Uutiset

Keskustelu keinoista, joiden avulla oikeudenkäynnin kustannuksista ja samalla oikeudenkäynnin kynnyksestä, on jatkunut Helsingin Sanomien Mielipide -palstalla.

Kauppaoikeuden dosentti Klaus Viitanen, 12.2.2021: ”Oikeudenkäynneille tulisi säätää kulukorvauskatto”

Suomen Asianajajaliitto, 14.2.2021: ”Oikeudenkäynnit ovat kalliita ja raskaita myös asianajajille”

Risto Koulun mielipidekirjoitusta ”Oikeudenkäynnin kustannuskriisi ei ratkea yhdellä vippaskonstilla” ei julkaistu. Kirjoitus oli tarkoitettu osaksi jatkoksi aikaisemmalle, 7.2. 2021 ilmestyneelle kirjoitukselle, osaksi taas vastaukseksi Klaus Viitasen kirjoitukseen.

Tämä kirjoitus (tarjottu toimitukselle 13.2.2021) on oheisena:

OIKEUDENKÄYNNIN KUSTANNUSKRIISI EI RATKEA YHDELLÄ VIPPASKONSTILLA

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta jatkuu (mielipide 12.2.2021: ”Oikeudenkäynneille tulisi säätää kulukorvauskatto”). Vaarana on, että keskustelu urautuu, mikä on ollut suomalaisen kustannuskeskustelun pysyvä rasite. Mielipiteessä tehokkaaksi keinoksi suositellaan asiakohtaista kulukorvauskattoa. Katon ylittäviä kustannuksia hävinnyt asianosainen ei joutuisi korvaamaan. Ehdotus on mitä kannatettavin.  Samalla on kuitenkin pakko huomauttaa, että se olisi vain osaratkaisu. Asianosaisellahan on usein ongelmia saada edes omat kustannuksensa maksetuksi. Osaratkaisu omiin kustannuksiin kylläkin olisi se omatoimisen asianajamisen edistäminen, mitä on pitkään ehdoteltu. Totta on, että kattosääntö auttaa erityisesti toiseen kustannusongelman osaan eli kustannusten ennakoimattomuuteen: nykyisin asianosainen ei tiedä, mitä hän lopulta joutuu maksamaan. On syytä epäillä, että tämä ennakoimattomuus vie halukkuutta oikeudenkäynteihin vielä enemmän, mitä kustannusten suuruus sinänsä tekee. Jos kustannusten määrä tiedetään, niihin voidaan varautua. Mutta varaudupas kustannuksiin, joiden suuruusluokkaakaan et tiedä.

Oma kantani on, että mikään yksittäinen vippaskonsti ei auta. Tarvitaan sekä rakenteellisia uudistuksia että valikoima keinoja, joilla oikeudenkäyntien kustannuksia alennetaan tai vähintäänkin hillitään. Näitä keinoja ovat ehdotettu kattosääntö, taksoitetut asianajopalvelut, kustannusarviot valmistelussa, tuomioistuimen kontrollimahdollisuuksien parantaminen, yksinkertaistetun oikeudenkäynnin käyttöönotto ja niin edelleen. Jos todellisiin tai kestäviin tuloksiin halutaan päästä, kustannusten kauhistelu ja ”helppojen” vastausten kaupittelu on lopetettava. Niiden tilalle tarvitaan laajapohjainen lainvalmisteluhanke, jossa analysoidaan syitä nousseisiin kustannuksiin ja suunnitellaan järjestelyjä, joilla oikeudenkäynnin aivan liian korkeaa kynnystä saadaan lasketuksi. Tyhjästä tätä hanketta ei suinkaan tarvitse aloittaa. Kustannusten määristä ja koostumuksesta on paljon empiiristä tietoa, viimeksi siitä julkaistiin selvitys vuoden 2020 syksyllä. Luulisi, että valmiiden tutkimustulosten ja empiirisen tiedon perusteella saataisiin nopeasti kootuksi toimiva keinopaketti. Sen jälkeen voitaisiin pohtia, mitä oikeudenkäynnit saavat oikeusvaltiossa maksaa ja kuka ne lopulta maksaa. Samalla olisi syytä miettiä, miten oikeudenkäyntejä tulisi rahoittaa, mikä on jäänyt Suomessa harvinaisen heikolle huomiolle. Velvollisuus oikeudenkäynnin kustannusten korvaamiseen, mikä kaatuu hävinneen asianosaisen niskaan, ei tuo oikeudenkäyntiin uutta rahaa. Se vain jakaa kustannuksia asianosaisten kesken. Kattosäännönkin kääntöpuoli on, että asianosainen ei voittaessaan välttämättä saa kustannuksiaan korvatuiksi. Hän voi, voitostaan huolimatta, jäädä oikeudenkäynnissä tappiolle, kun kaikki kustannukset on laskettu.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)

Keskustelu oikeudenkäyntien hinnasta avartuu. Sunnuntaina (7.2.2021) Helsingin Sanomien Mielipide-palstalla julkaistiin Risto Koulun laajahko kirjoitus ”Kuka on syyllinen oikeudenkäyntien kalleuteen?”.

Kirjoitus alkuperäisessä muodossaan löytyy tämän kirjoituksen alta.

Yleensä myös kirjoittaja saa mielipiteestään palautetta. Näin kävi myös tässä tapauksessa. Ensikommentit osoittavat, miten vaikea on luopua ”teoriasta”, jonka mukaan oikeudenkäyntien kalleus johtuu yksinomaan liikaa laskuttavista asianajajista. Teoria kieltämättä koukuttaa, koska se tarjoaa samalla helpon ja yksinkertaisen vastauksen monimutkaiseen ongelmaan. Huolet oikeudenkäynnin kustannuksista ja pilviin kohonneesta oikeudenkäynnin kynnyksestä kun katoavat agendalta, kunhan asianajajat vain saadaan jollain konstilla tekemään työnsä halvalla tai mieluummin ilmaiseksi.

Myöskään juristit eivät ole niin immuuneja teorian houkutukselle, mitä kuvittelisi.  Populismilla on sijansa myös oikeuspoliittisessa keskustelussa. Kohtuuton tuntilaskutus tai laskutus haamutunneista eivät nimittäin ole todellisia ongelmia. Niihin voidaan puuttua nykysinkin välinein tehokkaasti, ja varmaan valtaosassa puututaankin. Todellinen ongelma muodostuu työtunneista, jotka on todella tehty, jotka on hinnoiteltu kohtuullisiksi ja jotka ovat olleet oikeudenkäynnissä tarpeellisia. Kuka ne maksaa? Toki voidaan sanoa, että kustannukset saavat olla korkeatkin, kunhan asianosaisilla on käytössä monipuoliset rahoituskeinot. Ne Suomesta puuttuvat, eivätkä muutkaan pohjoismaat ole mitenkään edistyksellisiä esimerkkejä. Suomi sijoittuu kuitenkin tässä suhteessa kansainvälisessä vertailussa sarjaan ’patavanhoilliset’.

Risto Koulu

KUKA ON SYYPÄÄ OIKEUDENKÄYNTIEN KALLEUTEEN?

Keskustelu oikeudenkäyntien kalleudesta ottaa taas uusia kierroksia (mielipide 2.2.2021 : ”Tuomareille keinot puuttua oikeudenkäyntikuluihin”). Keskustelu on kuitenkin jälleen vääristynyttä. Se ei ehkä ihmetytä, koska helppoja vastauksia ei ole. Totta on, että oikeudenkäynnit ovat kalliita. Yksimielisiä ollaan myös siitä, että valtaosa oikeudenkäyntien kustannuksista johtuu oikeudenkäynnin ammattilaisten eli asianajajien laskuista. Vähänkin monimutkaisemmissa asioissa laskut nousevat suuriksi. Syyllinen kustannusten karkaamiseen tuntuu löytyvän läheltä: syyllisiä ovat ahneet asianajajat, jotka laskuttavat liikaa tai olemattomista haamutunneista. Viime aikoina syyllisten penkille on myös otettu tuomarit, jotka eivät riittävän jämäkästi pidä kustannuksia kurissa. Pääsyyllinen on sen sijaan päässyt kuin koira veräjästä. Oikeudenkäynnin rakenne, hienommin oikeudenkäynnin arkkitehtuuri, on lainsäätäjän kynästä, vastoin yleistä käsitystä asianajajat eivät ole sitä omasta päästään keksineet.

Oikeudenkäynnin rakenne vaatii paljon työtunteja ja, mikä pahinta, nimenomaan asiantuntijan työtunteja. Asiantuntijan työ taas on kallista, oli tekijä arkkitehti, lääkäri, asianajaja tai vaikka koristemaalari. Jos oikeudenkäynnin kustannuksia halutaan aidosti laskea, asiantuntijalta meneviä työtunteja on vähennettävä tai asiantuntijatyöstä on luovuttava. Halvimmalla toki päästään, kun asianosaiset ajavat itse asiaansa. Tällöin palkkiot jäävät kokonaan pois, ja kustannukset putoavat vähintään kahdella kolmasosalla. Nykymuotoisessa oikeudenkäynnissä omatoiminen asianajaminen on kuitenkin tuhon tie. Osuvan sanonnan mukaan maallikko niukin naukin ”pärjää” oikeudenkäynnissä, hän vain häviää asiansa. Oikeudenkäyntiä voidaan tietenkin yksinkertaistaa, jolloin omatoiminen asianajaminen helpottuu.

Ajatus ei ole uusi eikä mullistava. Sitä on kevennetyn oikeudenkäynnin nimellä ehdoteltu Suomessakin kohta kolme vuosikymmentä. Ehdotukset on torjuttu suoralta kädeltä eri verukkein, edes vakavaan pohdintaan sen potentiaalista ja toteuttamisesta ei ole päästy. Muitakin keinoja kustannusten hillitsemiseen on: niitä on tuotu tutkimuksessa, ja useimmista on kokemuksia muista maista. Keinot ovat kylläkin sinänsä osaratkaisuja, mutta yhdistettyinä niillä on kumuloituva vaikutus. Myöskään nämä keinot  eivät ole nousseet esiin. Julkisesta keskustelusta päätellen kukaan ei Suomessa ole niistä kuullutkaan.

Ulkopuolinen ei voi välttyä vaikutelmalta, että muutosta oikeudenkäynnin kustannuksiin halutaan mutta mitään ei oikeastaan haluta muuttaa. Yhtälö on mahdoton. Keskustelu asianajajien (väitetyistä) kohtuuttomista palkkioista on viihteellistä mutta ei rakentavaa. Asiaa ei mitenkään edistä se, että asioista perillä olevat tahot lähtevät mukaan populistiseen vastakkaisasetteluun. Oikeuspoliittiselta keskustelulta on vaadittava rehellisyyttä ja ikävien tosiseikkojen tunnustamista: tällä hetkellä pallo on oikeusministeriöllä, jonka tulisi käynnistää ainakin vakava selvityshanke. Siinä tulisi olla mukana kaikki intressitahot.

Risto Koulu

prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto)

Helsingin Sanomat 1.2.2021: ”Riitasijoittajat saapuivat Suomeenkin”

Uutinen yllätti monet lukijat, tosin ei niinkään siksi, että itse asia olisi uusi. Päinvastoin niin sanottu oikeudenkäyntien sivullisrahoitus on hallinnut viime vuodet kansainvälistä keskustelua. Sekään ei ole ihme. Kun julkisessa oikeusavussa kaikkialla säästetään, oikeusturvavakuutus ei missään täytä siihen ladattuja toiveita eikä asianosaisilla ole rahaa sen enempää kuin ennenkään, vaikka oikeudenkäynnin kustannukset ovat monessa maassa nousseet, oikeudenkäynneille on saatava uusi rahoittajataho. Uusi rahoittaja löytyy kaikkein helpommin sivullisista, jolloin valtiontalous välttyy rasitukselta ja tuomioistuin vaivannäöltä. Oikea yllätys sen sijaan on, että yksi sivullisrahoituksen muoto, niin sanottu kaupallinen sivullisrahoitus, näin nopeasti ulottuu Suomeen. Tutkimuksessa on arveltu, että Suomi on aivan liian pieni markkina-alue erikoistuneelle rahoitusmuodolle. Samalla on myönnetty, että suomalainen asianosainen voi törmätä siihen ulkomaisissa oikeudenkäynneissään, jos vastapuoli sitä käyttää.

Sivullisrahoituksessa sivullinen, kaupallisessa rahoituksessa tavallisesti sijoitusrahasto, maksaa oikeudenkäynnin kustannukset asianosaisen puolesta. Jos rahoitus on riskirahoitusta, rahoittaja saa osuuden oikeudenkäynnillä voitetusta määrästä. Lisäksi rahoittaja tavallisesti pidättää itsellään myös oikeuden siihen korvaukseen oikeudenkäyntikuluista, jonka hävinnyt vastapuoli maksaa. Jos oikeudenkäynti hävitään, sijoitus on menetetty.  Sivullisrahoitus voi olla myös velaksiantotyyppistä, jossa rahoittaja saa voittonsa korkeasta korosta tai lisäbonuksesta, jos tai kun oikeudenkäynti päättyy voittoon. Sivullisrahoituksesta on toisin sanoen lukuisia muunnelmia, joista osa siirtää riskiä, osa taas ei.

Riitarahoitus (mitä sivullisrahoitus rahoittajan näkökulmasta on) on herrojen herkkua. Se edellyttää ensiksikin hyvää voittoennustetta ja toiseksi suuren intressin oikeudenkäyntiä. Jälkimmäiset ovat Suomessa kylläkin varsin harvinaisia, joten täysiverinen riskirahoitus jäänee todella harvinaiseksi. On helppo huomata, että suuren intressin oikeudenkäyntejä on vain institutionaalisilla tahoilla, käytännössä isoilla yrityksillä. Keskivertoinen asianosainen, kuluttaja-palkansaaja, tuskin tällaista rahoitusta osaa hakea, vielä vähemmän hän sitä saa. Joku voi pitää lopputulosta epäoikeudenmukaisena. Ne asianosaiset, joilla ei muutoinkaan olisi vaikeuksia saada oikeudenkäynnin kustannuksia maksetuiksi, saavat kaiken kukkuraksi käyttöönsä uuden rahoituskanavan, jolla se pystyy vieläpä ulkoistamaan häviöriskinsä rahoittajalle tai käytännössä tämän vakuutusyhtiölle.  Mutta näinhän se on, ”niille, joilla on, annetaan”, jos tämä aforismi jaksaa lohduttaa.

Oli niin tai näin, ilahduttavaa on, että oikeudenkäynnin rahoitusmuodot alkavat vähitellen myös pohjoismaissa monipuolistua. Pohjoismaathan ovat tähän saakka olleet tällä alueella melkoinen kehitysmaa. Oikeudenkäynnin kustantaminen tuottaa sellaisia vaikeuksia luonnollisille henkilöille ja pk-yrityksille, että on pienoinen ihme, että riita-asioita on Suomessa niinkin paljon kuin niitä on. Vain puoliksi leikillään onkin sanottu, että oikeudenkäynnnin aloittamista tai siihen osallistumista miettivälle kuluttaja-palkansaajalle pitäisi oikeastaan määrätä edunvalvoja – hän kun ei kykenee huolehtimaan raha-asioistaan! Toivottavaa on, että kaupallinen sivullisrahoitus ja etenkin riskin ottava rahoitus saisi jossain vaiheessa seurakseen myös sosiaalisen riskirahoituksen. Tosin sellaisesta ei pohjoismaissa vielä ole ensimmäistäkään merkkiä.

Kiinnostunut löytää lisätietoa:

Koulu, Risto: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. COMI 2020.

Kirja on ilmainen. Toimituspyynnöt osoitteeseen comi@comi.fi tai risto.koulu@helsinki.fi. Kirjan sähköinen laitos on ladattavissa täältä.

Risto Koulu

OTL Jorma Rudanko esittää väitöskirjansa ”Näkökohtia todistusharkinnasta” julkisesti tarkastettavaksi 29.1.2021 klo 12.15 Vastaväittäjänä toimii OTT, dosentti Timo Saranpää (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Dan Frände. Väitös järjestetään etäyhteydellä, tarkemmat tiedot löytyvät yliopiston tapahtumasivulta https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/flamma-2019/fi?id=60244

Jorma Rudankon väitös palauttaa mieleen oikeustieteen tutkimuksen kaksi ongelmaa, tutkimusten heikon levikin ja tutkimusten vaikean saatavuuden muussa kuin kaupallisessa kustantamisessa. Ongelmilla on tietenkin yhteys. Kun tutkimusten saatavuus on huono, levikkiä ei synny. Ja kun levikki (eli viime kädessä kysyntä) jää vähäiseksi, tutkimusten saatavuuteen ei viitsitä kiinnittää huomiota, vielä vähemmän uhrata siihen kustannuksia. Muoti-ilmiöiksi nousseet open access -strategia ja sähköinen julkaiseminen eivät paljoakaan auta. Harva hakee ja vielä harvempi lukee sähköisiä julkaisuja, vaikka mitään maksumuuria ei olisikaan. Tieto sähköisistä julkaisuista ja niiden saatavuudesta ei ensiksikään välity potentiaaliselle lukijakunnalle. Sitä paitsi vain sen kokenut tietää, millainen rasitus 400-sivuisen tieteellisen teoksen lukeminen on niin silmille ja keskittymiskyvyllekin. Perinteinen kirja on tässä suhteessa ylivoimainen erityisesti oikeustieteessä, joka tunnetaan laajoista tutkimuksistaan. On vaikea uskoa, että sähköinen laitos syrjäyttäisi kirjan pitkälläkään tähtäimellä. Sähköinen julkaiseminen ei kuvainnollisesti tapa kirjaa.

Totta on, että sähköinen julkaiseminen on edistystä verrattuna julkaisemiseen ainoastaan yliopiston (etenkin pienen) omassa sarjassa tai pahimmassa skenaariossa yliopiston laitossarjassa. Siellä julkaistuja kirjoja etsiskelevä miettii joskus puolivakavissaan, onko koko painos saman tien tuhottu, jotta muut eivät pääse lukemaan siitä. On myönnettävä, että moni tutkimus kenties joutaakin unohtumaan, mutta laitosjulkaisuissa on monesti myös todellisia helmiä, joiden olemassaolosta kukaan ulkopuolinen ei edes saa tietää. Sitä paitsi kirja pitäisi ensin lukea, jotta osaa sanoa, onko se hyvää vai huonoa tutkimusta. Tosin Umberto Econ sanoin: huonostakin tutkimuksesta oppii aina jotain.

On pakko myöntää, että vikansa on käytännön lakimiesten asenteissakin. Jo 300-sivuisen juridisen kirjan läpilukemista pidetään herkulemaisena ponnistuksena, oli kyseessä perinteinen kirja tai sähköinen julkaisu. Tässä suhteessa OTM-tutkintoa saa ja ehkä pitää moittia: välillä näyttää siltä, että tavoitteena on saada opiskelijat (eli tulevat juristit) lukemaan mahdollisimman vähän ja mahdollisimman helppoa tekstiä. Moni valmis juristi valittaakin – ja aiheesta – kokevansa tavallisen perustutkimustasoisen kirjan lukemisen hyvin vaikeaksi, teoreettisemmista tutkimuksista nyt puhumattakaan. Käytännön juristeja ei ehkä saa millään konstilla lukemaan systemaattisesti edes oman alansa perustutkimusta. Hänelle riittävät käsikirjat ja yleisesitykset. Sitä paitsi moni juristi pitää yleisesityksiä oikeustieteellisen tutkimuksen huippuna.

Heikko levikki ja sen seuraus, heikko saatavuus, eivät ole vain tiedepoliittinen pullonkaula. Tutkijalle, etenkin monivuotisen urakan tehneelle väittelijälle, on melkoinen pettymys, kun kukaan ei kuule hänen tutkimuksestaan. Tutkimustulokset jäävät pahimmassa tapauksessa kokonaan hyödyntämättä, eikä tutkimus muuta maailman, mitä jokainen tutkija sisimmässään toivoo.

Oli niin tai näin, oikeustieteellisessä tutkimuksessa sen tulosten levittäminen on ongelma siinä, missä tutkimuksen tekeminenkin. Sekään ei tule kuntoon korulauseilla, lennokkailla strategiakirjauksilla ja kaikkein vähiten sälyttämällä vastuu siitäkin tutkijalle itselleen. Heikko levikki ja saatavuus ovat institutionaalisia ongelmia, ja ne pitäisi myös ratkaista sellaisina.

OTM Jurkka Jämsä väittelee todistusoikeudesta 22.1.2021. Koronaepidemian takia väittely tapahtuu etänä Vaasasta käsin. Jämsän väitöskirja ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” jatkaa sitä todistusoikeudellisten väitöskirjojen sarjaa, joka on ollut tunnusomaista uudelle prosessioikeuden tutkimukselle. Painotus on helppo ymmärtää. Osan kiinnostuksesta toki selittää vuoden 2015 uudistus, joka toi merkittäviä muutoksia vanhaan OK 17 lukuun. Vaikka todistusoikeuden tutkimus on jonkun mielestä yliteoreettista ja elitististä, on totta, että todistelu on ja tulee aina olemaan keskeinen osa oikeudenkäyntiä. Jämsän tutkimuksen ehkä suurin ansio on siinä, että se ei, vankasta tieteellisyydestään huolimatta, hukkaa kosketusta oikeudenkäyntien todellisuuteen.

Tosin tästä ei kannata yleisemmin kantaa huolta. Vanha viisaushan kuului, että prosessioikeudellista lainoppia ei tulisi tehdä, jos kaikkinainen omakohtainen kokemus lainkäytöstä puuttuu. Samantekevää sen sijaan on, onko kokemus oikeudenkäynneistä hankittu tuomarina, syyttäjänä vai asianajajana. Toki parasta olisi, jos työkokemus on kertynyt eri rooleista. Yksipuolinen kokemus tuomarin työstä johtaa tuomarikeskeiseen tutkimukseen ja niin edelleen.

Professiolähtöisen tutkimuksen periheikkous tietenkin on, että oikeudenkäyntidraaman päähenkilöt, asianosaiset, ajautuvat sivuosaan, pahimmillaan heille uskotaan vain comic sidekick -rooli lakimiessankarin rinnalla. Prosessioikeuden tutkija kun helposti kuvittelee, että asianosaisilla on loputtomiin aikaa ja rahaa oikeudenkäyntiin ja että heidän perustehtävänsä on tuottaa aineistoa ja soveltamistilanteita tutkimukselle. Mainittava ihme ei olekaan, että perinteisen prosessioikeuden tutkimuksen rinnalle on syntynyt access to justice -tutkimusperinne. Yllätys lähinnä on, että sitä saatiin odottaa aina vuosituhannen vaihteeseen saakka.

OTM Jurkka Jämsä esittää väitöskirjansa ”Oikeudelliset todistelunrajoitteet rikosasiassa” julkisesti tarkastettavaksi 22.1.2021 klo 12.

Vastaväittäjänä toimii dosentti Antti Tapanila (Lapin yliopisto) ja kustoksena professori Tuula Linna.

Väitös järjestetään etäyhteydellä, tarkemmat tiedot löytyvät yliopiston tapahtumasivulta  https://helsinginyliopisto.etapahtuma.fi/flamma-2019/fi?id=60313