Pienriitamenettelyn uusi tuleminen – miten käy?
Toiveet yksinkertaistetusta oikeudenkäynnistä johtivat lopulta tulokseen viime keväänä. Prosessilakiin lisättiin uusi OK 6a luku pienten riita-asioiden menettelystä. Luvun otsikko kylläkään ei vastaa luvun sisältöä. Tällä tavalla ei käsitellä kaikkia pieniä riita-asioita vaan ainoastaan pieniä huoneenvuokra-asioita. Nimitys asiaryhmän käsittelylle on myös erinomaisen kömpelö, ja se onkin oikeuskielessä korvaantunut sanalla pienriitamenettely. Kantasanasta on helppo keksiä näppäriä johdannaisia kuten pienriitaprosessi, pienriita-asia ja pienriitojen lainkäyttö. Yllätys uudistus ei ollut: tällaisesta menettelystä on keskusteltu kolme vuosikymmentä. Keskustelua ei voi sanoa kovin rakentavaksi tai edes älylliseksi. Se on ollut lähinnä jankkaamista puolesta ja vastaan.
Se johtui kylläkin siitä, että keskustelu oli harvinaisen jäsentymätöntä. Siihen tuli ryhtiä vasta vuoden 2022 arviomuistion myötä. Keskustelua nimittäin rasitti lähtökohta: pienriitaprosessista puhuttiin kertomatta, mitä muunnelmaa tarkoitetaan. Muunnelmia riittää alkaen lakimiesvapaista (muodissa ollut jargonilmaisu) ja kansanprosesseista perusmuotoisiin oikeudenkäynteihin, joissa ainoa yksinkertaisuuteen viittaava piirre on kuluvastuun rajoittaminen tai lakimiehen kelpoisuusvaatimusten lieventäminen. Epäselväksi jäi sekin, mihin asiaryhmään uutta formaattia käytettäisiin, jos sellainen lakiin joskus lisättäisiin. Vaihtoehdot, pieni asia, vähäinen asia tai kuluttaja-asia kun eivät nekään keskustelua tarkentaneet. (Kiintoisaa kylläkin kenenkään päähän ei näytä keskustelussa juolahtaneen, että pienriita-asiana käsiteltäisiinkin vain huoneenvuokra-asioita).
Yksimielisyyttä ei ollut siitäkään, tarvitaanko ylipäätään tällaista uusluomusta. Voitiin ja voidaan jonkinlaisella oikeutuksella väittää, että perusmuotoinen oikeudenkäynti on vähällä vaivalla ja tapauskohtaisesti sovitettavissa pienriitaprosessia ulkonaisesti vastaavaksi. Tässä olikin hieman perää, jos ajatellaan pelkkää menettelynkulkua. Tuomioistuimella on yleisen prosessilain mukaan oikeus/velvollisuus vahvaan prosessinjohtoon, ja käsittelystä voitiin aina jättää pois suullisen valmistelun istunto. Nämähän ovat pienriitaprosessin tunnusmerkkejä. Väitteessä kuitenkin – mukavasti – unohdetaan, että kuluvastuu säilyi kuitenkin OK 21 luvun mukaisena eli täysimääräisenä hävinnyt maksaa -vastuuna. Sitä ei voida poistaa. Tällaisilla joustoilla menettelyä ei sitä paitsi saada muutetuksi maallikkolähtöiseksi. Asianajaminen ”yksinkertaistetussa” perusformaatissa vaatisi juridista osaamista. Kuluvastuuta ehkä voitaisiin lieventää OK 21 luvun hienosäädöllä. Siitä innostunut voi kylläkin pähkäillä, millä säännöksellä siihen päästäisiin. Kaikkinaiset enimmäismäärät kuluvastuulle kun ovat OK 21 luvun peruslogiikan vastaisia. Muutoinkin OK 21 on sekava kokoelma erilaisia sääntöjä; kuluvastuun ja sen määrän ennakointi on käytännössä mahdotonta jopa silloin, kun todennäköinen voittaja tiedetään.
Kaikesta huolimatta on tunnustettava, että vuoden 2026 uudistus toi välttämättömän täydennyksen formaattiarsenaaliin. Tunnustaminen on kuitenkin vasta ensi askel, pienriitaprosesseja kun on niin monenlaisia. Joskus lienee ajateltu, että olisi olemassa ihanteellinen prototyyppi, pienriitaprosessien passepartout tai oikeammin standardimalli. Tästä epärealistisesti haaveesta on luovuttu. Lainsäätäjällä (ja oikeuspoliitikolla) on paljon liikkumavaraa: onko menettely lakimieslähtöinen vai maallikkolähtöinen, onko pääasiallinen käsittelytapa suullinen vai kirjallinen, korvataanko kustannuksia vai ei, onko prosessi sovintohakuinen vai päätöshakuinen. Tätä liikkumavaraa suomalainen lainsäätäjä todella käytti. Vuoden 2026 uudistus tuo tässä mieleen armeijan aikaiset pataljoonakeitot, joita kukaan armeijan käynyt ei muistele hyvällä. Keitossa oli mukana kaikki, mistä tähteitä löytyi keittiön perjantaisiivouksessa. Sekalaisuus ei ehkä haittaa vuoden 2026 uudistuksen soveltamisalalla. Asiaryhmä on pieni – eikä edes kovin tärkeä. Jos tai kun soveltamisala laajenee, valintoja on syytä harkita.
Kohtalonkysymykseksi nousee, pystyykö maallikko ajamaan yksin asiaansa pienriitaprosessissa. Siihen tietenkin vaikuttaa asianosaisasema: kantajalta vaaditaan enemmän osaamista kuin vastaajalta. Ennuste ei ole hyvä. Laki ei edes anna kunnollista yleiskuvaa pienriitaprosessista. Laki oikeudenkäynnistä asunto-oikeudessa oli tässä suhteessa verrattomasti informatiivisempi: sen luettuaan maallikko suurin piirtein ymmärsi, millainen menettely hänellä oli edessään. Vuoden 2026 uudistus on sitä paitsi monimutkaisempi. Siinä on kirjallinen ja joskus suullinenkin valmistelu, joita asunto-oikeusprosessissa ei ollut. Voi kuitenkin olla, että asiaansa paneutuva maallikko vastoin odotuksia kykenee, tekoälyyn ja oppaisiin turvautumalla, ajamaan tehokkaasti asiaansa. Toivottavasti näin käy. Omatoiminen asianajaminen ei saa olla performatiivista osallistumista ja asian häviämistä. Asunto-oikeuksien ajalta tiedetään, että taitava ja maallikoiden osallistumiseen tottunut puheenjohtaja sai asunto-oikeusprosessin toimimaan, huono tai välinpitämätön sai aikaan hajanaisen kiistelyn, jota ei oikein voi käsittelyksi kutsua. Vastaavia näkee riitaisissa taloyhtiön yhtiökokouksissa, jos joku haluaa tehdä havaintoja.
Voi olla, että pienriitaprosessi käytännössä muuttuu lakimiesvetoiseksi. Tosin lainsäätäjä on matalalla kuluvastuun enimmäismäärällä yrittänyt pitää huolen siitä, että lakimiehen palkkaaminen ei kannata. Osa kustannuksista kun jää tällöin asianosaisen maksettavaksi, vaikka hän asian voittaisikin. Ilmiötä kutsutaan tutkimuksessa korvausaukoksi (engl.: recovery gap). Enimmäismäärä täyttyy nopeasti, itse asiassa lakimiehen parilla kolmella työtunnilla. Enimmäismääräinen kuluvastuu tuntuu näin oivalliselta ratkaisulta. Huomaamatta kuitenkin jää, että säännös rankaisee asianosaisena olevaa yksityishenkilöä: hänen ei todellakaan kannata palkata itselleen lakimiestä, vaikka siihen on mahdollisuus. Sen sijaan institutionaalinen asianosainen, käytännössä suuri vuokranantaja ja tulevaisuudessa ehkä perimistoimisto, käyttää asian ajamiseen palveluksessaan olevaa lakimiestä. Asianajaminen on lakimiehen toimenkuvaa, eikä se muodosta erikseen maksettavaa toimeksiantoa. Lakimiehen palkka on asianosaiselle kiinteä kustannuserä, eikä se riipu yksittäisen asian hoitamisesta.
Yksityinen kansalainen ei saa lakimiesapua, ellei hän kykene sitä itse kustantamaan. Julkinen oikeusapu ei pääsääntöisesti kata avustamista pienriita-asiassa. Maallikko ei toisin sanoen saa lakimiesapua pienriita-asiassa, vaikka vastapuolella olisi lakimies asiaa ajamassa. (Neuvontaa asianosainen saa, mutta neuvonnan hyöty vireillä olevaan oikeudenkäyntiin lienee vähäinen. Vaikka asianosainen ehkä saa oikeat neuvot, hän ei pysty yksin toimien niitä toteuttamaan.) Tavallinen oikeusturvavakuutus, jollainen kai kaikilla nykyisin on kotivakuutuksen lisäetuna, ei ole yhtä äkkijyrkkä. Vakuutusehtojen mukaan kustannuksia ei korvata vakuutuksesta, jos asialla on vakuutetulle vähäinen merkitys. Pienriitaprosessi sellaisenaan ei ole ratkaiseva: se ei tee asiasta vähämerkityksellistä. Esimerkiksi häätö ei kai voi sellainen ollakaan. Huoneenvuokra-asiat eivät muutoinkaan, korkean enimmäismäärän takia, aina kuulu rajoituksen piiriin. Geneerisessä pienriita-asiassa rajoitus sen sijaan toden teolla puree. Valtaosa geneerisistä asioista nimittäin tulee olemaan kuluttaja-asioita. Niissä vaatimukset ovat pieniä, yleensä muutama sata euroa, joten asialla on vähän merkitystä. Jos kansalainen saa jostain lakimiesapua, sitä antaa ystävä- tai sukulaispiiriin kuuluva lakimies. Tämä avustaa korvausta vaatimatta. Monissa maissa tällaiset oikeusturvan aukot täytetäänkin luottamalla pro bono -apuun eli hyväntekeväisyyteen. Suomessa sitä ei ole tarjolla. Kansalaisten avustaminen ilmaiseksi oikeudenkäynneissä ei sisälly hyväntekeväisyyteen. Apu on enintään niin sanottujen hyvien neuvojen antamista oikeusasioissa. Neuvokin on useimmiten kehotus hakea jostain lakimies asiaa hoitamaan.
Tyypillinen asetelma pienriitaprosessissa tulee olemaan kansalainen itse asiaansa ajamassa, vastapuolena toistuvaisasianosainen, jota edustaa hänen pysyvä lakimiehensä. Kansalainen vastaan kansalainen on tuskin tavallinen näky pienriita-asiassa, vaikka konsepti alun perin tukeutui tähän oletukseen. Lopputulos on kaukana ajatuksesta, jonka mukaan asiaosaiset olisivat tasavertaisia. Merkille pantu lakimiesavun tarve on lisäksi yksi peruste siirtää pienriita-asia perusmuotoiseen oikeudenkäyntiin. Se ei auta vaan pelkästään pahentaa asiaa. Nyt asiaansa hoitavalla maallikolla on niskoillaan täysimääräisen kuluvastuun tuova perusmuotoinen oikeudenkäynti – jossa hän tarvitsee lakimiesapua ja entistä kipeämmin. Kuluvastuun enimmäismäärä toisin sanoen suosii sellaisia toistuvaisasianosaisia, joilla on palveluksessaan lakimies. Tämä house lawyer -tilanne on immuuni sille taloudelliselle rationaliteetille, jolla lainsäätäjä yrittää pitää lakimiehet poissa pienriitojen lainkäytöstä.
Risto Koulu
Aikaisempia blogiuutisia:
Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely. Ilmestynyt 30.5.2026.
Kevennetyn oikeudenkäynnin ensimmäinen nousu ja aikainen tuho. Ilmestynyt 2.11.2022. (Myös teoksessa: Valitut uutiset 2017-2022. Toinen painos. COMI 2022. Ladattavissa Helda/open books.)
Kirjallisuutta:
Koulu, Risto : Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026.
Linna, Tuula : Siviiliprosessin lajien evoluutio – vieläkö puuttuu jotakin? Teoksessa: Sata vuotta prosessioikeutta. COMI 2021.
