Uutiset

Akateemisten yhteisöjen johtaminen ei ole suosikkiaiheita edes yliopistopiireissä: aihe on kiusallinen ja riitaa haastavakin. Yhtäältä käytännön johtamiseen ollaan laajalti tyytymättömiä, toisaalta siihen ei tunnu löytyvän sitä potterimaista filosofin kiveä. Aiheen tärkeyden kaikki toki myöntävät. Jotain voidaan aiheesta sanoa suoralta kädeltä. Akateemiseen johtamiseen sopii vanha johtamisen viisaus. Hyvän johtajan on ensiksi oltava aidosti kiinnostunut johtamisesta, toiseksi siihen on oltava luontaisia lahjoja. Muutoin johtamisesta ei tule mitään, sillä kalleinkin johtamistaidon kurssi (niistähän ei ole pulaa) valuu hukkaan, vaikka nykyinen tai tuleva johtaja sille pakotettaisiinkin.

Yksimielisiä ollaan kai myös siitä, että akateemiset yhteisöt ovat johtamisen teoriassa asiantuntijayhteisöjä. Oikeustieteelliset tiedekunnat muistuttavat tässä suhteessa tuomioistuimia, jotka nekin etsivät ulospääsyä samankaltaisesta johtamisen kriisistä. Akateemisia yhteisöjä on johdettava kuten asiatuntijayhteisöjä yleensäkin. Yhteisö (esimerkiksi juuri tiedekunta) ei ole hallintovirasto eikä yritys, vaikka sen arkipäivä joskus siltä tuntuu. Maailma on kuitenkin muuttunut: akateemisten yhteisöjen johtajilla eli dekaaneilla ei ole aikaa sellaiseen ”osallistuvaan” johtamiseen, joka asiantuntijayhteisöissä olisi monen mielestä oikea ja ainoakin tapa. Samasta valittavat myös lainkäytön johtajat eli laamannit. Dekaanit eivät ehdi opettaa eikä tutkia, laamannit eivät jouda istumaan juttuja. Hallinnolliset tehtävät ja ”edustaminen” vievät kaiken ajan, usein tarmonkin.

Akateemisen johtamisen alennustilasta voi osaksi syyttää johtamisteorioita. Ne vaihtuvat samalla säännönmukaisuudella kuin kevätmuodin värit. Teorioista saa etsimällä etsiä käytännön sovelluksia. Samalla niitä lukeva ihmettelee, miten ne Aleksanteri Suuri, Vilhelm Valloittaja ja Cortez oikein pärjäsivät, heillähän ei ollut tätä kirjatietoa käytössään. Totta on, että yhdenkään johtamismenetelmät eivät kestä päivänvaloa, eikä lopputuloskaan Cortez’in tapauksessa kerää kehuja. No, eipäs enempää pilkata johtamistaitoteorioita eikä johtamistaidon kursseja, nehän ovat liiketoimintaa, jolle on löydettävä asiakkaita.

Tunnetuin johtamisen teoria on tavoitejohtaminen (tai oikeammin tavoite- ja tulosjohtaminen). Sitä on pidetty nimenomaan ”suomalaisena” johtamisen tapana, ja sillä on edelleen vankat kannattajansa. Tavoitejohtaminen perustuu tavoitteiden asettamiseen, tulosten mittaamiseen ja työntekijän itsearviointiin. Akateemisissa yhteisöissä tavoitejohtaminen ei ole ollut menestystarina eikä voikaan sitä olla. Tutkimuksen ja opetuksen tavoitteet ovat epämääräiset ja tulevaisuudessa ilmenevät sekä tulokset vaikeasti mitattavat. Näin päädytään mittaamaan sellaisia seikkoja, joita on helppo mitata, esimerkkinä opettajan kontaktituntien määrä lukukaudessa. Se ei enää ole hauska yksityiskohta vaan yksityiskohdan – eli lähiopetuksen – yksityiskohta. Tavoitteita ei sitä paitsi yhdistetä voimavaroihin, eikä niiden saavuttamisesta palkita; tavoitteesta jääminen ei sekään johda mihinkään, ehkä yksittäiseen moitteen sanaan niin sanotussa vuotuisessa kehityskeskustelussa. Itsearviointiin taas ei ole luottamista. Ihmisen kyky pettää itseään kun on valtaisa. Akateeminen tutkija katsoo helposti, että tieteellinen puuhastelu, kun hän itse sitä tekee, on oikeaa toimintaa, vaikka julkaisuja ei ilmesty eikä opetukseen panosteta. Joiltakin kyky itsearviointiin totaalisesti puuttuu. Turhaan ei liene sanottu, että monet akateemiset tutkijat ovat niin huolestuneita siitä, miten huonoa tutkimusta muut tekevät, että he eivät itse pysty julkaisemaan mitään. Tässä pikkuilkeydessä (jota on käytetty oikeustieteellisessä tiedekunnassa) on, kuten monissa muissakin vastaavissa, siteeksi totta.

Yleinen keskustelu akateemisesta johtamisesta ei vie mihinkään, on siis kerrottava, mikä on tämän uutisen sanoma. Impulssin blogiuutiseen sain The Economist -lehden artikkelista ”Leaving the seat of power”. Artikkelin alaotsikko pelkistää, mikä on artikkelin ydinsanoma: alaotsikko nimittäin kuuluu ”The doctrine of management by walking around matters more than ever” (The Economist 22/2023 ss. 55). Artikkeli kuvaa, miten johtajan tuoli houkuttelee. Se ei hämmästytä: sähköpostien tulva on loputon, asiakirjoja pitää lukea, uusia kirjoittaa ja niin edelleen. Jos johtaja istuu muualla kuin tuolissaan, sekin on toinen tuoli, yleensä formaalisessa kokouksessa. Henkilökohtaisia kontakteja hänellä on vähän, ja sekin vähä koostuu järjestetyistä tapaamisista ja muodollisista tilaisuuksista, joissa johtajan on oltava. Artikkelissa lasketaan leikkiä: ”Kotikissalla on laajempi reviiri kuin modernilla johtajalla”.

Jos johtamisesta halutaan tehokkaampaa, sedimentaarisesta johtamisesta on päästä eroon. Se tapahtuu siten, että johtaja kävelee päivän mittaan ympäriinsä työpaikalla, toisin sanoen hän pistäytyy eri työpisteissä juttelemassa tuttavallisesti työntekijöiden kanssa: tämän ”kävelyjohtamisen” idea on yhteydenpidon vapaamuotoisuus, toistuvuus ja henkilökohtaisuus. On helppo huomata, että näitä ominaisuuksia ei voi muuttaa teams-kokouksiksi tai erilaisiksi ”päiviksi”, ei edes ”dekaanin kahveiksi”. Toki nekin ovat parempia kuin tuoliin juurtuminen, mutta ero on vähäinen, samoja hyötyjä ei saavuteta.

Ajatus tällaisesta liikkuvasta johtajasta ei ole uusi. Sen toi esiin 1950-luvulla huumorin varjolla Northcliff Parkinson (se Parkinson, joka keksi nimeään kantavat lait). Hänen esimerkeissään toinen johtajatyyppi taisteli kirjevuorien kanssa koko päivän ja lähti kotiin tyytyväisenä, kun päivän taistelu taas oli kestetty. Toinen johtaja taas kiersi työpaikkaa rupatellen jokaisen työntekijän kanssa tämän työstä. Kaikkien mielestä hän oli ”erittäin hyvä johtaja” – ja Parkinson oli itsekin samaa mieltä! Johtamisessa ilmeisesti mikään ei voi olla aidosti uutta; kaikkea mahdollista on kokeiltu tai ainakin ehdotettu. Joku tätä lukeva kysyy viimeistään nyt, mitä hyötyä tällaisesta juttelemisesta on. Ilmeinen vastaväite on, että johtajalla ei ole eikä voi olla aikaa tällaisen seuranpitoon.

Tutkimustietoa kävelevän johtamisen tuloksista on yllättävän paljon. Artikkelin mukaan yhteydenpito innostaa työntekijöitä ja nostaa tuottavuutta: ihmiset arvostavat sitä, että heistä ja heidän työstään ollaan kiinnostuneita. Kävelevä johtaja taas oppii työtavoista, rutiineista ja ongelmista sellaista, mitä hänelle ei ikipäivinä kerrottaisi, kaikkein vähiten missään virallisessa tilaisuudessa. Ohimennen todettakoon, että akateemisissa yhteisöissä dekaanit tuntuvat tämän ymmärtäneen. Vastavalitut dekaanit aloittavat kautensa tavallisesti osallistumalla kerrosten aamukahveihin, lounaalle lähtöihin ja käytäväpalaveeraukseen. Vähitellen tämä spontaani yhdessäolo hiipuu, ja lopulta se katoaa kokonaan. Johtajasta tulee, kuten artikkeli sanookin, tuolinsa vanki. Kävelevän johtamisen hyöty tulee hitaasti eikä sitä ole helppo mitata. Sen sijaan tekemättömien hallinnollisten töiden kuvitteellinen kasa on kyllä mitattavissa. Totta on, että akateemisen yhteisön työntekijät eivät ehkä pidä dekaanin (ja ylipäätään johdon) näkymättömyyttä pahana. He yhtyvät venäläiseen sananlaskuun, jonka mukaan ”taivaan on oltava korkealla ja tsaarin kaukana”.

Filosofin kivi käveleväkään johtaminen ei ole. Tutkimusten mukaan se välillä on jopa haitaksi: ennestään matala työtyytyväisyys ja heikko tuottavuus sen kun laskevat. Toisinaan taas positiiviset vaikutukset olivat lyhytaikaisia: ne katoavat, kun yhteydenpidon intensiivijaksot päättyivät. Joskus taas ongelma poistettiin vippaskonstein, esimerkiksi siirtämällä tehtävät jollekin muulle henkilölle, joka ei ollut päässyt valittamaan vaivoistaan (tässä työmäärästään) johtajalle. Tosin näistä tapauksista on löydetty yhteinen piirre: johtaja kuulevat ongelmista mutta eivät tee mitään niiden aidoksi ratkaisemiseksi. Tämä on helppo uskoa. Työntekijän on varmasti helpompi kestää johdon välinpitämättömyyttä kuin sitä, että hänen kertomaansa ei oteta vakavasti. Kaikkein vähiten hän sietää sitä, että hänen vaikeuksiaan vähätellään kertomalla, miten vaikeaa muilla työntekijöillä tai johtajalla itsellään on. Kävelevä johtaminen vaatii siis johtajalta melkoista sosiaalista taitoa, niin kutsuttua tunneälyä: sosiaalisista taidoistaan taas akateeminen väki ei ole tunnettua.

Tutkimuksessa kävelevän johtamisen periheikkous ei saa huomiota. Siihen menee paljon aikaa, ja normaalit hallinnolliset tehtävät ja edustaminen kärsivät, kun aikaa ei riitä niihin. Yksinkertaisin ratkaisu, tee ne nopeasti ja tehokkaasti, oli Parkinsonin neuvo, mutta se ei onnistu akateemisissa yhteisöissä. Tiedekunnathan alkavat yhä enemmän muistuttaa hallintovirastoja, joiden tuottavuutta mitataan sillä, miten paljon ne pystyvät tuottamaan hallinnollisia suoritteita. Yliopistojen keskusjohto taas on omaksunut oppinsa Neuvostoliiton keskushallintovirasto GOSPLAN’ilta tai ainakin monet tutkijaopettajat näin kokevat. Artikkeli kiertää ongelman toteamalla, että kiireisenkin tuolijohtajan on vain varattava kalenteriinsa hetki (tunti tai pari) tällaiseen kiertelyyn.

Kävelyn kerryttämän informaation hyödyntämisessä on oma pulmansa: tieto kun on yksityistä ja luottamuksellista. Pahimpia virheitä johtajalta on informaation ja sen lähteen julkistaminen. Ääritapauksessa johtaja vaatii selitystä kritiikin kohteelta, oli tämä opetushallintoa, vastuuopettaja tai lähiesimies. Samalla paljastuu lähteen nimi, vaikka sitä ei suoraan sanottaisikaan. Jos draamaa halutaan vielä kärjistää, lähteelle annetaan lopuksi tilaisuus vastaselitykseen selityksestä. Kuulemisperiaate toki toteutuu ihanteellisesti, mutta kävelevän johtamisen ajatus on tyystin tuhottu. Jatkossa työntekijät varovat sanojaan, joten johtajan ”saalis” on sarja small talk -sessioita. Niihin ei taas kannattaisi uhrata sen enempää johtajan kuin työntekijänkään aikaa.

Vaikka artikkeli ei sitä mainitse, kaikkialle leviävä etätyöskentely hankaloittaa kävelevää johtamista. Kun ihmiset tekevät työtä kotonaan ja pistäytyvät yliopistolla vain opetuksessaan, heihin ei saa epävirallista ja henkilökohtaista yhteyttä. Johtajan käveleminen ymmärretään tällöin helposti sen tarkistamiseksi, ketkä ovat paikalla. Se taas heikentää työilmapiiriä, koska se katsotaan kontrolliksi. Kuinka yleistä etätyönteko on, en osaa sanoa. ”Autioituvat” tilat ovat kuitenkin arkipäivää Helsingin yliopistossa, tämän tiedän, muista yliopistoista en pysty kerta kaikkiaan sanomaan mitään. Prosenttiosuus on sivuseikka. Ilmeistä on, että yleistyvä etätyöskentely yhtäältä tuhoaa tärkeät työyhteisöt, toisaalta pakottaa johtajan sellaiseen johtamiseen, joka ei ole ihanteellinen vallitsevissa olosuhteissa.

Risto Koulu

Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa ilmestyi 23. helmikuuta uutinen, joka pysäytti akateemisen lukijan aamukahvin. Otsikko oli vaarattoman kuuloinen ja epäinformatiivinen ”Hiljainen muutos”, mutta alaotsikko pelotti: ”Arvosanainflaatio voi peittää osaamisen laskun”. Peruskouluissa arvosanainflaatio on uutisen mukaan räjähtänyt käsiin, koska opettajat antavat oppilailleen osaamiseen nähden aivan liian korkeita arvosanoja. Ja kun oppilaat siirtyvät yliopistoihin, he vievät ongelmat mukanaan, he toisin sanoen odottavat korkeita arvosanoja, ja heillä on omasta mielestään niihin oikeus. Helsingin yliopiston opettaja tunnistaa heti ilmiön: näin on. Opiskelijat odottavat ja vaativat korkeita arvosanoja kaikessa, eli tenteissä, seminaareissa ja graduissa (joita tosin oikeustieteellisessä tiedekunnassa virallisesti kutsutaan tutkielmiksi). Uutta on ainoastaan se, että korkea arvosana koetaan yhä useammin sellaiseksi oikeudeksi, joka ei enää riipu osaamisen tasosta. Odotuksia vastaamaton arvosana on kärjistäen opettajan ilkeyttä, tyhmyyttä tai osaamattomuutta.
Inflaatio – suoritusten ”palkitseminen” korkealla arvosanalla – on vanha ilmiö. Se on edennyt hiljalleen vuosikausia.

Järjestelmäkin sitä suosii. Korkeita arvosanoja jakava opettaja on hyvä, hän saa mainetta ja tulee ennen pitkää palkituksi vuoden opettajan tittelillä. Rehelliseen ja oikeudenmukaiseen arvosteluun pyrkivä opettaja taas saa vanhaa sananlaskua siteeraten ”vaivat palkakseen”. Hän joutuu kiistoihin oppilaittensa kautta, hän on pakotettu vastaamaan oikaisuvaatimuksiin sekä valituksiin ja niin edelleen. Toki epäreilusti kohdellulla opiskelijalla on kaikki oikeus muutoksenhakuun, mutta siitä ja sillä uhkaamisesta on tullut jo rutiinitaktiikkaa niin sanotuissa ”arvosanakeskusteluissa”, jotka ovat sinänsä outo ilmiö. Monet opettajat luovuttavat sovinnolla eli antavat kaikille korkeita arvosanoja ja arvosanasta valittavalle lisäksi sen, mitä hän haluaa, jotta opettaja yksinkertaisesti saa työrauhan. Joskus tuskastuneen opettajan mieleen tulee jo nihilistinen ajatus: kannattaisiko arvosanoista kokonaan luopua? Ainoa arvosana olisi hyväksytty/hylätty, millä tavalla esimerkiksi korkeammat opinnäytteet kuten väitöskirjat arvostellaan.

Arvosteluasteikon supistaminen viiteen vaihtoehtoon on ollut kokeiltavana, mutta siitä ei tunnu olevan mainittavaa hyötyä. Kiistely ja inflaatio jatkuvat entiseen tapaan, ehkä jopa hieman yltyneinä. Inflaatioon verrattuna arvosanoista luopuminen olisi rehtiä ja avointa: sillä kerrottaisiin, että opettajat eivät kykene arvioimaan opiskelijan osaamista suhteessa geneeriseen vaatimustasoon, vielä vähemmän asettamaan opiskelijoiden suorituksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Eipä silti, nykyinen inflaatio päättyy ja on tuomittu päättymään Weimarin tasavallan rahapolitiikan tapaan romahdukseen. Kun kaikille annetaan korkein mahdollinen arvosana, kiistely niistä loppuu. Eri asia on, ovatko kaikki siihen tyytyväisiä. Tosin on myönnettävä, että arvosanajärjestelmä on jo nyt menettänyt alkuperäistä arvostusta. Koska arvosanat eivät enää vastaa todellisuutta, miksi niille tulisi antaa merkitystä, oli kysymys sitten opintososiaalisista etuuksista tai rekrytoinnista työelämään.

Voidaan kysyä, mitä pahaa arvosanainflaatiossa oikeastaan on, jos se on vielä jotenkin kurissa ja hallittavissa. Eikö kaikille ja etenkin huonosti osaaville kannattaisi antaa korkea arvosana eli arvosana, joka on heidän osaamistasonsa kannalta ylimitoitettu? Korkea arvosana tunnetusti ilahduttaa ja rohkaisee; myös sosiaalinen eriarvoisuus eli lähtökohtien erilaisuus tasoittuu, millä tosin ei oikeustieteellisessä tiedekunnassa ole merkitystä. Opiskelijat ovat hyvässä ja pahassa varsin tasapäistä joukkoa. Haitat ovat kuitenkin ilmeiset. Ensinnäkin inflaatio vääristää monen opiskelijan käsityksen siitä, mikä on hyvä, mikä huono suoritus. Opettaja törmää urallaan vähän väliä opiskelijoihin, joilta tämä kyky tuntuu kadonneen. Mikään ihme se ei ole, jos opiskelija on saanut tietää, että hänen itsekin heikkona pitämänsä seminaarialustus tai gradu on saanut korkeimman mahdollisen arvosanan. Opettajahan periaatteessa edustaa kokemusta ja korkeampaa asiantuntemusta. Ylikorkeat arvosanat luovat myös alustan tuleville pettymyksille, kun niillä hemmoteltu opiskelija ei menesty työurallaan. Se katkeroittaa, koska se panee hakemaan selitystä siitä, että häntä syrjitään sukupuolen, iän, ulkonäön tai muun vastaavan perusteen takia.

Miten sitten asiat ovat Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa? Siitä ei hevin uskalla mitään sanoa tai edes ajatella. Kuvaavaa on, että mainitun artikkelin opettajat suostuivat kommentoimaan arvosanainflaatiota vain anonyymisti. Julkinen keskustelu kun voisi aiheuttaa ”ongelmia työpaikalla”. En tiedä, kävisikö näin, mutta esiintuotu pelko on todella huolestuttavaa. Eihän näin tärkeä ja viime kädessä opiskelijoiden etua ajava aihe voi olla kielletty? Opintosuoritusten reilu arvostelu on ikivanha ja arvossa pidetty tapa välittää palautetta opiskelijalle. Siitä luopuva opettaja laiminlyö perustehtävänsä. Arvostelua vastustava opiskelija ei hänkään tiedä, mitä hän tekee, joskin hän tulee sen myöhemmin huomaamaan, ”siperia kyllä opettaa”. Oli niin tai näin, opiskelijoiden vastahanka ei vapauta opettajaa avoimesta ja rehellisestä arvostelusta, oli se miten tuskallinen ja epäkiitollinen kokemus tahansa. (Tässä tarkoitetaan tietenkin oikeudenmukaista, perusteltua ja opiskelijan huomioonottavaa palautetta. Kukaan opettaja ei tiettävästi ole kannattanut kohtuuttoman ankaraa, epäreilua taikka julkisesti nolaavaa palautetta). Myös opiskelijajärjestöjen pitäisi oikeastaan korostaa opiskelijoiden oikeutta reiluun ja avoimeen arvosteluun, toisin sanoen paluuta siihen Gaussin käyrään, jonka sanotaan kääntyneen nykymenossa päälaelleen.

Tästä kaikki hyötyisivät pitkällä tähtäimellä. Lakimiehen on kerta kaikkiaan pakko oppia kestämään poikkipuolista arvostelua; sitä tulee työtehtävissä kaikista tuuteista. Kritiikkiä jakavat esimiehet, kollegat, tuomioistuimet ja viranomaiset sekä pahinta kaikista myös omat päämiehet. Arviointi ei siis lopu, kun OTK-tutkinto on suoritettu. Tämä työelämän ”palaute” on armotonta, eikä ole mitään oikeusturvalautakuntaa, josta saa toisen mielipiteen, eli eräänlaisen ”arvostelun arvostelun”. Myös kykyä ottaa vastaan arvostelua on syytä jalostaa, vaikka se on eri asia kuin arvostelun kestäminen. Vaikeinta lakimieskarriäärissä ja etenkin tutkijauralla on yhtäältä ottaa perusteltu kritiikki huomioon ja opiksi, toisaalta sivuuttaa aiheeton arvostelu olankohautuksella. Tätä taitoa kaikki kokeneet juristitkaan eivät ole oppineet; kaikki poikkipuolinen torjutaan suoralta kädeltä.
Joku voi kysellä, mikä on se geneerinen vaatimustaso, johon edellä vedotaan. Ellei sellaista ole, arvosanainflaatio on rasite vain opettaja-opiskelijasuhteelle eikä koulutuspolitiikan ongelma. Gradu-arvostelussa tason määrää vuoden 2017 ohje ”Ylempään korkeakoulututkintoon sisältyvän pro gradu -tutkielman arviointi”. Tosin siitä, koskeeko se myös oikeustieteellisiä tutkielmia, saadaan lupaava riidanaihe, mutta ohje tavallisesti ymmärretään näin. Arvosanojen 4 ja 5 kriteerit ovat sellaiset, että kokeneellakin tutkijalla on täysi työ saada kirjoitelmansa tälle tasolle. Arvosana 5 esimerkiksi edellyttää, että tutkielma on ”poikkeuksellisen hyvä ja osoittaa tekijän tieteellistä kypsyyttä, kriittistä ajattelua ja syvällistä perehtyneisyyttä aiheeseen”. Tutkielman on lisäksi oltava erinomainen kaikilla arvioinnin osa-alueilla (niitä on 7).

No, se siitä. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa on laadittu vuosikymmenten ajan koosteita gradu-arvosanojen jakaumasta eri oppiaineissa. Kooste syyslukukaudelta 2024 ilmestyi muutama viikko sitten. Sen lukevan on pakko myöntää, että arvosanainflaatio laukkaa villinä. Noin 75 prosenttia opiskelijoista sai viisiportaisessa arvosana-asteikossa joko arvosanan 4 tai arvosanan 5. Kukaan ei saanut matalinta arvosanaa 1, arvosanaa 2 jaettiin sitäkin vain kahdelle opiskelijalle. Arvosanan 4 (eli toiseksi korkeimman arvosanan) sai lähes puolet opiskelijoista. On mahdotonta uskoa, että geneerisessä ja ohjeistetussa vaatimustasossa kävisi näin. Hyvälle keskivertogradulle kun periaatteessa on varattu arvosana 3. Voi olla, että tiedekuntamme on vuodesta toiseen täynnä huippulahjakkuuksia, jotka paneutuvat koko tarmollaan graduaiheisiinsa. Itse en tähän selitykseen luottaisi. Vaikka yleistaso toki on tunnetusti korkea, kaikki eivät ehdi, viitsi tai pysty panostamaan graduunsa sitä, mitä näin korkeisiin arvosanoihin tarvittaisiin.

Oppiaineiden välillä oli pieniä eroja, joskin yhden lukukauden gradumäärät ovat niin vähäisiä, ettei vahvoihin johtopäätöksiin kukaan uskalla. Joissakin oppiaineissa lukukauden gradusaldo oli vain yksi. Tällä varauksella prosessioikeus ja yhteisöoikeus näyttävät korkeiden arvosanojen oppiaineilta. Sen sijaan opiskelijamyönteisenä oppiaineena tunnettu rikosoikeus ei kunnostaudu, mikä selittyy sillä, että arvosteltavana oli vain yksi opinnäyte. Kunnolliseen analyysiin oppiaineiden erosta tarvittaisiin pitkä aikasarja. Selvää tämänkin näytteen valossa on, että arvosanainflaatio on totta oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Näyttää myös siltä, että kukaan ei pidä sitä mainitsemisen arvoisena ongelmana.

Risto Koulu

Syksyllä 2024 ilmestyi kauan odotettu ”Laadukas päätös hallintoprosessissa. Johdatus hallintotuomioistuimen päätöksen kirjoittamiseen”. Esipuheessa julkaisu kutsuu itseään vähätellen ”käsikirjaksi”, mitä ilmaisua myös tekstissä käytetään. Käsikirjaksikin kirja toki malleineen kelpaa, mutta juristilukija mieltää sen perinteiseksi yleisesityksen ja käsikirjan yhdistelmäksi, vieläpä lajinsa erinomaiseksi edustajaksi. Käsikirjan on tuottanut ja julkaissut ”Hallinto-oikeuksien laatuhanke”, jonka asemaa tuomioistuinlaitoksessa ei kerrota. Selvää kuitenkin on, että julkaisu on tyylipuhdas viranomaisjulkaisu. Kielenkäyttö on hieman muuttunut, sillä aikaisemmin puhuttiin hallinto-oikeuksien laatutyöstä (esimerkiksi prosessioikeusblogi 25.1.2025). Tähän vanhaan nimitykseen pitäydytään, jotta hallinto-oikeuksien laatutyö erottuisi yleisten tuomioistuinten vastaavasta toiminnasta, toisin sanoen hovioikeuspiirien laatuhankkeista. Käsitteellisestihän laatutyö ja laatuhanke ovat eri asioita. Laatutyö on prosessi, yleensä jatkuva itseään kunnioittavissa organisaatioissa. Laatuhanke on vain sen intensiivivaihe, tavallisesti yhteen teemaan keskittyvä.

Käsikirjan sähköinen laitos on upea, siinä näkyy ammattitaitoisen graafikon kädenjälki. Käsikirja hakkaa kilpailijansa eli hovioikeuksien laatuhankkeiden työryhmäraporttien sarjan. Raporteista voi kauniista sanoa enintään, että ne ovat karun arkisia. Ulkoasuun eli taittoon ja typografiaan kannattaa sähköisessä julkaisussa panostaa, mitä moni ei tule ajatelleeksi. Sähköisten julkaisujen lukukynnys on valmiiksi niin korkea, että sitä ei kannata nostaa amatöörimäisellä toteutuksella. Hallinto-oikeuksissa laatutyö on melkoinen arrivista, jos vertailukohteita haetaan yleisestä lainkäytöstä: ensimmäiset varovaiset viittaukset tähän suuntaan esiintyvät vuonna 2018 joissakin toimintakertomuksissa ja tiedotteissa. Turun hallinto-oikeuden toimintakertomuksen mukaan laatutyö kuitenkin tosiasiallisesti käynnistyi virallisesti vasta vuonna 2021; ensimmäisenä ”kehitysaiheena” oli suullisen käsittelyn valmistelu, toiseksi aiheeksi otettiin päätösten rakenne ja kirjoittaminen. Jälkimmäisestä aiheesta saatiinkin nopeasti aikaan näkyvää jälkeä: vuonna 2022 valmistuivat (jos käsikirjaan on uskomista) ensimmäiset ”sisäiseen käyttöön” tarkoitetut muistiot ratkaisujen kirjoittamisesta. Ne eivät juuri huomiota herättäneet. Harva ulkopuolinen näistä muistioista kuuli, vielä harvempi sellaisia näki. Näkyvästi julkisuuteen tuotu käsikirja on siis suorastaan quantum-loikka.

Hovioikeuksien laatuhankkeissa ja hallinto-oikeuksien laatutyössä on muitakin eroja kuin erilainen nimi. Soft law -sääntelyn teoriassa laatutyö on viranomaislähtöistä: se on johdettua (toki myös laatuhankkeissa sen käynnistäjä ja ylläpitäjä on ilmeinen), keskitettyä ja sisäänlämpiävää. Mukana ei ole muuta kuin ”hallinto-oikeusväkeä”, kun taas hovioikeuksien laatuhankkeissa syyttäjät ja asianajajat ovat olleet edustettuina, raporteista päätellen jopa melkoisella impaktilla. Syy yksipuolisuuteen voi tosin olla rakenteellinen, sillä hallintolainkäytöstä vastaavat lakimiesprofessiot joko puuttuvat tai niiden merkitys on vähäinen. Hallintoprosessiin erikoistunutta asianajajaluokkaa ei esimerkiksi ole Suomeen syntynyt. Hovioikeuspiirien laatuhankkeet sen sijaan sijoittuvat lähelle spontaania itsesääntelymallia: toiminta on konsultoivaa, hajautettua, ja siinä haetaan osanottajien konsensusta. Raportit ovat pohjimmiltaan muistiinpanoja käydyistä keskusteluista. Laatutyössä taas silmään pistää von oben -asenne, vaikkakin ohjeiden suositusluontoisuus muistetaan korrektisti useaan otteeseen mainita. Käsikirjan sävy on kuitenkin niin ohjeistava, että lukijan on vaikea pitää lähtökohta mielessä.

Laatuhankkeiden, oli niiden nimi mikä tahansa, oikeutusta kukaan ei kiistä, vaikka perustuslakioppineet voivat niitä luimistella. Totta on, että joskus pehmeässä sääntelyssä mennään selvästi lainsäätäjän valtapiiriin, toisin sanoen muutetaan lain sisältöä. Nykymaailmassa on kuitenkin hyväksyttävää, että oikeudellisia käytäntöjä uudistetaan, kehitetään ja standardisoidaan, kunhan pysytään niin sanotun normaalitulkinnan piirissä. Laatuhankkeista ei saa tulla kvasilainsäätäjää, mistä konkurssiasiain neuvottelukuntaa on joskus epäilty – sitä paitsi melkoisella oikeutuksella. Standardisointi on hallintolainkäytössä erityisen tarpeellista: hallinto-oikeudet ja jopa niiden osastot ovat saaneet kyseenalaista mainetta siitä, että ne eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää toistensa käytännöistä. Tämä vaikuttaa sekä asianajamiseen että itse ratkaisutoimintaan: hyvät käytännöt eivät yleisty, huonoista ei päästä eroon.

Tämä interregnumin aika on onneksi päättymässä. Kannattaa tosin korostaa, että tuomari voi yksittäistapauksessa poiketa laatuhankkeiden ohjeistuksesta. Vertaispaine, joka lienee hallinto-oikeuksissa vahva, pitää poikkeamishalut luultavasti kurissa. Toinen tarina on, että yleisen lainkäytön laatuhankkeet luultavasti sitouttavat tuomarit tehokkaammin raporttien ohjeistukseen; hehän ovat olleet itse paikalla standardeja laatimassa ja niistä päättämässä. Hallinto-oikeuksien laatutyössä he ovat saaneet vain esittää kommentteja toisten laatimasta luonnoksesta. Oli niin tai näin, kaksi laatukonseptia kilpailee, ja tulevaisuus saa näyttää, kumpi voittaa. Hallinto-oikeuksien malli on selvä altavastaaja. Hovioikeuksien mallilla on ensinnäkin mahtava inertiaetu sekä ajallisesti että määrällisesti, toiseksi hallinto-oikeuksien mallia rasittaa edellä viitattu von oben -lähestymisote.

Käsikirja, etenkin sen yleinen osa, on lukemisen arvoinen myös sellaiselle lakimiehelle, joka harvemmin joutuu tekemisiin hallinto-oikeuksien tai hallintoprosessin kanssa. Useimmillehan tämä lainkäytön linja on vieras, ja sellaisena pysyy. Tutustuminen kannattaa myös siitä syystä, että käsikirja on esimerkki hallinto-oikeuksien laatutyöstä ja antaa näin kaikupohjaa hovioikeuspiirien laatuhankkeiden analyysille. Yleislakimies huomaa sisäpiiriläisiä paremmin, miten käsikirjaa leimaa tuomioistuinnäkökulma ja virallisperiaate. Oikeutta hakeva tuntuu ajoittain kokonaan unohtuvan, vaikka heille uhrataan käsikirjan lopussa kokonainen luku. Luvun anti on kuitenkin siinä, että valittajan on kirjoitettava valituksensa selkeästi sekä vastattava hallinto-oikeuden selvityspyyntöihin. Muutoin hän ei voi osallistua hallintoprosessiin: hän on objekti, ei subjekti.

Jotkut ”neuvot” (tässä ei kai voi puhua suosituksista) asianosaisille ovat prosessioikeuden tutkijan silmissä kyseenalaisia tai suorastaan vääriä. On toki järkevää, että suullista käsittelyä haluava asianosainen perustelee sen tarpeellisuutta. Tällaista formaalista vaatimusta ei kuitenkaan saisi asettaa: lain järjestelmä on toinen. Suullinen käsittelyhän on järjestettävä, ellei se ole tarpeeton, minkä selvittäminen taas kuuluu hallinto-oikeudelle. Myös oikeudenkäyntikuluissa selvitystaakka sälytetään tosioudosti asianosaiselle. Hänen on osattava esittää valituksessaan vaatimus kustannusten korvaamisesta: kun käsittely sitten aikanaan päättyy, hänen on oma-aloitteisesti tarkennettava sitä eli ilmoitettava vaatimuksensa rahallinen määrä. Ellei hän sitä tee, vaatimusta ei nähtävästi tutkita (tämä jää epäselväksi). Asiakasystävällisempää (ja myös tulkinnallisesti oikeampaa) olisi, jos hallinto-oikeus määrää tiedustelisi, jos tai kun korvausvelvollisuuden edellytykset tapauksessa täyttyvät. Sitä paitsi on syytä epäillä, onko määrää ylipäätään pakko ilmoittaa. Hallinto-oikeus kykenee – näin on syytä uskoa – suurin piirtein arvioimaan, mitä kustannuksia hallintoasian oikeudenkäynti on asianosaiselle aiheuttanut. Sitä paitsi tarkan euromäärän vaatiminen on hyödytöntä formalismia, koska monet hallinto-oikeuksissa asioita ajavat lakimiehet sanovat, etteivät he ole ikinä saaneet vaatimaansa määrää – korvausta on aina leikattu, usein se jää aivan nimelliseksi. No, nämä ovat pikkujuttuja, mutta samalla jäänteitä vanhoista asenteista, joiden soisi jo hälvenevän. Niin järisyttävää kuin se onkin, myös hallinto-oikeudet ovat – kuten kaikki tuomioistuimet – olemassa kansalaisia varten eikä kansalaiset hallinto-oikeuksia varten. Tämän vanhan viisaudenhan vuoden 2002 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea kirjasi periaatemietintöönsä.

Risto Koulu

OIKEUSOLOT 2025 -julkaisu on äskettäin saanut varsin näyttävästi yleisönsä. Lukijoiden odotukset ovatkin korkealla. Onhan julkaisulla vankka akateeminen tausta: sen ovat laatineet Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta sekä kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti (tunnetaan paremmin nimellä KRIMO, entinen OPTULA). Odotuksia lisää vielä lähes kaksi vuosikymmentä, joka on kulunut aikaisemmasta oikeusolot -sarjan julkaisusta. Julkaisujen sarjahan katkesi vuoteen 2009, vaikka syitä sille ei ole kerrottu. Myös uuden julkaisun esipuhe lyö kuvainnollisesti ’puita pesään’, tässä lukijan odotuksiin. Julkaisun painopiste ei enää määräydy instituutin tutkimusohjelman linssin kautta. Oikeusolot -katsauksen tarkoituksena on esipuheen mukaan koota ja jäsentää tietoa, jonka avulla voidaan ”arvioida kotimaista oikeudenhoitojärjestelmää kokonaisuutena, löytää tutkimuskohteita ja -aukkoja sekä paikantaa epäkohtia ja kehittämistarpeita”. Tämäkään ei vielä tyhjennä tavoitearkkua: tavoitteena on lisäksi tarjota koottua tietoa, jota voidaan käyttää apuna ”yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja keskustelussa”. Kun vielä kerrotaan, että katsaus on kirjoitettu ”tavallista kansalaista ajatellen”, lukija ihmettelee, pystyvätkö julkaisun kirjoittaneet todella vastaamaan tähän huutoonsa.

Kunnianhimoisia tavoitteita ajatellen lukija antaa anteeksi julkaisun rakenteelliset ratkaisut, joita on pakko ihmetellä. OK, katsausta korruptioon harva uskaltaa vastustaa, ja pitkähkö selostus Suomen valtiosäännöstä lienee sekin pakollinen osio tällaisissa julkaisuissa, vaikkakaan ”tavallinen kansalainen” tuskin on kiinnostunut Ahvenanmaan erityisasemasta. Lehdistövapaus -osio on hyvää yleistietoa, mutta sen paikka tässä kontekstissa on kyseenalainen, ellei ajatuksena ole, että ’kaikki liittyy kaikkeen’. Julkaisulle suopeakin ”tavallinen kansalainen” miettii poliisin paikalle huutamista viimeistään, kun hän aikanaan pääsee julkaisussa osaan III. Siinä esitellään ”Ajankohtaista tutkimuksessa” -otsikon alla KRIMON omat tutkimuslinjat. Päähuomion saa lisäksi lainsäädäntötutkimus, jota ei tietenkään saa tutkimussuuntauksena väheksyä: se on aina ollut OPTULAn keskeistä panosta suomalaiselle oikeustieteelle. Aihe vain on hyvin kaukana tavallisen kansalaisen kiinnostuskohteista, ja erityisen kaukana on eläinoikeuden vastuualueeseen kuuluva pohdinta eläimistä ”tuntoisina olentoina”.

No, tällainen julkaisu on kieltämättä forum, jossa itse kukin mielellään mainostaa tekemisiään. Kiusauksesta eivät ole vapaita myöskään instituutit. Jotta moitteita ei kerry liikaa, vaihteeksi on sanottava jotain myönteistä. Osio ”Oikeuden saatavuuden tutkiminen kyselytutkimuksilla” kiinnostaa sekä kansalaisia että tutkijoita. Esimerkkinä tällaisesta tutkimuksessa esitellään niin sanottua Arjen oikeudelliset ongelmat -tutkimusta, jota on tässäkin blogissa kehuttu. Kummoista näkyvyyttä juristipiireissä tuo tutkimus ei ole saanut, joten lisäreklaami on paikallaan. Kaiken kaikkiaan ”Access to justice -tutkimus” -luku on julkaisun parasta antia.

Sisällöllisesti julkaisu vastaa joltain osin esipuheen huutoon: lukija saa asiantuntevan kokonaiskuvan suomalaisesta oikeudenhoitojärjestelmästä. Vaikka juristilukija suhtautuu lievällä epäluulolla siihen, mitä muiden alojen tutkijat juridiikasta kirjoittavat (tosin valtaosa kirjoittajista on oikeustieteen tutkijoita), on pakko myöntää, että KRIMOlaiset osaavat aiheensa ja asiansa. Ainakaan nopea lukeminen ei tuo esiin yhtään asiavirhettä. Tutkijataustainenkin lukija mielellään silmäilee julkaisua päivittääkseen tietojaan. Oikeuskehitys on, kuten tiedetään, tällä hetkellä niin nopeaa, että jopa alan tutkijat tahtoivat pudota kelkasta. Oikeusolot -julkaisut ovat myös oivallinen vastalääke sille erikoistumiselle, josta sekä tutkimus että oikeudelliset käytännöt kärsivät. Kattavan katsauksen ikiongelma vain on, että katsauksesta tulee helposti ensyklopedia. Niin käy myös tässä, julkaisu lähestyy jo 500 sivua; tosin on myönnettävä, että Oikeusolot 2009 paini sekin samassa sarjassa. Toivoa siis sopii, että julkaisuja tulee useammin ja että ne ovat napakampia. Harva jos ensimmäinenkään ”tavallinen kansalainen” lukenee uusimman Oikeusolot -sarjan julkaisun kannesta kanteen.

Mutta, kokenut blogilukija tietää, että yksikään blogikirjoitus ei ole pelkkää kehumista, edes lievän varauksellista sellaista. Lopuksi tulee aina jokunen kritiikin sana, ja niin käy myös nyt. Oikeusolot 2025 -julkaisu on hyvin selostava: se on sen vahvuus ja heikkous. Vahvuus on, että siinä ei tehdä politiikkaa eikä esitetä edistyksellisiä politiikkasuosituksia. Toisaalta taas heikkoudeksi jää, että julkaisu ei ”löydä” sen enempää tutkimuskohteita tai -aukkoja kuin ”paikanna” epäkohtia ja kehittämistarpeita. Erityisesti viimeksi mainittuja saa etsiä todella tiheällä kammalla. Muutama kolmannen luokan yksityiskohta tulee mainituksi, usein se on menettelyn kestoaika. Sekään ei saa konkreettisia korjausehdotuksia. Sellaisena kun ei oikein voi pitää hurskasta toivomusta, että asiat pitäisi käsitellä nopeammin tai että voimavaroja tulisi saada enemmän. Silmäilyyn tyytyvä lukija (useimmathan ovat tällaisia) päätyy myöntämään, että ”valtakunnassa on kaikki hyvin”.

Tarkka lukija kuitenkin löytää Oikeusolot 2025 -julkaisusta kritiikkiä (s. 368). Sivulla kerrotaan, että katsauksesta ”piirtyy kuva hitaasta, monimutkaisesta ja toisinaan myös kalliista oikeusjärjestelmästä”. Tämä on oikeastaan aika ikävästi sanottu puolivirallisessa ja laajalevikkisessä julkaisussa. Eipä sillä, että prosessioikeuden tutkijat olisivat tästä ainakaan perustavasti eri mieltä, mutta silti. Toimituskunta näyttää itsekin pelästyneen havaintoaan. Se nimittäin yritetään peittää tai oikeammin mitätöidä itsestäänselvyydellä, että osa oikeusongelmista joka tapauksessa ratkaistaan ”virallisten menettelyjen” ulkopuolella. Anteeksiantoperuste kuulostaa paitsi lattealta myös kaukaa haetulta. Sitä paitsi konnotaatio ja sanomatta jäävä jatkopäätelmä kalskahtavat ikävästi prosessioikeuden tutkijan korvaan: jos näin todella on, mitä väliä virallisilla menettelyillä sitten on?

Tällaisissa lausumissa varovaisuus on paikallaan. Emme tiedä, paljonko oikeusongelmista ratkaistaan virallisten kanavien ulkopuolella tai mitä ”ratkaisemisella” tässä yhteydessä tarkoitetaan. Koko logiikka tuntuu sitä paitsi absurdilta. Eikö virallisia menettelyjä tarvita juuri silloin, kun epäviralliset kanavat eivät toimi? Siihenhän tuomioistuimia tarvitaan, ja se on itse asiassa niiden olemassaolon oikeutus. Tietenkin ihanaa olisi, jos kaikki ongelmat ratkaistaisiin Thomas Moren Utopian tai James Hiltonin Shangri La’n keinoin, toisessa rationaalisella keskustelulla, toisessa hyvillä tavoilla ja kohtuudella. Kummankin lähestymistavan ongelmanratkaisukyky vaan loppuu alkuunsa, kun niitä kokeileva törmää käytännön realiteetteihin.

Risto Koulu

Yhdysvaltoja pidetään oikeudenkäyntien luvattuna maana. Oikeudenkäynneillä ahdistellaan kilpailijoita ja poliittisia vihollisia, kiristetään rahaa yrityksiltä, haetaan hetken julkisuutta ja pelotellaan hankaliksi koettuja henkilöitä. Yhdysvaltojen oikeuskulttuuri on rikastuttanut oikeuskieltä household-nimiksi muuttuneilla käsitteillä kuten ”lawfare”. Toki joukossa on aitojakin kiistanaiheita, jotka kelpaisivat myös eurooppalaiseen lainkäyttöön. Tekaistut oikeudenkäynnit (termi tässä) ovat kuitenkin tukkineet niin liittovaltioiden kuin osavaltioidenkin tuomioistuimet. On sanottu, että tavallinen kansalainen saa olla iloinen, jos hänen asiansa pääsee käsittelyyn viiden vuoden kuluessa. Tästä voi kuvitella, mitä käsittely kestää, jos kantaja ei ole kuulunut näihin onnellisiin.

Käräjöinti on Yhdysvalloissa hämmästyttävän turvallista, kun sitä verrataan Suomeen tai ylipäätään pohjoismaihin. Kuluvastuuta eli velvollisuutta korvata voittaneen vastapuolen kustannukset ei, joitakin poikkeustapauksia lukuun ottamatta, tunneta. Asianosainen välttyy lisäksi maksamasta omia kustannuksiaan, koska lakimiehet yleisesti ajavat asioita tulospalkkiolla, he toisin sanoen saavat osuuden siitä, mitä kanteella kenties voitetaan. Sitä paitsi moniin oikeudenkäynteihin, etenkin poliittista agendaa ajaviin, löytyy helposti poliittinen rahoittaja jommastakummasta pääpuolueesta. Totta on, että kuluvastuun puuttumisella on systeeminen ja tavallaan tarkoitus. Oikeudenkäynneillä (tarkkaan ottaen tuomioistuinten ratkaisuilla) luodaan ja muutetaan common law -pohjaista oikeusjärjestystä: oikeusjärjestys on hyvin ennakkopäätöskeskeinen. Kuluvastuun puuttuminen on keino tuottaa riittävä massa oikeudenkäyntejä, joista saadaan järjestelmän kehittämiselle tarvittavat ennakkoratkaisut. Kansalaisille aiheutuvat haitat ovat oheisvahinkoja, joille ei voi mitään; ne on vain otettava vastaan. Tästä voi olla eri mieltä, ja monet ovatkin. Englannin oikeusjärjestys, sekin common law -lähtöinen, pärjää mainiosti, vaikka se tuntee kuluvastuun suurin piirtein pohjoismaisessa muodossa.

Arvostelu on Yhdysvalloissa kytenyt pitkään, ja nyt mielialat ehkä ovat jo kypsiä muutokselle – ainakin, jos asenteita arvioidaan The Hill -lehden artikkelin 20.12.2024 valossa. Artikkelin otsikko on lupaava ”10 common-sense legal reforms for the new Congress”. Lehti on demokraattisen puolueen äänenkannattaja, mikä tekee artikkelin erityisen mielenkiintoiseksi. Puolue on aina ollut progressiivisen lainkäytön tukija: suuret poliittiset muutokset kuten rotuerottelun purkaminen ja äänioikeuden laajentaminen ovat toteutuneet myötämielisten ja uudistushaluisten tuomioistuinten toimin. Artikkelin ajamat uudistukset tukkisivat tämän tien tai ainakin vaikeuttaisivat sen käyttämistä. Republikaanipuolue puolestaan on perinteisesti halunnut suitsia villeinä laukkaavia tuomioistuimia, eikä aivan aiheetta. Siitähän poliittinen historia ja vuosi 2024 antavat esimerkkejä.

Valtaosa ehdotetuista ”reformeista” liittyy oikeudenkäynnin kustannuksiin. Taustan tuntien pääehdotus on odotettu, kustannuksiin on sovellettava ”englantilaista sääntöä”, toisin sanoen hävinneen on maksettava voittajan kustannukset. Rangaistusluontoisten eli punitiivisten vahingonkorvausten kulttuurissa yllätys ei ehkä ole jatkoehdotuskaan: kustannukset on korvattava kolminkertaisina, jos tuomioistuin julistaa oikeudenkäynnin ”joutavaksi” (frivolous). Kolminkertaisessa korvausvastuussa on oma logiikkansa, niin oudolta kuin se eurooppalaisen korvaan kuulostaakin. Voi olla, että ankaroitettu korvausvastuu toimii tehokkaasti ja karsii nimenomaan turhanpäiväisiä oikeudenkäyntejä, joilla on vain häirintä- tai julkisuustavoite. Eurooppalainen sovellus voisi olla korotettu oikeudenkäyntimaksu. Korotuksen tulisi toki olla kymmenkertainen, koska maksut ovat kaikissa Euroopan maissa pienet, Ranskassa historiallisista syistä aivan nimelliset.

Toinen keskeinen ehdotus sen sijaan hämmästyttää: oikeudenkäyntien ulkopuolinen rahoittaminen eli niin sanottu sivullisrahoitus tulee tyystin kieltää. Eurooppalainen lukija ei ehdotusta hyväksy. Eurooppalainen valtavirtahan pyrkii kehittämään tällaista rahoitusta, koska se tasoittaa alkuperäistä voimasuhteiden eroa. Ehdotus osaksi selittyy sillä, että Yhdysvalloissa oikeudenkäynneistä on tullut politiikan tekemisen väline. Poliittiset puolueet (tarkkaan ottaen niiden tukijärjestöt) rahoittavat politiikkaansa ajavia oikeudenkäyntejä. Näitä agendaoikeudenkäyntejä ei kylläkään nähdä Yhdysvalloissa ongelmaksi, mikä on todella outoa. Ehdotusta nimittäin perustellaan pahamaineisella ”litigaatioteollisuudella”, jossa riskirahoittajat, pahimpana kaikesta ulkomaiset, tukevat amerikkalaisia yrityksiä vastaan ajettavia oikeudenkäyntejä. Tavoitteena ei ole voitto vaan ”muhkea” sovinto, josta rahoittaja saa voittonsa. Euroopassa tällaista teollisuudenalaa ei ole, eikä sellaista varmaan synnykään, joten se siitä. Jotkut pikku ehdotukset artikkelissa ovat tuttuja myös eurooppalaisesta keskustelusta. Niistä esimerkki on palkkiokatto, jota tosin artikkeli vaatii erityisesti ryhmäkanteisiin. Lakimiesten palkkiot niistä eivät saisi ylittää 50 miljoonaa dollaria, ja palkkioiden pitäisi muutoinkin olla järjellisiä (reasonable). Palkkion perusteluksi tulisi aina esittää oikeaksi vannottu, uhkana rangaistus perättömästä lausumasta, tuntikirjanpito, mikä on vaihteeksi järjellinen ja kenties jopa harkittava ehdotus.

Suomalaisesta näkökulmasta oudoin on ehdotus hallinnollisen lainkäytön – eli hallintotuomioistuinten – korvaamisesta liittovaltioiden tuomioistuimilla. Suomessahan hallintotuomioistuimet ovat pitäneet oikeudenkäyntiensä kustannustason kurissa. Lisäksi maallikot voi, tosin epämääräisellä menestyksellä, ajaa hallintotuomioistuimissa itsekin asiaansa, mikä on vanha access to justice -ihanne. Lehden artikkeli unohtaa tässä vaiheessa kokonaan kustannusargumentit ja perustelee ääriradikaalia vaatimusta toisella tavalla: hallintotuomarit samastuvat liiaksi hallinnonhaarojensa intresseihin ja ovat taipuvaisia niiden etujen mukaisiin lainsovelluksiin. Yhdysvalloissa huoli ei ole perätön. Sikäläisiä tuomioistuimiahan on syytetty siitä, että ne hyväksyvät hallintoviranomaisten tulkinnat, elleivät ne ole yksiselitteisesti vastoin lain sanamuotoa – mikä taas ei ole kovinkaan tavallista.

Siitä, onko tällaisesta merkkejä meikäläisessä hallintolainkäytössä, lienee turha väitellä. Joku sellaisia näkee, toinen ei. Tosin oppi hallintolainkäytön erillisyydestä ja erityisyydestä avaa tässä vaaran lähteen. Jos hallintolainkäytön tehtävä on hallinnon lainmukaisuuden valvonta, kaukana ei ehkä ole ajatus, että viranomaisella on eräänlainen tulkintaetuoikeus. Hallintopäätökseen tyytymättömällä kansalaisella on näin valmiiksi edessään melkoinen perustelutaakka. Suomalaisten hallintotuomioistuinten kunniaksi on sanottava, että ne eivät koskaan lähteneet amerikkalaisten tuomioistuinten linjalle eli niin sanottuun chevron-oppiin (joka kyllä on Yhdysvalloissakin jo murenemassa). Joku hallintotuomari on ehkä niin ajatellut, mutta se ei muuta kokonaiskuvaa.

Euroopassa vaatimuksia hallintolainkäyttölinjan lopettamisesta ei ole kuultu. Ehdotukset tuskin saisivat mainittavaa kannatusta, vaikka sellaisia jatkossa esitettäisiinkin. Vaikka monistinen eli yhden lainkäyttölinjan järjestelmä on teoriassa ihanteellinen (se ei esimerkiksi kärsi toimivallan määräytymisen ongelmista, jotka ovat dualistisen järjestelmän rasitus), kokemukset siitä eivät käytännössä ole hyviä. Yleiset tuomioistuimet ovat valmiiksi täystyöllistettyjä perinteisessä lainkäytössä. Ne eivät halua lisäriesakseen hallintoasioita, jotka sitä paitsi menevät kauas niiden toimenkuvan ulkopuolelle. Muodollinen monismi johtaa näin erilaisten kvasituomioistuinten (yleensä hallintoviranomaisten filiaaleja) syntymiseen. Niissä taas sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin standardit että ”intressivapaa” päätöksenteko ovat vielä enemmän koetuksella kuin oikeissa hallintotuomioistuimissa.

Risto Koulu