeustieteen kaltaiset tieteenalat, jotka tuottavat ammattitutkintoja. Valtaosa juristeista toimii käytännön työtehtävissä, ja he kaipaavat tutkimustietoa nimenomaan Suomen oikeusjärjestyksestä.

Meinander erottaa historiantutkimuksessa kaksi arkkityyppiä. Toiset tutkijat tekevät ensiluokkaista tutkimusta yksityiskohdista, toiset taas pystyvät paremmin ”kiteyttämään tutkimustuloksia ja yhdistämään niitä laajempiin kokonaisuuksiin, synteeseihin ja teorioihin”. Tämä on tuottanut luontaisen työnjaon historiatieteisiin. Vastaava työnjako on, jos sitä haetaan, löydettävissä oikeustieteenkin tutkimuksesta. Yksityiskohtien tutkimus on tyypillisesti perinteistä lainoppia, koska se tuottaa tarvittavaa ”juridista käyttötietoa” detaljeista. Kiteyttävä tutkimus taas pitää käynnissä oikeuskehitystä ja tukee oikeuspoliittista päätöksentekoa, ehkä hieman tiedepolitiikkaakin. Ilman kiteyttävää tutkimusta kumpikin taantuu. Oikeustieteessä tarvitaan myös tiedon välittäjiä. Harva käytännön lakimies lukee enää nykyisin oikeustieteellistä perustutkimusta, oli se kirjoitettu millä kielellä tahansa. Jotta tutkimustieto löytää käyttäjänsä, tarvitaan käsikirjoja ja yleisesityksiä. Tässä näyttää tapahtuneen perustavanlaatuinen muutos. Syyttävä sormi osoittaa OTK-tutkintoon, joka päästää suorittajansa liian helpolla. Asia erikseen on, että termit ”yksityiskohtainen tutkimus” ja “kiteyttävä tutkimus” eivät tavoita täysin asian ydintä. Oikeustiedettä ajatellen olisi informatiivisempaa puhua vaikkapa ”detaljihakuisesta” ja ”synteesihakuisesta” tutkimuksesta.

Tämä työnjako korreloi yllättävän suoraan kysymyksiin tutkimuksen (oletetusta) lukijakunnasta ja sen kautta tutkimuksen julkaisukielestä. Onhan ilmeistä, että yksityiskohtainen tutkimus Suomen oikeudesta – eli niin sanottu lainoppi – ei ihmeemmin kiinnosta kansainvälistä lukijakuntaa. Joskus yksittäinen tutkija ”rikastuttaa” tutkimustaan ja hämmästyttää lukijoitaan viittauksin perifeerisen oikeuskulttuurin omintakeiseen prosessilakiin. Kokonaiskuvaa tämä ei tietenkään muuta. Sen sijaan kiteyttävä tutkimus ei ole samalla tavalla sidoksissa Suomen oikeuteen, toisin sanoen se voi löytää – ja sen pitäisikin löytää – laajempi lukijakunta myös ulkomailta, toisin sanoen tutkimus kannattaa suunnata kansainväliselle yleisölle. Tästä taas seuraa, että tutkimus on julkaistava valtakielellä kansainvälisessä tiedelehdessä. On kylläkin muistettava, että läheskään aina kysymys ei ole joko/tai -valinnasta. Mikään ei estä sitä, että kotimaiselle yleisölle tarkoitettu monografia julkaistaan suomeksi tai ruotsiksi, mutta sen kansainvälistä tiedeyhteisöä kiinnostavat metodiset valinnat ja tutkimuksen päätelmät saavat englanninkielisen (tai muun valtakielisen) artikkelinsa. Suomalainen oikeustiede tuottaa kansainvälisesti kiinnostavia analyysejä, synteesejä, toimivuusarvioita ja ennusteita tulevasta kehityksestä esimerkiksi oikeuden digitalisaatiosta ja oikeudellisesta konfliktinhallinnasta.  

Tutkimuksen meinanderilaiset arkkityypit korreloivat pitkälti sisällölliseen kansainvälisyyteen. Onhan selvää, että ”synteesihakuinen” tutkimusote tuo tutkimukseen väistämättä paljon kansainvälistä ainesta. Tutkimusta kun on mahdotonta ”yhdistää laajempiin kokonaisuuksiin”, ellei huomioon oteta kansainvälistä kehitystä. Suomen oikeus ei ole irrallinen saari oikeuden valtameressä vaan osa pohjoismaista, eurooppalaista ja lopulta myös globaalia oikeusyhteisöä. On kylläkin myönnettävä, että kansainväliset virtaukset saapuvat Suomeen monesti kovin viivästyneinä ja valikoidusti, mutta ne kuitenkin saapuvat! Harvasta megatrendistä voidaan sanoa, ettei se ollenkaan näy Suomessa. Sen sijaan detaljihakuista tutkimusta voidaan yllättävän pitkälle tehdä pelkästään kotimaisen aineiston perusteella, etenkin kun kokenut tutkija pystyy välttämään pahimmat moitteet näennäisillä ja sisältöön vaikuttamattomilla viittauksilla kansainvälisiin lähteisiin.       

Kokonaan eri kysymys on, kumpaa tutkimuksen arkkityyppiä arvostetaan oikeustieteen sisällä. Hieman yleistäen on sanottava, että oikeustieteessä arvostukset suosivat edelleen lainoppia. Väitteet lainopin väheksymisestä, joita tavan takaa kuullaan, on ilmeisen liioiteltuja. Toki tällaisia väheksyviä lausumia joskus kuulee, mutta ne kertovat pikemminkin esittäjiensä (eli muuta kuin lainoppia tekevien tutkijoiden) turhautumisesta ellei suorastaan epätoivosta. Lainopin suosio seuraa paljolti siitä virheiden pelosta, joka alitajuisesti vaikuttaa tutkijayhteisössä. Hyvän tutkijan ideaaliin oikeustieteessä kuuluu työn jäljen virheettömyys, tutkija ei saa tehdä työssään virheitä. Kun tutkimuksen mittakaava kasvaa, myös tutkimuksen tarkkuus kärsii, mistä Meinander aiheellisesti huomauttaa. Tämä pätee myös oikeustieteen tutkimuksessa. (Tässä ei oteta kantaa siihen, onko virheiden pelko suomalaisen oikeustieteen erikoisuus vai kaikkien oikeustieteen tutkijoiden luonteenlaatu). Kiteyttävästä tutkimuksesta löytyy aina kritisoitavaa, usein myös kohtia, joissa kirjoittaja on aidosti oikaissut tai suorastaan harhautunut väärään johtopäätökseen. Tutkimustulokset eivät kylläkään, toisin kuin joskus kuvitellaan, kumoudu sillä, että joku yksityiskohta havaitaan virheelliseksi. Ohimennen todettakoon, että hyvän tuomarin ideaali sisältää samantyyppisiä elementtejä kuin hyvän tutkijan ideaali: hyvässä tuomarissa suureen työkykyyn yhtyy huolellisuus yksityiskohdissa, tuomarikaan ei saa tehdä virheitä. Loistokasta tai innovatiivista lainsoveltamista häneltä ei odoteta.    

Optimisti näkee merkkejä siitä, että käsitykset hyvän tutkijan ideaalista oikeustieteessä pikkuhiljaa murentuvat. Modernilta tutkijalta aletaan edellyttää myös tässä suhteessa monialaisuutta: hänen on ensiksikin kyettävä tekemään sekä yksityiskohtaista että kiteyttävää (tai oikeammin ”synteesihakuista” tutkimusta. Toiseksi hänen on sekä tuotettava juridista käyttötietoa eli julkaistava lainopillista tutkimusta että otettava osaa kansainväliseen keskusteluun. Pienessä oikeuskulttuurissa voimavarat eivät riitä totaaliseen erikoistumiseen, toisin sanoen työnjakoon kansalliseen ja kansainväliseen tutkimukseen. Sehän  on suurissa oikeuskulttuureissa mahdollista ja jopa tavallista. Pieni oikeuskulttuuri jos mikä kaipaa oikeustieteen moniosaajia.  Moniosaaja julkaisee yleisesityksiä, tekee synteesihakuista tutkimusta, ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun tiedeyhteisössä ja edistää oikeuspoliittista keskustelua. Jossain välissä hän ehtii vielä opettaakin, ohjata nuoria tutkijoita sekä hankkia yliopistolleen hankerahoitusta. 

Risto Koulu     

JULKAISTU ALUN PERIN  29.11.22

Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.

Toisten asioita ajavat ei-lakimiehet eli niin sanotut asioitsijat katosivat tuomioistuimista vuosikymmeniä sitten. Ammattikunta elää vain arkaistisissa lakimieskaskuissa ja oikeushistoriassa. Kaskuissa asioitsijat ovat yleensä leikinlaskun (joskus varsin ilkeänkin) kohteita, oikeushistorioitsijat taas pitävät asioitsijoita aikansa ilmiöinä ja sinänsä arvostettuina (Mia Korpiola: Hyvät, pahat ja rumat maallikkoasioitsijat TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2021). Ammattikunnan tuhosta yleisissä tuomioistuimissa saadaan syyttää osaksi lainsäätäjää, toisin sanoen vuoden 2002 lakimiesmonopolia (vain lakimies saa ajaa toisen asiaa) sekä lopullisena iskuna vuoden 2017 auktorisointivaatimusta (asianajopraktiikkaa harjoittavan lakimiehen on oltava asianajaja tai saatava erityinen lupa toimintaansa). Osaksi taas syypääksi lienee katsottava asianajamisen arkkitehtuuri, joka muuttui. Vanha pienimuotoinen, monesti sivutoiminen ja usein kotoa käsin hoidettu asianajo pikkuhiljaa katosi. Asianajaminen siirtyi hyvin varustettuihin toimistoihin, joissa työskentelee useita lakimiehiä. Samalla asianajopalvelujen kustannustaso nousi. Infrastruktuuri ei tietenkään ole ilmaista. Tilat maksavat, henkilökunnan palkat samoin, eikä tekniikkakaan ole ilmaista.

Kiintoisaa kyllä markkinat asiointipalveluille eivät kokonaan kadonneet. Ei-lakimiehet olisivat voineet jatkaa asiointipraktiikkaansa hallintolainkäytössä, jossa avustajaksi kelpaa ”rehellinen ja luotettava henkilö”. Tosin tästä on joitakin harvoja poikkeuksia: esimerkiksi lastensuojeluasioissa kansalaisen avustajan on oltava lakimies. Sen sijaan vastapuoli eli kunnallinen viranomainen on vapautettu tästä lakimiespakosta, mitä ei voi pitää järin oikeudenmukaisena periaateratkaisuna. Hallintolainkäyttöön erikoistunutta asioitsijaprofessiota ei kuitenkaan Suomeen syntynyt. Ehkä markkinat olivat liian pienet, eikä kysyntääkään kenties ollut. Hallintolainkäytössä tapana on, että kansalaiset hoitavat itse asiaansa hallintotuomioistuimissa – usein kylläkin heikolla menestyksellä. Tavasta tai perinteestä ei tietenkään heti luovuttu. Ehkä perinteinen asioitsijoiden ammattikunta vain menetti uskonsa, toisin sanoen arveli, että heidän aikansa oli ohitse. 

Asioitsijakunnan (laajassa merkityksessä) katoaminen pakottaa oikeutta hakevan tylyyn valintaan. Auktorisoitu lakimiesapu on kallista, eikä pitkälle viedyn ammattikuntasääntelyn takia asianosainen voi käyttää avustajanaan muuta lakimiestä, vielä vähemmän osaavaa ei-juristia, ei edes silloin, kun tämä ei vaadi palkkiota avustaan. Ellei varaa auktorisoituun lakimieheen ole, kansalainen on näin pakotettu ajamaan itse asiaansa. Omatoimiseen asianajamiseenhan kaikilla on lupa. Tosin kaikki, luultavasti jopa useimmat, eivät sitä halua. Ja vaikka haluaisivatkin, lainkäytön perusformaatissa, riita-asian oikeudenkäynnissä, omatoimisesta asianajamisesta ei tule mitään. Vaikka tutkimustietoa ei tästäkään ole, asianosaiset huolisivat mielihyvin avukseen juridisia perustietoja omaavan ja esiintymiskykyisen henkilön, kutsuttiin häntä sitten tukihenkilöksi tai avustajaksi. (Tuomioistuimet tietenkin ovat mieluummin tekemisissä oikeudenkäynnin ammattilaisen kanssa, koska tämä tuntee tuomioistuimen tavat ja hänellä on taustaorganisaatio. Tässä tarkastelussa ei kuitenkaan tuomioistuimen mielipidettä kuunnella.) Kannattaa muuten panna merkille, että asioitsijan ei tarvitse olla vanhan ajan työnsä pelkästään käytännössä oppinut kansanmies. Hänellä voi olla esimerkiksi avoimen yliopiston kursseilla hankittu entistä oikeusnotaaria vastaava koulutus. 

Voi olla, että asioitsijoiden ammattikunta lähivuosina elpyy. Se olisi yksi tapa ratkaista oikeudenkäyntien kustannuskriisi. Jos rahaa sen ratkaisemiseen ei löydy, oikeudenkäyntien kokonaiskustannuksia on laskettava eli jostain on tingittävä. Asiantuntijatyö on tunnetusti kallista, eikä asianajaminen ole tästä säännöstä poikkeus. Sen sijaan asiantuntijatyö on korvattavissa ja kannattaa korvata halvemmalla työllä siellä, missä sofiskoitunutta asiantuntijatyötä ei aidosti tarvita. Kaikki oikeudenkäynnit eivät vaadi täysin pätevöitynyttä asianajajaa ja vahvaa toimistoa. Kevennetyllä oikeudenkäynnillä ja asioitsijaprofessiolla on näin läheinen yhteys. Tällaisessa oikeudenkäynnissä ”pärjätään” vähemmällä juridisella koulutuksella. 

Ehkä käy niinkin, että hallinnon ja piakkoin alkavan lainkäytön digitalisoituminen tuottaa luonnostaan oman asioitsijaprofessionsa. Tämä uusi professio ei enää koostuisi juridista perustietoa hankkineista ei-lakimiehistä vaan sen muodostaisivat sähköiseen asiointiin, asianajamiseen ja tekoälypohjaiseen tiedonhakemiseen erikoistuneet henkilöt. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuottaako digitalisaatio tällaisia uudenlaisia ”digiasioitsijoita”. Paljon riippuu siitä, miten helppokäyttöisiksi – eli asiakasystävälliseksi – käyttöliittymät saadaan. Jos kansalainen pystyy itse käyttämään liittymää, hän ei tietenkään tarvitse siihen ammattilaista – eikä uutta ammattikuntaa pääse kysynnän puuttuessa syntymään. Tosin kaikki viittaa siihen, että uusi professio ei tähän esteeseen kaadu. Käyttöliittymät eivät tule toisin sanoen yllättämään helpolla käytettävyydellään. Käytettävyyttä ajatellaan, inhimillistä kylläkin, ammattilaisten silmin. Todellisilta käyttäjiltä, oikeutta hakevilta kansalaisilta, mitään ei edes kysellä, ja heidän kielteisiä kokemuksiaan selitellään. Hyviä selityksiä heikolle käytettävyydelle ovat käyttöongelmat ja käyttäjän osaamattomuus. Etenkin jälkimmäinen selitys puree: kansalaisen on vaikea todistaa osaamistaan. Näin asioitsijaprofession paluuta toivovalle kehitys näyttää varsin lupaavalta. 

Risto Koulu

Juristit ovat tottuneet lukemaan perinteisesti painettuja kirjoja, oikeustieteen tutkijat taas ovat kouliintuneet niitä kirjoittamaan. Maailma on kuitenkin perustavasti muuttumassa: perinteinen tieteellinen julkaiseminen on tulossa tiensä päähän. Tosin oikeustieteen kustantaminen ei pitkään aikaan ole lyönyt leiville. Pienellä kielialueella ja perifeerisessä oikeuskulttuurissa se lienee ollut alunperinkin kannattamatonta. Oikeustieteellisille monografioille on ollut aina vaikea löytää kustantajaa. Jos sellainen on onnekkaasti löytänyt, kirjan levikki ja toimitustyön laatu ovat olleet vaatimatonta luokkaa. Sähköinen julkaiseminen näyttää tuovan tähän pelastuksen. Ensiksikin se pudottaa kustannukset noin kolmasosaan, kun kallein vaihe, kirjan painatus, jää kokonaan pois. Maksettavaksi jäävät vain taittamisen, toimitustyön ja levikin kustannukset. Toiseksi julkaisuprosessi nopeutuu: kirjapainovaihe on hidas, se vie kuukausia, kun taas sähköisen julkaisun ”painatus” kestää muutaman minuutin. Nopean kehityksen vaiheessa harva haluaa julkaista kirjaa, joka on jo ilmestyessään vanhentunut.

Totta on, että sähköinen julkaiseminen ei ole oikeustieteessä (tai laajemmin juridiikassa) uutuus. Monista kirjoista on tehty sekä sähköiset että painetut versiot. Sähköinen versio on kuitenkin ymmärretty kirjaversiota täydentäväksi, eräänlaiseksi ylellisyystuotteeksi. Tällainen hybridisovellus itse asiassa pahentaa kustantamisen ongelmaa, koska kustannukset kasvavat eikä sähköisen julkaisu lisää sitä vaisua kysyntää, joka tutkimuskirjallisuudella normaalisti on. Sähköisen version taustamotiivit eivät oikeastaan liity itse julkaisemiseen. Luultavampaa on, että sillä halutaan antaa kustantajasta (kuka se lieneekin) edistyksellinen ja aikaansa seuraava vaikutelma.

Todellinen muutos vaatii, että siirrytään yksinomaiseen sähköiseen julkaisemiseen, toisin sanoen tutkimusta ei julkaista lainkaan painettuna kirjana. Yksinomaisena sähköinen julkaiseminen kuitenkin siirtää kuvainnollisia maalitolppia, sillä se ei ole enää pelkkä tekninen muutos. Julkaisemisen sähköisyys on nimittäin otettava huomioon niin kirjoittamisessa, toteutuksessa ja levityksessä. Mitä tulee kirjoittamiseen, sähköisestä julkaisemisesta ei saa sellaista yleiskuvaa kuin painetusta kirjasta: sitä on vaikea käännellä ja selailla. Harva lukija jaksaa yhdellä istumalla lukea monisatasivuisen kirjan. Sähköinen kirja tarvitsee tästä syystä paljon enemmän kertaavia jaksoja ja sisäisiä viittauksia kuin painettu kirja. (Tosin suomalaisia painettujakin kirjoja on moitittu siitä, että ne eivät ”auta” lukijaa tai oikeammin kuvittelevat liikaa lukijan kyvystä pitää luettu mielessä). Toiseksi hakutoiminnot tehostuvat, koska jokainen kirjan sana on samalla hakusana. Traditionaalista asiahakemistoa ei oikeastaan tarvita tai jos tarvitaan, sen funktio muuttuu, siihen on otettava paljon systemaattisia hakusanoja ja sitä, mikä jää ”rivien väliin”. Sähköisessä julkaisemisessa tekstimassat luultavasti kasvavat, koska ”painatuskustannukset” ovat suurin piirtein vakio. Painetussa kirjassahan niin kustantaja kuin kirjoittajakin (joka usein joutuu jotain maksamaan kirjansa painamisesta) on pakotettu pitämään sivumäärän kohtuuden rajoissa.

Sähköinen julkaiseminen asettaa korkeat vaatimukset kirjan ulkoasulle: julkaisun visuaalisen ulkoasun on oltava huoliteltu ja lukijaystävällinen. Tästä seuraa, että sähköisen julkaisun viimeistelyyn tarvitaan yleensä ammattitaitoinen graafikko. Muutoin lopputulos saattaa olla lukukelvoton. Vaikka kirjan tieteellinen arvo ei riipu sen ulkoasusta, jokainen tutkija tietää, mikä merkitys ammattimaisuudella tässä suhteessa on. Huolimaton kieli, väärät fontit ja sekava taitto antavat ensivaikutelman, että sisältö on samaa luokkaa. Totta on, että näitä ja muitakin virheitä voidaan jälkikäteen paikkailla. Sähköinen kirja on nopeasti ja halvalla päivitettävissä. Kun painettu kirja vaatii uuden painoksen tekemistä (mihin sekä tieteelliset että kaupalliset kustantajat tavallisesti panevat vastalauseensa), sähköisen kirjan päivittäminen on jopa liian vaivatonta. Kirjoittaja huomaa kirjassaan kohtia, jotka vaatisivat tarkennuksia, uutta aineistoa ilmestyy ja niin edelleen – ja alkaa ajanmukaistamaan kirjaansa. Toistaiseksi on ratkaisematta, kuinka pitkälle kirjaa saa ”päivittää” eli tehdä siihen sisällöllisiä muutoksia, milloin siitä on tehtävä uusi sähköinen painos eli koko kirjan tekstimassa on käytävä uudelleen läpi. Tässä suhteessa käytännöt hakevat vielä paikkaansa. Yksiselitteistä kuitenkin on, että sähköiseenkään kirjaan ei saa tehdä sellaisia muutoksia, joista ei erikseen sanota, että ne on tehty myöhemmin.

Sähköisen kirjan levikki (tai laajemmin näkyvyys) on tällaisen julkaisemisen akilleenkantapää. Kuka tahansa voi tehdä sähköisen omakustanteen, mutta sen levittäminen lähipiirin ulkopuolelle on toinen tarina. Kun kyseessä on painettu kirja, kustantajilla, olivat ne kaupallisia tai tieteellisiä, on valmiit julkaisukanavansa. Levikistä ei kannata kantaa huolta. Tosin kanavat monien tiedekunta- ja laitossarjojen kohdalla ovat harvinaisen kehittymättömät: parhaassa tapauksessa sähköinen kirja mainitaan tiedekunnan tai laitoksen kotisivulla, tosin sekään ei yleensä ole ajan tasalla. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Tieteelliset kirjastot ovat vähitellen alkaneet rakentaa niin sanottuja virtuaalikokoelmiaan, esimerkkinä Helsingin yliopiston kirjaston HELDA-hanke (helda open books). Hanke levittää latausmääristä päätellen julkaisuun pääseviä sähköisiä kirjoja yllättävän tehokkaasti. Jos julkaisusta on painettu versio, latausmäärät ylittävät moninkertaisesti myytyjen kirjojen määrän.

Ellei virtuaalikokoelmaan ole mahdollisuutta, sähköisen kirjan kirjoittaja jää kotikonstien varaan. Useimmilla ammattimaisilla kirjoittajilla ja käytännössä kaikilla tutkijoilla on oma ”tieteelliset” kotisivunsa (usein blogeiksi kutsutut), jonne sähköinen julkaisu on otettavissa ja josta se on vapaasti luettavissa. Lukijakunta riippuu tämän jälkeen siitä, millainen kotisivun lukijakunta on. Sähköisen julkaisun hyviin puoliin kuuluu myös, että suora jakelu on ilmaista. Tällä tarkoitetaan sitä, että kirjoittaja lähettää sähköisen kirjansa kaikille henkilöille, organisaatioille ja kirjastoille, joita hän vain keksii. Kotisivut ja suora jakelu ovat kohtalaisen toimivia, kirja saa luultavasti – ainakin teoriassa – saman levikin kuin painettu kirja. Suomessahan painettujen kirjoja keskilevikki lienee oikeustieteessä 400-500, kustansi kirjan kuka tahansa. Oppikirjat ja käsikirjat ovat toki levikkikuninkaita. Jos kirjoittaja saa sähköisestä kirjastaan arvostelun (tai edes esittelyn) Lakimiehen tai Defensor Legiksen kaltaiseen laajalevikkiseen aikakauslehteen, taistelu näkyvyydestä on tavallaan voitettu. Hyväonnisin kirjoittaja on, jos arvostelu on vihamielinen, koska hän pääsee käyttämään vastineoikeuttaan ja saa näin moninkertaista näkyvyyttä kirjalleen.

Risto Koulu