Tutkijan elämää – tieteellinen kritiikki

Tutkija saa urallaan läheisen tuntuman kritiikkiin: uransa alkupuolella hän sitä enimmäkseen saa, uransa loppupuolella antaa. Tämän valossa on outoa, miten vähän tieteellistä kritiikkiä on tutkittu. Oikeustieteessä se ei ole saanut oikeastaan minkäänlaista huomiota. Kritiikki rinnastuu sään vaihteluihin; niitä tulee, eikä siinä ole mitään lainalaisuuksia. Kritiikin muut genret, taiteellinen ja kirjallisuuden kritiikki, poikkeavat tässä kaavasta. Kirjallisuuden kritiikin (siihen tieteellinen kritiikki kai lähinnä rinnastuu) periaatteita mietittiin jo sata vuotta sitten. Kirjallisuuden kritiikki on saanut jopa oman kritiikkinsä (esimerkiksi Sinnemäki 2025). Tässä kritiikin kritiikissä on analysoitu pahoja ylilyöntejä, toisin sanoen tässä vainoavaksi kutsuttua kritiikkiä. Siinä tietty kirjoittaja pyritään kaikkia keinoja käyttäen vaientamaan, jopa tuhoamaan. Tieteellisen kritiikin tutkimuksessa on lähinnä analysoitu kritiikin kohteen mielenliikkeitä, miten suhtautua kovaan kritiikkiin.

Hiljaisuus osoittaa, että kritiikki ei ole suomalaisessa oikeustieteessä mainittava ongelma. Tämä johtuu tai ainakin on johtunut siitä, että tieteellistä arvostelua tulee niin vähän, vähemmän mitä kuvitellaan ja paljon vähemmän, mitä moni tutkija haluaisi. Oikeustieteen ongelma on pikemmin kritiikin vähäisyys tai pintapuolisuus. Moni tutkija haluaisi, päinvastoin mitä ajatellaan, kovaa mutta perusteltua arvostelua aikaansaannoksistaan. Kritiikin puuttuminen on omiaan luomaan tutkimuksellista omahyväisyyttä ja itsetyytyväisyyttä. Oikeuskehitys pysähtyy, ’kaikkihan on jo hyvin’. Yksi syy tähän on, että reipasta tieteellistä väittelyä vierastetaan. Ennen nuorille tutkijoille jopa opetettiin, että kritiikkiin, oli se miten tolkutonta tahansa, ei pidä vastata. Vastaaminen kun vain osoittaa, että kritiikissä on ollut perää. Tehty tutkimus ”puhuu puolestaan”. Neuvo osoittaa sinisilmäisyyttä: arvostelu jää mieleen, harva lukee kunnolla arvostelun kohteen (esim. yksittäisen tutkimuksen) ja muodostaa oman mielipiteensä. Kohtuuttoman ankaraan ja perusteiltaan horjuvaan kritiikkiin päinvastoin tulee, jos se on ollut julkista, vastata julkisesti. Myöhemmällä urallaan tutkija harvemmin katuu sitä, että tuli vastanneeksi; enimmäkseen hän pahoittelee, kun antoi kriitikolle viimeisen sanan. Oli niin tai näin, julkiset vastineet ovat tehokas keino mainostaa omaa tutkimusta ja vetää muita mukaan keskusteluun. Tieteelliseen sotaan valmis tutkija käyttää tämän lahjaksi saamansa mainostilan. Hänellähän on oikeus saada vastineensa julkaistuksi lehdessä, joka on julkaissut kriittisen arvostelun.

Oikeustieteellisen kritiikkikulttuurin ansioksi on luettava, ettei se juuri koskaan ole vainoavaa. Joitakin tällaisia esimerkkejä on tuotu esiin, esimerkiksi Zittingin väitöskirjan vastaanottoa on väitetty poikkeuksellisen kielteiseksi, vaikka siinäkään ei oltu lähellä vainoavan kritiikin tunnusmerkkejä. Itse asiassa aikalaislähteet osoittavat, että kyseessä on myytti. Zittingin väitöskirjaa kehuttiin häikäiseväksi älylliseksi suoritukseksi, mutta valitun lähestymistavan antamaa käytännön hyötyä epäiltiin. Moni nykytutkija on luultavasti samaa mieltä. Oikeustieteellinen kritiikki on, ehkä yksittäisin poikkeuksin, strategista. Arvostelu on tiede- tai tutkimuspoliittista. Arvostelija vastustaa tutkijan omaksumaa lähestymistapaa, argumentaatiota, oikeuslähteiden käyttöä ja usein myös kiistää tutkimustulosten validiteetin. Hänellä on siihen täysi eettinen ja moraalinen oikeus; jokainen saa puolustaa tieteellisiä mielipiteitään, olkoonkin että strateginen arvostelu asettuu yleensä tukemaan tutkimuksen valtavirtaa, tutkimuksen status quo’ta tai alan suuria nimiä. Inhimillistä on, että tällaiseen ’hyväänkin’ kritiikkiin helposti eksyy ad hominem -huomautuksia tai yhdentekevien pikkuvirheiden repostelua. Moni arvostelija yrittää niillä tukea muutoin ohueksi jäävää kritiikkiään. Hyvään arvosteluun ei myöskään kuulu kinastelu lainopillisista tulkinnoista, esimerkiksi miten jotain ennakkoratkaisua tai lainkohtaa tulkitaan. Niiden paikka on tutkimuksessa, ei arvostelussa.

Entä sitten missä kulkevat kritiikin rajat oikeustieteessä? Kun kohteena on yksittäinen tutkimus (esim. monografia), kaikkinainen konstruktiivinen kritiikki ei tunne rajoja. Tällaisessa kritiikissä osoitetaan, miten tutkimus olisi voitu toteuttaa paremmin sen omista lähtökohdista käsin. Kirjoittajan asiaksi jää ottaa opiksi ja muiden lukijoiden tehtäväksi arvioida, olisiko tuloksena ollut parempaa tutkimusta. Tällaiseen ’väärin sammutettu’ kritiikkiin ei yleensä kannata vastata. Yleistyviin profiiliarvioihin, jotka alkavat olla arkipäivää akateemisissa rekrytoinneissa, taas hiipii väistämättä subjektiivisuutta. On äärimmäisen vaikea sanoa, onko tutkija parantanut niin sanottua juoksuaan. Ehkä arvio siitä, onko hänen aiheenvalintansa tai tutkimusmenetelmänsä monipuolistuneet, on jotenkin verifioitavissa tai kumottavissa. Monipuolisuus on kylläkin pelottavan subjektiivinen seikka: mitä on monipuolisuus? Kaikkinaiset tulevaisuusennustukset ovat tietenkin täysin ilmassa: joku urallaan ’petraa kuin sika juoksuaan’, joku putoaa aikaisemmasta tasostaan tai aktiviteetistaan. Oli niin tai näin, tällaisiin arvosteluihin on vaikea vastata, koska ne eivät pohjimmillaan ole arvosteluja vaan mielipiteitä. Kokemus osoittaa, että monet ylimitoitetut odotukset ovat pettäneet. Huono ennuste taas usein toteuttaa itse itsensä: uudistumiskyvyttömäksi väitetty tutkija ei saa tilaisuutta todistaa potentiaaliaan. Tässä voisi viitata Mark Twainin vähemmän tunnettuun kertomukseen ”Kapteeni taivaassa” (Karisto 1979). Siinä ihmiset saavat paikkansa taivaassa sen mukaan, mihin he todellisuudessa olisivat pystyneet, jos he olisivat saaneet siihen mahdollisuuden. Historialliset suuruudet jäävät takariviin, he kun tilaisuutensa saivat.

Tieteellisen kritiikin niukasta tutkimuksesta kannattaa lukea kuvaus siitä, millaisen psykologisen prosessin kritiikki, tässä tapauksessa perusteltu, saa aikaan kohteessa. Daniel Lakens, tunnettu kokeellisen psykologi, hänet tunnetaan myös Suomessa, on kirjannut omakohtaisen reaktiosarjan blogiartikkeliinsa. Hän nimittäin vastaanotti viestin, jossa puututtiin hänen muutaman vuoden ikäiseen tutkimukseensa. Viestissä kyseenalaistettin tutkimuksen menetelmät sekä kiistettiin niillä saavutetut tulokset. Kritiikki oli siis ei-julkista ja sävyltään nähtävästi varsin neutraalia. Lakensin ensireaktio oli kuitenkin jyrkkä. Hän torjui ensin kritiikin täysin (’kritiikki on perusteetonta’), sitä seurasi kritiikin esittäjään kohdistuva kiukku (’mikä tämä tyyppi oikein kuvittelee olevansa’), seuraavassa vaiheessa hän yritti mielessään sovittaa tutkimuksensa ja kritiikin yhteen (’mitään ristiriitaa ei lopulta ole, kun tutkimukseni ymmärretään oikein’). Kun sekään ei onnistunut, iski masennus (’mikä katastrofi tämä on minulle’), lopulta hän hyväksyi, mitä oli tapahtunut (’OK, kritiikki on ansaittua, tällainen virhe ei tule toistumaan’). Lakens ei kerro prosessin viemää aikaa, mutta prosessi kaikesta päättäen vei päiviä ellei viikkoja. Blogin saamissa kommenteissa monet tutkijataustaiset tilittivät samankaltaisia kokemuksiaan, joten Lakensin omadiagnoosi osui ilmeisesti hermoon. Yllättävää on, että osa kommentoijista antoi merkitystä kritiikin sävylle, osa taas ei lainkaan.

No, se siitä. Tarinan opetus on, että perusteltuun konstruktiiviseen kritiikkiin on vain yksi vastaus: kritiikin esittäjän motiiveja ei kysellä, virheet myönnetään, ja tapaus ymmärretään hyödylliseksi kokemukseksi. Kritiikin esittäjääkin on syytä kiittää vaivannäöstä: kunnollinen kritiikki vaatii melkoista perehtymistä ja sen muotoileminen osuvaksi viestiksi taas viitseliäisyyttä. Strategiseen ja poleemiseen kritiikkiin vastaamisessa on vapaat kädet.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Richards, I.A. : Principles of literary critism. Harcount, Brace and Company 1928 (lähteenä sähköinen versio).
Sinnemäki, Anssi : Kritiikkien kritiikki. Kirjavihot 2025.
Lakens, Daniel (etunimestä on myös muoto Danïel) : “Why scientific criticism sometimes need to hurt”. Blogikirjoitus 19.9.2016.
Koulu, Risto : ”Se on vain prosessia” – prosessioikeuden tutkimuksen pitkä aalto: lainopista konfliktihallintaan. COMI 2023 (sähköinen laitos open books/helda, COMI/julkaisutoiminta)

Lehtiartikkeita:
”Kirjallista vastarintaa”. Helsingin Sanomat 1.2.2026.
Fingerporin sarjakuva. Helsingin Sanomat 22.12.2023.

Asiasanat: tieteellinen kritiikki, vastakritiikki, tiedepolitiikka, tutkimuspolitiikka, kritiikin rajat, kokeellinen psykologia, konstruktiivinen arvostelu, oikeustiede, kritiikkikulttuuri