Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely

Päivämäärä 16. huhtikuuta 2026 on mieleenpainuva Suomen prosessioikeuden historiassa. Kyseisenä päivänä eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen niin sanotusta pienriitaprosessista, viralliselta nimeltään pienten riita-asioiden menettely. Oikeudenkäymiskaari sai näin uuden 6a luvun. Nimitys pienten riita-asioiden menettely on hieman suureellinen, sillä uuden luvun soveltamisala on kapea. Pienten riita-asioiden menettely on nimittäin käytettävissä vain vuokrasuhteisiin liittyvissä riidoissa. Uusi menettely on toisin sanoen vanhan asunto-oikeusprosessin hengenheimolainen: asunto-oikeudet ja niiden mukana tämä prosessi lakkautettiin eriskummallisten vaiheiden jälkeen vuonna 2002. Pienriitaprosesseille tuntuu olevan ominaista nopea nousu ja nopea kuolema.

Tosin tässä tapauksessa ei ollut kysymys hätäisestä uudistuksesta: kevennettyä käsittelytapaa pienille asioille oli vaadittu tutkimuksessa jo kolme vuosikymmentä. Uudistus oli pitkään torjuttu argumentein, jotka toivat lukijan mieleen Charles Dickensin kuolemattoman verukeviraston (engl.: circumlocution office). Viraston tehtävänä mukamas oli keksiä syitä, miksi mitään ei voinut tehdä! Väitettiin esimerkiksi, että perusmuotoinen oikeudenkäynti tarjosi muutoinkin riittävästi joustovaraa erityyppisten asioiden käsittelyyn. Erityistä menettelyä ei siis tarvittu. Jostain kummasta syystä pelättiin myös, että kevennettyä menettelyä käytettäisiin enimmäkseen kuluttajasaatavien perimiseen. Jälkimmäisessä pelossa on perääkin; näin on todella tapahtunut monissa maissa. Siitä, onko se hyväksi vai pahaksi, voidaan kylläkin olla eri mieltä. Kevennettyyn oikeudenkäyntiin siirtyvä perintä on nimittäin etu vastaajaksi joutuvalle kuluttajalle: tämä pystyy siinä riitauttamaan häneen kohdistetut aiheettomat vaatimukset. Perusmuotoisessa prosessissa kiistäminen vaatii rämäpäisyyttä eikä ole yleensä järkevää. Pienten asioiden menettely tulisi itse asiassa säätää pakolliseksi, kun kysymys on pienehkön kuluttajasaatavan perimisestä!

No, nyt eksyttiin aiheesta, palataanpa pääasiaan. On syytä aluksi kysyä, miksi kevennettyä tai yksinkertaistettua prosessia ollenkaan tarvitaan. Se ei ole pelkkä lisä menettelyvalikoimaan vaan ennen kaikkea keino alentaa oikeudenkäynnin kynnystä sellaisilla tavoilla, joihin perusmuotoinen oikeudenkäynti ei anna mahdollisuutta. Kynnys laskee, kun oikeudenkäynnin yleinen kustannustaso putoaa riittävästi. Asianosaiselle syntyy oikeudenkäynnissä kustannuksia yhtäältä oman asian ajamisesta, toisaalta siitä, mitä hän joutuu korvaamaan vastapuolelle, jos tämä voittaa. Jälkimmäistä kustannuserää kutsutaan kuluriskiksi, ja se pääsääntöisesti aktualisoituu, kun asianosainen häviää oikeudenkäynnin. Laajaksi paisuvassa oikeudenkäynnissä kokonaiskustannukset ovat tavallisesti kymmeniä tuhansia eivätkä sadoissa tuhansissa liikkuvat kustannukset ole nekään ennen kuulumattomia.

Omat kustannuksensa oikeuksiaan hakeva pystyy minimoimaan ajamalla itse asiaansa. Lakimiesavun kustannukset ovat nimittäin kustannusten pääerä, oli kysymys omista tai vastapuolen kustannuksista (eli realisoituneesta kuluriskistä). Omatoiminen asianajaminen kuitenkin vaatii tietyt reunaehdot. Se ei toimi missä vain ympäristössä. Menettelynkulun on oltava selkeä, johdonmukainen ja luonteva: siinä ei saa olla ”prosessioikeudellisia knoppeja”. Niitähän perusmuotoinen prosessi sisältää riittämiin. Toimimisesta oikeudenkäynnissä kantajana tai vastaajana on oltava yleiskieliset virallisohjeet tavallisimpien tilanteiden varalta. Juridisesta jargonista eli lakitekstin siteeraamisesta maallikko ei saa mitään irti. Ja lopuksi: tuomioistuimen tulee olla valmis maallikkoa auttavaan eli tässä tukevaksi kutsuttuun prosessijohtoon.

Vastuu voittaneen vastapuolen vastuusta ei ole mainittava ongelma, jos tahtoa on. Kuluriski saadaan pois pelistä joko poistamalla se kokonaan (asianosaiset vastaavat omista kustannuksistaan -sääntö) tai rajoittamalla kuluvastuuta (enimmäismääräinen tai taksoitettu kuluvastuu). Kuluvastuun totaalinen poistaminen tai jyrkkä rajoittaminen on kylläkin kaksiteräinen miekka. Jos vastuuta ei ole tai se jää nimelliseksi, asia muuttuu helposti niin sanotuksi negatiivisen arvon asiaksi. Siinä oikeudenkäynnin tielle ei kannata lähteä, koska asian ajaminen tulee maksamaan enemmän kuin mitä oikeudenkäynnillä pystytään voittamaan. Ihanne olisi tietenkin yksipuolinen kulusääntö. Siinä asianosainen saisi korvauksen voittaessaan mutta ei joutuisi sellaista hävitessään maksamaan.

Pienten riita-asioiden menettely sijoittuu kevennettyjen oikeudenkäyntien perheeseen. Tosin se, mitä kaikkea tällaiseen perheeseen luetaan, ei ole yksiselitteistä. Se käy ilmi jo kielenkäytöstä: kevennetty, yksinkertaistettu ja pienten asioiden oikeudenkäynti, joita kaikkia käytetään kuvaamaan samaa asiaa, eivät todellakaan ole synonyymejä. Jos ajatellaan tavoitteen (kustannusten pudottaminen) toteutumista, pahin uhka eli ylenmääräinen kuluriski heikkenee merkittävästi uudessa menettelyssä. Kuluvastuulla on suhteellisen matala enimmäismäärä, joka suojaa hävinnyttä asianosaista taloudelliselta katastrofilta. Määrä on 500/1000 euroa riippuen siitä, järjestetäänkö asiassa pääkäsittely. Enimmäismäärä riittää kattamaan asianosaisen omat kustannukset, jos tämä ajaa asiaansa itse. Sen sijaan lakimiehen käyttäminen tekee monesta ”pienestä” asiasta oikeudenkäyntikelvottoman, vaikka asia voitetaan. Enimmäismäärä kun ei yllä kattamaan lakimiehen kustannuksia. Mutta oli niin tai näin, lainsäätäjän valitsema enimmäisvastuu on varsin onnistunutta luovintaa skyllan ja kharybdiksen välillä. Oikeaa ratkaisua kun ei ole.

Enimmäismäärässä on aukkoja, jotka murentavat sen merkitystä. Ensiksikin hävinnyt asianosainen voidaan velvoittaa korvaamaan voittaneen asianosaisen erityiset kulut (OK 21:8d.1). Esimerkkinä mainitaan käännöskulut, mutta moni muukin kuluerä voi olla erityinen. Toiseksi täysimääräinen kuluvastuu tulee sovellettavaksi, jos pienenä riita-asiana vireille pantua asiaa ei lopulta voidakaan sen laadun takia käsitellä tässä menettelyssä. Asianosaisen on mahdotonta etukäteen sanoa, katsotaanko hänen asiansa tällaiseksi. Kuluriskiin vaikuttaa siis moni seikka, joihin asianosainen ei voi itse vaikuttaa; mitä erityisiä kuluja syntyy, mikä on lopullinen käsittelyformaatti ja niin edelleen.

Suomalaisen sovelluksen akilleen kantapääksi nähtävästi nousee, pystyykö maallikko todella ajamaan itse asiaansa pienten riita-asioiden menettelyssä. Tätä on syytä epäillä eikä helppoa se tule olemaan lakisystematiikan takia. Siinä lainsäätäjä on harkinnut asiaa huonosti. OK 6a luku viittaa jatkuvasti oikeudenkäymiskaaren yleisiin säännöksiin säätäen niistä enemmän tai vähemmän vaikeaselkoisia poikkeuksia. Tällainen lakisystematiikka tekee kokonaisuuden hahmottamisesta vaikeaa juristillekin: säännökset ovat tutkimukselle todellinen eldorado, koska tutkittavaa riittää. Vanhasta laista eli laista oikeudenkäynnissä asunto-oikeudessa olisikin kannattanut ottaa oppia: laki antoi yhtenäisen ja kronologisen kuvan oikeudenkäynnin etenemisestä. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että OK 6a luku yrittää antaa koherentin yleiskuvan menettelynkulusta. Luvun kielenkäyttö on auttamatonta juridista lakislangia. Jos esimerkiksi keskeiset käsitteet ”välittömästi vaikuttava” ja ”välillisesti vaikuttava” seikka askarruttavat juristia, maallikolle ne ovat täyttä hepreaa.

Lainvalmistelija sen sijaan ansaitsee tunnustuksen siitä, että tuomarin prosessinjohtovelvollisuuksia laajennetaan. Näinhän tehtiin myös asunto-oikeusprosessissa. Uudessa laissa käräjäoikeuden – itse asiassa ainokaisen tuomarin, koska käräjäoikeus toimii yksijäsenisenä – tulee tehdä asianosaiselle selkoa käsittelyn kulusta ja asian ratkaisemiselle merkityksellisistä seikoista. Tuomarin pitää myös kiinnittää huomiota siihen, että asianosaiset kykenevät tasavertaisesti ajamaan asiaansa (OK 6a:10). Pääkäsittelyssä tuomarin on tämän ohella selostettava, mistä on kysymys, tehtävä tarpeelliset kysymykset sekä huolehdittava, että asianosaiset mainitsevat ne seikat, joihin he haluavat vedota (OK 6a:15).

Kukaan ei näitä periaatteita vastusta mutta useimmat epäilevät, ovatko tällaiset vaatimukset enää realistisia. Ne ovat sitä paitsi maailmaasyleileviä ja vaatisivat konkretisointia. Miten esimerkiksi tasavertainen asianajaminen varmistetaan, kun toisella on apunaan lakimies, toisella ei. Myös itse asiaansa hoitavien maallikoiden kyky kirjalliseen ja suulliseen ilmaisuun vaihtelee. Ihmiset ovat kyvyiltään erilaisia. Toinen on sanavalmis väittelijä, toinen tuppisuu. Joku ottaa asioista selvää, joku sen totaalisesti laiminlyö – ja luottaa asiansa oikeellisuuteen. Paljon jää riippumaan siitä, millaiset ohjeet tuomioistuinvirasto saa laadituiksi ja miten tuomarit suhtautuvat maallikoiden omatoimiseen asianajamiseen.

Prosessinjohto maallikon ajaessa asiaansa vaatii tuomarilta sekä kärsivällisyyttä että ”sosiaalista” mieltä. Vakiokonsti, eli kehotus hankkia lakimies ei nyt pelasta, koska tarkoitus nimenomaan on, että asianosaiset ajavat itse asiaansa. Monissa maissa pieniä riita-asioita käsittelevätkin niihin erikoistuneet tuomarit. Ranskassa tällä asiatyypillä on jopa oma tuomioistuimensa. Tässä lähioikeudeksi kutsutussa tuomioistuimessa asioita eivät käsittele karriäärituomarit vaan sivutoimiset lakimiehet. Jos kevennettyä menettelyä johtavat yleistuomarit, pahimmillaan pienten riita-asioiden menettelystä tulee joko perusmuotoisen oikeudenkäynnin suora kopio tai hajanainen jankaamissessio, joka tuo mieleen asunto-osakeyhtiön riitaisen yhtiökokouksen.

Lain laatimista olisi auttanut suuresti se, jos tietäisimme jotain siitä, miten vastaava formaatti toimi aikaisemmissa kokeiluissa. Asunto-oikeusprosessin käytännöistä ei tiettävästi ole tutkimustietoa eikä niitä tuoda esiin tuomarimuistelmissakaan. Omalta uraltani (Lahden raastuvanoikeus 1978–80) mieleen on jäänyt lähinnä oikeudenkäynnin epämuodollisuus. En kuitenkaan muista, että muut asianosaiset kuin institutionaaliset vuokranantajat olisivat itse ajaneet asioitaan. Vuokralaisilla oli apunaan joko lakimies tai vuokralaisjärjestön edustaja. Usein vastaaja oli poissa. Istunnot pidettiin tavalliseen tapaan virka-aikana (eli klo 9–16), vaikka laki suositteli istuntojen järjestämistä virka-ajan ulkopuolella, jotta asianosaisille ei tulisi oikeudenkäynnin takia palkanmenetyksiä.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia: Kevennetyn oikeudenkäynnin ensimmäinen nousu ja aikainen tuho. Ilmestynyt 2.11.2022.
Kirjallisuutta:
Koulu, Risto : Integroitu asiantuntemus lainkäytössä – oikeudenkäynti erityistuomioistuimessa. COMI 2024.
Koulu, Risto : Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026 (Ilmestyy toukokuussa).

Asiasanat: yksinkertaistettu oikeudenkäynti, kevennetty oikeudenkäynti, oikeudenkäyntikynnys, omatoiminen asianhoito, kuluvastuu, uudistusten vastustus, verukevirasto