Missä ovat parhaat vuotemme?

Jokainen oikeustieteen tutkija varmasti miettii jossain uransa vaiheessa, milloin hän on tai oli tutkimuksessa parhaimmillaan, toisin sanoen milloin hän teki parasta tutkimusta, johon ikinä pystyi. Myös työelämän tutkimus tunnistaa parhaiden vuosien ongelman. Tämän tutkimuksen tulokset kylläkin ovat oikeustieteenkin tutkimusta ajatellen masentavat. Niin sanottu ammatillinen alamäki (professional decline) alkaa loivana heti 50 ikävuoden jälkeen. Alamäki nopeutuu sen jälkeen. Parhaat suoritukset tehdään viimeistään tuossa iässä. Mikä masentavinta, mitä enemmän älyllistä kapasiteettia työ on vaatinut, sitä aikaisemmin alamäki alkaa (Helsingin Sanomat 20.9.2025: Miten estää ”ammatillinen alamäki”?). Tässä suhteessa tieteellistä työtä tekevät, oli tieteenala mikä tahansa, näyttävät olevan suurimmassa vaarassa. Tutkimus on vaativaa eikä sen henkistä kuormittavuutta ole kiistäminen: sen tietää jokainen eläkeiän saavuttanut.

Oikeustieteen vanheneva professori haluaisi olla eri mieltä. Hän on omasta mielestään sitä parempi, mitä enemmän ikää on karttunut. Moni tutkija katsookin, että pakollinen eläkeikä (68 vuotta) on selvää ikärasismia ja että se vie tiedeyhteisöltä parhaiden vuosien panoksen. Kysymyksellä parhaista tutkimusvuosista on merkitystä työyhteisölle; se ei ole pelkkä henkilökohtainen kehityskulku. Tieto parhaista tutkimusvuosista panee  esimerkiksi kysymään, mikä olisi tutkimusyksikön optimaalinen ikärakenne ja missä määrin siitä poiketaan. Vastaus myös kertoo tai kertoisi, millaista tuloksellisuutta – kyynisemmin tieteellistä tuotantoa – yksikön nykyisellä ikärakenteella on odotettavissa. Ja jos osaamme sanoa, mihin parhaat vuodet keskimäärin sijoittuvat, näinä kultaisina vuosina tutkimuksen edellytyksiä voitaisiin parantaa, esimerkiksi kohdistamalla siihen tutkimuskaudet (joita ei ole ikänä oikeustieteellisessä tiedekunnassa nähty) ja sapattivuodet (jotka lienevät moderneissa yliopistossa myytti). Johdonmukainen henkilöstöpolitiikka sekin lienee monissa akateemisissa yhteisöissä samanlainen myytti. 

No, kun emme tiedä, kysytäänpä, mitä mieltä tekoäly (ChatGPTPlus) on parhaista tutkimusvuosista keskivertoisessa oikeustieteen tutkimuksessa. Otsikon kysymys tuotti seuraavan vastauksen: 

Tuo on hyvä ja kiinnostava kysymys – se koskee laajempaa akateemista “ikärakennetta” ja uradynamiikkaa. Suomessa (ja myös kansainvälisesti) oikeustieteen julkaisukulttuuri eroaa esimerkiksi luonnontieteistä: julkaisut ovat usein monografioita (väitöskirja, erillisteokset, kommentaarit, oppikirjat) ja pitkällisen ajattelun tulosta, eivät nopeaa artikkelituotantoa.

Yleisiä piirteitä suomalaisessa oikeustieteessä:

• Väitöskirja: useimmiten valmistuu noin 30–40 ikävuoden iässä. Se on ensimmäinen suuri julkaisu.
• Varhaiset artikkelit: ilmestyvät usein jo 25–35-vuotiaana (graduun liittyen, väitöskirjan osajulkaisuina tai konferenssiesitelminä).
• Merkittävät monografiat ja oppikirjat: monilla sijoittuvat 40–55 vuoden ikään, kun tutkijalla on kertynyt laajempi kokonaisnäkemys.
• Kommentaariteokset ja oikeudenalojen “klassikot”: usein julkaistaan 50–65-vuotiaana, eli uran keskivaiheilla tai seniorivuosina.
• Kootut teokset, juhlakirja-artikkelit ja systematisoinnit: yleensä 60 ikävuoden jälkeen.

Ero luonnontieteisiin: luonnontieteissä huippututkimus ja suurimmat läpimurrot tapahtuvat usein 25–40 ikävuoden välillä. Oikeustieteessä “parhaat” teokset saattavat ilmestyä paljon myöhemmin, sillä oikeudellinen ajattelu ja systematisointi kypsyvät hitaammin ja riippuvat myös kokemuksesta käytännössä.

Esimerkkejä Suomesta:

• Useat suomalaiset oikeustieteen professorit ovat julkaisseet ensimmäiset merkittävät teoksensa 30–40 vuoden iässä (väitöskirjat, ensimmäiset monografiat).
• Oppikirja- ja kommentaarisarjojen päätoimittajuudet ja suuret kokonaisesitykset tulevat tyypillisesti 45–60 vuoden iässä.
• Emeritukset julkaisevat usein vielä 65–75 vuoden iässä, usein systematisoivia tai muistelmamaisia teoksia.

Yhteenveto: suomalaiset oikeustieteilijät julkaisevat tärkeimmät teoksensa pääosin 40–60 vuoden iässä, mutta ensimmäiset vakavasti otettavat julkaisut ilmestyvät jo noin 30 ikävuoden tietämissä. 

Kuten tavallista vastaus osaksi yllätti, osaksi vastasi sitä, mitä kysymyksen esittäjä jo tiesi odottaa. Mitä tulee tutkijauran alkuun, tekoälyn analyysi osuu enimmäkseen naulan kantaan. Oikeustieteessä aikaa kestävät väitöskirjat todella ilmestyvät lähellä kirjoittajansa 40 ikävuotta. Toki nykyisin harva kypsyttelee aihettaan näin pitkään. Väittelyikää on näennäisellä menestyksellä alennettu, mutta se on tehty vaatimustason ja samalla laadun kustannuksella. Useimmat nuoren iän väitöskirjat ovat päivänperhosia, aiheet hyvin suppeita ja omat ajatukset harvassa. Tällainen väitöskirja on tosiasiallisesti katsaus kotimaiseen ja ulkomaiseen aineistoon, ehkä ensi kerran systemaattisesti jäsenneltynä. Tässä ei sinänsä ole mitään moitittavaa; väitöskirjan pitäisikin toimia ainoastaan opinnäytteenä, pääsylippuna tiedeyhteisön jäseneksi. Väitöskirjojen puolimyyttinen asema oikeustieteessä onkin ollut tieteessä outo ilmestys, suoranainen anomalia. Vasta kun väitöskirja on kirjoitettu ja kunniallisesti hyväksytty, alkaa oikea tutkijan ura. Oikeustieteen tutkimuksessa ei esiinny ihmelapsia: kukaan ei saavuta kaksikymmenvuotiaana häikäiseviä tuloksia, kuten Bertrand Russell ja Ludwig Wittgenstein omalla tieteenalallaan aikanaan tekivät. Myöhäinen pääsy maineeseen ja tiedeyhteisöön ei ole kaikissa suhteissa tragedia. Russell tunnetaan nuoruuden määrättyjen kuvausten teoriasta, mutta hänen myöhemmät niitänäitä -kirjoituksensa ovat luojan kiitos unohtuneet. Wittgensteininkin myöhäiskaudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta hänen myöhempiä tutkimuksiaan joka tapauksessa vielä julkaistaan, käännetään (jopa suomeksi) ja luetaan. 

Tekoäly ajoittaa hyvät tutkimusvuodet ikäkaudelle 40–65. Tähänkin on helppo yhtyä, vaikka poikkeuksia alkaa jo löytyä. Selvänä pääsääntönä se kuitenkin pysyy. Tänä parhaana ikäkautena kirjoitetaan postdoc -monografiat, käänteentekevät artikkelit, oikeudenalan standarditeokset ja enimmäkseen oppikirjatkin. Tutkimuksen laadussa ja määrässä ei vielä näy vaihtelua, vaikka julkaisutahti hiljalleen hiipuu. Hämmentävää toisaalta on, miten lyhyeksi tämä paras tutkimuskausi jää – ainakin jos ammatillinen taantuminen todella alkaa, kuten työelämän tutkimus väittää, 50 ikävuoden paikkeilla, osalla jo aikaisemmin. Ehkä tutkimus on antanut vääriä tuloksia, ehkä kirjoituskokemus ja laajentuva lukeneisuus pitkälle kompensoivat taantumisen. Jonkinasteinen kompensoituminen tuntuukin uskottavalta erityisesti oikeustieteessä, koska sen tutkimus tukeutuu niin vahvasti traditioon. Aloitteellisuuden ja innovatiivisuuden haihtuminen ei kirjoittajaa eikä lukijoita haittaa: niitä ei  pidetä edes tavoiteltavina ominaisuuksina oikeustieteen tutkijassa!    

Kuudenkymmenen ikävuoden jälkeistä aikaa tekoäly hieman ristiriitaisesti kaunistelee: sitä paitsi tarkka lukija huomaa, että tekoälyn erottamat ikäkaudet menevät osin päällekkäin. Tekoäly sanoo, että emeritukset julkaisevat usein systematisoivia ja muistelmamaisia teoksia. Systematisoivat teokset ovat kyllä harvassa, jos määritelmä ymmärretään tavanomaiseen tapaan. Emeritukset pääsääntöisesti kirjoittavat samaa lainoppia kuin mitä he tekivät nuorempana. Makuasia toki on, mitä systematisoivilla teoksilla tässä tarkoitetaan tai oikeammin mitä tekoäly sillä tarkoitti. On kuitenkin selvää, että oikeustieteen tutkijat eivät usein muistele elämäänsä tai edes uraansa. He eivät kirjoita ”muistelmamaisia” teoksia. Joskus he sivuavat akateemista uraa tai sen tapahtumia muussa yhteydessä, juhlakirja-artikkeleissa tai muotiin tulevissa oikeudenalan tutkimuksen historioissa. Parhaan kuvan tutkijan urasta onkin tähän saakka saanut juhlakirjojen esittelyistä (jos tutkija juhlakirjan saa), professorimatrikkeleista ja lehtien nekrologeista. 

Kohtelias sävy ei peitä melko kriittistä kokonaiskuvaa: emeritustutkimus on vähäistä, vaikka sellaiselle olisi ilmiselvä tarve. Uransa loppuvaiheessa tutkijan ei tarvitse enää pelätä, mitä mieltä rekrytoivat työryhmät, arvosanalautakunnat, rahoittajat ja lukijat ovat siitä, mitä hän kirjoittaa tai julkaisee. Emerituksilta pitäisi vaatia lainoppia enemmän. Heidän tulisi kyetä sekä avoimeen itsereflektointiin että oikeudenalansa tutkimuksen kriittiseen arviointiin. Pahitteeksi ei olisi, jos emeritus uskaltautuisi tutkimuspoliittisiin kannanottoihin. Pitkän uran tehnyt professori jos kuka tietää, mitä hänen alallaan pitäisi tutkia ja miten se pitäisi tehdä. Oikeuspoliittisia valintoja ja lainsäädännöllisten ratkaisujen toimivuutta saisi niitäkin pöllyttää. Tällainen ravistelu olisi tarpeen etenkin prosessioikeudessa. Prosessioikeuden tutkimuksen perisyntinä on ollut lainsäädännön tahdon kunnioittaminen, mikä näkyy etenkin vuoden 1993 jälkeisessä tutkimuksessa. Nykytilan ravistelijan ja toisinajattelijan rooli kuuluisi nimenomaan emeritusprofessoreille. Heitä ei enää uhkaa karkotus siihen Siperiaan, jollaiseksi monet aktiivitutkijat katsovat rahoituksen ja akateemisten kunnianosoitusten tyrehtymisen.   

Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että kritiikki ei saa olla kohtuutonta tai epäreilua, lainvalmistelun voimavarojen riittämättömyys nopeissa kehitysvaiheissa on muistettava. Asioita ei voi loputtomiin miettiä ja jahkata, eli osoittaa aina vain uusiin työryhmiin. Tämähän on perinteinen keino näyttää, että jotain tässä tehdäänkin, toisin sanoen voittaa aikaa. Ennemmin tai myöhemmin oikeuspoliittiseen tai lakisystemaattiseen ratkaisuun on päädyttävä. Totta on, että joskus poliittinen paine on niin vahva, että se pakottaa ennenaikaisiin pikauudistuksiin. Niiden järkevyyttä lainvalmistelija ja oikeuspolitiikan päätöksentekijä todennäköisesti itsekin epäilee. Tällainen hätäuudistus on kaikesta päätellen ollut äskeinen pienriitamenettelyn käyttöönotto eli uusi OK 6a luku. Emeritustutkija on myös kohtalaisen puolueeton eli ulkopuolinen kritiikin esittäjäksi. Hänellä ei normaalisti ole enää omia intressejä ajettavana, toki omia näkemyksiä hänellä on sitä enemmän. Kukaan ei tietenkään voi olla puolueeton siinä, mitä mieltä hän on yleisistä asioista. Oikeuspolitiikka on politiikkaa siinä missä muutkin politiikan genret. Oli niin tai näin, kriittistä emeritustutkimusta tarvitaan, ja prosessioikeudessa tällainen tutkimus olikin aikaisemmin melkeinpä sääntönä. Välillä tutkimuksia julkaistiin postuumisti, mutta suurten prosessualistien jälkeen perinne on kadonnut.

No, se tilanteen analysoinnista. Hidas käynnistyminen ja lyhyeksi jäävä hyvä tutkimusvaihe on ehkä pakko hyväksyä joko fait accompli -ilmiönä tai oikeustieteen erityispiirteenä. On vaikea keksiä keinoja, millä niihin tuotaisiin parannus. Ensimmäiselle ei luultavasti mitään mahdeta, eikä se ole ehkä tarpeen. Jälkimmäisessä avun toisivat jo ”oikeat” tutkimusvapaat ja sapattivuodet. Tutkimusvapailla tai sapattivuosina tutkija saisi itsestään irti sen maksimaalisen tutkimuspanoksen, johon hän kykenee ennen ammatillisen taantumisen erämaata. Emeritustutkimuksen surkeaan nykytilaan puolestaan taas olisi helppo korjaus. Totta on, että se on ennen kaikkea asennekysymys: professorin tulisi mieltää työntäyteiset emeritusvuodet osaksi tutkijauraansa. Hänen moraalinen velvollisuutensa tehdä tutkimusta toisin sanoen jatkuu, vaikka eläke korvaa palkan. Totta on, että asenteet jos mitkä ovat vaikeasti ulkoa muutettavissa: ne muuttuvat jos muuttuvat omia aikojaan. 

Työyhteisö eli käytännössä tiedekunta voisi tukea asenteiden muuttumista. Työtään jatkavan emerituksen tulisi saada säälliset työtilat yliopistolta, ei näennäistä fleksipaikkaa (eli oikeutta käyttää vapaana olevaa työpöytää), joka ei läheskään aina ole todellisuudessa edes olemassa. Työtilaa ei kaivata niinkään itse työntekoon, useimmilla emerituksilla on siihen mahdollisuus kotonaan tai muualla. Kunnollinen emeritustutkimus kuitenkin kaipaa, niin kuin kaikki muukin tutkimus, jatkuvaa kontaktia tiedeyhteisöön. Yhteys taas rakentuu luontevimmin yhteisen työskentelypaikan kautta; sitä eivät korvaa etäyhteydet tai satunnaiset tapaamiset. Virtuaalinen työyhteisö on samanlaista silmänlumetta kuin fleksipaikka. Tässä tuessa Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta ei kunnostaudu. Tiedekunnan emerituspolitiikka on kauniisti sanottuna vaihtelevaa, suoraan sanottuna ala-arvoista. Välillä säällinen työtila löytyy, välillä ei. Työtilan löytymiseen taas ei vaikuta, mitä emeritus tekee oikeustieteen tai oppiaineensa hyväksi taikka saako hän siitä korvauksen vai ei. Tällainen sattumanvaraisuus jos mikä vie työmoraalin jokaiselta, eivätkä emeritukset ole tässä suhteessa poikkeus.  

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia: ”Uutta prosessilakiin – pienten riita-asioiden menettely”. Ilmestynyt 30.5.2026.

Mediauutisia: ”Miten estää ’ammatillinen alamäki’?”. Helsingin Sanomat 20.9.2025.              

Hakusanat: tutkijaura, oikeustieteen tutkimus, tutkimuksen ikäkaudet, ammatillinen taantuminen, emeritustutkimus, prosessioikeus, lainvalmistelu, pienriitauudistus, emerituspolitiikka, tutkimusyhteisö, työelämätutkimus, ikädynamiikka