Maallikon omatoimista asianajamista vai halpaa lakimiesapua?

Oikeuspolitiikka on, muun politiikan tapaan, muotivirtausten uhri. Vuosituhannen alkua leimasi professionaalisen asianajamisen linja. Oikeudenkäynnit, etenkin riita-asiat, haluttiin saada auktorisoitujen lakimiesten käsiin. Kelpoisuusvaatimuksia kiristettiin, ja entiset virkamiesasianajajat katosivat tuomioistuimista. Samalla päästiin eroon perheenjäsentensä asioita hoitavista lakimiehistä. Omatoimista asianajamista ei laissa suoraan kielletty, mutta se tehtiin käytännössä lähes mahdottomaksi. Istuntosaliin eksynyt maallikko (jos oikeudenkäynti yleensä eteni näin pitkälle) sai hienovaraisen kehotuksen hankkia itselleen lakimies, ennen kuin hän aiheutti asialleen pahempaa vahinkoa. Ketään ei häirinnyt lainkäyttöjärjestelmän epäloogisuus: hallintoasioissa kuka tahansa kelpasi ajamaan toisen asiaa. Asiamiehen (tai avustajan) vaatimuksena oli pelkästään vuoden 1734 laista lainatut ”rehellisyys” ja ”sopivuus”. Yleensä hallintoasiaan ei löytynyt tällaistakaan avustajaa, vaan maallikot todella hoitivat itse asiansa – enimmäkseen, kuten arvata saattaa, huonolla menestyksellä. Sama maallikkoasianajaminen on ollut tyypillistä myös sosiaaliturva-asioiden erityistuomioistuimelle, vakuutusoikeudelle.

Tutkijat ihmettelivät ilmiötä. Sehän oli jäänne maakuntalakien ajalta eli 1300 luvun käräjiltä. Asianajajien ammattikuntahan alkoi, kuten tiedetään, hahmottua vasta 1600-luvun lopulla ja silloinkin vain suurissa kaupungeissa. Maallikoiden omatoimiselle asianhoitamiselle keksittiin hataria puolusteluja. Hallintoasiat ja sosiaaliturva-asiat kun olivat ”niin helppoja”, ja saihan maallikkoasianosainen tarvitessaan apua tuomioistuimelta. Tuomioistuin myös ”selvitti” asian. Perustelujen onttous kaikuu kauas. Kuvitelma, jonka mukaan asiaruuhkiin hukkuva tuomioistuin ehtisi auttamaan yksittäistä kansalaista hänen asianhoidossaan, ei ole tästä maailmasta. Kukaan ei myöskään usko väitettä hallinto- ja sosiaaliturva-asioiden erityisestä helppoudesta. Päinvastoin: julkisoikeudellisen lainsäädännön ja etenkin sosiaaliturvalainsäädännön vaikeaselkoisuutta kun valitellaan muissa yhteyksissä ilman estoja, kun on kysymys voimavarojen saamisesta.

No, muodit muuttuvat, ja näin kävi myös riita-asioissa. Vuoden 2026 uutuuksiin kuuluu niin sanottu pienten riita-asioiden menettely, tunnetaan paremmin pienriitamenettelynä (OK 6a luku). Siinä oletetaan, että kansalainen hoitaa itse asiaansa, toisin sanoen päättää, milloin oikeudenkäynnin tielle kannattaa lähteä. Hän myös ajaa oikeudenkäynnissä tehokkaasti asiaansa – tuomioistuinta liikaa prosessinjohdolla kiusaamatta! Suoraan lakimiesapua ei tällaisessakaan asiassa kielletä; se johtaisikin pikaisiin kanteluihin ihmisoikeustuomioistuimelle ja langettavaan tuomioon.

Lainsäätäjä käyttää niin sanottuja taloudellisia insentiivejä. Lakimiesapua ei pienriita-asiassa kannata käyttää. Siitä aiheutuvat kustannukset jäävät ainakin osaksi asianosaisen itsensä maksettaviksi, vaikka hän oikeudenkäynnin voittaisikin kaikilla tuomariäänillä. Kuluvastuulla (se sisältää yhtäältä oikeuden saada korvaus kustannuksista, toisaalta velvollisuuden maksaa vastapuolelle korvaus tämän kustannuksista) on matala enimmäismäärä, 1 000 euroa. Perusmuotoisessa oikeudenkäynnissähän tällaista enimmäismäärää ei ole, mitä sitäkin on pidetty epäkohtana. On vaikea keksiä niin yksinkertaista pienriita-asiaa, jossa enimmäismäärä ei täyttyisi. Oikeudenkäyntejä hoitavan lakimiehen tuntilaskutus lienee nykyisin keskimäärin 300 euroa tunti. Aivan oman onnensa nojaan avustajaton maallikko ei jää: laki velvoittaa tuomioistuimen ”kiinnittämään huomiota siihen, että asianosaiset kykenevät tasavertaisesti ajamaan asiaansa” (OK 6a:10). Kriittinen lukija ihmettelee, mitä huomion kiinnittäminen auttaa, mitä on tässä tasavertaisuus asian ajamisessa, mistä tuomioistuin saa aikaa tällaiseen edunvalvontaan ja miten asianosaisen huomio kiinnitetään, kun pienriita-asian valmistelu on pääsääntöisesti kirjallista ja asiakin pitäisi ratkaista valmistelussa. Nämä tulkintaongelmat jätetään tulevan tutkimuksen päänvaivaksi.

On myönnettävä, että ajatus maallikoiden omatoimisesta asianajamisesta ei ole sellainen haavekuva, mitä se oli muutama vuosikymmen sitten. Jos maallikko pystyy käyttämään tekoälyä eli suuria kielimalleja, hän saa melko tavalla apua asiansa hoitamiseen. Taikasana tekoäly ei ole. Se pystyy antamaan asiasta kuin asiasta kohtalaisen hyvän menestymisennusteen, toisin sanoen arvion, kannattaako asiassa käydä oikeutta. Monasti tällainen arvio riittää. Jos menestymisennuste on matala tai olematon, miksi lähteä oikeudenkäyntiin. Tekoäly pystyy myös laatimaan päällisin puolin kelvollisia oikeudenkäyntikirjelmiä eli haastehakemuksia, vastauksia ja kirjallisia lausumia. Asiakirjat on tuotettu – jargonin mukaan generoitu – kysyjän antamien tietojen perusteella nimenomaan hänen tapaukseensa sopiviksi. Ne eivät ole enää yleistä juridista valistusta, jota tulee joka tuutista ja jota harva viitsii lukea. Tämä on merkittävä muutos aikaisempaan. Maallikon ei enää tarvitse kirjoitella tekstejään ”Lakiasiain käsikirjan” tuella. Totta on, että tekoäly tekee virheitä, se niin sanotusti ”fabuloi”, keksii olemattomia oikeuslähteitä. Tätä ei kukaan niiden käyttöä kokeillut kiistä, mutta harhailevakin tekoäly on osaavampi kuin maallikko, joka tukeutuu omaan oikeustajuunsa. Julkisuudessa onkin valiteltu, miten vähällä vaivalla maallikko laatii valituksia, kanteluita ja oikaisuvaatimuksia, jotka viranomaisen on pakko ottaa vakavasti!

Tässä vaiheessa on vedettävä henkeä ja kysyttävä, mitäs sitten. Mieleen hiipii kysymys: kuinka pitkälle yhteiskunnan kokonaisetu vaatii omatoimista asianajamista edes yksinkertaisessa menettelyssä? Kannattaako ohjata maallikko ajamaan asiaa, luultavasti elämänsä ainoassa oikeudenkäynnissä? Ahkeralla itseopiskelulla, kansliahenkilökunnan antamalla valistuksella ja tuomioistuimen ohjauksella se ehkä jotenkin onnistuu, vaikka kenestäkään ei näillä keinoilla pikalakimiestä leivotakaan. Kaikki tämä kuitenkin vie asianosaiselta vapaa-aikaa ja luultavasti palkallista työaikaakin sekä työllistää suhteettomasti tuomioistuimen väkeä ja tuomareita. Ensimmäiset vaatimukset lisähenkilöstön tarpeesta on nekin kuultu, joten tuomioistuinlaitoksen kustannukset kasvavat. Kansalainen ei ehkä siitä huolta kanna, mutta tuomioistuinvirasto ja valtiovarainministeriö sen kyllä tekevät. Tuomioistuinten rahoitusta ollaankin leikkaamassa, viimeisten uutisten mukaan kymmenenneksellä.

Kaikkien intressitahojen kannalta parempaa olisi, jos myös pienriitamenettely perustuisi lakimiehille. Jos joku oikeudenhakija haluaisi saada ”päivänsä oikeudessa”, se toki hänelle suotaisiin. Asianajaminen pienriitamenettelyssä pääsääntöisesti uskottaisiin ammattilaisille samalla tavalla kuin auton huolto merkkikorjaamolle. Joku kysyy, mistä saataisiin tähän perusratkaisuun tarvittavat määrät lakimiehiä ajamaan pienriita-asioita. Kaikki oikeudenkäyntilakimiehet eivät halua hoitaa tällaisia asioita: sellaiset eivät ole praktiikassa toivottavia. Ajan myötä tällainenkin lakimiesprofessio varmasti kehittyy. Pienriita-asiat tarjoavat houkuttelevan markkinakolon: asioita on paljon (ainakin kuin soveltamisala laajenee), asianajajat ja vastaavat eivät niitä halua ja niin edelleen. Aikainen erikoistuminen pienriita-asioihin voi olla erinomainen liikeidea. Lentokorvausasiat ovat esimerkki samantyyppisestä vieroksutusta asiaryhmästä, jolla oli piilevää kaupallista potentiaalia. Muissa pohjoismaissa pienriita-asiat edustavat jo lähes puolta kaikista riita-asioista. Pienriita-asiassa asian ajaminen toisen puolesta ei sitä paitsi vaadi asianajajan nimikettä eikä edes koetta ja lupaa.

Totta on, että valtaosa pienriita-asioiden asiakaskunnasta ei halua palkata lakimiestä tai edes siihen kykene. Pienriita-asiat tulisi saada laajamittaisesti oikeusturvavakuutuksen ja julkisen oikeusavun piiriin. Tällä hetkellä ne ovat eräänlaisia väliinputoajia. Julkisen oikeusavun saa ainakin teoriassa neuvomaan pienriita-asiassa. Käytännössä neuvojenkin saaminen lienee kiven takana oikeusaputoimistojen asiaruuhkan takia. Juristia asiaa ajamaan ei oikeusavun kautta saa. Julkiset oikeusavustajat esiintyvät itse harvoin tuomioistuimissa. Yksityisen avustajan saa oikeusavun lähetteellä ja siis kustantamana vain erittäin painavasta syystä, suoraan sanoen tuskin koskaan. Oikeusturvavakuutus on lupaavampi. Kaikilla suomalaisilla on oikeusturvavakuutus, tavallisesti kotivakuutukseen kuuluvana etuutena. Vakuutuksen kattavuus määräytyy vakuutusehtojen mukaan. Niissä ei ole toistaiseksi otettu kantaa pienriita-asioihin.

Vakuutuksesta ei kuitenkaan makseta korvauksia, jos asialla on vakuutuksenottajalle vain ”vähäinen merkitys”. Vakuutusyhtiöt eivät ole vielä ottaneet yhteistä kantaa siihen, onko pienriita-asia laadultaan sellainen jo käsitteellisesti. Tulkinta on sinänsä sanamuodon sallima ja näin hyväksyttävissä. Toivottava tällainen tulkinta ei tietenkään ole: muutoin se ja kuluvastuun alhainen enimmäismäärä yhdessä rajoittavat lakimieheen turvautumista pienriita-asiassa. Nähtäväksi jää, mikä yhteisvaikutus todella tulee olemaan. Varmaa on vain se, että valtaosa kansalaisista ei halua ajaa itse asioitaan, oli se kuinka edistyksellistä tai muodikasta hyvänsä. Myöskään tuomioistuimet eivät toivo maallikkovyöryä oikeudenkäynteihin.

Risto Koulu

Aikaisemmat blogiuutiset:
”Väärää” kehitystä – lentokorvausasiat tuomioistuimissa. Ilmestynyt 27.2.2026.
Tekoäly asianajajana. Ilmestynyt 10.2.2023.
Kenelle kelpaavat tekoälyn palvelukset. Ilmestynyt 8.6.2023.

Mediauutisia:
Tässä on parissa minuutissa kyhätty valitus, poliisi hyvä. Helsingin Sanomat 8.4.2026.
Pääkaupunkiseutulainen on häviäjä oikeuden saamissa. Helsingin Sanomat 30.12.2025.

Asiasanat: lakimies, kelpoisuusvaatimukset oikeudenkäynnissä, julkinen oikeusapua, lakimieshyöty, pienriita-asiat, oikeudenkäynti hallinto-asioissa