Kenelle kelpaavat tekoälyn palvelukset?
Tekoäly, tuttavallisemmin ChatGPT, on vielä uusi tulokas juristien ja oikeustieteen maailmassa. Sitä se ei tule pitkään olemaan, jos ajatellaan niin sanottuja suuria tekoälyyn perustuvia kielimalleja (large language models). Arvellaan, että kielimalli eli yksinkertaisemmin tekoäly pystyy kirjoittamaan hyväksyttäviä akateemisia opinnäytteitä, tuottamaan mukiinmenevää oikeustieteellistä tutkimusta tai ajamaan joltisella menestyksellä asioita tuomioistuimissa – ellei nyt, niin ainakin vuoden parin kuluttua. Jos näin on, oikeustieteen opettajat, tutkijat ja käytännön juristit joutuvat ottamaan kantaa samaan peruskysymykseen: onko hyväksyttävää käyttää tekoälyä? Selvää on, että kysymys on pitkälti eettinen. Tekoälyn ”luvaton” käyttäminen ei juuri käy ilmi eli paljastu, jos arvio perustetaan vain lopputulokseen, toisin sanoen opettajalle jätettyyn opinnäytteeseen, referee-menettelyyn tulevaan artikkeliin tai vaikkapa tekoälyn laatimiin asiakirjoihin, jotka jätetään tuomioistuimelle. Kaukana ei ole kyllä sekään, että tekoäly kykenee käymään suullista debattia tai esiintymään tuomioistuimen istunnossa. Tällöin se pystyy korvaamaan ihmisen läsnäolon sellaisissakin tilanteissa, joissa läsnäoloa on totuttu vaatimaan. Monissa maissa asianajajajärjestöt tekevät jo parhaansa, jotta tekoälysovellusten – eli suurten kielimallien – käyttäminen oikeudenkäynnissä kiellettäisiin.
Suomessa tekoälyn sovellukset oikeudenkäyntiin ovat jääneet vähälle huomiolle. Sen sijaan opetuksessa asia on toisin: jokseenkin kaikki yliopistolliset tiedekunnat ovat laatineet tai laativat määräyksiä siitä, saako opinnäytteet kirjoituttaa tekoälyn avulla. Esimerkki tästä on tekoälyn käytön linjaukset Helsingin yliopiston opetuksessa (16.2.2023). Ohje koskee tietenkin myös yliopiston oikeustieteellistä tiedekuntaa. Sen kohdalla varautuminen opiskelijoiden tekoälykäyttöön on ehkä jo jälkijättöistä. OTM-tutkinnon niin sanottu tutkielma on laajuudeltaan ja tieteelliseltä tasoltaan varsin vaatimaton opinnäyte. Tekoäly kykenee jo nykyisin sellaisen kirjoittamaan tai oikeammin tekaisemaan. Siihen vaaditaan opiskelijalta vain jonkinlainen kuvaus siitä, mitä opinnäytteen on tarkoitus käsitellä, toisin sanoen aihe ja käytettävä aineisto. Kotitenteiltä tekoäly vie kokonaan pohjan. Tenttikysymyksiin vastaaminen on kehittyneelle tekoälylle suorastaan lastenleikkiä: hyväksymiseen riittää yleensä sen toistaminen, mitä oppimateriaaleissa asiasta sanotaan. Vastaus vie vain muutaman millisekunnin tietokoneaikaa.
Yliopistojen ohjeet tekevätkin tekoälyn käyttämisestä omantunnon ongelman, kun oikeastaan muu ei ole mahdollista. Opiskelijoille kerrotaan, mitä hyötyä tekoälystä saadaan ja missä laajuudessa sitä saa käyttää. Opiskelijan tekstistä on myös käytävä ilmi, missä laajuudessa tekoälyä on hyödynnetty. Tekoälyä ei saa ilmoittaa tekijäksi. Ohjeistuksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos sitä seurataan. Kovin varmaa se ei ole, jos kiinnijäämisen riski on minimaalinen ja opiskelija säästää sillä aikaa tai vaivaa. Sitä paitsi voidaan aiheellisesti kysyä, onko syytä kieltää tekoälyn käyttäminen. Jos kerran tutkimustehtävä voidaan sen avulla viedä kunnialla loppuun, miksi kaikki pitäisi tehdä käsin. Saahan puuseppäkin käyttää sähkötyökaluja, vaikka yksinkertaisempia työvälineitä on olemassa. Itse asiassa: jos tulevaisuuden työtehtävät hoidetaan tekoälyä maksimaalisesti hyödyntäen, eikö opiskelijoita pitäisi nimenomaan opettaa tekoälyä käyttämään?
Pedagogisesti on ehkä hyväksi, että kaikkea kirjoittamista ei korvata tekoälylle annetulla toimeksiannolla. Jos opiskelijan halutaan tekevän opinnäytteensä ”manuaalisesti” esimerkiksi tieteellisten perusvalmiuksien hankkimiseksi, hänelle on yksinkertaisesti annettava sellainen aihe, josta tekoäly ei kykene laatimaan tekstiä. Tällaisia aiheita on helppo löytää. Erityisen helppoa se on pienissä oikeuskulttuureissa, joissa monista teemoista ei ole lainkaan aikaisempaa tutkimusta. Tekoälyn tuotos kun aina perustuu olemassa olevaan aineistoon, jonka lisäksi on oltava tai joka on saatettava sähköiseen muotoon. Sen sijaan jyrkkiä kieltoja tai määräyksiä on turha antaa, koska niitä ei pystytä valvomaan. Tosin Helsingin yliopiston linjaus luokittelee suuren kielimallin luvattoman käyttämisen tai laiminlyönnin siitä ilmoittaa vilpiksi, jolla on seurauksensa (ohje kohta 7).
Mitä tulee paljastumiseen, opinnäytteiden perinteinen vilppi eli kielletty plagiointi ja luvaton tekoälyyn turvautuminen eroavat. Kokeneet opettajat myöntävät, että ”tekoälygradun” ja ”ihmisgradun” erottaminen tukeutuu viime kädessä intuitioon. Selkeitä kriteerejä ei, toisin kuin plagioinnissa, ole. Epäilyksiä tekoälyn käyttämisestä herättää ensiksikin tekstin eräänlainen siloisuus: kieli on neutraalin sujuvaa, kun taas ihmisen laatimissa teksteissä on aina jonkinlaista rosoisuutta, niissä näkyy ”käsityön jälki”. Toiseksi tekoälyteksti vain toistaa sitä, mitä lähteissä (tai laajemmin aineistossa) on sanottu: tekoälyhän ei toistaiseksi, näin väitetään, kykene sanomaan mitään uutta. Yhdeksi merkiksi mainitaan usein ylenmääräiset anglismit suomen- ja ruotsinkielisissä teksteissä, mutta sellaisia esiintyy riittämiin myös teksteissä, joita ei varmasti ole kirjoitettu tekoälyn avulla.
Asia erikseen on, pitääkö väite ihmisen yksinoikeudesta luovuuteen ylipäätään paikkansa. Vaikka se vielä pätisikin, tulevaisuuden tekoälyt voivat tässäkin suhteessa kehittyä. Oli niin tai näin, epäilys tekoälyn käyttämisestä ei kuitenkaan riitä opinnäytteen hylkäämiseen: epäilys pitäisi myös todistaa, ellei opiskelija sitä tunnusta. Muutoin opiskelijan oikeusturvaa vaarannetaan. Plagiaatin tunnistamiseen meillä on tietokoneohjelmia, tekoälyn käytön tunnistamiseen ei. Sellaisia tuskin ensihätään kehitetään, koska kyvykäs tekoäly toki tietää, mikä piirre paljastaa sen käytön ja välttää tällaisia tunnusmerkkejä.
Toistaiseksi emme tiedä, miten tekoäly pärjää asianajajana oikeudenkäynnissä tai oikeustieteen tutkijana. Yhdysvalloista on kokemuksia siitä, että tekoäly selviää kunnialla erilaisten kirjelmien laatimisesta niin kauan kuin niissä käsitellään oikeudellisia kysymyksiä. Tekoälyhän kykenee ihmistä paremmin käymään läpi ja analysoimaan lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä ja alan tutkimusta. Sen sijaan yksittäistapauksen faktojen analysointi ja kommentointi ylittää vielä tekoälyn kyvyt, ellei tapaus ole erityisen yksinkertainen. Aina tekoäly ei onnistu oikeudellisessa analyysissäkään. Yhdysvalloissa tekoälyä (tai tarkkaan ottaen siihen turvautunutta lakimiestä) on äskettäin vaadittu vastuuseen siitä, että kuuliainen tekoäly tekaisi laatimiinsa kirjelmiin olemattomia oikeustapauksia ja niistä olemattomia siteerauksia (Daily Wire 29.5.2023: ”Lawyer Faces Sanctions After Admitting Using ChatGPT For ’Bogus’ Legal Research”). Tämä ei yllätä, vaikka lakimiehellä toki voi olla osansa asiassa. Tekoäly pystyy toimimaan vain, kun sen työ tukeutuu luotettavaan pohja-aineistoon. Kielimalliohjelmien käyttöehdot ulkoistavat vastuun: oikeudellinen vastuu on kielimallin käyttäjällä, vaikka tämä olisi yksityishenkilö (HS 22.4.2023: ”Jumalan kaltainen tekoäly sokaisee”).
Tutkijoita askarruttaa kysymys, kykeneekö tekoäly tieteellisiin suorituksiin. Kaikki viittaa siihen, että tekoäly kykenee tuottamaan lainopillista tutkimusta. Jos se kerran pystyy laatimaan oikeudenkäyntikirjelmiä, jotka menevät täydestä, miksei se kirjoittaisi myös keskitasoista lainoppia. Maailmankuulu sosiologi Wilhelm Aubert sanoi aikanaan, että kokeneen lakimiehen oikeudenkäyntikirjelmiä ei voinut erottaa läheskään aina varsinaisesta oikeustieteen tutkimuksesta. Totta on, että oikeustieteen tutkimus on nykyisin teoreettisempaa ja tieteellisempää kuin 1970-luvulla, jolloin Aubert toi mielipiteensä esille. Siitä huolimatta harva uskaltaa sanoa, että tekoälyn kirjoittama artikkeli ei missään nimessä läpäisisi oikeustieteellisen aikakauslehden referee-menettelyä. Moni referee-arvioijahan arvostaa sellaista tutkimusta, joka tukeutuu aikaisempaan tietämykseen eikä esitä mitään asiallisesti uutta, ainakaan poikkipuolista – ja tekoäly saa aikaan juuri tällaisen artikkelin. Asia erikseen on, onko taitava tekoälykirjoittaja oikeustieteen tutkimuksellekaan haitaksi. Moni tutkija lykkäisi mielellään oppikirjojen, käsikirjojen ja ehkä jopa yleisesitysten kirjoittamisen tekoälylle, jolle hän antaisi asianmukaiset ohjeet. Tällaiset kirjat kun vievät kohtuuttomasti aikaa varsinaiselta tutkimukselta. Tekoäly johtaa näin oikeustieteen tutkimuksessa onnistuneeseen työnjakoon!
Kielimallien käyttäminen yhä vastuullisempiin tehtäviin vaatii myös niiden sääntelyä. Tällä hetkellä kukaan ulkopuolinen ei tiettävästi tiedä, miten kielimallit toimivat tai mihin aineistoon niiden ”äly” perustuu. Vastuun sälyttäminen yksin kielimallin käyttäjälle ei tunnu järin reilulta. Opiskelijatöissä ja tekoälyn tuottamissa artikkeleissa hölmöilevä tekoäly saa harvemmin aikaiseksi taloudellista vahinkoa, noloja ja kiusallisia kokemuksia kielimalliin luottaneelle kylläkin.
Risto Koulu