Uutiset

Syksyllä 2024 ilmestyi kauan odotettu ”Laadukas päätös hallintoprosessissa. Johdatus hallintotuomioistuimen päätöksen kirjoittamiseen”. Esipuheessa julkaisu kutsuu itseään vähätellen ”käsikirjaksi”, mitä ilmaisua myös tekstissä käytetään. Käsikirjaksikin kirja toki malleineen kelpaa, mutta juristilukija mieltää sen perinteiseksi yleisesityksen ja käsikirjan yhdistelmäksi, vieläpä lajinsa erinomaiseksi edustajaksi. Käsikirjan on tuottanut ja julkaissut ”Hallinto-oikeuksien laatuhanke”, jonka asemaa tuomioistuinlaitoksessa ei kerrota. Selvää kuitenkin on, että julkaisu on tyylipuhdas viranomaisjulkaisu. Kielenkäyttö on hieman muuttunut, sillä aikaisemmin puhuttiin hallinto-oikeuksien laatutyöstä (esimerkiksi prosessioikeusblogi 25.1.2025). Tähän vanhaan nimitykseen pitäydytään, jotta hallinto-oikeuksien laatutyö erottuisi yleisten tuomioistuinten vastaavasta toiminnasta, toisin sanoen hovioikeuspiirien laatuhankkeista. Käsitteellisestihän laatutyö ja laatuhanke ovat eri asioita. Laatutyö on prosessi, yleensä jatkuva itseään kunnioittavissa organisaatioissa. Laatuhanke on vain sen intensiivivaihe, tavallisesti yhteen teemaan keskittyvä.

Käsikirjan sähköinen laitos on upea, siinä näkyy ammattitaitoisen graafikon kädenjälki. Käsikirja hakkaa kilpailijansa eli hovioikeuksien laatuhankkeiden työryhmäraporttien sarjan. Raporteista voi kauniista sanoa enintään, että ne ovat karun arkisia. Ulkoasuun eli taittoon ja typografiaan kannattaa sähköisessä julkaisussa panostaa, mitä moni ei tule ajatelleeksi. Sähköisten julkaisujen lukukynnys on valmiiksi niin korkea, että sitä ei kannata nostaa amatöörimäisellä toteutuksella. Hallinto-oikeuksissa laatutyö on melkoinen arrivista, jos vertailukohteita haetaan yleisestä lainkäytöstä: ensimmäiset varovaiset viittaukset tähän suuntaan esiintyvät vuonna 2018 joissakin toimintakertomuksissa ja tiedotteissa. Turun hallinto-oikeuden toimintakertomuksen mukaan laatutyö kuitenkin tosiasiallisesti käynnistyi virallisesti vasta vuonna 2021; ensimmäisenä ”kehitysaiheena” oli suullisen käsittelyn valmistelu, toiseksi aiheeksi otettiin päätösten rakenne ja kirjoittaminen. Jälkimmäisestä aiheesta saatiinkin nopeasti aikaan näkyvää jälkeä: vuonna 2022 valmistuivat (jos käsikirjaan on uskomista) ensimmäiset ”sisäiseen käyttöön” tarkoitetut muistiot ratkaisujen kirjoittamisesta. Ne eivät juuri huomiota herättäneet. Harva ulkopuolinen näistä muistioista kuuli, vielä harvempi sellaisia näki. Näkyvästi julkisuuteen tuotu käsikirja on siis suorastaan quantum-loikka.

Hovioikeuksien laatuhankkeissa ja hallinto-oikeuksien laatutyössä on muitakin eroja kuin erilainen nimi. Soft law -sääntelyn teoriassa laatutyö on viranomaislähtöistä: se on johdettua (toki myös laatuhankkeissa sen käynnistäjä ja ylläpitäjä on ilmeinen), keskitettyä ja sisäänlämpiävää. Mukana ei ole muuta kuin ”hallinto-oikeusväkeä”, kun taas hovioikeuksien laatuhankkeissa syyttäjät ja asianajajat ovat olleet edustettuina, raporteista päätellen jopa melkoisella impaktilla. Syy yksipuolisuuteen voi tosin olla rakenteellinen, sillä hallintolainkäytöstä vastaavat lakimiesprofessiot joko puuttuvat tai niiden merkitys on vähäinen. Hallintoprosessiin erikoistunutta asianajajaluokkaa ei esimerkiksi ole Suomeen syntynyt. Hovioikeuspiirien laatuhankkeet sen sijaan sijoittuvat lähelle spontaania itsesääntelymallia: toiminta on konsultoivaa, hajautettua, ja siinä haetaan osanottajien konsensusta. Raportit ovat pohjimmiltaan muistiinpanoja käydyistä keskusteluista. Laatutyössä taas silmään pistää von oben -asenne, vaikkakin ohjeiden suositusluontoisuus muistetaan korrektisti useaan otteeseen mainita. Käsikirjan sävy on kuitenkin niin ohjeistava, että lukijan on vaikea pitää lähtökohta mielessä.

Laatuhankkeiden, oli niiden nimi mikä tahansa, oikeutusta kukaan ei kiistä, vaikka perustuslakioppineet voivat niitä luimistella. Totta on, että joskus pehmeässä sääntelyssä mennään selvästi lainsäätäjän valtapiiriin, toisin sanoen muutetaan lain sisältöä. Nykymaailmassa on kuitenkin hyväksyttävää, että oikeudellisia käytäntöjä uudistetaan, kehitetään ja standardisoidaan, kunhan pysytään niin sanotun normaalitulkinnan piirissä. Laatuhankkeista ei saa tulla kvasilainsäätäjää, mistä konkurssiasiain neuvottelukuntaa on joskus epäilty – sitä paitsi melkoisella oikeutuksella. Standardisointi on hallintolainkäytössä erityisen tarpeellista: hallinto-oikeudet ja jopa niiden osastot ovat saaneet kyseenalaista mainetta siitä, että ne eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää toistensa käytännöistä. Tämä vaikuttaa sekä asianajamiseen että itse ratkaisutoimintaan: hyvät käytännöt eivät yleisty, huonoista ei päästä eroon.

Tämä interregnumin aika on onneksi päättymässä. Kannattaa tosin korostaa, että tuomari voi yksittäistapauksessa poiketa laatuhankkeiden ohjeistuksesta. Vertaispaine, joka lienee hallinto-oikeuksissa vahva, pitää poikkeamishalut luultavasti kurissa. Toinen tarina on, että yleisen lainkäytön laatuhankkeet luultavasti sitouttavat tuomarit tehokkaammin raporttien ohjeistukseen; hehän ovat olleet itse paikalla standardeja laatimassa ja niistä päättämässä. Hallinto-oikeuksien laatutyössä he ovat saaneet vain esittää kommentteja toisten laatimasta luonnoksesta. Oli niin tai näin, kaksi laatukonseptia kilpailee, ja tulevaisuus saa näyttää, kumpi voittaa. Hallinto-oikeuksien malli on selvä altavastaaja. Hovioikeuksien mallilla on ensinnäkin mahtava inertiaetu sekä ajallisesti että määrällisesti, toiseksi hallinto-oikeuksien mallia rasittaa edellä viitattu von oben -lähestymisote.

Käsikirja, etenkin sen yleinen osa, on lukemisen arvoinen myös sellaiselle lakimiehelle, joka harvemmin joutuu tekemisiin hallinto-oikeuksien tai hallintoprosessin kanssa. Useimmillehan tämä lainkäytön linja on vieras, ja sellaisena pysyy. Tutustuminen kannattaa myös siitä syystä, että käsikirja on esimerkki hallinto-oikeuksien laatutyöstä ja antaa näin kaikupohjaa hovioikeuspiirien laatuhankkeiden analyysille. Yleislakimies huomaa sisäpiiriläisiä paremmin, miten käsikirjaa leimaa tuomioistuinnäkökulma ja virallisperiaate. Oikeutta hakeva tuntuu ajoittain kokonaan unohtuvan, vaikka heille uhrataan käsikirjan lopussa kokonainen luku. Luvun anti on kuitenkin siinä, että valittajan on kirjoitettava valituksensa selkeästi sekä vastattava hallinto-oikeuden selvityspyyntöihin. Muutoin hän ei voi osallistua hallintoprosessiin: hän on objekti, ei subjekti.

Jotkut ”neuvot” (tässä ei kai voi puhua suosituksista) asianosaisille ovat prosessioikeuden tutkijan silmissä kyseenalaisia tai suorastaan vääriä. On toki järkevää, että suullista käsittelyä haluava asianosainen perustelee sen tarpeellisuutta. Tällaista formaalista vaatimusta ei kuitenkaan saisi asettaa: lain järjestelmä on toinen. Suullinen käsittelyhän on järjestettävä, ellei se ole tarpeeton, minkä selvittäminen taas kuuluu hallinto-oikeudelle. Myös oikeudenkäyntikuluissa selvitystaakka sälytetään tosioudosti asianosaiselle. Hänen on osattava esittää valituksessaan vaatimus kustannusten korvaamisesta: kun käsittely sitten aikanaan päättyy, hänen on oma-aloitteisesti tarkennettava sitä eli ilmoitettava vaatimuksensa rahallinen määrä. Ellei hän sitä tee, vaatimusta ei nähtävästi tutkita (tämä jää epäselväksi). Asiakasystävällisempää (ja myös tulkinnallisesti oikeampaa) olisi, jos hallinto-oikeus määrää tiedustelisi, jos tai kun korvausvelvollisuuden edellytykset tapauksessa täyttyvät. Sitä paitsi on syytä epäillä, onko määrää ylipäätään pakko ilmoittaa. Hallinto-oikeus kykenee – näin on syytä uskoa – suurin piirtein arvioimaan, mitä kustannuksia hallintoasian oikeudenkäynti on asianosaiselle aiheuttanut. Sitä paitsi tarkan euromäärän vaatiminen on hyödytöntä formalismia, koska monet hallinto-oikeuksissa asioita ajavat lakimiehet sanovat, etteivät he ole ikinä saaneet vaatimaansa määrää – korvausta on aina leikattu, usein se jää aivan nimelliseksi. No, nämä ovat pikkujuttuja, mutta samalla jäänteitä vanhoista asenteista, joiden soisi jo hälvenevän. Niin järisyttävää kuin se onkin, myös hallinto-oikeudet ovat – kuten kaikki tuomioistuimet – olemassa kansalaisia varten eikä kansalaiset hallinto-oikeuksia varten. Tämän vanhan viisaudenhan vuoden 2002 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea kirjasi periaatemietintöönsä.

Risto Koulu

OIKEUSOLOT 2025 -julkaisu on äskettäin saanut varsin näyttävästi yleisönsä. Lukijoiden odotukset ovatkin korkealla. Onhan julkaisulla vankka akateeminen tausta: sen ovat laatineet Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta sekä kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti (tunnetaan paremmin nimellä KRIMO, entinen OPTULA). Odotuksia lisää vielä lähes kaksi vuosikymmentä, joka on kulunut aikaisemmasta oikeusolot -sarjan julkaisusta. Julkaisujen sarjahan katkesi vuoteen 2009, vaikka syitä sille ei ole kerrottu. Myös uuden julkaisun esipuhe lyö kuvainnollisesti ’puita pesään’, tässä lukijan odotuksiin. Julkaisun painopiste ei enää määräydy instituutin tutkimusohjelman linssin kautta. Oikeusolot -katsauksen tarkoituksena on esipuheen mukaan koota ja jäsentää tietoa, jonka avulla voidaan ”arvioida kotimaista oikeudenhoitojärjestelmää kokonaisuutena, löytää tutkimuskohteita ja -aukkoja sekä paikantaa epäkohtia ja kehittämistarpeita”. Tämäkään ei vielä tyhjennä tavoitearkkua: tavoitteena on lisäksi tarjota koottua tietoa, jota voidaan käyttää apuna ”yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja keskustelussa”. Kun vielä kerrotaan, että katsaus on kirjoitettu ”tavallista kansalaista ajatellen”, lukija ihmettelee, pystyvätkö julkaisun kirjoittaneet todella vastaamaan tähän huutoonsa.

Kunnianhimoisia tavoitteita ajatellen lukija antaa anteeksi julkaisun rakenteelliset ratkaisut, joita on pakko ihmetellä. OK, katsausta korruptioon harva uskaltaa vastustaa, ja pitkähkö selostus Suomen valtiosäännöstä lienee sekin pakollinen osio tällaisissa julkaisuissa, vaikkakaan ”tavallinen kansalainen” tuskin on kiinnostunut Ahvenanmaan erityisasemasta. Lehdistövapaus -osio on hyvää yleistietoa, mutta sen paikka tässä kontekstissa on kyseenalainen, ellei ajatuksena ole, että ’kaikki liittyy kaikkeen’. Julkaisulle suopeakin ”tavallinen kansalainen” miettii poliisin paikalle huutamista viimeistään, kun hän aikanaan pääsee julkaisussa osaan III. Siinä esitellään ”Ajankohtaista tutkimuksessa” -otsikon alla KRIMON omat tutkimuslinjat. Päähuomion saa lisäksi lainsäädäntötutkimus, jota ei tietenkään saa tutkimussuuntauksena väheksyä: se on aina ollut OPTULAn keskeistä panosta suomalaiselle oikeustieteelle. Aihe vain on hyvin kaukana tavallisen kansalaisen kiinnostuskohteista, ja erityisen kaukana on eläinoikeuden vastuualueeseen kuuluva pohdinta eläimistä ”tuntoisina olentoina”.

No, tällainen julkaisu on kieltämättä forum, jossa itse kukin mielellään mainostaa tekemisiään. Kiusauksesta eivät ole vapaita myöskään instituutit. Jotta moitteita ei kerry liikaa, vaihteeksi on sanottava jotain myönteistä. Osio ”Oikeuden saatavuuden tutkiminen kyselytutkimuksilla” kiinnostaa sekä kansalaisia että tutkijoita. Esimerkkinä tällaisesta tutkimuksessa esitellään niin sanottua Arjen oikeudelliset ongelmat -tutkimusta, jota on tässäkin blogissa kehuttu. Kummoista näkyvyyttä juristipiireissä tuo tutkimus ei ole saanut, joten lisäreklaami on paikallaan. Kaiken kaikkiaan ”Access to justice -tutkimus” -luku on julkaisun parasta antia.

Sisällöllisesti julkaisu vastaa joltain osin esipuheen huutoon: lukija saa asiantuntevan kokonaiskuvan suomalaisesta oikeudenhoitojärjestelmästä. Vaikka juristilukija suhtautuu lievällä epäluulolla siihen, mitä muiden alojen tutkijat juridiikasta kirjoittavat (tosin valtaosa kirjoittajista on oikeustieteen tutkijoita), on pakko myöntää, että KRIMOlaiset osaavat aiheensa ja asiansa. Ainakaan nopea lukeminen ei tuo esiin yhtään asiavirhettä. Tutkijataustainenkin lukija mielellään silmäilee julkaisua päivittääkseen tietojaan. Oikeuskehitys on, kuten tiedetään, tällä hetkellä niin nopeaa, että jopa alan tutkijat tahtoivat pudota kelkasta. Oikeusolot -julkaisut ovat myös oivallinen vastalääke sille erikoistumiselle, josta sekä tutkimus että oikeudelliset käytännöt kärsivät. Kattavan katsauksen ikiongelma vain on, että katsauksesta tulee helposti ensyklopedia. Niin käy myös tässä, julkaisu lähestyy jo 500 sivua; tosin on myönnettävä, että Oikeusolot 2009 paini sekin samassa sarjassa. Toivoa siis sopii, että julkaisuja tulee useammin ja että ne ovat napakampia. Harva jos ensimmäinenkään ”tavallinen kansalainen” lukenee uusimman Oikeusolot -sarjan julkaisun kannesta kanteen.

Mutta, kokenut blogilukija tietää, että yksikään blogikirjoitus ei ole pelkkää kehumista, edes lievän varauksellista sellaista. Lopuksi tulee aina jokunen kritiikin sana, ja niin käy myös nyt. Oikeusolot 2025 -julkaisu on hyvin selostava: se on sen vahvuus ja heikkous. Vahvuus on, että siinä ei tehdä politiikkaa eikä esitetä edistyksellisiä politiikkasuosituksia. Toisaalta taas heikkoudeksi jää, että julkaisu ei ”löydä” sen enempää tutkimuskohteita tai -aukkoja kuin ”paikanna” epäkohtia ja kehittämistarpeita. Erityisesti viimeksi mainittuja saa etsiä todella tiheällä kammalla. Muutama kolmannen luokan yksityiskohta tulee mainituksi, usein se on menettelyn kestoaika. Sekään ei saa konkreettisia korjausehdotuksia. Sellaisena kun ei oikein voi pitää hurskasta toivomusta, että asiat pitäisi käsitellä nopeammin tai että voimavaroja tulisi saada enemmän. Silmäilyyn tyytyvä lukija (useimmathan ovat tällaisia) päätyy myöntämään, että ”valtakunnassa on kaikki hyvin”.

Tarkka lukija kuitenkin löytää Oikeusolot 2025 -julkaisusta kritiikkiä (s. 368). Sivulla kerrotaan, että katsauksesta ”piirtyy kuva hitaasta, monimutkaisesta ja toisinaan myös kalliista oikeusjärjestelmästä”. Tämä on oikeastaan aika ikävästi sanottu puolivirallisessa ja laajalevikkisessä julkaisussa. Eipä sillä, että prosessioikeuden tutkijat olisivat tästä ainakaan perustavasti eri mieltä, mutta silti. Toimituskunta näyttää itsekin pelästyneen havaintoaan. Se nimittäin yritetään peittää tai oikeammin mitätöidä itsestäänselvyydellä, että osa oikeusongelmista joka tapauksessa ratkaistaan ”virallisten menettelyjen” ulkopuolella. Anteeksiantoperuste kuulostaa paitsi lattealta myös kaukaa haetulta. Sitä paitsi konnotaatio ja sanomatta jäävä jatkopäätelmä kalskahtavat ikävästi prosessioikeuden tutkijan korvaan: jos näin todella on, mitä väliä virallisilla menettelyillä sitten on?

Tällaisissa lausumissa varovaisuus on paikallaan. Emme tiedä, paljonko oikeusongelmista ratkaistaan virallisten kanavien ulkopuolella tai mitä ”ratkaisemisella” tässä yhteydessä tarkoitetaan. Koko logiikka tuntuu sitä paitsi absurdilta. Eikö virallisia menettelyjä tarvita juuri silloin, kun epäviralliset kanavat eivät toimi? Siihenhän tuomioistuimia tarvitaan, ja se on itse asiassa niiden olemassaolon oikeutus. Tietenkin ihanaa olisi, jos kaikki ongelmat ratkaistaisiin Thomas Moren Utopian tai James Hiltonin Shangri La’n keinoin, toisessa rationaalisella keskustelulla, toisessa hyvillä tavoilla ja kohtuudella. Kummankin lähestymistavan ongelmanratkaisukyky vaan loppuu alkuunsa, kun niitä kokeileva törmää käytännön realiteetteihin.

Risto Koulu

Yhdysvaltoja pidetään oikeudenkäyntien luvattuna maana. Oikeudenkäynneillä ahdistellaan kilpailijoita ja poliittisia vihollisia, kiristetään rahaa yrityksiltä, haetaan hetken julkisuutta ja pelotellaan hankaliksi koettuja henkilöitä. Yhdysvaltojen oikeuskulttuuri on rikastuttanut oikeuskieltä household-nimiksi muuttuneilla käsitteillä kuten ”lawfare”. Toki joukossa on aitojakin kiistanaiheita, jotka kelpaisivat myös eurooppalaiseen lainkäyttöön. Tekaistut oikeudenkäynnit (termi tässä) ovat kuitenkin tukkineet niin liittovaltioiden kuin osavaltioidenkin tuomioistuimet. On sanottu, että tavallinen kansalainen saa olla iloinen, jos hänen asiansa pääsee käsittelyyn viiden vuoden kuluessa. Tästä voi kuvitella, mitä käsittely kestää, jos kantaja ei ole kuulunut näihin onnellisiin.

Käräjöinti on Yhdysvalloissa hämmästyttävän turvallista, kun sitä verrataan Suomeen tai ylipäätään pohjoismaihin. Kuluvastuuta eli velvollisuutta korvata voittaneen vastapuolen kustannukset ei, joitakin poikkeustapauksia lukuun ottamatta, tunneta. Asianosainen välttyy lisäksi maksamasta omia kustannuksiaan, koska lakimiehet yleisesti ajavat asioita tulospalkkiolla, he toisin sanoen saavat osuuden siitä, mitä kanteella kenties voitetaan. Sitä paitsi moniin oikeudenkäynteihin, etenkin poliittista agendaa ajaviin, löytyy helposti poliittinen rahoittaja jommastakummasta pääpuolueesta. Totta on, että kuluvastuun puuttumisella on systeeminen ja tavallaan tarkoitus. Oikeudenkäynneillä (tarkkaan ottaen tuomioistuinten ratkaisuilla) luodaan ja muutetaan common law -pohjaista oikeusjärjestystä: oikeusjärjestys on hyvin ennakkopäätöskeskeinen. Kuluvastuun puuttuminen on keino tuottaa riittävä massa oikeudenkäyntejä, joista saadaan järjestelmän kehittämiselle tarvittavat ennakkoratkaisut. Kansalaisille aiheutuvat haitat ovat oheisvahinkoja, joille ei voi mitään; ne on vain otettava vastaan. Tästä voi olla eri mieltä, ja monet ovatkin. Englannin oikeusjärjestys, sekin common law -lähtöinen, pärjää mainiosti, vaikka se tuntee kuluvastuun suurin piirtein pohjoismaisessa muodossa.

Arvostelu on Yhdysvalloissa kytenyt pitkään, ja nyt mielialat ehkä ovat jo kypsiä muutokselle – ainakin, jos asenteita arvioidaan The Hill -lehden artikkelin 20.12.2024 valossa. Artikkelin otsikko on lupaava ”10 common-sense legal reforms for the new Congress”. Lehti on demokraattisen puolueen äänenkannattaja, mikä tekee artikkelin erityisen mielenkiintoiseksi. Puolue on aina ollut progressiivisen lainkäytön tukija: suuret poliittiset muutokset kuten rotuerottelun purkaminen ja äänioikeuden laajentaminen ovat toteutuneet myötämielisten ja uudistushaluisten tuomioistuinten toimin. Artikkelin ajamat uudistukset tukkisivat tämän tien tai ainakin vaikeuttaisivat sen käyttämistä. Republikaanipuolue puolestaan on perinteisesti halunnut suitsia villeinä laukkaavia tuomioistuimia, eikä aivan aiheetta. Siitähän poliittinen historia ja vuosi 2024 antavat esimerkkejä.

Valtaosa ehdotetuista ”reformeista” liittyy oikeudenkäynnin kustannuksiin. Taustan tuntien pääehdotus on odotettu, kustannuksiin on sovellettava ”englantilaista sääntöä”, toisin sanoen hävinneen on maksettava voittajan kustannukset. Rangaistusluontoisten eli punitiivisten vahingonkorvausten kulttuurissa yllätys ei ehkä ole jatkoehdotuskaan: kustannukset on korvattava kolminkertaisina, jos tuomioistuin julistaa oikeudenkäynnin ”joutavaksi” (frivolous). Kolminkertaisessa korvausvastuussa on oma logiikkansa, niin oudolta kuin se eurooppalaisen korvaan kuulostaakin. Voi olla, että ankaroitettu korvausvastuu toimii tehokkaasti ja karsii nimenomaan turhanpäiväisiä oikeudenkäyntejä, joilla on vain häirintä- tai julkisuustavoite. Eurooppalainen sovellus voisi olla korotettu oikeudenkäyntimaksu. Korotuksen tulisi toki olla kymmenkertainen, koska maksut ovat kaikissa Euroopan maissa pienet, Ranskassa historiallisista syistä aivan nimelliset.

Toinen keskeinen ehdotus sen sijaan hämmästyttää: oikeudenkäyntien ulkopuolinen rahoittaminen eli niin sanottu sivullisrahoitus tulee tyystin kieltää. Eurooppalainen lukija ei ehdotusta hyväksy. Eurooppalainen valtavirtahan pyrkii kehittämään tällaista rahoitusta, koska se tasoittaa alkuperäistä voimasuhteiden eroa. Ehdotus osaksi selittyy sillä, että Yhdysvalloissa oikeudenkäynneistä on tullut politiikan tekemisen väline. Poliittiset puolueet (tarkkaan ottaen niiden tukijärjestöt) rahoittavat politiikkaansa ajavia oikeudenkäyntejä. Näitä agendaoikeudenkäyntejä ei kylläkään nähdä Yhdysvalloissa ongelmaksi, mikä on todella outoa. Ehdotusta nimittäin perustellaan pahamaineisella ”litigaatioteollisuudella”, jossa riskirahoittajat, pahimpana kaikesta ulkomaiset, tukevat amerikkalaisia yrityksiä vastaan ajettavia oikeudenkäyntejä. Tavoitteena ei ole voitto vaan ”muhkea” sovinto, josta rahoittaja saa voittonsa. Euroopassa tällaista teollisuudenalaa ei ole, eikä sellaista varmaan synnykään, joten se siitä. Jotkut pikku ehdotukset artikkelissa ovat tuttuja myös eurooppalaisesta keskustelusta. Niistä esimerkki on palkkiokatto, jota tosin artikkeli vaatii erityisesti ryhmäkanteisiin. Lakimiesten palkkiot niistä eivät saisi ylittää 50 miljoonaa dollaria, ja palkkioiden pitäisi muutoinkin olla järjellisiä (reasonable). Palkkion perusteluksi tulisi aina esittää oikeaksi vannottu, uhkana rangaistus perättömästä lausumasta, tuntikirjanpito, mikä on vaihteeksi järjellinen ja kenties jopa harkittava ehdotus.

Suomalaisesta näkökulmasta oudoin on ehdotus hallinnollisen lainkäytön – eli hallintotuomioistuinten – korvaamisesta liittovaltioiden tuomioistuimilla. Suomessahan hallintotuomioistuimet ovat pitäneet oikeudenkäyntiensä kustannustason kurissa. Lisäksi maallikot voi, tosin epämääräisellä menestyksellä, ajaa hallintotuomioistuimissa itsekin asiaansa, mikä on vanha access to justice -ihanne. Lehden artikkeli unohtaa tässä vaiheessa kokonaan kustannusargumentit ja perustelee ääriradikaalia vaatimusta toisella tavalla: hallintotuomarit samastuvat liiaksi hallinnonhaarojensa intresseihin ja ovat taipuvaisia niiden etujen mukaisiin lainsovelluksiin. Yhdysvalloissa huoli ei ole perätön. Sikäläisiä tuomioistuimiahan on syytetty siitä, että ne hyväksyvät hallintoviranomaisten tulkinnat, elleivät ne ole yksiselitteisesti vastoin lain sanamuotoa – mikä taas ei ole kovinkaan tavallista.

Siitä, onko tällaisesta merkkejä meikäläisessä hallintolainkäytössä, lienee turha väitellä. Joku sellaisia näkee, toinen ei. Tosin oppi hallintolainkäytön erillisyydestä ja erityisyydestä avaa tässä vaaran lähteen. Jos hallintolainkäytön tehtävä on hallinnon lainmukaisuuden valvonta, kaukana ei ehkä ole ajatus, että viranomaisella on eräänlainen tulkintaetuoikeus. Hallintopäätökseen tyytymättömällä kansalaisella on näin valmiiksi edessään melkoinen perustelutaakka. Suomalaisten hallintotuomioistuinten kunniaksi on sanottava, että ne eivät koskaan lähteneet amerikkalaisten tuomioistuinten linjalle eli niin sanottuun chevron-oppiin (joka kyllä on Yhdysvalloissakin jo murenemassa). Joku hallintotuomari on ehkä niin ajatellut, mutta se ei muuta kokonaiskuvaa.

Euroopassa vaatimuksia hallintolainkäyttölinjan lopettamisesta ei ole kuultu. Ehdotukset tuskin saisivat mainittavaa kannatusta, vaikka sellaisia jatkossa esitettäisiinkin. Vaikka monistinen eli yhden lainkäyttölinjan järjestelmä on teoriassa ihanteellinen (se ei esimerkiksi kärsi toimivallan määräytymisen ongelmista, jotka ovat dualistisen järjestelmän rasitus), kokemukset siitä eivät käytännössä ole hyviä. Yleiset tuomioistuimet ovat valmiiksi täystyöllistettyjä perinteisessä lainkäytössä. Ne eivät halua lisäriesakseen hallintoasioita, jotka sitä paitsi menevät kauas niiden toimenkuvan ulkopuolelle. Muodollinen monismi johtaa näin erilaisten kvasituomioistuinten (yleensä hallintoviranomaisten filiaaleja) syntymiseen. Niissä taas sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin standardit että ”intressivapaa” päätöksenteko ovat vielä enemmän koetuksella kuin oikeissa hallintotuomioistuimissa.

Risto Koulu

Blogeista ja kotisivuista puhutaan paljon; usein ne myös sotketaan keskenään. Kotisivu on tyypillisesti esittelysivu: se kertoo joko ihmisestä tai yhteisöstä. Siihen tehdään vain harvoin muutoksia. Blogisivulle taas lisätään – eli sitä päivitetään – uutta sisältöä. Blogi kommentoi ajankohtaisia tapahtua tai, kun kysymys on henkilökohtaisesta blogista, kokemuksia, arkielämän ”sattumia”. Blogeista puhutaan niin usein, että kuulijat saavat kuvan yleisestä ilmiöstä. Jokaisella itseään arvostavalla henkilöllä, etenkin akateemisella tutkijalla, on oma blogisivunsa. Sitä hän päivittää ahkerasti, vähintäänkin kerran viikossa. Sivulla on lisäksi vakiintunut lukijakunta, joka seuraa sivua säännöllisesti. Kuva on harhaanjohtava: aktiiviset blogit ovat päinvastoin melkoinen harvinaisuus. Tosin vuoden 1991 jälkeen (tuolloin tuli www-alusta käyttöön) blogisivustoja oli helppo luoda, joskin vasta vuosituhannen vaihde toi ne asianharrastajien piirin ulkopuolelle. Ehdoton valtaosa blogeista on kuitenkin epäaktiivisia tai suoremmin sanottuna kuolleita. Tämä paljastuu, koska niiden viimeiset uutiset ovat vuosien, joskus vuosikymmenten takaa. Lukijansa tällainen blogi on toki menettänyt kauan aikaisemmin.

COMIn blogisivu lienee (näyttöä tästä ei ole) vanhimpia, edelleen aktiivisia blogisivuja. Sivu otettiin käyttöön vuonna 2005. Silloin blogi oli vielä oikeustieteen maailmassa mainitsemisen arvoinen uutuus. Sivun suunnitteli ja toteutti graafikko Kalle Järvenpää (sittemmin Kalle Järvenpää Design). Sivu kylläkin kaatui aineistotaakassaan vuonna 2022. Se jouduttiin rekonstruoimaan, jolloin sen ulkoasu hieman muuttui, muun muassa alasivujen määrä väheni. Uudistamisesta vastasi mikkeliläinen Verkkoverstas Oy. Yritys onnistui jopa pelastamaan valtaosan kadonneesta sisällöstä, vaikka vuosien 2005–2017 uutisaineistoa hävisi lopullisesti. Joskus ne muualla säilyivät. Muutamat uutiset, esimerkiksi selostukset tärkeimmistä tutkijaseminaareista valokuvineen, olivat onnekkaasti tallella paperitulosteina. Näin muun muassa tiedot tieteellisistä seminaareista, usein jopa pidettyine alustuksineen, ovat jälkipolvien käytettävissä, jos joku aatehistorioitsija on niistä kiinnostunut.

Sivun aineiston katoaminen oli kuitenkin samalla varoitus: se muistutti sähköisen aineiston säilymisen hataruudesta. Tästä syystä laajempaa mielenkiintoa omaavat ja aikaa kestävät uutiset päätettiin koota ja julkaista erikseen niin sanottuina blogikirjoina, ensimmäinen niistä on ”Valitut uutiset 2017–2022”. Tämä ensimmäinen blogikirja on sähköinen. Sen molemmat painokset (alkuperäinen 2022 ja laajennettu 2023) ovat luettavissa blogisivun lisäksi Helsingin yliopiston julkaisuarkistossa (Helda). Käytäntö takaa uutisten säilymisen, jos suurilta maailmankatastrofeilta vältytään. Uutisia sivulla tulee nykyisin niin paljon, että seuraava blogikirja tulee kattamaan vain kolme uutisvuotta eli vuodet 2023–2025.

Uutisten julkaisuvauhti on ollut viimeisen vuosikymmenen standardi: kuukaudessa ilmestyy kaksi uutista, joskus enemmän, harvoin yhtä uutista vähempää. Ne ovat pääsääntöisesti lyhyitä (500–600 sanaa eli 2–3 sivua), joskin muutamat uutisaiheet ovat keränneet jopa kymmenkunta sivua, mikä alkaa olla blogiuutisissa ehdoton yläraja. Linkkejä uutisissa käytetään paljon, vaikka niistä on huonoja kokemuksia. Linkit vanhenevat nopeasti eivätkä enää vie lukijaa alkuperäislähteelle. Tästä syystä vaikeasti löydettävä tai katoamisvaarassa oleva aineisto on monesti blogiuutisen liitteenä, vaikka se tuo uutisiin lisää pituutta. Ajankohtaisissa uutisissa tausta-aineisto on välttämättömyys. Muutoin aikanaan ajankohtainen uutinen on muutaman vuoden päästä vailla kontekstia.

Uutisaineisto on kahdessa vuosikymmenessä kokenut melkoisen muutoksen. Aluksi uutiset olivat lyhyehköjä tapahtumatiedotteita ja ilmestymisuutisia lyhyine esittelyineen; myös tutkijaseminaarit saivat usein jälkikäteisen selostuksen. Opetukseen liittyvät uutiset olivat nekin tavallisia. Eri kurssien ja opetuskokeilujen opiskelijapalautetta selostettiin ja yritettiin analysoida tai edes ymmärtää, tosin joskus heikolla menestyksellä: palaute kun oli välillä tyyppiä ”kurssi on niin huono, että sille ei millään pääse”. Sittemmin uutiset alkoivat painottua yhä vahvemmin tiedepolitiikkaan, oikeustieteen tutkimuksen virtauksiin sekä oikeuspolitiikkaan. Myös julkisuutta saaneet oikeudenkäynnit, esimerkkeinä KATSOMO-juttu ja puukartellioikeudenkäynnit, saivat omat uutisensa. COMIn blogissa julkaistiin myös akateemista elämää ja kulttuuria kuvaavia uutisia, esimerkkeinä akateeminen muotokuvaperinne ja tiedekunnan arki.

Sivulla on muutama ominaispiirre ellei suorastaan kummallisuus. Väri, räikeä oranssi, valittiin aikanaan varmistamaan näkyvyys: siinä myös onnistuttiin, sivu ja COMIn julkaisut (joissa on sama väri) tunnetaan ”oransseina kirjoina”. Väri jakaa mielipiteitä. Oranssi perussävy on joidenkin mielestä omituinen valinta, joidenkin taas hauskan ”pirtsakka”. Oli niin tai näin, sivun ja julkaisusarjan grafiikka on kestänyt kaksi vuosikymmentä, mikä kertoo sivun suunnitelleen graafikon ammattitaidosta. Blogiuutisten runsas kuvitus oli sekin aikanaan harvinaisuus, eikä kuvitus ole vieläkään blogeissa kovin tavallista. Alkujaan kuvitus liittyi tavalla tai toisella itse uutiseen, mutta uusimmat uutiset seuraavat kuvituksessaan pikemminkin vuodenaikojen vaihtelua, etenkin merinäkymiä. Blogissa oli alkuvaiheessa jopa tuolloin äärimmäisen epätavallinen kommenttimahdollisuus, mutta siitä luovuttiin. Kommentteja tuli harvakseltaan, ja osa niistä oli täysin asiattomia. Luopumispäätöstä kannattaisi ehkä harkita uudelleen. 2000-luvun alussa kommentointi oli ylipäätään outoa ja ennen näkemätöntä, joten kommenttioptiota ehkä olisi aihetta kokeilla uudelleen. Tosin se pakottaa sivun jatkuvaan moderointiin.

Aikanaan alustalta oli luettavissa ja ladattavissa kaikki COMI-julkaisut, mutta vuoden 2022 kaatuminen vei vanhemmilta kirjoilta niiden sähköiset versiot. Uudet kirjat, olivat ne sähköisiä rinnakkaisjulkaisuja tai yksinomaisia sähköisiä julkaisuja, sen sijaan löytyvät sivulta edelleen. Blogisivu oli kauan ainoa julkaisualusta, mutta vuodesta 2022 alkaen COMI-julkaisut ja osa myös vanhoista kirjoista on otettu Helsingin yliopiston Helda Open Books -alustalle. Perussyy rinnakkaisjulkaisuun on pedagoginen. Monet kirjoista on laajassa opetuskäytössä, ja kaksi alustaa takaa kirjojen saatavuuden myös käyttöhäiriöissä. Helda-alustalla on sitä paitsi tietoa latausmääristä, joka mahdollistaa julkaisujen levikin seuraamisen. COMIn sivultahan tämä tekniikka puuttuu. Jotta kirjat saisivat maksimaalisesti näkyvyyttä, käytännöksi vakiintui varsin pian, että tulevasta kirjasta ilmestyy blogisivulla ensin ennakkouutinen ja myöhemmin kirjan julkistamisesta ilmestymisuutinen: usein vielä kirjan saamaa lukijapalautetta käydään läpi omassa uutisessaan. Latausmääristä päätellen näkyvyyden hakemisessa eli huomion herättämisessä onnistuttiin. Yksi erikoisuus blogissa aikanaan vielä oli, että alkuvuosina monet uutiset julkaistiin samanaikaisesti myös Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan blogisivulla (jota tosin kutsuttiin tuolloin kotisivuksi). Rinnakkaisuutisista luovuttiin muutaman vuoden kuluttua, koska se johti pahaan epätahtisuuteen.

Sivun seuraajien määrää on vaikea arvioida. Sen sijaan kommentit antavat viitteitä siitä, mikä on lukijakunnan koostumus eli ketkä sivun uutisia lukevat. Valtaosalla lukijoista on selvästikin akateeminen tausta, he ovat toisin sanoen oikeustieteen, ehkä jossain määrin myös taloustieteen tai yhteiskuntatieteitten tutkijoita. Lukijoissa on hieman yllättäen myös tuomareita ja lainvalmistelun henkilökuntaa. Jälkimmäinen ei kenties ihmetytä, sillä monet sivun uutisista liittyvät suoraan oikeuspolitiikkaan. Sen sijaan tuomareiden kiinnostus ilahduttaa: tuomaritkin ovat kiinnostuneita, mitä tuomioistuimista, oikeudenkäynneistä ja oikeudenkäynneistä kirjoitetaan.

Uutisten sävy tai tyylilaji ei ole herättänyt vastalauseita. COMIn blogin sävy onkin tavallista blogityyliä, kantaaottavaa ja monesti arvostelevaa, ad hominem -argumentteja ja identifioivaa arvostelua toki yritetään kaikin keinoin välttää. Jos uutinen sisältää kielteistä arvostelua (se jossain määrin kuuluu blogikirjoittelun luonteeseen), arvosteluun yritetään liittää kannanotto siihen, mitä pitäisi tehdä tai mikä olisi ollut oikea menettely- tai toimintatapa. Uutinen ei ole koskaan pelkkää moittimista. Sävyä voi näin sanoa konstruktiiviseksi. Toki kannattaa muistaa, että blogiuutisia harvoin kirjoitetaan vain kertomaan, miten hyvin asiat ovat.

Totta on, että nuori vihainen mies (tai nainen) voi pitää COMIn uutisten tyyliä aivan liian kesynä ja aneemisena, vanhempi lukija taas turhan aggressiivisena tai suorastaan rabulistisena. Mutta jokainen kirjoittakoon omalla tyylillään. Blogikulttuurissa on erityisen helppo sanoa, että ”kirjoita ihan niin kuin haluat omaan blogiisi, mutta älä puutu siihen, miten minä kirjoitan!” Keskustelun taso sitä paitsi nousisi, kun vastalauseet tai äänestyslausumat olisivat täysimittaisia puheenvuoroja toisella blogisivulla tai aikakauslehdessä eivätkä ensivaikutelman innoittamia pikakommentteja.

Risto Koulu

Defensor Legis -aikakauslehti järjesti uusimmassa numerossaan ensimmäisen kirjasymposionsa (DL 4/2024). Aiheena oli vuonna 2023 ilmestynyt kirjani ”’Se on vain prosessia’ – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktinhallintaan”.
Symposion kommentit on julkaistu Edilexin Lakikirjastossa:

Markus, Jaakko: Prosessioikeustutkimuksen lyhyt historia

Ervasti, Kaijus: Prosessista, oikeudesta ja konflikteista

Nylund, Anna: Kansainvälisiä näkökulmia Risto Koulun teokseen ”Se on vain prosessia”

Omat vastakommenttini ovat luettavissa tästä (julkaistaan kustantajan luvalla).

Kyseinen kirja on vapaasti luettavissa ja ladattavissa sähköisenä versiona seuraavilla alustoilla: Helda open books (Helsingin yliopiston julkaisuarkisto) sekä COMI/julkaisutoiminta.

Painettuna kirjan voi pyytää minulta: kirja on ilmainen. Kirjasta on myös olemassa ruotsinkielinen sähköinen laitos (2024), joka on julkaistu samoilla alustoilla.

Risto Koulu
risto.koulu@helsinki.fi