Uutiset

Proaktiivista ja reaktiivista tutkimusta

Nykyisin oikeustieteenkin tutkimusta tehdään paljon tutkimusryhmissä, vaikka oikeustieteen tutkimus on perinteisesti ollut yksilölaji. Tutkimusryhmässä on yleensä 3–5 tutkijaa saman aiheen kimpussa. Tutkimusryhmiä on toki nähty ennenkin, mutta niissä kaikilla oli omat vastuunalueensa. Tutkijat kirjoittivat siltä istumalta tutkimuksen muilta kyselemättä, usein tutkimusryhmässä ei vaivauduttu tai ehditty perehtymään toisten ryhmäläisten kirjoituksiin. Aina ryhmän jäsenet eivät edes pitäneet yhteyttä. Kun tulokset julkaistiin, tutkimusryhmän tutkimus oli erillistutkimusten nippu, ehkä samoissa kansissa. Kehittyneemmässä tutkimusryhmässä kirjoitetaan vain yhtä tekstiä, toisin sanoen vastuualueita ei ole jaettu, joten jokainen ryhmän jäsen antaa yhteistekstiin kontribuutionsa. Tekstiä kirjoitetaan siis yhdessä. Tässä työskentelytavassa ryhmän jäsenet jakautuvat luontaisesti kahteen kategoriaan, proaktiivisiin ja reaktiivisiin. Ensimmäiset tuottavat (eli hienommin generoivat sitä) uutta tekstiä, jälkimmäiset tekevät siihen lisäyksiä, korjauksia ja muutoksia (eli täydentävät olemassa olevaa).

Hyvin toimivassa tutkimusryhmässä on proaktiivisuutta ja reaktiivisuutta oikeassa suhteessa. Tällöin tekstiä syntyy, ja jälki on laadukasta. Jos suhde ei ole oikea, tutkimusryhmä toimii heikosti. Jos kaikki ovat reaktiivisia kirjoittajia, valmista ei meinaa millään syntyä: tutkijaslangin mukaan tutkimus ”nyhjää”. Kauhuskenaariossa reaktiiviseen työskentelyyn tottunut ryhmä ei saa aikaan julkaisukelpoista jälkeä, mistä rahoittajatahot nostavat melkoisen äläkän. Jos taas kaikki ryhmäläiset ovat proaktiivisia kirjoittajia, esitys harhailee miten sattuu, alkuperäinen aihe unohtuu, eikä työn jälkeen ole luottamista. Esimerkkejä proaktiivisesta kirjoittamisesta löytää myös lainvalmistelusta. Oikeuslaitoksen kehittämiskomitean mietinnöstä (KM 2003:3) huomaa, että joukosta ovat puuttuneet reaktiiviset kirjoittajat, toisin sanoen kaikki tekstiä tuottaneet ovat olleet proaktiivisia. Mietintö on iloista kirjoittelua vähän kaikesta oikeuslaitokseen liittyvästä, kiinnostavaa luettavaa mietintö kylläkin on. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen valmisteluaineisto taas näyttää, oltiin sen sisällöstä mitä mieltä tahansa, millaista jälkeä syntyy, kun proaktiivisia ja reaktiivisia kirjoittajia on kirjoittajakunnassa ollut sopivassa suhteessa.

On helppo huomata, että jako proaktiiviseen ja reaktiiviseen kirjoittamiseen sopii myös yksilöllisiin tutkijaprofiileihin. Reaktiivinen tutkija tarttuu aiheisiin, joista on runsaasti aikaisempaa tutkimusta ja oikeuskäytäntöä. Hän toivoo, usein siinä erehtyen, saavansa kuoliaaksi tutkituksi aiheesta tiristetyksi jotain uutta sanottavaa. Muutama vuosikymmen sitten ”hyväksi” tutkimukseksi katsottiinkin suoritus, jossa päädyttiin siihen, että vanhojen mestareiden tutkimustulokset olivat, oikein ymmärrettyinä, edelleen päteviä. Reaktiivinen tutkimus voi tietenkin tuottaa uraauurtavia tuloksia vanhasta aiheesta, mutta kovin tavallista se ei ole. Prosessioikeudessa reaktiivisen tutkimuksen lempiaiheita olivatkin oikeusvoiman kaltaiset iki-instituutiot, siviiliprosessin sekalaiset funktiot sekä oikeastaan koko todistusoikeuden nimellä tunnettu kokonaisuus. Prosessioikeuden kaltaisella oikeudenalalla, joka sitoutuu traditioon, reaktiivinen tutkimus on ollut valtavirtaa. Tämä tuskin yllättää ketään. Joku ehkä sanoo, että niinhän se on kaikilla oikeudenaloilla, mutta siihen ei tässä puututa.

Proaktiivinen tutkija lähtee uusille alueille eli sinne, missä nimenomaan ei kukaan ole vielä vieraillut. Hän lähtee merelle etsimään vielä kartoittamattomia mantereita. Merelle lähtemiseen avautuu tilaisuus, kun lainsäätäjä saa luoduksi kokonaan uuden terra incognita -alueen, oikeustieteen valkoisen läikän. Vuoden 1993 suuruudistus lienee tästä paras esimerkki: se oli yhtäältä uusi alue, toisaalta se makuloi paljolti vanhan tutkimuksen käyttökelpoisuuden. Prosessioikeudessa 1990-luvun loppuvuodet olivatkin proaktiivisen tutkimuksen kulta-aikaa. Yksikään prosessioikeuden tutkija ei pystynyt vastustamaan ulapan kutsua. Kaikki tekivät innolla proaktiivista tutkimusta, reaktiiviseen tutkimukseen kenelläkään ei ollut aikaa eikä ainakaan kiinnostusta. Sellaista tekevää olisi luultavasti moitittu siitä, että hän ei seurannut aikaansa eli ”nopeaa ajan rientoa”. Tätä kadonnutta aikaa ei kuitenkaan kannata murehtia eikä kadehtia. Vanhat hyvät ajat proaktiiviselle tutkijalle kun ovat palaamassa toisissa muodoissa. Vuoden 2026 uudistus eli niin sanottu pienriitamenettely avaa, kunhan sen soveltamisala laajenee, mahdollisuudet vastaavaan tutkimusmatkailuun. Joku ehkä happamasti huomauttaa, että mahdollisuus on varsin vaatimaton vuoteen 1993 verrattuna. Soveltamisalan laajennuskin on vain oikeuspoliittinen toive. Nykyiseen pienten vuokra-asioiden menettelyyn ei kannata kummoisia tutkimusresursseja uhrata.

Uudistusta vähättelevä rauhoittuu, kun tai jos hän huomaa paljon laajemman mantereen jo häämöttävän horisontissa ja odottavan rohkeita löytöretkeilijöitä. Mantereella tarkoitetaan digitalisoitua ja AI-tuettua oikeudenkäyntiä eli niin sanottua sähköistä oikeudenkäyntiä ja sen esiversiota, sähköistä asiointia. Kumpikin sanapari on tosin surkea ilmaus näin suurille ilmiöille. Oikeudellinen digitalisaatio alkaa muuttua Suomessakin teoreettisesta scifi-kuvitelmasta käytännön todellisuudeksi – mihin tutkijat ja lakimieskunta ovat toistaiseksi valmistautumattomia. Realistinen tutkija pikemmin pelkää, että näin valtaisaa mannerta ei, toisin kuin aikanaan uutta alioikeusmenettelyä, yhden tutkijapolven voimin kartoiteta. Luultavasti vielä 2100-luvun prosessioikeuden tutkijat kirjoittelevat aiheesta. He myös näkevät, missä määrin prosessioikeuden nykyiset instituutiot, kysymyksenasettelut, tutkimusmenetelmät tai argumentaatiolinjat toimivat uudessa maailmassa. Muutos on oikeustieteen kuvitteellisella richterin asteikolla (tällaista asteikkoa ei tietenkään ole) luultavasti luokkaa 9, vuoden 1993 vallankumoukselliseksi mainostettu uudistus putoaa ehkä luokkaan 5, vuoden 2026 pienriitauudistus on jo luokan 3 pienoista maanpinnan värähtelyä.

No, se siitä. Vanhojen tutkimuskausien luonnehdinta johtaa tavallisesti kiistelyyn, tutkimuksen tulevaisuuden ennustaminen taas enimmäkseen epäonnistuu. Kokenut tutkija varookin ennusteita, joille tulevat tutkijapolvet pääsevät naureskelemaan. Sen sijaan on riskitöntä veikata, että alkuinnostuksen ohimentyä osa prosessioikeuden tutkijoista tulee tekemään proaktiivista, osa reaktiivista tutkimusta ja parhaat molempia. Pitkällä tähtäimellä liiallisesta proaktiivisuudesta on turha varotella. Pieniä piikkejä lukuun ottamatta prosessioikeuden tutkimus on ollut aina huomattavan reaktiivista. (Digitalisoituva oikeudenkäynti voi tuoda tähän pitkäkestoisen proaktiivisen tutkimuksen painotuksen). Ihanne toki on tässäkin monialainen tutkija: proaktiivisten ja reaktiivisten lähestymistapojen soisi mielellään yhtyvän niin tutkimusryhmien kollektiivisessa työssä kuin yksittäisissä tutkijoissakin.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Frände, Dan ym.: Sata vuotta prosessioikeutta. COMI 2021. Ladattavissa Helda/open books, COMI/julkaisutoiminta.

Elbow, Peter: Writing With Power. New Edition. Oxford University Press 1998.

Asiasanat: prosessioikeuden tutkimus, tutkimuksen lähestymistavat, lainvalmistelu, alioikeusuudistus, pienriitamenettely, oikeuden digitalisaatio

2.9.2026

Pienriitamenettelyn uusi tuleminen – miten käy?

Toiveet yksinkertaistetusta oikeudenkäynnistä johtivat lopulta tulokseen viime keväänä. Prosessilakiin lisättiin uusi OK 6a luku pienten riita-asioiden menettelystä. Luvun otsikko kylläkään ei vastaa luvun sisältöä. Tällä tavalla ei käsitellä kaikkia pieniä riita-asioita vaan ainoastaan pieniä huoneenvuokra-asioita. Nimitys asiaryhmän käsittelylle on myös erinomaisen kömpelö, ja se onkin oikeuskielessä korvaantunut sanalla pienriitamenettely. Kantasanasta on helppo keksiä näppäriä johdannaisia kuten pienriitaprosessi, pienriita-asia ja pienriitojen lainkäyttö. Yllätys uudistus ei ollut: tällaisesta menettelystä on keskusteltu kolme vuosikymmentä. Keskustelua ei voi sanoa kovin rakentavaksi tai edes älylliseksi. Se on ollut lähinnä jankkaamista puolesta ja vastaan.

Se johtui kylläkin siitä, että keskustelu oli harvinaisen jäsentymätöntä. Siihen tuli ryhtiä vasta vuoden 2022 arviomuistion myötä. Keskustelua nimittäin rasitti lähtökohta: pienriitaprosessista puhuttiin kertomatta, mitä muunnelmaa tarkoitetaan. Muunnelmia riittää alkaen lakimiesvapaista (muodissa ollut jargonilmaisu) ja kansanprosesseista perusmuotoisiin oikeudenkäynteihin, joissa ainoa yksinkertaisuuteen viittaava piirre on kuluvastuun rajoittaminen tai lakimiehen kelpoisuusvaatimusten lieventäminen. Epäselväksi jäi sekin, mihin asiaryhmään uutta formaattia käytettäisiin, jos sellainen lakiin joskus lisättäisiin. Vaihtoehdot, pieni asia, vähäinen asia tai kuluttaja-asia kun eivät nekään keskustelua tarkentaneet. (Kiintoisaa kylläkin kenenkään päähän ei näytä keskustelussa juolahtaneen, että pienriita-asiana käsiteltäisiinkin vain huoneenvuokra-asioita).

Yksimielisyyttä ei ollut siitäkään, tarvitaanko ylipäätään tällaista uusluomusta. Voitiin ja voidaan jonkinlaisella oikeutuksella väittää, että perusmuotoinen oikeudenkäynti on vähällä vaivalla ja tapauskohtaisesti sovitettavissa pienriitaprosessia ulkonaisesti vastaavaksi. Tässä olikin hieman perää, jos ajatellaan pelkkää menettelynkulkua. Tuomioistuimella on yleisen prosessilain mukaan oikeus/velvollisuus vahvaan prosessinjohtoon, ja käsittelystä voitiin aina jättää pois suullisen valmistelun istunto. Nämähän ovat pienriitaprosessin tunnusmerkkejä. Väitteessä kuitenkin – mukavasti – unohdetaan, että kuluvastuu säilyi kuitenkin OK 21 luvun mukaisena eli täysimääräisenä hävinnyt maksaa -vastuuna. Sitä ei voida poistaa. Tällaisilla joustoilla menettelyä ei sitä paitsi saada muutetuksi maallikkolähtöiseksi. Asianajaminen ”yksinkertaistetussa” perusformaatissa vaatisi juridista osaamista. Kuluvastuuta ehkä voitaisiin lieventää OK 21 luvun hienosäädöllä. Siitä innostunut voi kylläkin pähkäillä, millä säännöksellä siihen päästäisiin. Kaikkinaiset enimmäismäärät kuluvastuulle kun ovat OK 21 luvun peruslogiikan vastaisia. Muutoinkin OK 21 on sekava kokoelma erilaisia sääntöjä; kuluvastuun ja sen määrän ennakointi on käytännössä mahdotonta jopa silloin, kun todennäköinen voittaja tiedetään.

Kaikesta huolimatta on tunnustettava, että vuoden 2026 uudistus toi välttämättömän täydennyksen formaattiarsenaaliin. Tunnustaminen on kuitenkin vasta ensi askel, pienriitaprosesseja kun on niin monenlaisia. Joskus lienee ajateltu, että olisi olemassa ihanteellinen prototyyppi, pienriitaprosessien passepartout tai oikeammin standardimalli. Tästä epärealistisesti haaveesta on luovuttu. Lainsäätäjällä (ja oikeuspoliitikolla) on paljon liikkumavaraa: onko menettely lakimieslähtöinen vai maallikkolähtöinen, onko pääasiallinen käsittelytapa suullinen vai kirjallinen, korvataanko kustannuksia vai ei, onko prosessi sovintohakuinen vai päätöshakuinen. Tätä liikkumavaraa suomalainen lainsäätäjä todella käytti. Vuoden 2026 uudistus tuo tässä mieleen armeijan aikaiset pataljoonakeitot, joita kukaan armeijan käynyt ei muistele hyvällä. Keitossa oli mukana kaikki, mistä tähteitä löytyi keittiön perjantaisiivouksessa. Sekalaisuus ei ehkä haittaa vuoden 2026 uudistuksen soveltamisalalla. Asiaryhmä on pieni – eikä edes kovin tärkeä. Jos tai kun soveltamisala laajenee, valintoja on syytä harkita.

Kohtalonkysymykseksi nousee, pystyykö maallikko ajamaan yksin asiaansa pienriitaprosessissa. Siihen tietenkin vaikuttaa asianosaisasema: kantajalta vaaditaan enemmän osaamista kuin vastaajalta. Ennuste ei ole hyvä. Laki ei edes anna kunnollista yleiskuvaa pienriitaprosessista. Laki oikeudenkäynnistä asunto-oikeudessa oli tässä suhteessa verrattomasti informatiivisempi: sen luettuaan maallikko suurin piirtein ymmärsi, millainen menettely hänellä oli edessään. Vuoden 2026 uudistus on sitä paitsi monimutkaisempi. Siinä on kirjallinen ja joskus suullinenkin valmistelu, joita asunto-oikeusprosessissa ei ollut. Voi kuitenkin olla, että asiaansa paneutuva maallikko vastoin odotuksia kykenee, tekoälyyn ja oppaisiin turvautumalla, ajamaan tehokkaasti asiaansa. Toivottavasti näin käy. Omatoiminen asianajaminen ei saa olla performatiivista osallistumista ja asian häviämistä. Asunto-oikeuksien ajalta tiedetään, että taitava ja maallikoiden osallistumiseen tottunut puheenjohtaja sai asunto-oikeusprosessin toimimaan, huono tai välinpitämätön sai aikaan hajanaisen kiistelyn, jota ei oikein voi käsittelyksi kutsua. Vastaavia näkee riitaisissa taloyhtiön yhtiökokouksissa, jos joku haluaa tehdä havaintoja.

Voi olla, että pienriitaprosessi käytännössä muuttuu lakimiesvetoiseksi. Tosin lainsäätäjä on matalalla kuluvastuun enimmäismäärällä yrittänyt pitää huolen siitä, että lakimiehen palkkaaminen ei kannata. Osa kustannuksista kun jää tällöin asianosaisen maksettavaksi, vaikka hän asian voittaisikin. Ilmiötä kutsutaan tutkimuksessa korvausaukoksi (engl.: recovery gap). Enimmäismäärä täyttyy nopeasti, itse asiassa lakimiehen parilla kolmella työtunnilla. Enimmäismääräinen kuluvastuu tuntuu näin oivalliselta ratkaisulta. Huomaamatta kuitenkin jää, että säännös rankaisee asianosaisena olevaa yksityishenkilöä: hänen ei todellakaan kannata palkata itselleen lakimiestä, vaikka siihen on mahdollisuus. Sen sijaan institutionaalinen asianosainen, käytännössä suuri vuokranantaja ja tulevaisuudessa ehkä perimistoimisto, käyttää asian ajamiseen palveluksessaan olevaa lakimiestä. Asianajaminen on lakimiehen toimenkuvaa, eikä se muodosta erikseen maksettavaa toimeksiantoa. Lakimiehen palkka on asianosaiselle kiinteä kustannuserä, eikä se riipu yksittäisen asian hoitamisesta.

Yksityinen kansalainen ei saa lakimiesapua, ellei hän kykene sitä itse kustantamaan. Julkinen oikeusapu ei pääsääntöisesti kata avustamista pienriita-asiassa. Maallikko ei toisin sanoen saa lakimiesapua pienriita-asiassa, vaikka vastapuolella olisi lakimies asiaa ajamassa. (Neuvontaa asianosainen saa, mutta neuvonnan hyöty vireillä olevaan oikeudenkäyntiin lienee vähäinen. Vaikka asianosainen ehkä saa oikeat neuvot, hän ei pysty yksin toimien niitä toteuttamaan.) Tavallinen oikeusturvavakuutus, jollainen kai kaikilla nykyisin on kotivakuutuksen lisäetuna, ei ole yhtä äkkijyrkkä. Vakuutusehtojen mukaan kustannuksia ei korvata vakuutuksesta, jos asialla on vakuutetulle vähäinen merkitys. Pienriitaprosessi sellaisenaan ei ole ratkaiseva: se ei tee asiasta vähämerkityksellistä. Esimerkiksi häätö ei kai voi sellainen ollakaan. Huoneenvuokra-asiat eivät muutoinkaan, korkean enimmäismäärän takia, aina kuulu rajoituksen piiriin. Geneerisessä pienriita-asiassa rajoitus sen sijaan toden teolla puree. Valtaosa geneerisistä asioista nimittäin tulee olemaan kuluttaja-asioita. Niissä vaatimukset ovat pieniä, yleensä muutama sata euroa, joten asialla on vähän merkitystä. Jos kansalainen saa jostain lakimiesapua, sitä antaa ystävä- tai sukulaispiiriin kuuluva lakimies. Tämä avustaa korvausta vaatimatta. Monissa maissa tällaiset oikeusturvan aukot täytetäänkin luottamalla pro bono -apuun eli hyväntekeväisyyteen. Suomessa sitä ei ole tarjolla. Kansalaisten avustaminen ilmaiseksi oikeudenkäynneissä ei sisälly hyväntekeväisyyteen. Apu on enintään niin sanottujen hyvien neuvojen antamista oikeusasioissa. Neuvokin on useimmiten kehotus hakea jostain lakimies asiaa hoitamaan.

Tyypillinen asetelma pienriitaprosessissa tulee olemaan kansalainen itse asiaansa ajamassa, vastapuolena toistuvaisasianosainen, jota edustaa hänen pysyvä lakimiehensä. Kansalainen vastaan kansalainen on tuskin tavallinen näky pienriita-asiassa, vaikka konsepti alun perin tukeutui tähän oletukseen. Lopputulos on kaukana ajatuksesta, jonka mukaan asiaosaiset olisivat tasavertaisia. Merkille pantu lakimiesavun tarve on lisäksi yksi peruste siirtää pienriita-asia perusmuotoiseen oikeudenkäyntiin. Se ei auta vaan pelkästään pahentaa asiaa. Nyt asiaansa hoitavalla maallikolla on niskoillaan täysimääräisen kuluvastuun tuova perusmuotoinen oikeudenkäynti – jossa hän tarvitsee lakimiesapua ja entistä kipeämmin. Kuluvastuun enimmäismäärä toisin sanoen suosii sellaisia toistuvaisasianosaisia, joilla on palveluksessaan lakimies. Tämä house lawyer -tilanne on immuuni sille taloudelliselle rationaliteetille, jolla lainsäätäjä yrittää pitää lakimiehet poissa pienriitojen lainkäytöstä.

Risto Koulu 

Aikaisempia blogiuutisia: 

Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely. Ilmestynyt 30.5.2026.

Kevennetyn oikeudenkäynnin ensimmäinen nousu ja aikainen tuho. Ilmestynyt 2.11.2022. (Myös teoksessa: Valitut uutiset 2017-2022. Toinen painos. COMI 2022. Ladattavissa Helda/open books.)

 

Kirjallisuutta: 

Koulu, Risto : Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026.

Linna, Tuula : Siviiliprosessin lajien evoluutio – vieläkö puuttuu jotakin? Teoksessa: Sata vuotta prosessioikeutta. COMI 2021.

14.8.2026

Tutkijan elämää – tieteellinen kritiikki

Tutkija saa urallaan läheisen tuntuman kritiikkiin: uransa alkupuolella hän sitä enimmäkseen saa, uransa loppupuolella antaa. Tämän valossa on outoa, miten vähän tieteellistä kritiikkiä on tutkittu. Oikeustieteessä se ei ole saanut oikeastaan minkäänlaista huomiota. Kritiikki rinnastuu sään vaihteluihin; niitä tulee, eikä siinä ole mitään lainalaisuuksia. Kritiikin muut genret, taiteellinen ja kirjallisuuden kritiikki, poikkeavat tässä kaavasta. Kirjallisuuden kritiikin (siihen tieteellinen kritiikki kai lähinnä rinnastuu) periaatteita mietittiin jo sata vuotta sitten. Kirjallisuuden kritiikki on saanut jopa oman kritiikkinsä (esimerkiksi Sinnemäki 2025). Tässä kritiikin kritiikissä on analysoitu pahoja ylilyöntejä, toisin sanoen tässä vainoavaksi kutsuttua kritiikkiä. Siinä tietty kirjoittaja pyritään kaikkia keinoja käyttäen vaientamaan, jopa tuhoamaan. Tieteellisen kritiikin tutkimuksessa on lähinnä analysoitu kritiikin kohteen mielenliikkeitä, miten suhtautua kovaan kritiikkiin.

Hiljaisuus osoittaa, että kritiikki ei ole suomalaisessa oikeustieteessä mainittava ongelma. Tämä johtuu tai ainakin on johtunut siitä, että tieteellistä arvostelua tulee niin vähän, vähemmän mitä kuvitellaan ja paljon vähemmän, mitä moni tutkija haluaisi. Oikeustieteen ongelma on pikemmin kritiikin vähäisyys tai pintapuolisuus. Moni tutkija haluaisi, päinvastoin mitä ajatellaan, kovaa mutta perusteltua arvostelua aikaansaannoksistaan. Kritiikin puuttuminen on omiaan luomaan tutkimuksellista omahyväisyyttä ja itsetyytyväisyyttä. Oikeuskehitys pysähtyy, ’kaikkihan on jo hyvin’. Yksi syy tähän on, että reipasta tieteellistä väittelyä vierastetaan. Ennen nuorille tutkijoille jopa opetettiin, että kritiikkiin, oli se miten tolkutonta tahansa, ei pidä vastata. Vastaaminen kun vain osoittaa, että kritiikissä on ollut perää. Tehty tutkimus ”puhuu puolestaan”. Neuvo osoittaa sinisilmäisyyttä: arvostelu jää mieleen, harva lukee kunnolla arvostelun kohteen (esim. yksittäisen tutkimuksen) ja muodostaa oman mielipiteensä. Kohtuuttoman ankaraan ja perusteiltaan horjuvaan kritiikkiin päinvastoin tulee, jos se on ollut julkista, vastata julkisesti. Myöhemmällä urallaan tutkija harvemmin katuu sitä, että tuli vastanneeksi; enimmäkseen hän pahoittelee, kun antoi kriitikolle viimeisen sanan. Oli niin tai näin, julkiset vastineet ovat tehokas keino mainostaa omaa tutkimusta ja vetää muita mukaan keskusteluun. Tieteelliseen sotaan valmis tutkija käyttää tämän lahjaksi saamansa mainostilan. Hänellähän on oikeus saada vastineensa julkaistuksi lehdessä, joka on julkaissut kriittisen arvostelun.

Oikeustieteellisen kritiikkikulttuurin ansioksi on luettava, ettei se juuri koskaan ole vainoavaa. Joitakin tällaisia esimerkkejä on tuotu esiin, esimerkiksi Zittingin väitöskirjan vastaanottoa on väitetty poikkeuksellisen kielteiseksi, vaikka siinäkään ei oltu lähellä vainoavan kritiikin tunnusmerkkejä. Itse asiassa aikalaislähteet osoittavat, että kyseessä on myytti. Zittingin väitöskirjaa kehuttiin häikäiseväksi älylliseksi suoritukseksi, mutta valitun lähestymistavan antamaa käytännön hyötyä epäiltiin. Moni nykytutkija on luultavasti samaa mieltä. Oikeustieteellinen kritiikki on, ehkä yksittäisin poikkeuksin, strategista. Arvostelu on tiede- tai tutkimuspoliittista. Arvostelija vastustaa tutkijan omaksumaa lähestymistapaa, argumentaatiota, oikeuslähteiden käyttöä ja usein myös kiistää tutkimustulosten validiteetin. Hänellä on siihen täysi eettinen ja moraalinen oikeus; jokainen saa puolustaa tieteellisiä mielipiteitään, olkoonkin että strateginen arvostelu asettuu yleensä tukemaan tutkimuksen valtavirtaa, tutkimuksen status quo’ta tai alan suuria nimiä. Inhimillistä on, että tällaiseen ’hyväänkin’ kritiikkiin helposti eksyy ad hominem -huomautuksia tai yhdentekevien pikkuvirheiden repostelua. Moni arvostelija yrittää niillä tukea muutoin ohueksi jäävää kritiikkiään. Hyvään arvosteluun ei myöskään kuulu kinastelu lainopillisista tulkinnoista, esimerkiksi miten jotain ennakkoratkaisua tai lainkohtaa tulkitaan. Niiden paikka on tutkimuksessa, ei arvostelussa.

Entä sitten missä kulkevat kritiikin rajat oikeustieteessä? Kun kohteena on yksittäinen tutkimus (esim. monografia), kaikkinainen konstruktiivinen kritiikki ei tunne rajoja. Tällaisessa kritiikissä osoitetaan, miten tutkimus olisi voitu toteuttaa paremmin sen omista lähtökohdista käsin. Kirjoittajan asiaksi jää ottaa opiksi ja muiden lukijoiden tehtäväksi arvioida, olisiko tuloksena ollut parempaa tutkimusta. Tällaiseen ’väärin sammutettu’ kritiikkiin ei yleensä kannata vastata. Yleistyviin profiiliarvioihin, jotka alkavat olla arkipäivää akateemisissa rekrytoinneissa, taas hiipii väistämättä subjektiivisuutta. On äärimmäisen vaikea sanoa, onko tutkija parantanut niin sanottua juoksuaan. Ehkä arvio siitä, onko hänen aiheenvalintansa tai tutkimusmenetelmänsä monipuolistuneet, on jotenkin verifioitavissa tai kumottavissa. Monipuolisuus on kylläkin pelottavan subjektiivinen seikka: mitä on monipuolisuus? Kaikkinaiset tulevaisuusennustukset ovat tietenkin täysin ilmassa: joku urallaan ’petraa kuin sika juoksuaan’, joku putoaa aikaisemmasta tasostaan tai aktiviteetistaan. Oli niin tai näin, tällaisiin arvosteluihin on vaikea vastata, koska ne eivät pohjimmillaan ole arvosteluja vaan mielipiteitä. Kokemus osoittaa, että monet ylimitoitetut odotukset ovat pettäneet. Huono ennuste taas usein toteuttaa itse itsensä: uudistumiskyvyttömäksi väitetty tutkija ei saa tilaisuutta todistaa potentiaaliaan. Tässä voisi viitata Mark Twainin vähemmän tunnettuun kertomukseen ”Kapteeni taivaassa” (Karisto 1979). Siinä ihmiset saavat paikkansa taivaassa sen mukaan, mihin he todellisuudessa olisivat pystyneet, jos he olisivat saaneet siihen mahdollisuuden. Historialliset suuruudet jäävät takariviin, he kun tilaisuutensa saivat.

Tieteellisen kritiikin niukasta tutkimuksesta kannattaa lukea kuvaus siitä, millaisen psykologisen prosessin kritiikki, tässä tapauksessa perusteltu, saa aikaan kohteessa. Daniel Lakens, tunnettu kokeellisen psykologian professori, hänet tunnetaan myös Suomessa, on kirjannut omakohtaisen reaktiosarjan blogiartikkeliinsa. Hän nimittäin vastaanotti viestin, jossa puututtiin hänen muutaman vuoden ikäiseen tutkimukseensa. Viestissä kyseenalaistettin tutkimuksen menetelmät sekä kiistettiin niillä saavutetut tulokset. Kritiikki oli siis ei-julkista ja sävyltään nähtävästi varsin neutraalia. Lakensin ensireaktio oli kuitenkin jyrkkä. Hän torjui ensin kritiikin täysin (’kritiikki on perusteetonta’), sitä seurasi kritiikin esittäjään kohdistuva kiukku (’mikä tämä tyyppi oikein kuvittelee olevansa’), seuraavassa vaiheessa hän yritti mielessään sovittaa tutkimuksensa ja kritiikin yhteen (’mitään ristiriitaa ei lopulta ole, kun tutkimukseni ymmärretään oikein’). Kun sekään ei onnistunut, iski masennus (’mikä katastrofi tämä on minulle’), lopulta hän hyväksyi, mitä oli tapahtunut (’OK, kritiikki on ansaittua, tällainen virhe ei tule toistumaan’). Lakens ei kerro prosessin viemää aikaa, mutta prosessi kaikesta päättäen vei päiviä ellei viikkoja. Blogin saamissa kommenteissa monet tutkijataustaiset tilittivät samankaltaisia kokemuksiaan, joten Lakensin omadiagnoosi osui ilmeisesti hermoon. Yllättävää on, että osa kommentoijista antoi merkitystä kritiikin sävylle, osa taas ei lainkaan.

No, se siitä. Tarinan opetus on, että perusteltuun konstruktiiviseen kritiikkiin on vain yksi vastaus: kritiikin esittäjän motiiveja ei kysellä, virheet myönnetään, ja tapaus ymmärretään hyödylliseksi kokemukseksi. Kritiikin esittäjääkin on syytä kiittää vaivannäöstä: kunnollinen kritiikki vaatii melkoista perehtymistä ja sen muotoileminen osuvaksi viestiksi taas viitseliäisyyttä. Strategiseen ja poleemiseen kritiikkiin vastaamisessa on vapaat kädet.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Richards, I.A. : Principles of literary critism. Harcount, Brace and Company 1928 (lähteenä sähköinen versio).
Sinnemäki, Anssi : Kritiikkien kritiikki. Kirjavihot 2025.
Lakens, Daniel (etunimestä on myös muoto Danïel) : “Why scientific criticism sometimes need to hurt”. Blogikirjoitus 19.9.2016.
Koulu, Risto : ”Se on vain prosessia” – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktihallintaan. COMI 2023 (sähköinen laitos open books/helda, COMI/julkaisutoiminta)

Lehtiartikkeita:
”Kirjallista vastarintaa”. Helsingin Sanomat 1.2.2026.
Fingerporin sarjakuva. Helsingin Sanomat 22.12.2023.

Asiasanat: tieteellinen kritiikki, vastakritiikki, tiedepolitiikka, tutkimuspolitiikka, kritiikin rajat, kokeellinen psykologia, konstruktiivinen arvostelu, oikeustiede, kritiikkikulttuuri

30.6.2026

Odotettu kirja ilmestynyt

Risto Koulun kirja ”Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti” on ilmestynyt. Se on luettavissa tästä.

Summaarinen asia on pienehkö velkomisasia tuomioistuimessa, kantajana tavallisesti perimistoimisto ja vastaajana kuluttajapalkansaaja. Tällaisessa asiassa vastaaja ei tavallisesti reagoi eli anna vastausta kanteeseen. Näin asia päättyy yksipuoliseen tuomioon, jossa hyväksytään kantajan vaatimus, ellei se ole selvästi perusteeton. Luottoyhteiskunnassa summaarinen lainkäyttö on tärkeä järjestelmä. Tällaisen lainkäytön tulee olla kustannustehokasta ja nopeaa mutta kuitenkin vastaajien oikeussuojan muistavaa, olivat he aktiivisia tai passiivisia. Oikeussuojan rasitteeksi nousee myös, että aktiiviset vastaajat joutuvat yleensä itse ajamaan asiaansa.
Summaarista lainkäyttöä on viime vuosina arvosteltu siitä, että kantajien hyväksytyt vaatimukset ovat olleet ”merkittäviltä osin” perusteettomia. Kantajan vaatimus olisi tullut tältä osin viran puolesta hylätä. Näin ei kuitenkaan läheskään aina käy, eikä vastaaja saa oikeussuojaa. Tutkimuksessa huomiota saavat tästä syystä järjestelmän toiminta, vastaajien oikeussuoja sekä mahdollisuudet kehittää sitä. Näkökulma on osaksi oikeushistoriallinen, osaksi lainopillinen ja empiirinen. Summaarista lainkäyttöä tarkastellaan access to justice -kehikossa eli yksittäisen asian vastaajan näkökulmasta. Tutkimuksessa haetaan keinoja, joilla vastaajien oikeussuojaa voitaisiin parantaa. Nykyinen keino, virallistutkinta ei tätä tehtävää hoida. Virallistutkinta ei epäonnistu siksi, että se tehdään huonosti, vaan siksi, että tuomioistuin yrittää tehdä sen tilanteessa, jossa ei ole saatavilla tutkinnan edellyttämää aineistoa.
Kirja on tarkoitettu tuomioistuimessa toimiville juristeille. Sitä voivat lukea myös kaikki oikeuspolitiikasta ja luottoyhteiskunnan toiminnoista kiinnostuneet. Heitä ajatellen selitetään summaarisen lainkäytön juridiikkaa enemmän, mitä lakimieslukija ehkä kaipaisi. Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Hän on julkaissut aikaisemmin teoksia aihepiiristä
16.6.2026

Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely

Päivämäärä 16. huhtikuuta 2026 on mieleenpainuva Suomen prosessioikeuden historiassa. Kyseisenä päivänä eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen niin sanotusta pienriitaprosessista, viralliselta nimeltään pienten riita-asioiden menettely. Oikeudenkäymiskaari sai näin uuden 6a luvun. Nimitys pienten riita-asioiden menettely on hieman suureellinen, sillä uuden luvun soveltamisala on kapea. Pienten riita-asioiden menettely on nimittäin käytettävissä vain vuokrasuhteisiin liittyvissä riidoissa. Uusi menettely on toisin sanoen vanhan asunto-oikeusprosessin hengenheimolainen: asunto-oikeudet ja niiden mukana tämä prosessi lakkautettiin eriskummallisten vaiheiden jälkeen vuonna 2002. Pienriitaprosesseille tuntuu olevan ominaista nopea nousu ja nopea kuolema.

Tosin tässä tapauksessa ei ollut kysymys hätäisestä uudistuksesta: kevennettyä käsittelytapaa pienille asioille oli vaadittu tutkimuksessa jo kolme vuosikymmentä. Uudistus oli pitkään torjuttu argumentein, jotka toivat lukijan mieleen Charles Dickensin kuolemattoman verukeviraston (engl.: circumlocution office). Viraston tehtävänä mukamas oli keksiä syitä, miksi mitään ei voinut tehdä! Väitettiin esimerkiksi, että perusmuotoinen oikeudenkäynti tarjosi muutoinkin riittävästi joustovaraa erityyppisten asioiden käsittelyyn. Erityistä menettelyä ei siis tarvittu. Jostain kummasta syystä pelättiin myös, että kevennettyä menettelyä käytettäisiin enimmäkseen kuluttajasaatavien perimiseen. Jälkimmäisessä pelossa on perääkin; näin on todella tapahtunut monissa maissa. Siitä, onko se hyväksi vai pahaksi, voidaan kylläkin olla eri mieltä. Kevennettyyn oikeudenkäyntiin siirtyvä perintä on nimittäin etu vastaajaksi joutuvalle kuluttajalle: tämä pystyy siinä riitauttamaan häneen kohdistetut aiheettomat vaatimukset. Perusmuotoisessa prosessissa kiistäminen vaatii rämäpäisyyttä eikä ole yleensä järkevää. Pienten asioiden menettely tulisi itse asiassa säätää pakolliseksi, kun kysymys on pienehkön kuluttajasaatavan perimisestä!

No, nyt eksyttiin aiheesta, palataanpa pääasiaan. On syytä aluksi kysyä, miksi kevennettyä tai yksinkertaistettua prosessia ollenkaan tarvitaan. Se ei ole pelkkä lisä menettelyvalikoimaan vaan ennen kaikkea keino alentaa oikeudenkäynnin kynnystä sellaisilla tavoilla, joihin perusmuotoinen oikeudenkäynti ei anna mahdollisuutta. Kynnys laskee, kun oikeudenkäynnin yleinen kustannustaso putoaa riittävästi. Asianosaiselle syntyy oikeudenkäynnissä kustannuksia yhtäältä oman asian ajamisesta, toisaalta siitä, mitä hän joutuu korvaamaan vastapuolelle, jos tämä voittaa. Jälkimmäistä kustannuserää kutsutaan kuluriskiksi, ja se pääsääntöisesti aktualisoituu, kun asianosainen häviää oikeudenkäynnin. Laajaksi paisuvassa oikeudenkäynnissä kokonaiskustannukset ovat tavallisesti kymmeniä tuhansia eivätkä sadoissa tuhansissa liikkuvat kustannukset ole nekään ennen kuulumattomia.

Omat kustannuksensa oikeuksiaan hakeva pystyy minimoimaan ajamalla itse asiaansa. Lakimiesavun kustannukset ovat nimittäin kustannusten pääerä, oli kysymys omista tai vastapuolen kustannuksista (eli realisoituneesta kuluriskistä). Omatoiminen asianajaminen kuitenkin vaatii tietyt reunaehdot. Se ei toimi missä vain ympäristössä. Menettelynkulun on oltava selkeä, johdonmukainen ja luonteva: siinä ei saa olla ”prosessioikeudellisia knoppeja”. Niitähän perusmuotoinen prosessi sisältää riittämiin. Toimimisesta oikeudenkäynnissä kantajana tai vastaajana on oltava yleiskieliset virallisohjeet tavallisimpien tilanteiden varalta. Juridisesta jargonista eli lakitekstin siteeraamisesta maallikko ei saa mitään irti. Ja lopuksi: tuomioistuimen tulee olla valmis maallikkoa auttavaan eli tässä tukevaksi kutsuttuun prosessijohtoon.

Vastuu voittaneen vastapuolen vastuusta ei ole mainittava ongelma, jos tahtoa on. Kuluriski saadaan pois pelistä joko poistamalla se kokonaan (asianosaiset vastaavat omista kustannuksistaan -sääntö) tai rajoittamalla kuluvastuuta (enimmäismääräinen tai taksoitettu kuluvastuu). Kuluvastuun totaalinen poistaminen tai jyrkkä rajoittaminen on kylläkin kaksiteräinen miekka. Jos vastuuta ei ole tai se jää nimelliseksi, asia muuttuu helposti niin sanotuksi negatiivisen arvon asiaksi. Siinä oikeudenkäynnin tielle ei kannata lähteä, koska asian ajaminen tulee maksamaan enemmän kuin mitä oikeudenkäynnillä pystytään voittamaan. Ihanne olisi tietenkin yksipuolinen kulusääntö. Siinä asianosainen saisi korvauksen voittaessaan mutta ei joutuisi sellaista hävitessään maksamaan.

Pienten riita-asioiden menettely sijoittuu kevennettyjen oikeudenkäyntien perheeseen. Tosin se, mitä kaikkea tällaiseen perheeseen luetaan, ei ole yksiselitteistä. Se käy ilmi jo kielenkäytöstä: kevennetty, yksinkertaistettu ja pienten asioiden oikeudenkäynti, joita kaikkia käytetään kuvaamaan samaa asiaa, eivät todellakaan ole synonyymejä. Jos ajatellaan tavoitteen (kustannusten pudottaminen) toteutumista, pahin uhka eli ylenmääräinen kuluriski heikkenee merkittävästi uudessa menettelyssä. Kuluvastuulla on suhteellisen matala enimmäismäärä, joka suojaa hävinnyttä asianosaista taloudelliselta katastrofilta. Määrä on 500/1000 euroa riippuen siitä, järjestetäänkö asiassa pääkäsittely. Enimmäismäärä riittää kattamaan asianosaisen omat kustannukset, jos tämä ajaa asiaansa itse. Sen sijaan lakimiehen käyttäminen tekee monesta ”pienestä” asiasta oikeudenkäyntikelvottoman, vaikka asia voitetaan. Enimmäismäärä kun ei yllä kattamaan lakimiehen kustannuksia. Mutta oli niin tai näin, lainsäätäjän valitsema enimmäisvastuu on varsin onnistunutta luovintaa skyllan ja kharybdiksen välillä. Oikeaa ratkaisua kun ei ole.

Enimmäismäärässä on aukkoja, jotka murentavat sen merkitystä. Ensiksikin hävinnyt asianosainen voidaan velvoittaa korvaamaan voittaneen asianosaisen erityiset kulut (OK 21:8d.1). Esimerkkinä mainitaan käännöskulut, mutta moni muukin kuluerä voi olla erityinen. Toiseksi täysimääräinen kuluvastuu tulee sovellettavaksi, jos pienenä riita-asiana vireille pantua asiaa ei lopulta voidakaan sen laadun takia käsitellä tässä menettelyssä. Asianosaisen on mahdotonta etukäteen sanoa, katsotaanko hänen asiansa tällaiseksi. Kuluriskiin vaikuttaa siis moni seikka, joihin asianosainen ei voi itse vaikuttaa; mitä erityisiä kuluja syntyy, mikä on lopullinen käsittelyformaatti ja niin edelleen.

Suomalaisen sovelluksen akilleen kantapääksi nähtävästi nousee, pystyykö maallikko todella ajamaan itse asiaansa pienten riita-asioiden menettelyssä. Tätä on syytä epäillä eikä helppoa se tule olemaan lakisystematiikan takia. Siinä lainsäätäjä on harkinnut asiaa huonosti. OK 6a luku viittaa jatkuvasti oikeudenkäymiskaaren yleisiin säännöksiin säätäen niistä enemmän tai vähemmän vaikeaselkoisia poikkeuksia. Tällainen lakisystematiikka tekee kokonaisuuden hahmottamisesta vaikeaa juristillekin: säännökset ovat tutkimukselle todellinen eldorado, koska tutkittavaa riittää. Vanhasta laista eli laista oikeudenkäynnissä asunto-oikeudessa olisikin kannattanut ottaa oppia: laki antoi yhtenäisen ja kronologisen kuvan oikeudenkäynnin etenemisestä. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että OK 6a luku yrittää antaa koherentin yleiskuvan menettelynkulusta. Luvun kielenkäyttö on auttamatonta juridista lakislangia. Jos esimerkiksi keskeiset käsitteet ”välittömästi vaikuttava” ja ”välillisesti vaikuttava” seikka askarruttavat juristia, maallikolle ne ovat täyttä hepreaa.

Lainvalmistelija sen sijaan ansaitsee tunnustuksen siitä, että tuomarin prosessinjohtovelvollisuuksia laajennetaan. Näinhän tehtiin myös asunto-oikeusprosessissa. Uudessa laissa käräjäoikeuden – itse asiassa ainokaisen tuomarin, koska käräjäoikeus toimii yksijäsenisenä – tulee tehdä asianosaiselle selkoa käsittelyn kulusta ja asian ratkaisemiselle merkityksellisistä seikoista. Tuomarin pitää myös kiinnittää huomiota siihen, että asianosaiset kykenevät tasavertaisesti ajamaan asiaansa (OK 6a:10). Pääkäsittelyssä tuomarin on tämän ohella selostettava, mistä on kysymys, tehtävä tarpeelliset kysymykset sekä huolehdittava, että asianosaiset mainitsevat ne seikat, joihin he haluavat vedota (OK 6a:15).

Kukaan ei näitä periaatteita vastusta mutta useimmat epäilevät, ovatko tällaiset vaatimukset enää realistisia. Ne ovat sitä paitsi maailmaasyleileviä ja vaatisivat konkretisointia. Miten esimerkiksi tasavertainen asianajaminen varmistetaan, kun toisella on apunaan lakimies, toisella ei. Myös itse asiaansa hoitavien maallikoiden kyky kirjalliseen ja suulliseen ilmaisuun vaihtelee. Ihmiset ovat kyvyiltään erilaisia. Toinen on sanavalmis väittelijä, toinen tuppisuu. Joku ottaa asioista selvää, joku sen totaalisesti laiminlyö – ja luottaa asiansa oikeellisuuteen. Paljon jää riippumaan siitä, millaiset ohjeet tuomioistuinvirasto saa laadituiksi ja miten tuomarit suhtautuvat maallikoiden omatoimiseen asianajamiseen.

Prosessinjohto maallikon ajaessa asiaansa vaatii tuomarilta sekä kärsivällisyyttä että ”sosiaalista” mieltä. Vakiokonsti, eli kehotus hankkia lakimies ei nyt pelasta, koska tarkoitus nimenomaan on, että asianosaiset ajavat itse asiaansa. Monissa maissa pieniä riita-asioita käsittelevätkin niihin erikoistuneet tuomarit. Ranskassa tällä asiatyypillä on jopa oma tuomioistuimensa. Tässä lähioikeudeksi kutsutussa tuomioistuimessa asioita eivät käsittele karriäärituomarit vaan sivutoimiset lakimiehet. Jos kevennettyä menettelyä johtavat yleistuomarit, pahimmillaan pienten riita-asioiden menettelystä tulee joko perusmuotoisen oikeudenkäynnin suora kopio tai hajanainen jankaamissessio, joka tuo mieleen asunto-osakeyhtiön riitaisen yhtiökokouksen.

Lain laatimista olisi auttanut suuresti se, jos tietäisimme jotain siitä, miten vastaava formaatti toimi aikaisemmissa kokeiluissa. Asunto-oikeusprosessin käytännöistä ei tiettävästi ole tutkimustietoa eikä niitä tuoda esiin tuomarimuistelmissakaan. Omalta uraltani (Lahden raastuvanoikeus 1978–80) mieleen on jäänyt lähinnä oikeudenkäynnin epämuodollisuus. En kuitenkaan muista, että muut asianosaiset kuin institutionaaliset vuokranantajat olisivat itse ajaneet asioitaan. Vuokralaisilla oli apunaan joko lakimies tai vuokralaisjärjestön edustaja. Usein vastaaja oli poissa. Istunnot pidettiin tavalliseen tapaan virka-aikana (eli klo 9–16), vaikka laki suositteli istuntojen järjestämistä virka-ajan ulkopuolella, jotta asianosaisille ei tulisi oikeudenkäynnin takia palkanmenetyksiä.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia: Kevennetyn oikeudenkäynnin ensimmäinen nousu ja aikainen tuho. Ilmestynyt 2.11.2022.
Kirjallisuutta:
Koulu, Risto : Integroitu asiantuntemus lainkäytössä – oikeudenkäynti erityistuomioistuimessa. COMI 2024.
Koulu, Risto : Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026 (Ilmestyy toukokuussa).

Asiasanat: yksinkertaistettu oikeudenkäynti, kevennetty oikeudenkäynti, oikeudenkäyntikynnys, omatoiminen asianhoito, kuluvastuu, uudistusten vastustus, verukevirasto

30.5.2026