Omat kokemukset prosessioikeuden tutkimuksessa
Prosessioikeudella on havainnollinen tutkimuskohde, oikeudelliset käytännöt, esimerkiksi oikeudenkäynnin menettelynkulku. Jokainen oikeudenala ei nauti samasta edusta; esimerkiksi sopimusoikeuden ja esineoikeuden tutkimukselta puuttuu näkyvä, kouriintuntuva ja helposti aineistoa tuottava käytäntö. Kaikilla prosessioikeuden tutkijoilla on näistä käytännöistä kokemuksia, osalla satunnaisia ja hajanaisia, osalla laaja-alaisia ja pitkäaikaisia. Lähes kaikki tutkijat ovat läpikäyneet tuomariharjoittelun eli vanhan auskultoinnin. Lisäksi monille on kertynyt vuosien kosketuspinta erilaisiin käytännön lakimiestehtäviin tuomareina, syyttäjinä tai asianajajina, muutamille myös asianosaisina oikeudenkäynnissä. Oikeuslähdeoppi, oli se teoreettinen tai niin sanottu tutkijan oikeuslähdeoppi, ei anna paikkaa tällaisille omakohtaisille kokemuksille. Totta on, että empiirisen tutkimuksen käsikirjat mainitsevat yhtenä aineiston keräämisen tapana ”osallistuvan havainnoinnin”. Näin hankitut empiiriset havainnot tulisi periaatteessa yksilöidä, ajoittaa, verifioida ja analysoida: myös itse keräämisen menetelmä tulisi selostaa, jotta lukija voi ottaa sen luotettavuuden arvioitavaksi. Osallistuva havainnointi oli muodissa 1970-luvulla, sen jälkeen siitä ei ole paljoa puhuttu.
Yhteiskuntatieteissä aihe on noussut äkkiä ajankohtaiseksi. Huomio on lähinnä keskustelua autoetnografisesta ”metodista” (varmuuden vuoksi lainausmerkeissä). Tätä lähestymistapaa käyttävä tutkija sulattaa kokemuksiaan – ja ehkä asennoitumistaan – tekemänsä tutkimuksen aineistoon. Kokemukset ohjaavat aiheenvalintaa, tarkentavat tutkimuskysymykset ja muokkaavat argumentaatiota. Tämän ”metodin” tieteellisyys jakaa mielipiteitä. Osa hyväksyy sen kunnialliseksi tutkimusmenetelmäksi, osa lukee sen käyttämisen harrastuskirjoitteluksi tai tieteelliseksi aktivismiksi. Prosessioikeuden tutkimuksessa on varmasti ollut aina autoetnografisia piirteitä. Piirteiden määrä korreloi tietenkin siihen, mitä kokemuksia kirjoittajalla on ollut. Pitkä kokemus esimerkiksi tuomarin tehtävistä tai asianajamisesta tuo tällaista tietoa ja samalla houkuttelee sen käyttämiseen.
Piirteiden määrässä on toki ajallista heilahtelua. Vuotta 1993 edeltävästä tutkimuksesta löytää vain vähän tällaisia piirteitä. Niin sanotuilla suurilla prosessualisteilla ei yksinkertaisesti ollut niihin tarvittavaa kokemustietoa: he olivat vannoutuneita teoreetikkoja. Ja vuoden 2010 jälkeen tutkimus hyppäyksenomaisesti teoretisoituu ja kansainvälistyy. Tällöin käytännön tieto kaiken kaikkiaan menettää merkitystä eikä autoetnografiselle lähestymistavalle jää happea. Autoetnografisen tutkimuksen hyvät vuodet sijoittuisivat näin vuosien 1993–2010 välille. Tuolloin tutkimus yhtäältä haki käytäntöön soveltuvia tuloksia, toisaalta taas tutkimuksen tekijöillä oli tarvittava kokemusperusta.
Entäpä miten hyväksyttävä tällainen tutkimustapa on prosessioikeuden tutkimuksessa? Kukaan ei kurtista kulmiaan, kun käytännön kokemus herättää kiinnostuksen aihepiiriin. Se on sitä paitsi hyvin tavallista. Harva paheksuu sitä, että käytännön kokemukset eli havainnot heikosta toimivuudesta tai epäkohdista kohdistavat tutkimusta, toisin sanoen kääntyvät tutkimuskysymyksiksi. Eikä tunnontarkkakaan kollega ala kirjoittaa ilmoitusta tutkimuseettiselle toimikunnalle, vaikka hän näkee kokemusten muotoavan argumentteja. Ja näkökulman valinta on aina ollut sallittua valinnan motiiveista huolimatta, kunhan tutkimuksen tekijä vain kertoo, kenen puolta hän tavallaan pitää. Access to justice -tutkijalle näkökulman valinta on aina tavallaan lukkoon lyöty: hän on heikon oikeudenhakijan puolella, toisin sanoen katsoo kaikkea oikeuksiin pääsyn näkökulmasta. Tuomioistuimelle aiheutuva työmäärä on hänelle sivuseikka; myös vahvan toistuvaisasianosaisen oletetaan pitävän puolensa oikeudenkäynnissä.
Autoetnografisen tutkimusotteen hyväksymisessä onkin itse asiassa kysymys avoimuudesta. Tekijän on kerrottava siitä ja sen vaikutuksesta tutkimukseen. Tutkimusote ei saa olla minä tiedän -julistusta. Sitäkin on oikeustieteen tutkimuksessa nähty. Tutkijan on myös itse pidettävä mielessä, että tällainen tutkimusote voi johtaa haitalliseen yksisilmäisyyteen. Jos tutkijalla on tuomarin kokemusta, hän katsoo kaikkea tuomioistuimen kannalta, jos kokemusta on asianajamisesta, hän näkee ongelmat asianajajan silmin (”jos olet vasara, kaikki ongelmat ovat nauloja” -syndrooma). Harvalla on kuitenkaan kokemusta asianosaisena olemisesta. Näin autoetnografinen lähestymistapa suosii järjestelmän näkökulmaa. Tutkija ei pysty samastumaan asianosaisen kokemuksiin samalla tavalla kuin tuomarin tai asianajajan näkökulmaan.
Siitä taas seuraa, että lähestymistapaa on vaikea yhdistää access to justice -tutkimukseen, jossa etusijalla on oikeudenhakija ja hänen kokemuksensa. Autoetnografinen tutkija kuvittelee lisäksi helposti liikoja metodistaan. Kokemustieto, oli se miten pitkäaikaista tai laajaa tahansa, ei ikinä korvaa kunnollista oikeusempiiristä tutkimusta. Sen otos on ajallisesti ja alueellisesti pieni, huomiot ovat satunnaisia, muisti vääristää kokemuksia ja niin edelleen. Kaikkein epäluotettavinta on toisen käden autoetnografinen tieto, jos se enää on sitäkään. Tällä tarkoitetaan sitä, minkä joku muu on – esimerkiksi tuomari tuomioistuimen aamukahvilla – kertonut kokemuksenaan. Toisen käden tietoon tulee kaksi virhelähdettä lisää: oliko kertojan kokemus oikea ja välittyikö se oikeassa muodossa sen loppukäyttäjälle.
On syytä toivoa, että autoetnografisen menetelmän hiipuminen korvautuu oikealla empiirisellä tutkimuksella ja kattavalla tiedolla. Hiipuminen ei saisi merkitä viimeisenkin kokemustiedon rippeen katoamista prosessioikeuden tutkimuksesta. Kun lainsäädäntö uudistuu nopeasti, kunnon tieto säännösten toimivuudesta on elintärkeä tulevaisuutta suunniteltaessa. ”Law in action” -tieto ei voi olla enää pittoreski mauste oikealle tutkimukselle, joka tukeutuu lainvalmisteluaineistoon, ennakkoratkaisuihin ja etabloituneeseen tutkimukseen. Moni menettelytapa näyttää paperilla toimivalta, mutta se toimii käytännössä surkeasti – vaikuttaen jopa päinvastaisesti, mitä kuviteltiin. Tunnettu esimerkki tästä ovat asiamiehelle/avustajalle asetetut vaatimukset. Asianajopalvelujen laatu takuulla parani, mutta palvelujen hinta samalla nousi tavoittamattomiin keskiverto kuluttajapalkansaajalle. Voi sanoa, että lakimiesavun saatavuus tosiasiallisesti heikkeni. Uudistuksen loppusaldo saattoi, tätä emme tiedä, olla jo negatiivinen: oikeuksiin pääseminen on entistä vaikeampaa, jos olet heikko kerta-asianosainen.
Risto Koulu
Kirjallisuutta:
Grönlund, Henrietta ym: REseach & ACTivism. Tutkimuksen ja aktivismin kietoutumia. Verkkojulkaisu 2026. Helda Open Books.
Koulu, Risto: Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti. COMI 2026. Sähköinen laitos. Ladattavissa ilmaiseksi helda open books ja COMI/julkaisutoiminta
Asiasanat: tutkimusmenetelmät, pätevyysvaatimukset, kokemustieto, empiirinen tutkimus, law in action, lakimiesavun saatavuus, prosessioikeuden tutkimus, access to justice -näkökulma
