Uutiset

Juristikunta alkaa vähitellen tottua sähköiseen julkaisemiseen. Vanhemmassa polvessa on vielä niitä, jotka lukevat vain painettuja tekstejä, kun taas nuorempi polvi lukee mieluummin sähköisiä tekstejä, jos niitä vain on saatavilla. Tulevat juristit ovat vielä enemmän sähköisen tekstin pauloissa: opiskelijat eivät edes ota vastaan ilmaista painettua kirjaa, jos siitä vain on sähköinen laitos saatavilla. Sähköistä laitosta voi lukea missä tahansa, fonttikoon voi säätää halutuksi, ja tekstiin voi mielin määrin lisätä omia huomautuksia tai kommentteja. Lisäksi hakutoiminnot ovat erinomaisia verrattuna painettujen kirjojen asiahakemistoihin, joita ei yleensä voi kehua. Toistaiseksi kustantajat vielä paapovat vanhaa polvea. Monista kirjoista julkaistaan sekä painettu että sähköinen versio, mikä on aikamoista tuhlausta. Kirjoittajat suorastaan rakastavat sähköistä julkaisemista: se nopeuttaa julkaisemista, se säästää kaksi kolmasosaa kustannuksista, ja se – yllättävästi – näyttää jopa lisäävän julkaisun levikkiä. Totta on, että sähköinen julkaiseminen on pakko ottaa huomioon jo kirjoittamisessa. Sähköisestä julkaisusta ei saa samanlaista kokonaiskuvaa kuin painetusta kirjasta: niinpä sähköisessä julkaisussa on oltava paljon enemmän kertaavia jaksoja, sisäisiä viittauksia ja toistojakin kuin painetussa kirjassa. Kokeneelle kirjoittajalle tällaiset vaatimukset ovat pikkujuttu; ne on helppo toteuttaa. Toisaalta taas sähköisessä julkaisemisessa mitään sivumäärärajoituksia ei ole, koska se ei juuri vaikuta kustannuksiin. Tätä taas useimmat tutkijat pitävät luojan lahjana, koska sivumääräkatto johtaa ylitiiviiseen tekstiin, josta lukija ei saa millään selvää.

Uusi teknologinen konsepti kuitenkin tuo aina ongelmia, ja niin käy myös sähköisessä julkaisemisessa. Kirjoittaja voi mielin määrin muutella sähköistä tekstiä julkaisualustalla, eikä lukija sitä edes huomaa. Kirjoittaja voi korjailla kielivirheitä (niitähän jää kaikkiin teksteihin), lisätä puuttuvia sanoja (tavallinen ilmiö) tai jopa tehdä muutoksia tekstin asiasisältöön. Painetuissa kirjoissahan tätä mahdollisuutta ei ole: kirjoittaja on tavallaan (kuten Eino Leino sanoisi) ”kirjansa orja”. Jos hän haluaa muuttaa jotain, hänen on kirjoitettava uusi painos tai tehtävä kokonaan uusi kirja samasta aihepiiristä. Kummallekaan ei ole helppo löytää kaupallista tai tieteellistä kustantajaa. Aikanaan käytettiin korjauslipukkeita ja korjaussivuja, jotka kirjaan liitettiin tai sen tilaajille lähetettiin. Niiden aika on kuitenkin ohitse. On myönnettävä, että vanhojen kirjojen tekstejä on monesti nolo selitellä, jos ne eivät olleet kestäneet aikaa. Erityisesti oppikirjoista on sanottu, että sellaisen julkaiseminen ”on hetken kunnia ja ikuinen häpeä”.

Tekstin muuttaminen on tällä hetkellä lähinnä tutkimuseettinen kysymys. Myös julkaisuforumeiden eli alustanpitäjien säännöt vaihtelevat: jotkut ovat hyvin tarkkoja ja sallivat vain kielelliset korjaukset, toiset taas korvaavat vanhan tekstin uudella sen enempää kyselemättä, vaikka muutokset ovat asiallisia ja sisällöllisiä. Jos sääntöjä kehiteltäisiin, niitä tarvittaisiin kahteen kysymykseen. Ensiksikin: onko potentiaalisille lukijoille kerrottava, että tekstiä joko on päivitetty tai tullaan päivittämään? Toinen kysymys taas kuuluu: miten muutokset toteutetaan, milloin riittää tekstin korjaaminen, milloin on tehtävä jo uusi painos. (Ohimennen todettakoon, että muuttamisen ongelma ei ole lukijan vallassa tai ratkaistavissa. Toki käytännöksi on vakiintunut, että tutkija viitatessaan sähköisiin teksteihin kertoo, milloin hän sen luki. Tämä ei kuitenkaan auta hänen lukijaansa selvittämään, mitä sivuilla aikanaan luki, jos sitä on myöhemmin muutettu. Teknisesti alkuperäisteksti voi olla löydettävissä, mutta se on monen mutkan takana. Lukupäivän kertominen ei siis ratkaise perusongelmaa eli periaatteessa loputtomien erilaisten ja eriaikaisten versioiden pulmaa.)

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ilmeinen: potentiaalisille lukijoille on kerrottava, että tekstiä päivitetään. Se on tehtävä selväksi. Sen sijaan on vaikeampaa sanoa, miten yksittäisestä päivityksestä, korjauksesta tai muutoksesta kerrotaan – tai onko ylipäätään kaikesta tarpeen kertoa. Useimmat sähköisesti julkaisevat tutkijat ovat hiljaa samaa mieltä siitä, ettei selkeiden kielivirheiden (väärä sija- tai aikamuoto, puuttuva sana, toistettu sama sana) korjaamisesta tarvitse tekstissä kertoa, jos virheellisyys oli ilmiselvää kontekstin perusteella. Kaikki tämän rajan ylittävät muutokset on ilmoitettava eli tehtävä näkyviksi tekstissä asiayhteydessä: se tehdään useimmiten kevyesti eli sijoittamalla kappaleen alkuun tai loppuun toteamus, että ”kirjoittaja on sinä ja sinä päivittänyt tekstin”. Käytännön tarpeisiin tämä ehkä riittää, koska vain tutkija tai aatehistorioitsija on kiinnostunut tulkintojen ja tulkinnan asenteiden muuttumisesta. Ihanneratkaisu tietenkin olisi, että poistettu teksti olisi linkitetty eli vaivatta haettavissa. Joskushan sillä voi olla tulkinnallistakin merkitystä: se esimerkiksi selventää esitettyä tai sulkee pois luennan vaihtoehtoja.

Entäpä milloin tarvitaan uusi painos? Jälleen perussääntö on ilmeinen: uusi (sähköinen tai painettu) laitos on tehtävä, kun yksittäiset korjaukset alkavat hajottaa kirjan rakennetta, toisin sanoen kirja ”ei enää pysy koossa”. Tässä kirjojen genreillä on eroja. Käsikirjatyyppiset kirjat kestävät hirmuisen määrän yksittäisiä päivityksiä ja korjauksia. Ne toki myös vaativat lukuisia päivityksiä, sitä enemmän, kuinka tarkemmin kirja halutaan pitää ajan tasalla. Esimerkiksi AlmaTalentin kustantamaan ”Insolvenssioikeus” -perusteokseen niitä on vuoden 2017 (painetun kirjan viimeinen painos) jälkeen tehty sadoittain. Kaikki eivät ole pikkupäivityksiä, vaan kokonaisia lukuja on lainsäädännön muuttuessa kirjoitettu uudelleen rakenteen pahemmin kärsimättä. Monografia -tyyppinen perustutkimus taas ei muuttelua juuri kestä: sitä paitsi päivitystyyppiseen täydentämiseen ei niissä juuri ole tarvettakaan. Pikkuvirheitä voi juuri ja juuri korjailla kirjoittaja on muuttanut tekstiä -maininnoilla. Jos sen sijaan tutkimustehtävä, viitekehys tai tutkimustulokset muuttuvat, ei auta muu kuin uuden painoksen tekeminen.

Oli niin tai näin, sähköisille julkaisuille tarvittaisiin tässä suhteessa jonkinlaiset eettiset säännöt. Toimintatapoja ei saisi jättää yksittäisten tutkijoiden murheeksi, etenkään kun kiusaus korjata vaivihkaa vanhoja sähköisiä tekstejä on niin ilmeinen. Kaikkiin kirjoihin kun jää harmittavia asiavirheitä kuten väärä pykälä- tai ennakkoratkaisuviittaus, epätarkaksi jäävä siteeraus ja niin edelleen. Ongelmaa ei kannata vähätellä ”tietoteknisenä yksityiskohtana”. Mahdollisuus jälkikäteiseen näkymättömään muuttamiseen on vaara tieteelliselle isyysoikeudelle, koska julkaisuajankohta ei muutu. Vanha teksti voidaan päivittää vastaamaan uusinta tutkimustietoa. Vanhaan ajankohtaan voidaan vedota osoittamaan, että tutkimustulokset eivät olleetkaan uusia vaan samat asiat oli tuotu esiin jo vuosia sitten. Oikeustieteessä tämä ei ole suurensuuri ongelma, koska tutkimusideoilla ja hypoteeseilla ei sinänsä ole paljon arvoa. Arvoa on vain todistuksella eli sillä, miten idea tai hypoteesi onnistutaan kytkemään oikeuslähteisiin (näin yksinkertaistetusti). Palkkansa arvoinen tutkija pystyy päivässä keksimään niin paljon ideoita, hypoteesia ja tutkimuksen aihioita, että ne työllistävät kyseisen oikeudenalan vuosikymmeniksi. Näinhän Simo Zittingin on epäilty tehneen 1950-luvun alussa.

Risto Koulu

Harva juristi tai edes oikeustieteen tutkija seuraa KRIMOn (entinen OPTULA) julkaisutoimintaa. Se ei yllätä, sillä julkaisuja ei ole helppo löytää, vaikka ne ovat vapaasti ladattavissa. KRIMO ei myöskään pidä meteliä: se on itse asiassa yksi ”hiljaisimmista” tutkimusyksiköistä, mistä ei akateemisessa maailmassa yleensä hyvää seuraa. Kokemus on osoittanut, että kunnon tutkimusta tuottavan yksikön on saatava näkyvyyttä sekä itselleen että tutkimuksilleen. Muutoin sen olemassaolo ja rahoitus ovat vaarassa. Yksi vähälle huomiolle jäänyt ja nähtävästi myös jäävä KRIMOn tutkimus on viime vuonna ilmestynyt ”Arjen ongelmat, riidat ja ratkaisut: kyselytutkimus arjen ongelmista, joilla on oikeudellinen ulottuvuus” (Katsauksia 54/2023). Vaikka nimi ei tutkimusta pahenna, houkuttelevampi otsikko olisi varmasti ollut keksittävissä. Nimi ei totisesti lukijoita houkuttele. Tutkimus liittyy kansainvälisesti suosittuun legal needs -tutkimuslinjaan, jota voidaan, jos halutaan, pitää yhtenä access to justice -tutkimuksen sivuteemana, tosin vahvasti sosiologisesti painottuneena.

Tutkimus on ihailtavan laaja, sen kattavuus oli yli 16 000 satunnaisesti väestörekisteristä valittua henkilöä. Heistä lähes 2 000 vastasi kyselyyn. Tällaisesta otoksesta akateeminen tutkija voi yleensä vain haaveilla: monien ”empiiristen” tutkimusten aineisto käsittää 40-50 henkilöä. Juristia tietenkin kiinnostavat tutkimuksessa ne sivut, joilla on kosketuspintaa juridiikkaan ja juristin työtehtäviin. Aineistosta nousee esiin kolme huomiota ansaitsevaa havaintoa. Ensiksikin: ongelman eli konfliktin tuoma rasitus on valtava. Esimerkiksi stressiä koki 41 prosenttia vastaajista, kun taas taloudellista huolta kertoi siitä kantaneensa vain 27 prosenttia. Jälkimmäisen huolenaiheen mataluus selittyy nähtävästi sillä, että vastanneet eivät vielä olleet sijoittaneet riitaan varojaan. Jos silmällä pidettäisiin oikeudenkäyntejä, taloudellinen huoli todennäköisesti nousisi päällimmäiseksi. Oli miten oli, juristeilla ja etenkin tuomioistuimilla on tapana väheksyä riitojen tuomaa rasitusta: koska he eivät siitä kärsi, siitä ei kärsi kukaan muukaan!

Toiseksi lakimiehen apuun turvauduttiin arjen ongelmissa todella harvoin: lakimiestä käytti vain 7 prosenttia vastanneista. Tämä yllättää. Onhan jokseenkin kaikilla suomalaisilla vakuutuksissaan oikeusturvaetu, joka varsin pitkälle kattaa esimerkiksi juridisen neuvonnan ja jopa oikeudenkäyntiin valmistautumisen. Oikeudenkäynnin alettua enimmäismäärä ylitetään jo valmisteluistunnossa, jos asia on vähänkin monimutkaisempi. Lisäksi tarjolla on paljon maksutonta neuvontaa, jota saa kansalaisjärjestöiltä, ammattiliitoilta, lakimiesten ammattijärjestöiltä sekä viranomaisilta. Monilla järjestöillä on tähän jopa erikoistuneet lakimiehensä, joten neuvonnan heikkoa tasoa ei voi syyttää käytön vähäisyydestä.

Kolmanneksi lähes 40 prosenttia vastanneista koki joko ratkaisuprosessin tai lopputuloksen epäoikeudenmukaiseksi: luvut olivat prosenttiyksikön sisällä. Kymmenkunta prosenttia vastaajista ei osannut sanoa juuta eikä jaata, kun taas loput pitivät prosessia, lopputulosta tai molempia oikeudenmukaisina. Tulos lyö korvalle nykyistä ajattelua, jonka mukaan prosessien (tässä oikeudenkäyntien) olemassaolon oikeutus on subjektiivisesti ”väärän” lopputuloksen justifikaatiossa hävinneelle riitapuolelle. (Voittajahan ei tällaista justifikaatiota tarvitse, hän katsoo oikeuden voittaneen.). Hävinnyt osapuoli saa kokea lopputuloksen epäoikeudenmukaiseksi, mutta hänen pitäisi teoriassa myöntää, että hänen ”asiansa” sai reilun ja tasapuolisen käsittelyn. Tätä on toki turha odottaa välittömältä tunnereaktiolta, mutta kokemuksen pitäisi muodostua pitkällä tähtäimellä.

Mitä ”Arjen ongelmat, riidat ja ratkaisut” -tutkimuksen tuloksista voidaan oppia? Yksi opetus varmasti on, että oikeudelliset prosessit eivät saisi lisätä riitapuolten henkistä rasitusta. Vaikkakaan siitä ei liene tutkimusnäyttöä, prosessin kesto lisää rasitusta. Keino rasituksen vähentämiseen on näin ilmeinen – nopeutetaan prosesseja. Se auttaisi myös taloudelliseen kuormaan. On tunnettua, että oikeudenkäynti maksaa sitä enemmän, mitä kauemmin se kestää. Oikeudenkäynnin kestäminen vuodesta toiseen ei edes johdu siitä, että asiaa käsiteltäisiin perusteellisesti, toisin sanoen se veisi tällaisen ajan. Viive syntyy pääosin siitä, että asia odottaa, jotta sitä ylipäätään ryhdytään käsittelemään. Yksikään oikeudenkäynti ei tarvitse sitä vuosikymmentä, jonka pahimmat tapaukset ovat vieneet. Voidaan sitä paitsi sanoa, että useimmiten nopea ja halpa ratkaisu on access to justice -logiikassakin parempi kuin kauan aikaa vievä ja kustannuksia syövä ratkaisu, joka on ehkä aavistuksen verran lopputulokseltaan varmempi. Lainsäätäjä toki tunnistaa viipymisen vaarat. Viipyminen kompensoidaan hyvityksellä, asia voidaan julistaa kiireelliseksi, tietty asiaryhmä määrätään jo laissa käsiteltäväksi ”joutuisasti” ja niin edelleen. Käsittelyä nämä uudistukset eivät ole nopeuttaneet, ja on syytä epäillä, että pikkuruiset hyvitykset ovat yhdentekeviä.

Toinen opetus on, että juridisiin neuvontapalveluihin kannattaisi panostaa paljon nykyistä enemmän. Niiden käyttöaste on uskomattoman matala. Palvelujen tulisi olla joko ilmaisia tai oikeusturvaedun kattamia (mitä ne eivät välttämättä ole). Sen sijaan hyvä kysymys on, missä määrin ne voivat olla digitaalisia (esim. AI-perusteisia chatboxeja), missä määrin taas henkilökohtaiseen kontaktiin (siis ’tete-a-tete’ -tyyppisiä) perustuvia. Kustannussyistä ensimmäisiä kannattaisi suosia, mutta ihmiset luultavasti toivovat jälkimmäisiä. He ”haluavat puhua asiastaan”, toisin sanoen neuvon kysyminen on osaksi terapeuttista ja empatiaa hakevaa. Neuvoa kysyvä voi olla hyvinkin tyytyväinen tapaamiseen, vaikka hän ei saisi ensimmäistään varteenotettavaa neuvoa (’vad har advokatyr att göra med juridik’ -viisaus). Huonoin vaihtoehto joka tapauksessa on maksullinen AI-pohjainen neuvonta, joka tuskin saa montaa käyttäjää. Oma kysymyksensä on, miksi Suomessa apua oikeudellisiinkin ongelmiin haetaan niin harvoin ongelmiin erikoistuneelta ammattikunnalta, lakimiehiltä. Galenterin kuuluisassa riitapyramidissa lakimiehen puoleen kääntyminen on ratkaiseva askel. Ehkä tässä vaikuttaa omatoimisen asianhoitamisen perinne, joka on syystä tai toisesta Suomessa vankka. Kokonainen lainkäyttölinja eli hallintolainkäyttö jopa tukeutuu olettamukseen, että kansalainen hoitaa itse asiaansa – yleensä huonolla menestyksellä. Ikävä kyllä arjen ongelmat -tutkimus ei tässä anna eikä kommentoi kansainvälisiä vertailutietoja, joista voisi kenties jotain päätellä.

Suurimman huolen aiheuttaa kolmas havainto, tyytymättömyys eli kielteinen kokemus oikeudenmukaisuudesta. Lähes puolet piti prosessia ja sen tulosta epäoikeudenmukaisena. Tulos on helppo mitätöidä. Voidaan sanoa, että perinteiset oikeudenkäynnit edustivat vain murto-osaa ”ratkaisuprosesseista” (4 prosenttia). Ainakaan prosessilaeissa ei siis ole vikaa. Kyselyssä ei myöskään haettu syytä tyytymättömyyteen: mikä meni prosessissa pieleen? Oliko se monimutkaisuus, kalleus, hitaus vai tyly kohtelu? Totta on, että tyytymättömyyden syistä tulisi saada tarkempaa tietoa. Muutoinhan ongelmalle ei voida tehdä mitään. Tulosta ei kuitenkaan voi ignoroida väitteillä huonosta kysymysten muotoilusta. Vastaava kysymys nimittäin on tuottanut kansainvälisissä kyselytutkimuksissa muissa maissa lähes 70 prosentin oikeudenmukaisuuden kokemuksen. Suomalaisessa konfliktinratkaisujärjestelmässä tuntuu olevan jotain vialla, ellemme halua selittää mokomaa eroa kansanluonteella (’suomalaiset ovat epätavallisen tyytymätön kansa’). Mikään tieteellinen selitystähän tämä ei ole. No, eipä enempää tutkimuksen tuloksista: niihinhän on uskottava, kunnes vastakkaista näyttöä saadaan. Keskeinen toivomus kuitenkin on, että tutkimusta luettaisiin ja se johtaisi jonkinlaiseen mielipiteenvaihtoon oikeuspolitiikassa. Kaikki ei ole kustannusmuurin takana: nykyisessä taloustilanteessa oikeusministeriön hallinnonala ei tule aloittamaan uusia hankkeita. Paljon saataisiin kylläkin aikaan nykyisiä toimintatapoja uudistamalla (tässä tekisi mieli puhua ”kehittämisestä”, mutta sana on muuttunut sävyltään kielteiseksi), mikä ei maksa mitään.

Risto Koulu