Lupaus, joka petti

Pettänyt lupaus mainittakoon heti alussa – se on julkinen oikeusapu, edelliseltä nimeltään yleinen oikeusapu ja historialliselta nimeltään ”köyhäinasianajo”. Nimien vaihtuminen kuvaa myös ajattelun ja samalla tavoitteiden muuttumista sosiaalisesta toiminnasta julkiseksi palveluksi. Julkinen oikeusapu viettää kohta juhlavuottaan; toimintaa on harjoitettu jossain muodossa 140 vuotta. Aika lasketaan hieman keinotekoisesti ja alkuperän häivyttäen siitä, kun muutamat edistykselliset lakimiehet alkoivat yksityisesti hoitaa ”köyhien” oikeusasioita. Oikeastaan heidän nimensä pitäisi tässä yhteydessä muistaa, vaikka organisaatiohistorioiden tapa on aloittaa historia siitä, kun organisaatio perustettiin. Muutaman vuoden kuluttua Helsingin kaupunkikin innostui liittymään joukkoon ja perusti puolikunnallisen Helsingin oikeusaputoimiston. Toimiston palveluksessa oli tuolloin ennenkuulumattomat neljä lakimiestä! Toimisto oli aikanaan Suomen suurimman asianajotoimiston maineessa. Oikeusavun järjestämisestä tuli kuntien velvollisuus vasta 1970-luvun alussa. Vuosituhannen lopussa valtio otti kunnallisen oikeusavun hoitaakseen ja vastuulleen. Julkista oikeusapua saa kylläkin vakavissaan hakea puhelinluetteloista ja erilaisista kansalaisoppaista: se on nimittäin osa oikeuspalveluita, joihin kuuluvat myös yleinen edunvalvonta sekä velkaneuvonta. Mainittavia toiminnallisia hyötyjä tästä pakkoavioliitosta lienee vaikea löytää. Pikemmin se näyttää hukanneen oikeusaputoiminnan alkuperäisen mission.

Oikeusavustajien määräksi ilmoitetaan tällä hetkellä 200, eli alle puolet kultakausien avustajamäärästä. Avustajamäärä sinänsä ei sano paljoakaan, joten se kannattaa suhteuttaa kokonaismääriin. Aikanaan julkinen (tuolloin vielä yleinen) oikeusapu oli merkittävä tekijä oikeussuojan markkinoilla. Kun kunnallinen oikeusaputoiminta alkoi, asianajajia oli nelisen sataa. Asioita ajoivat paljon sivutoimisesti muilla aloilla toimivat lakimiehet – sitä kutsuttiin hieman pilkallisesti ”virkamiesasianajoksi”, vaikka kaikki sitä harjoittavat eivät tarkkaan ottaen olleet virkamiehiä – sekä itseoppineet asioitsijat. Tällä hetkellä kumpikin toimintamuoto on kadonnut tuomioistuimista. Asianajajia on sen sijaan tällä hetkellä lähes kaksi ja puolituhatta; luvan saaneiden oikeudenkäyntilakimiesten eli niin sanottujen lupalakimiesten määrä lähenee sekin jo kahtatuhatta. Nopea laskutehtävä osoittaa, että julkiset oikeusavustajat edustavat vaatimatonta viittä prosenttia ammattimaista asianajamista harjoittavista lakimiehistä. Myöskään oikeuspolitiikassa tai yhteiskunnallisessa keskustelussa heidän äänensä ei kuulu, he ovat niitä maan hiljaisia. Ääneen pääsevät tuomioistuinten edustajat, huonommalla menestyksellä asianajajajärjestöt.

Mitäpä oikeusavustajat työkseen tekevät? Siitä ei paljoakaan tiedetä. Tilastojen mukaan heidän tehtävistään alle viidennes on ”tuomioistuinasioita”. Tietoja siitä, kuinka usein julkiset oikeusavustajat esiintyvät tuomioistuimissa, ei kuitenkaan normaalilähteistä löydy: ehkä siitä ei pidetä kirjaa, ehkä tiedot ovat vain tulostavoitteiden asiakirjoissa, jotka ovat tavoittamattomissa. Tuomioistuimissa asiaa ajava julkinen oikeusavustaja on joka tapauksessa harvinainen näky. Tuomioistuinasioiden ”hoitaminen” olisi siis oikeudellista neuvontaa tai asian osoittamista yksityiselle avustajalle, käytännössä asianajajalle. Mekanismi on siis toinen kuin terveydenhoidossa, jossa yksityinen palveluntarjoaja antaa lähetteen ”julkiselle puolelle”, kun tapaus on vaikea. On myönnettävä, että pelkistetty kuvaus voi tehdä vääryyttä oikeusavustajakunnalle. Tarkempia tietoa ei ole julkisissa lähteissä, eikä julkista oikeusapua instituutiona ole viime vuosina tutkittu.

Harva tietää, että oikeusavustaja on se kuuluisa viimeinen lakimies kaupungissa: hän ottaa ilomielin hoidettavakseen ne jutut, joita paremmat lakimiehet hylkivät. Julkinen oikeusavustaja ei ehkä ajattele asiaa näin filosofisesti; hänelle tulee mieleen vanhankansan puheenparsi anopista ja miniästä, kolmantena sika. Oikeusavustajat joutuvat ainakin teoriassa ottamaan hoidettavakseen ne asiat, jotka eivät kelpaa asianajajille. Asianajajilla on täysi vapaus valita asiakkaansa. Hylkimistä on toiseenkin suuntaan. Monet asianajotoimistot eivät ota vastaan edes julkisten oikeusavustajan heille osoittamia asioita, vaikka julkinen oikeusapu maksaa heidän laskunsa (mitä taas muu asiakas ei aina tee). Oikeusapuasiat (miksi niitä kutsutaan) eivät ole houkuttelevia praktiikassa. Tuntitaksa on alhainen, tuntikatto epärealistinen ja rasitteena vielä byrokratia. Oikeusavun saaminen ei siis vielä takaa sitä, että oikeudenhakija oikeasti saisi lakimiehen asiaansa ajamaan. Täytyy vain toivoa, että näin ei käytännössä tapahdu.

Vakavasti: Kahden palveluntarjoajan mallissa järkevä työnjako on paikallaan. Kehittyvä jako tuomioistuinasiat/muut asiat on itse asiassa varsin edullinen julkiselle oikeusavulle. Valituksissa, oikaisuvaatimuksissa, kanteluissa, hakemuksissa, asiakirjoissa, osituksissa, perunkirjoituksissa ja perinnönjaoissa riittäisi töitä viisinkertaiselle määrälle oikeusavustajia. Ja mikä parasta: näiden muiden asioiden määrä sen kun nousee, kun taas tuomioistuinasiat vähenevät, koska oikeudenkäyntien määräkin vähenee. Tämä näkyy myös kaupallisessa asianajamisessa. Asianajaminen tuomioistuimessa on nykyisinkin vain murto-osa asianajajan työstä ja samalla tulonmuodostuksesta. Jos vielä pienriita-asiat valtaavat tuomioistuimet – vielä ne eivät sitä tee, mutta pienriitamenettelyn soveltamisala tulee laajenemaan –, julkisille oikeusavustajille avautuu mahtava työsarja, ’markkinarako’. Asianajajathan eivät saa tällaisia asioita hoitaakseen, koska kuluvastuulla on jälleen epärealistinen enimmäismäärä. Näin kansalainen joutuu maksamaan osan ja luultavasti pääosankin lakimiehen palkkiosta, vaikka hän asian voittaisi. Ilmiö kulkee osuvalla nimellä ”korvausaukko”. Korvausaukon olemassaolo on aina ollut hallintoprosessin ongelma, mutta se tulee toistumaan myös pienriita-asioissa. Vanhankansan ”maallikkoasioitsijoita” taas kukaan ei tunnu haluavan pienriita-asioihin, ei ainakaan, jos virallislähteitä on kuunteleminen. Oikeutta hakeviltahan tätä ei vaivauduta kyselemään. Jos pienriita-asian asianosainen haluaa lakimiehen, jäljelle jäävät vain oikeusavustajat ja pienriita-asioihin ehkä erikoistuvat lakimiehet.

Selkeää toimenkuvaa julkinen asianapu kaipaa. Julkinen oikeusapu on kaikkialla Euroopassa säästöpaineissa, jopa maissa, joissa julkinen talous ei kanna vastaavaa pysyvää alijäämää. Pienriita-asiat voisivat olla tällainen vallattava alue. Sitä varmaan kannattavat ainakin tuomioistuimet. Joissakin maissa on nähty, mitä tapahtuu, kun julkista oikeusapua leikataan ja kansalaiset alkavat itse hoitaa asiaansa. Englannissa leikattiin muutama vuosi sitten julkisen oikeusavun rahoitusta kahdella kolmasosalla. Siitä seurasi itse asiaansa hoitavien maallikoiden tulva tuomioistuimeen. Tuomioistuimet huikeasti valittivat hukkuvansa maallikkotulvaan ja tarvitsevansa lisärahoitusta – jonka ne näyttävät lopulta saaneenkin! Ehkä olisi parempi, jos edes itseoppinut maallikkoasioitsija hoitaisi asiaa. Hän varmasti tekee sen paremmin ja tuomioistuimelta enemmän vaivaa säästäen kuin elämänsä ensimmäistä oikeudenkäyntiä säheltävä täysmaallikko.

Vielä vakavammin: Lakimiesavun saatavuudessa on aukkoja, tämän kaikki hiljaisesti myöntävät. Suurimmalla todennäköisyydellä sellaisen löytää pienipalkkainen kuluttajapalkansaaja. Hän ensiksikin jää niukin naukin julkisen oikeusavun tulorajojen ulkopuolelle, jotka ovat nekin epärealistisen alhaalla. Toiseksi oikeusturvavakuutus ei häntä auta, vaikka sellainen hänellä luultavasti, kaikkien suomalaisten tapaan, onkin. Hänen asiansa ei joko kuulu vakuutuksen piiriin (vakuutuksesta on lukuisia poikkeuksia) tai sen maksimimäärä olisi saavutettu jo ennen asian ensikäsittelyä. Joissakin maissa oikeuspoliitikot lepyttävät omaatuntoaan olettamalla, että tällainen väliinputoaja saa kansalaisjärjestön tai pro bono -asianajajan hoitamaan ilmaiseksi asiaansa. Pohjoismaissa tällainen lakimies on yhtä harvinainen kuin drontti. Joissakin maissa tavalliset voittopalkkiotoimeksiannot tarjoavat nekin pelastuksen. Siinä oikeudenkäynti tavallaan rahoittaa sodan tapaan itse itsensä. Suomessa tällaiset toimeksiannot ovat olleet aina harvinaisia, ja asianajajien tapaohjeet ovat perinteisesti rohkaisseet niistä kieltäytymiseen. Asiakaskin, joka pyytää pankista lainaa oikeudenkäyntiään varten, saa luultavasti varsin ynseän vastaanoton, ainakin, ellei hänellä ole tarjota kunnon vakuutta. Oikeudenkäynti ei ole niitä parhaita sijoituskohteita.

Lopputulos on väistämätön seuraus tilkkutäkkimäisestä järjestelmästä. Ehkä juuri julkinen oikeusapu olisi se tilke, joka auttaisi, kun kaikki muu pettää. Tällä hetkellä julkinen oikeusapu on yhtä paha kuin muutkin: se sysää lopullisen vastuun muille osajärjestelmille.

Risto Koulu

Kirjallisuutta:
Oikeusolot 2025. Katsauksia 55/2025. Helsingin yliopisto.
Pihlajamäki. Heikki : Kansan ja esivallan välissä. Suomalainen asianajajakunnan historia. Helsinki 2009.
Koulu, Risto : Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. COMI 2020. On myös sähköisenä laitoksena. Ladattavissa ilmaiseksi helda open books/COMI/julkaisutoiminta.

Asiasanat: julkinen oikeusapua, köyhäinasianajo, pienriita-asiat, kaupungin viimeinen lakimies, lakimiesavun saatavuus, asiakkaiden valinta, maallikkoasioitsijat, omatoiminen asianajaminen, asianajajakunta