Kevennetyn oikeudenkäynnin ensimmäinen nousu ja aikainen tuho
Harva juristi perehtyy keskiaikaan tai ainakaan Englannin historiassa kuningas Rikhard III:n valtakauteen. Jos joku sen tekee, hän huomaa, että juridiikassa mikään ei tunnu olevan aidosti uutta. Kaikki kun toistaa itseään: tällä hetkellä keskustellaan siitä, olisiko niin kutsuttu kevennetty oikeudenkäynti vastaus oikeuden saavutettavuuden ongelmaan. Sama kysymys oli esillä jo seitsemänsataa vuotta sitten, vaikka itse käsite oli tietenkin tuntematon. Kevennetty oikeudenkäynti on perusoikeudenkäynnin yksinkertaistettu ja näin halvaksi saatu muunnelma. Ihannetapauksessa se on menettelynkulultaan niin vapaamuotoinen ja keskustelunomainen, että maallikko kykenee ajamaan siinä itse asiaansa. Näin lakimieskustannuksia ei synny. Lisäksi ratkaisu saadaan nopeasti. Tuomioistuimen kantamista maksuistakin on luovuttu, ja mikä tärkeintä, hävinnyt asianosainen ei, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, joudu maksamaan vastapuolen kustannuksia. Kevennetyistä oikeudenkäynneistä on esimerkkejä monista Euroopan maista; niistä on myös paljon käyttäjäkokemuksia, valtaosa myönteisiä, muutamat kriittisiäkin. Vaikka perusidea on selkeä, kevennetyistä oikeudenkäynneistä on monia sovelluksia. Joku sovellus on kevennetympi kuin toinen, joku taas lähenee jo täysimittaista oikeudenkäyntiä.
Varhainen ja ehkä ensimmäinen esimerkki kevennetyistä oikeudenkäynneistä ovat 1300- ja 1400-luvun vaihteen courts of request -tuomioistuimet ja niissä noudatettu menettely. Nämä tuomioistuimet saivat kiittää synnystään kuningasta eli Rikhard III:ta, jonka jälkimaine muutoin ei ole niitä parhaimpia. Tosin nykyhistorioitsijat ovat antaneet tunnustusta hänen oikeudenhoidon uudistuksilleen. He ovat myös tuoneen esiin, että Rikhard III:n seuraajien (jotka kaappasivat vallan) mustamaalaus teki tehtävänsä eli onnistui erinomaisesti. Courts of request -tuomioistuimet olivat rinnakkainen tuomioistuinlinja: niiden kilpailijoita olivat perinteiset common law -tuomioistuimet. Ne taas jo tuolloin olivat kuuluisia hitaudestaan, monimutkaisista menettelytavoistaan ja kalleudestaan. Periaatteessa courts of request -tuomioistuimet olivat tarkoitetut niille, joilla ei ollut varaa common law -oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäynti niissä oli halpaa ellei suorastaan ilmaista. Näitä tuomioistuimia kutsuttiinkin aikanaan ”köyhäinoikeuksiksi”.
Mitä tulee itse köyhäinoikeusprosessiin, lakimiehiä ei saanut käyttää, vaan ihmisten tuli itse hoitaa asiansa. Asioita kuitenkin käsittelivät ammattituomarit, joiden osaamista ei aikalaislähteissä moitittu. Käsittely näissä uusissa tuomioistuimissa oli täyssuullista, mille ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Kirjoitustaito kun oli tuolloin oppineiden, pappien ja aatelisten erioikeus. Oikeutta hakevien piti osoittaa köyhyytensä, mutta ilmeisesti (tarkkaa tietoa tästä ei ole) köyhyyskynnys oli käytännössä hyvin matala tai olematon. Tuomioistuimilla ei selvästi ollut haluja rajoittaa juttumääriään, mikä oli pitkällä tähtäimellä strateginen virhearvio. Jos alkuperäisestä ajatuksesta olisi pidetty kiinni, vaarallista kilpailua ei olisi päässyt syntymään.
Courts of request -tuomioistuimista tuli hyvin suosittuja, niiden asiamäärät kasvoivat huimasti – ja common law -tuomioistuinten juttulistat alkoivat lyhentyä. Kauan common law -tuomioistuimet eivät kilpailevan instituution suosiota katselleet. Ne alkoivat tarkoituksella häiritä – käytännössä tosiasiallisesti sabotoida – courts of request -tuomioistuimia. Näiden tuomioistuimien antamia haasteita tai julistamia tuomioita ei tunnustettu common law -tuomioistuimissa. Näin courts of request -tuomioistuimessa vireillä oleva tai jo ratkaistu asia saattoi päätyä uudelleenkäsiteltäväksi common law -tuomioistuimessa. Häirintä oli tehokasta, ja courts of request -tuomioistuinten juttumäärät alkoivat ymmärrettävästi laskea. Kun se oli edennyt tarpeeksi pitkälle, common law -tuomioistuinten painostus sai aikaan sen, että järjestelmä lakkautettiin ja kaikki asiat palasivat common law -tuomioistuimiin. Lupaavasti alkanut kokeilu päätyi siis täydelliseen epäonnistumiseen, joskaan vika ei ollut itse ideassa tai sen toteutuksessa. Lopullisesti ajatus tällaisista tuomioistuimista ei kuollut köyhäinoikeuksien mukana. Saman tyyppiset ja samaa nimeä käyttävät tuomioistuimet palasivat 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Englannin tuomioistuinjärjestelmään. Niistäkään ei tullut pitkäikäisiä. Uusien courts of request -tuomioistuinten kohtalonhetki koitti puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1846, jolloin ne koko tuomioistuinlaitoksen suuruudistuksen yhteydessä lakkautettiin.
Nykyajan oikeuspoliittisilla vaikuttajilla on opittavaa common law -tuomioistuinten viestintästrategiasta, vaikka se sijoittuu aikaan, jolloin viestinnän ja tällaisen strategian käsite oli tuntematon. Julkisesti common law -tuomioistuimet suureen ääneen kehuivat uutta tuomioistuinlinjaa. Tosin kannattamiseen oli pienoinen pakkokin, koska uusi tuomioistuinlinja oli kuninkaan agendaa. Kuninkaan julkinen vastustaminen taas oli keskiajalla vakava juttu: sen seurausten rinnalla nykyinen cancel-kulttuuri kalpenee. Aikansa tunnettu lakimies Thomas More tuomittiin kuolemaan vain siksi, että hän ei ottanut osaa kuninkaan häätilaisuuteen. Poissaolo tulkittiin rikokseksi kuningasta kohtaan. Mutta takaisin pääasiaan: vaikka common law -tuomioistuimet olivat näennäisesti uusien tuomioistuinten kannalla, nämä tuomioistuimet pienin, näennäisen vähäisin ja hämäävän lakiteknisin siirroin tekivät köyhäinoikeuksien toiminnan de facto mahdottomaksi. Järjestelmän lakkauttaminen 1500-luvun lopulla hoidettiin sekin vaivihkaa: courts of request -tuomioistuinten toiminta oli perustunut määräaikaisiin säädöksiin, joita ei uudistettu.
Vaikka keskustelu kevennetyistä lainkäyttömenettelyistä käy edelleen kuumana, tämä varhainen kokeilu ei ole saanut siinä näkyvyyttä. Osaksi se selittyy sillä, että prosessioikeuden tutkijat eivät perinteisesti ole olleet kiinnostuneita oikeushistoriasta, eivät edes siitä, millaisia tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä ennen on ollut ja mitä kokemuksia niistä aikanaan on saatu. Alitajuisesti ehkä on ajateltu, että molemmat ovat olleet arkaistisia ja syrjäytyneitä kehityskulkuja, joista ei ole mitään opittavaa. Niinpä kertomus courts of request -tuomioistuimista kuulostaa Grimmin satujen ”prosessioikeudelliselta” versiolta. Kokeilun unohtaminen voi olla myös tietoinen valinta: käytetyt keinot eivät todellakaan olleet kunniaksi perinteisille tuomioistuimille.
Kertomus köyhäinoikeuksista ja niiden kohtalosta myös paljastaa, kuinka tuomioistuimet ovat luontaisesti mustasukkaisia jutuistaan. Oli niiden jutturuuhka millainen tahansa, juttuja ei hevin anneta muiden tuomioistuinten, kaikkein vähiten ”tulokkaiden” hoidettavaksi. Vielä vahvempana tapahtumakulussa näkyy lakimiesprofession sinänsä ymmärrettävä halu puolustaa ammattiaan ja elinkeinoaan. Uusiin tuomioistuimiin olisi ehkä suhtauduttu suopeammin, jos ne olisivat olleet common law -tuomioistuinten tapaan lakimiesvetoisia.
Suomellakin on ollut oma vastaava kokeilunsa, jonka historiassa on hieman samoja piirteitä. Vuoden 1973 laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa toi alioikeuksiin asunto-oikeudet ja asunto-oikeusprosessin. Asunto-oikeudet olivat säännönmukaisen alioikeuden osastoja, jotka toimivat erityiskokoonpanossa. Kokoonpanoon kuului vuokranantajien ja vuokralaisten intressiedustajat. Asunto-oikeusprosessi ei kylläkään ollut tyylipuhdas kevennetty menettely, mutta siinä oli joitakin sen ominaisuuksia kuten lievennetty kuluvastuu. Kokeilun elinkaari jäi neljännesvuosisataan, kun taas Englannin kokeilut pääsivät sentään 1800-luvulla puoleen vuosisataan ja keskiajalla jopa yli vuosisataan. Asunto-oikeudet lakkautettiin Suomessa erillislailla vuonna 2002. Lain perustelut hämmästyttävät jälkikäteen luettuna. Hallituksen mukaan huoneenvuokra-asiat eivät poikenneet muista riita-asioista: ne voivat olla helppoja tai vaikeita. Näin ollen erityiskokoonpanoa ei tarvittu (hallituksen esitys 31/2002 vp.).
Mitään kantaa siihen, olivatko erityissäännökset itse oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa tarpeen, ei otettu. Se olikin taktisesti järkevää, sillä tarpeettomuuden osoittaminen tässä suhteessa olisi ollut erinomaisen vaikeaa. Nyt asunto-oikeusprosessi saatiin viskatuksi pesuveden eli asunto-oikeuksien erityiskokoonpanon mukana. Totta on, että asiamäärät asunto-oikeuksissa olivat hieman laskeneet. Asunto-oikeuksien asiantuntemusta tai tukea oikeuksiin pääsylle ei silloin eikä myöhemminkään kyseenalaistettu. Nykyisestä access to justice -näkökulmasta 2000-luvun oikeuspoliittista päätöksentekoa ei voi muuta kuin kummastella. Lopputulos selittyy vain tuomioistuinpolitiikan äärimmäisellä järjestelmä- ja tuomioistuinlähtöisyydellä.
Lähteenä on käytetty:
Carter, Albert Thomas : A History of English Legal Institutions. Butterworth & Co 1902 (verkkoversio archive.org). Wikipedian artikkeli ”Court of Requests” antaa yleiskuvan näistä tuomioistuimista.
Risto Koulu