Proaktiivista ja reaktiivista tutkimusta

Nykyisin oikeustieteenkin tutkimusta tehdään paljon tutkimusryhmissä, vaikka oikeustieteen tutkimus on perinteisesti ollut yksilölaji. Tutkimusryhmässä on yleensä 3–5 tutkijaa saman aiheen kimpussa. Tutkimusryhmiä on toki nähty ennenkin, mutta niissä kaikilla oli omat vastuunalueensa. Tutkijat kirjoittivat siltä istumalta tutkimuksen muilta kyselemättä, usein tutkimusryhmässä ei vaivauduttu tai ehditty perehtymään toisten ryhmäläisten kirjoituksiin. Aina ryhmän jäsenet eivät edes pitäneet yhteyttä. Kun tulokset julkaistiin, tutkimusryhmän tutkimus oli erillistutkimusten nippu, ehkä samoissa kansissa. Kehittyneemmässä tutkimusryhmässä kirjoitetaan vain yhtä tekstiä, toisin sanoen vastuualueita ei ole jaettu, joten jokainen ryhmän jäsen antaa yhteistekstiin kontribuutionsa. Tekstiä kirjoitetaan siis yhdessä. Tässä työskentelytavassa ryhmän jäsenet jakautuvat luontaisesti kahteen kategoriaan, proaktiivisiin ja reaktiivisiin. Ensimmäiset tuottavat (eli hienommin generoivat sitä) uutta tekstiä, jälkimmäiset tekevät siihen lisäyksiä, korjauksia ja muutoksia (eli täydentävät olemassa olevaa).

Hyvin toimivassa tutkimusryhmässä on proaktiivisuutta ja reaktiivisuutta oikeassa suhteessa. Tällöin tekstiä syntyy, ja jälki on laadukasta. Jos suhde ei ole oikea, tutkimusryhmä toimii heikosti. Jos kaikki ovat reaktiivisia kirjoittajia, valmista ei meinaa millään syntyä: tutkijaslangin mukaan tutkimus ”nyhjää”. Kauhuskenaariossa reaktiiviseen työskentelyyn tottunut ryhmä ei saa aikaan julkaisukelpoista jälkeä, mistä rahoittajatahot nostavat melkoisen äläkän. Jos taas kaikki ryhmäläiset ovat proaktiivisia kirjoittajia, esitys harhailee miten sattuu, alkuperäinen aihe unohtuu, eikä työn jälkeen ole luottamista. Esimerkkejä proaktiivisesta kirjoittamisesta löytää myös lainvalmistelusta. Oikeuslaitoksen kehittämiskomitean mietinnöstä (KM 2003:3) huomaa, että joukosta ovat puuttuneet reaktiiviset kirjoittajat, toisin sanoen kaikki tekstiä tuottaneet ovat olleet proaktiivisia. Mietintö on iloista kirjoittelua vähän kaikesta oikeuslaitokseen liittyvästä, kiinnostavaa luettavaa mietintö kylläkin on. Vuoden 1993 alioikeusuudistuksen valmisteluaineisto taas näyttää, oltiin sen sisällöstä mitä mieltä tahansa, millaista jälkeä syntyy, kun proaktiivisia ja reaktiivisia kirjoittajia on kirjoittajakunnassa ollut sopivassa suhteessa.

On helppo huomata, että jako proaktiiviseen ja reaktiiviseen kirjoittamiseen sopii myös yksilöllisiin tutkijaprofiileihin. Reaktiivinen tutkija tarttuu aiheisiin, joista on runsaasti aikaisempaa tutkimusta ja oikeuskäytäntöä. Hän toivoo, usein siinä erehtyen, saavansa kuoliaaksi tutkituksi aiheesta tiristetyksi jotain uutta sanottavaa. Muutama vuosikymmen sitten ”hyväksi” tutkimukseksi katsottiinkin suoritus, jossa päädyttiin siihen, että vanhojen mestareiden tutkimustulokset olivat, oikein ymmärrettyinä, edelleen päteviä. Reaktiivinen tutkimus voi tietenkin tuottaa uraauurtavia tuloksia vanhasta aiheesta, mutta kovin tavallista se ei ole. Prosessioikeudessa reaktiivisen tutkimuksen lempiaiheita olivatkin oikeusvoiman kaltaiset iki-instituutiot, siviiliprosessin sekalaiset funktiot sekä oikeastaan koko todistusoikeuden nimellä tunnettu kokonaisuus. Prosessioikeuden kaltaisella oikeudenalalla, joka sitoutuu traditioon, reaktiivinen tutkimus on ollut valtavirtaa. Tämä tuskin yllättää ketään. Joku ehkä sanoo, että niinhän se on kaikilla oikeudenaloilla, mutta siihen ei tässä puututa.

Proaktiivinen tutkija lähtee uusille alueille eli sinne, missä nimenomaan ei kukaan ole vielä vieraillut. Hän lähtee merelle etsimään vielä kartoittamattomia mantereita. Merelle lähtemiseen avautuu tilaisuus, kun lainsäätäjä saa luoduksi kokonaan uuden terra incognita -alueen, oikeustieteen valkoisen läikän. Vuoden 1993 suuruudistus lienee tästä paras esimerkki: se oli yhtäältä uusi alue, toisaalta se makuloi paljolti vanhan tutkimuksen käyttökelpoisuuden. Prosessioikeudessa 1990-luvun loppuvuodet olivatkin proaktiivisen tutkimuksen kulta-aikaa. Yksikään prosessioikeuden tutkija ei pystynyt vastustamaan ulapan kutsua. Kaikki tekivät innolla proaktiivista tutkimusta, reaktiiviseen tutkimukseen kenelläkään ei ollut aikaa eikä ainakaan kiinnostusta. Sellaista tekevää olisi luultavasti moitittu siitä, että hän ei seurannut aikaansa eli ”nopeaa ajan rientoa”. Tätä kadonnutta aikaa ei kuitenkaan kannata murehtia eikä kadehtia. Vanhat hyvät ajat proaktiiviselle tutkijalle kun ovat palaamassa toisissa muodoissa. Vuoden 2026 uudistus eli niin sanottu pienriitamenettely avaa, kunhan sen soveltamisala laajenee, mahdollisuudet vastaavaan tutkimusmatkailuun. Joku ehkä happamasti huomauttaa, että mahdollisuus on varsin vaatimaton vuoteen 1993 verrattuna. Soveltamisalan laajennuskin on vain oikeuspoliittinen toive. Nykyiseen pienten vuokra-asioiden menettelyyn ei kannata kummoisia tutkimusresursseja uhrata.

Uudistusta vähättelevä rauhoittuu, kun tai jos hän huomaa paljon laajemman mantereen jo häämöttävän horisontissa ja odottavan rohkeita löytöretkeilijöitä. Mantereella tarkoitetaan digitalisoitua ja AI-tuettua oikeudenkäyntiä eli niin sanottua sähköistä oikeudenkäyntiä ja sen esiversiota, sähköistä asiointia. Kumpikin sanapari on tosin surkea ilmaus näin suurille ilmiöille. Oikeudellinen digitalisaatio alkaa muuttua Suomessakin teoreettisesta scifi-kuvitelmasta käytännön todellisuudeksi – mihin tutkijat ja lakimieskunta ovat toistaiseksi valmistautumattomia. Realistinen tutkija pikemmin pelkää, että näin valtaisaa mannerta ei, toisin kuin aikanaan uutta alioikeusmenettelyä, yhden tutkijapolven voimin kartoiteta. Luultavasti vielä 2100-luvun prosessioikeuden tutkijat kirjoittelevat aiheesta. He myös näkevät, missä määrin prosessioikeuden nykyiset instituutiot, kysymyksenasettelut, tutkimusmenetelmät tai argumentaatiolinjat toimivat uudessa maailmassa. Muutos on oikeustieteen kuvitteellisella richterin asteikolla (tällaista asteikkoa ei tietenkään ole) luultavasti luokkaa 9, vuoden 1993 vallankumoukselliseksi mainostettu uudistus putoaa ehkä luokkaan 5, vuoden 2026 pienriitauudistus on jo luokan 3 pienoista maanpinnan värähtelyä.

No, se siitä. Vanhojen tutkimuskausien luonnehdinta johtaa tavallisesti kiistelyyn, tutkimuksen tulevaisuuden ennustaminen taas enimmäkseen epäonnistuu. Kokenut tutkija varookin ennusteita, joille tulevat tutkijapolvet pääsevät naureskelemaan. Sen sijaan on riskitöntä veikata, että alkuinnostuksen ohimentyä osa prosessioikeuden tutkijoista tulee tekemään proaktiivista, osa reaktiivista tutkimusta ja parhaat molempia. Pitkällä tähtäimellä liiallisesta proaktiivisuudesta on turha varotella. Pieniä piikkejä lukuun ottamatta prosessioikeuden tutkimus on ollut aina huomattavan reaktiivista. (Digitalisoituva oikeudenkäynti voi tuoda tähän pitkäkestoisen proaktiivisen tutkimuksen painotuksen). Ihanne toki on tässäkin monialainen tutkija: proaktiivisten ja reaktiivisten lähestymistapojen soisi mielellään yhtyvän niin tutkimusryhmien kollektiivisessa työssä kuin yksittäisissä tutkijoissakin.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Frände, Dan ym.: Sata vuotta prosessioikeutta. COMI 2021. Ladattavissa Helda/open books, COMI/julkaisutoiminta.

Elbow, Peter: Writing With Power. New Edition. Oxford University Press 1998.

Asiasanat: prosessioikeuden tutkimus, tutkimuksen lähestymistavat, lainvalmistelu, alioikeusuudistus, pienriitamenettely, oikeuden digitalisaatio