Pienriitamenettelyn laajentaminen – mihin ja milloin?

Oikeuspolitiikkaan ja tutkimukseen on syntynyt harvinainen konsensus: uuden pienriitamenettelyn (OK 6a luku) soveltamisalaa on pikaisesti laajennettava. Muutoin koko menettelystä tulee reliikki, toisin sanoen osoitus epäonnistuneesta lainvalmistelusta, jollainen pahamaineinen ryhmäkanne oli ja on. Nykyisen pienriitamenettelyn soveltamisala käsittää vain huoneenvuokra-asiat, ja se on kaikkien mielestä liian kapea. Voidaan perustellusti kysyä, kaipaako näin pieni asiaryhmä – ehkä 100-200 asiaa vuodessa – todella ikiomaa prosessiformaattia. Kysely ei ole pelkkää näsäviisautta: parikymmentä vuotta aikaisemmin nimittäin katsottiin, ettei sellaista tähän asiaryhmään tarvittu. Laki oikeudenkäynnistä asunto-oikeuksissa kumottiin vähin äänin. Asunto-oikeusprosessit katosivat tuomioistuimista ja oppikirjoista. Vaikka prosessilaeille ovat ominaisia äkkinäiset käänteet trendejä seuraten, näin nopeat mielenmuutokset hämmästyttävät.

Laajentaminen tuntuu olevan vain ajan kysymys. Sitä ennen olisi kuitenkin mietittävä yhtäältä, mihin asiaryhmiin pienriitamenettely laajennetaan ja milloin laajennus tehdään. Jos kysytään, mihin pienriitamenettelyn soveltamisala ulotetaan, ensiaskel ei vaadi kummoista pohdintaa. Kaikki asumiseen liittyvät riidat tuotaisiin siinä menettelyn soveltamisalaan. Totta on, että suppeakin laajennus toisi pienriitamenettelyyn varsin erilaisia asioita. Liikehuoneistoihin liittyvät riita-asiat toki ovat lähellä vastaavia huoneenvuokrariitoja, mutta samaa ei voida sanoa muista asumiseen liittyvistä kiistoista kuten huoneiston haltuunotosta asunto-osakeyhtiössä taikka sekalaisista asumis- ja käyttöoikeusriidoista. Jälkimmäisiä syntyy etenkin yhteisomistuksen sivutuotteena, ja ne lienevät tuttuja jokaiselle. Lohdutukseksi voi sanoa, että tällaisia muita asumisriita-asioita ei varmasti ole paljon, määrä jäänee pessimistinkin mielestä muutamaan kymmeneen.

Seuraava askel on uskaliaampi: on pidetty selvänä, että kuluttaja-asiat eli kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan väliset erimielisyydet jos mitkä ovat tyypillisiä pienriita-asioita. Ne ilman muuta kuuluisivat pienriitamenettelyssä käsiteltäviksi. Kuluttaja-asioiden erityismuoto ovat vielä vakuutusasiat, jotka nykyisin saavat osakseen lautakuntakäsittelyn. Niissä pienriitamenettely olisi erityisen aiheellinen, koska tuomioistuimissa ne ovat todella harvinaisia. Keskiverto vakuutuksenottaja ei rohkene niihin lähteä. Merkittävää laajennusta on syytä harkita, niin itsestään selvältä kuin se näyttääkin. On pelättävissä, että laajennus toisi tuomioistuimiin suuren määrän pienriita-asioita. Se ei tietenkään olisi ongelma, jos uudet asiat vain korvaisivat perusmuotoisina oikeudenkäynteinä nykyisin hoidettavia asioita, toisin sanoen riita-asiat muuttuisivat käsitteellisesti pienriita-asioiksi. Muissa pohjoismaissa tällaiset asiat edustavat kolmannesta tai jopa puolta kaikista riita-asioista. Pelkäksi rekisteritekniikaksi ja tilastoinnin tarkentamiseksi tämä ei jää. Realisti myöntää jonkinlaisen työmäärän kasvun. Kasvu johtuu tuomioistuinten lisääntyneistä velvollisuuksista. Pienriita-asiassa prosessinjohto on tavallista vaativampaa, ja enemmän opastusta tarvitaan jo asian vireille saamiseen. Samalla asenteiden tuomioistuimissa kylläkin on muututtava. Tuomioistuinten henkilökunta suhtautuu tunnetusti varsin ynseästi neuvoja aneleviin maallikoihin, ’ei niitä neuvomaan voi ruveta’. Maallikot tarvitsevat joka vaiheessa enemmän apua kuin tottuneet oikeudenkäyntilakimiehet, jotka hoitavat perusmuotoisia oikeudenkäyntejä. Optimisti kuitenkin uskoo, että tuomioistuimet selviytyvät nykyisilläkin voimavaroillaan vähäisestä lisätyöstä.

Sananlaskun mukaiseen pimeään astutaan kuitenkin, jos tuomioistuimiin saapuisi pienriita-asioina runsaasti sellaisia asioita, joita sinne ei muutoin päätyisi. Tällöin asiamäärä tuomioistuimissa absoluuttisesti hyppää ennätyskorkeuksiin. Nykyisin luultavasti 99 prosenttia kuluttaja-asioista jää lautakuntakäsittelyn, sovittelun ja hampaidenkiristelyn varaan. Yksikään täysjärkinen kuluttaja ei ota muutaman sadan euron takia täysimittaisen oikeudenkäynnin riskiä. Totaalihäviö olisi taloudellinen katastrofi. Pienriitamenettely poistaa pahimman riskin: hävinneen asianosaisen kuluvastuulla on enimmäismäärä. Jos kuluttaja itse hoitaa asiaansa, hänelle ei juuri kerry omia kustannuksia. Tämä voi rohkaista oikeudenkäynteihin. Kukaan ei tietenkään vastusta sitä, että kuluttajan aiheelliset vaatimukset päätyvät tuomioistuimiin. Kuluvastuun tosiasiallinen vähäisyys voi kuitenkin saada aikaan mediassa esillä olleen kverulointi-ilmiön, toisin sanoen kiusaa tekevät tai olemattomia korvauksia hakevat kuluttajat. Ilmiö esiintyy hallintolainkäytössä. Viranomainen ehkä ottaa turhat oikeudenkäynnit filosofisesti virkaan kuuluvina, mutta yrityksille ne ovat vakavampi juttu.

Yksikään yritys ei halua päästä juttulistojen koristeeksi, se tuo huonoa julkisuutta ja on joka tapauksessa ”huonoa bisnestä”. Oli niin tai näin, soveltamisalan mittava laajennus luultavasti vaatii tuomioistuinten rahoituksen lisäämistä. Vaikka siihen tarvitaan SOTE-rahoitukseen suhteutettuna pikkusummia, valtiovarainministeriö varmasti tulee suhtautumaan toiveisiin lisärahoituksesta kielteisesti.

Toinen kysymys kuului, missä tahdissa soveltamisalan laajennuksia tulisi toteuttaa. Vaihtoehtoja on kaksi: asteittainen laajennus tai kertalaajennus, ”iso rysäys”. Prosessilaissa on totuttu jälkimmäisiin eli isoihin rysäyksiin, esimerkkinä vuoden 1993 uudistus. Jälki on ollut sen mukaista. Realisti suosittelee harkintaa ajoittamiseen. Pienriitamenettelyn laajentaminen kaikkiin pienen intressin asioihin tuo pahimman tapauksen skenaariossa tuomioistuimiin valtaisan määrän asioita, osa sellaisia, joita tuomioistuimet eivät ole tottuneet käsittelemään. Seurauksena ovat vertaansa vailla olevat jutturuuhkat ja pitkittyvät käsittelyajat, joista valiteltu nykytila antaa enintään esimakua. Sitä paitsi kannattaisi testata nykyistä pienriitakonseptia asteittain erilaisissa asiatyypeissä: miten se toimii käytännössä? Paperillahan se näyttää ensi silmäyksellä vähintään mukiinmenevältä. Lain tarkkaan lukenut kuitenkin huomaa, että laki jättää uuden pienriitaprosessin varsin hahmottomaksi. Olisi hyvä katsoa aluksi, millaisen sovelluksen – eli muodon – se tuomioistuimissa saa. Samalla nähtäisiin laajennusten vaikutus asiamääriin. Voi olla, että pienriitamenettely ei kylvä riitoja, se ei houkuttele siinä määrin, mitä kuvitellaan. Samalla paljastuisi kohtalonkysymys, tuoko uudistus tuomioistuimiin absoluuttisesti uusia asioita eli sellaisia asioita, joita vanhassa maailmassa ei ollut tapana tuoda tuomioistuimiin.

Jopa vannoutunut access to justice -tutkija (jollaiseksi tunnustaudun) kannattaa varovaisuutta. Se tarkoittaa soveltamisalan asteittaista laajentamista, muutaman vuoden välein. Totta on, että sillä on haittansa, niistä yksi on oikeudenhakijoiden yhdenvertaisuus. Lainkäytön järjestelmällä on kuitenkin edessään sellaisia myllerryksiä, ettei siihen ole aihetta syytää lisää sytykkeitä. Siitä, miten nykyinen OK 6a luvun konsepti kestää käytännön testin, on saatava käyttäjäkokemuksia. Niitä on koottava sekä tuomareilta että asianosaisilta. Perinteisestihän kokemuksiaan ovat päässeet kertomaan vain tuomioistuinten edustajat. Aineistoa on myös analysoitava eikä vain ihmetellen esiteltävä. Etenkin omaksuttu konsepti omatoimisesta asianajamisesta epäilyttää perinteistä prosessioikeuden tutkijaa. Se rakentuu ylioptimistisille odotuksille. Suomalainen pienriitakonsepti on, Ruotsin mallin mukaan, ”yksinkertaistettu perusprosessi”. Toisin sanoen se ei ole aito itsenäinen pienriitamenettely, vaikka sitä on ryhdytty sellaiseksi kutsumaan. Jos kerran maallikko ei yhteisesti jaetun näkemyksen mukaan kykene toimimaan perusmuotoisessa oikeudenkäynnissä, voimmeko luottaa siihen, että hän sellaiseen kykenee hieman yksinkertaistetussa versiossa? Tämän vain aika näyttää. Valistunut arvaukseni on, että osa kykenee, osa ei. Paljon riippuu tuomioistuimista itsestään.

Voi olla, että pienriitamenettelystä tulee samalla tavalla lakimiesvetoinen kuin perusmuotoisesta oikeudenkäynnistä. Se lienee tuomioistuimia miellyttävää kehitystä, mikä on vaaran merkki. Tuomioistuimet kun voivat, ehkä sitä itsekään huomaamatta, käynnistää tällaisen kehityksen ja pitää sitä käynnissä. Siihen on ainakin melkoinen kiusaus. Asian käsittelyhän sujuu sitä helpommin, kun asianosaisilla on lakimiehet. Itse asiaansa ajava maallikko on aina ollut tuomioistuimelle kauhistus. No, se siitä, eipä maalata pirua seinälle, ennen kuin se sinne ilmestyy. Kaikki ei kaadu, vaikka niin kävisikin. Kehitys eli lakimiehistyminen ei sinänsä estä kannattamasta pienriitamenettelyä ja vaatimasta sen maksimaalista laajentamista. Jäähän pienriitamenettelyn vahvuudeksi kuluvastuun enimmäismääräisyys. Tosin pienriitamenettelyn ideaali ei täysin toteudu. Laskevan oikeudenkäyntikynnyksen hintana kun on, että voittaneen asianosaisen lakimieskustannukset jäävät osaksi ja ehkä valtaosaksi hänen maksettavikseen. Kulukatto nimittäin ylittyy lähes aina. On vaikea keksiä asiaa, josta kaupallinen lakimies ei laskuttaisi enemmän kuin korvattaviksi hyväksytyt 500 tai 1000 euroa!

Ja jos lakimiehen avusta tulee käytännön välttämättömyys, pienriitamenettelyn potentiaalisiksi käyttäjiksi jäävät ainoastaan ne asianosaiset, jotka saavat julkista oikeusapua tai löytävät jostain itselleen ilmaisen lakimiehen. Perhe- ja tuttavapiirissä sellainen onnekkailla joskus on, muiden on pakko hakea pro bono -apua antavaa lakimiestä. He taas ovat Suomessa, toisin kuin eräissä muissa Euroopan maissa, harvassa, vaikka joillakin suurilla asianajotoimistoilla on tällaista toimintaa. Pro bono -toimintaan ei saa vedota puolustukseksi, jos oikeussuojaan jää prosessilaissa pahoja aukkoja. Se ei oikeuta anteeksiantoon laiminlyönneistä.

Niistä asianosaisista, jotka kykenevät kustantamaan itse lakimiehensä, access to justice -tutkija ei perinteisesti huolta kanna. Ongelmahan ovat ne oikeutta kaipaavat, jotka eivät siihen pysty.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia: Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely. Ilmestynyt 30.5.2026

Kirjallisuutta:
Koulu, Risto: Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026. Ladattavissa Helda/open books, COMI/julkaisutoiminta.

Jensen, Christina: Småkravsprocessen. Funkssjoner og virkemidler. Gyldendal 2021.

Asiasanat: pienriitamenettely, asiamäärät, tuomioistuinten työmäärä, tuomioistuinten rahoitus, julkinen oikeusapu, prosessinjohto, asianosaisten neuvonta, oikeuksiin pääsy, huoneenvuokrariidat, asunto-oikeusasiat