Prosessilainsäädäntöä rikastutettiin vuonna 2015 uudella tuomioistuinmaksulailla (1455/2015). Laki korvasi aikaisemman vuodelta 1993 periytyneen lain (701/1993). Uudistus ei ollut niin tekninen, miltä se näytti. Siinä nimittäin yhtäältä korotettiin tuomioistuinten perimiä maksuja asiakkailtaan eli asianosaisilta, toisaalta taas maksupohjaa laajennettiin. Yhä useammat asiaryhmät tulivat toisin sanoen maksullisiksi. Uutta lakia perusteltiin sillä, että näin tuomioistuimista saataisiin pois ”turhat” asiat. Tavoite on sinänsä erinomaisen kannatettava, kunhan vain joku pystyy sanomaan, mitkä asiat ovat turhia, mitkä taas ei-turhia. Oikeuden hakijan ja tuomioistuimen näkemyksissä on varmasti kanjonin kokoinen kuilu. Jos tuomioistuin pääsisi määräämään turhat (eli selvät, vähäpätöiset ja niin edelleen) asiat, juttulistalle ei montaa asiaa jäisi. Maksu-uudistuksella oli toki myös valtiontaloudelliset motiivinsa, vaikka niitä ei tuotu yhtä selkeästi esiin. Tuomioistuinten asiakkaat haluttiin saada maksamaan enemmän tuomioistuinlaitoksen kustannuksista: nykyisinhän he maksavat laskutavasta riippuen niistä neljänneksen tai viidenneksen.
Uudistus toteutui jokseenkin totaalisessa hiljaisuudessa: se ei tuntunut kiinnostavan sen enempää oikeuspolitiikan harrastajia (niitäkin Suomessa on) kuin tutkijoitakaan. Joku yksittäinen häirikkötutkija huomautteli kylläkin siitä, että korotetut maksut ja asioiden laajennettu maksullisuus ovat oikeuksiin pääsyn esteitä. Ne nostavat oikeudenkäyntikynnystä entisestään. Kynnys nousee etenkin hallintolainkäytössä, jossa rahalliset intressit ovat pieniä (esim. pysäköintivirhemaksu). Yleinen lainkäyttökään ei tältä vaikutukselta välty. Vaikka oikeudenkäyntimaksut ovat sinänsä suhteellisen vähäiset, ne saattavat yksittäisessä asiassa katkaista kamelin selän. Kansalainen ei toisin sanoen käytä niitä oikeussuojakeinoja, joita laki hänelle suo ja joihin hänen itse asiassa pitäisi turvautua. Hiljaisuus oli yllättävää. Muissa maissa vastaavat uudistukset nimittäin ovat johtaneet kansalaispolemiikkiin, joka on vetänyt vertoja woke-teemojen mielipiteenvaihdolle.
Tässäkin siperia opettaa tai oikeammin opetti. Oikeudenkäytön kehitystyöryhmän arviomuistio vuodelta 2022 pani merkille, että määrät olivat joissakin asiaryhmissä selvästi pudonneet. Työryhmä arveli varovaiseen sävyyn, että se saattoi johtua maksu-uudistuksesta. Lempeä kritiikki hautautui virallisaineistoon, ja siihen perehtyivät enintään alan tutkijat. Erilaisilla arviomuistioilla on tunnetusti harvalukuinen lukijakunta. Kissan kuitenkin nosti pöydälle kaninkokoisia kirjaimia käyttävä Helsingin Sanomien artikkeli ”Lähestymiskiellon hakemusmäärät romahtivat edellisessä uudistuksessa” (HS 5.8.2023). Alaotsikko paljasti syyllisen romahdukseen ”Hakemusten määrä vähentynyt maksu-uudistuksen jälkeen”. Myös itse uutisessa oikeusministeriön todettiin uskovan, että lähestymiskieltojen määrää oli vähentänyt nimenomaan vuonna 2016 voimaan tullut maksu-uhka.
Oikeusministeriö ansaitsee kiitokset tunnustuksestaan: suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluu tai oikeammin on kuulunut, että lainvalmistelussa tehtyjä virheitä ei myönnetä. Jos hyvin käy, virheet vaivihkaa korjataan seuraavissa uudistuksissa. Aika näyttää, milloin maksu-uudistus saa korjaussarjansa ja millainen se on. Myös uutisessa oikeusministeriön edustaja lupailee, että lähestymiskiellon hakeminen palaa kokonaan maksuttomaksi lokakuussa. Vuotta ei sanota, mutta se lienee kuluva vuosi. On kuitenkin syytä muistaa, että lähestymiskieltoasiat ovat vain yksi eikä edes kovin tyypillinen esimerkki nousseesta oikeudenkäyntikynnyksestä.
Virheitä ja erehdyksiä tulee myös lainsäännössä, se ei ole uusi havainto. Tässä yksittäistapauksessa ihmetyttää lähinnä kansalaiskeskustelun ja kaikkinaisen oikeuspoliittisen kritiikin puuttuminen, kun kysymyksessä on kuitenkin merkittävä uudistus. Oikeussosiologi kenties ymmärtää hiljaisuuden ja selittää sen luonnolliseksi seuraukseksi oikeuspolitiikan ja prosessioikeuden tutkimuksen järjestelmäkeskeisyydestä: lainkäyttöä ajatellaan vain tuomioistuinten näkökulmasta. Fyysikko ei löydä syyllistettäviä. Hänen mielestään prosessilainsäädäntö on tyypillinen kaoottinen systeemi. Yhteen kohtaan tehty muutos heijastuu systeemissä toiseen kohtaan, usein vahventuneena, toisin sanoen kysymys on oikeudellisesta perhosvaikutuksesta. Näitä heijastuksia ja niiden voimakkuutta ei kyetä ennustamaan tai hallitsemaan. Näin saattaa yleensä olla, mutta tässä tapauksessa kuviteltu ekskulpaatio ei vakuuta. Maksu-uudistuksessa potentiaalinen kausaliteetti oli alusta alkaen niin ilmeinen, että vaatii melkoista tahdonlujuutta olla sitä huomaamatta tai oikeammin olla siitä välittämättä. Sitä paitsi: tarkoituskin oli päästä eroon ”turhista” asioista. Jonkun mielestä lähestymiskieltoasiat saattavat hyvinkin olla tuomioistuimen näkökulmasta ”turhia”. Pohjalla olevat parisuhteen tai laajemmin ihmissuhteen ongelmat kun tulisi kyetä hoitamaan keskustelemalla, ehkä terapiasta apua hakien. (Varmuuden vuoksi totean, että tämä ei ole henkilökohtainen mielipiteeni. Lähestymiskiellon saamista tulisi päinvastoin helpottaa ja sen rikkomisen seurauksia koventaa. Ensimmäisessä auttaisi suuresti se, että maallikko voisi hoitaa lähestymiskieltoasiansa itse. Tällä hetkellä hän tarvitsee siihen, minkä uutinenkin kertoo, lakimiesapua. joka taas jälleen maksaa. Asiana lähestymiskielto on helppo ja maallikonkin hoidettavissa. Eri asia on, että lähestymiskiellosta saa, kuten ratkaisu KKO 2023:21 osoittaa, lakimiesvoiminkin aikaan sellaisen lainopillisen sotkun, jossa korkein oikeuskin on kovilla.)
Risto Koulu
18.8.2023
