Uutiset

Yksi oikeustieteen erikoisuuksia tieteenalana on, että siltä ulkopuoliset väittelijät eivät ole kokonaan kadonneet, mikä piirre muutoin leimaa modernia tutkimusta. Ulkopuolisella tarkoitetaan tässä sellaista henkilöä, joka kirjoittaa väitöskirjansa akateemisen työyhteisön, oppiaineen tai tutkimushankkeen ulkopuolella. Muiden tieteenalojen tutkijat selittävät tämän erikoisuuden sillä, että oikeustiede ei ole ”oikeaa” tiedettä. Sellaisen väitöskirjan kirjoittamiseen ei tarvita laajaa ja intensiivistä tutkijankoulutusta. Oikeustieteen edustaja taas sanoo mieluummin, että oikeustieteessä, toisin kuin muilla tieteenaloilla, tarvittavat valmiudet kyetään oppimaan kirjoitustyön edetessä, toisin sanoen kirjoitusprosessissa. Kaikki oikeudenalat eivät kylläkään samassa määrin hyödy tai jonkun mielestä kärsi väitösmääriä kasvattavista ulkopuolisista jatko-opiskelijoista. Jatko-opiskelijoiden kiinnostus kohdistuu tavalla tai toisella käytännönläheisiksi koettuihin oikeudenaloihin, ehkä selvimpänä esimerkkinä prosessioikeus. Ulkopuoliset jatko-opiskelijat kun toimivat tai ovat toimineet yleensä perinteisissä lakimiestehtävissä, asianajajina, tuomareina, syyttäjinä ja niin edelleen. Kuvaavaa on, että prosessioikeuden oppiaineessa molemmat kevään 2021 väittelijät olivat tällaisia ulkopuolisia, toinen oikeusneuvos, toinen hovioikeustuomari. Kummankin väitöskirjan alana oli todistusoikeus, mikä on sen sijaan poikkeuksellista. Pienessä oikeuskulttuurissa samanaikaisten väitöskirjojen aiheet eivät hevin osu näin lähelle toisiaan.

Tie oikeustieteen tohtoriksi on kuitenkin raskas ja byrokraattinen – ja se on sitä etenkin ulkopuoliselle. Ensimmäiseksi väittelijän in spe on saatava oikeus oikeustieteen tohtorin tutkinnon suorittamiseen: väitöskirja on nimittäin osa tätä OTT-tutkintoa. Oikeuden myöntää oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingissä käytännössä niin sanotun tohtorikoulun johtoryhmä. Oikeus ei ole automaattinen, vaan lähes puolet hakemuksista hylätään. Hakijoiden vertailussa painottuvat yhtäältä opintomenestys, toisaalta hakemukseen liitetyn (tai nykyisin hakulomakkeeseen sisällytetyn) tutkimussuunnitelman taso. Opintomenestys tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea OTM-tutkinnon tutkielmasta aikanaan saatua arvosanaa.

Ei liene yllätys, että myös OTT-tutkinnon suoritusoikeuksia haettaessa teoria ja käytäntö poikkeavat. Teoriassa jatko-opinnoista kiinnostunut keksii itselleen aiheen, laatii suunnitelman sen tutkimisesta sekä suostuttelee jonkun tiedekunnan opettajista työnohjaajakseen. Työnohjaajaksi halukkaan opettajan löytäminen on joskus työlästä, sillä opettajilla on tavallisesti työtehtäviä riittämiin. Työnohjaus vaatii vaivannäköä ja vastuun ottamista toisen tutkimuksesta, mitä individuaalinen tutkija luontaisesti kavahtaa. Tavallisesti ohjaajaksi pyydetään syventävien opintojen projektin vastuuopettajaa, joka on aikanaan ohjannut ja tarkastanut tutkielman. Projektin vastuuopettaja on normaalisti ainoa opettaja, johon opiskelija luo lähemmän suhteen opiskelussaan. Monet vastuuopettajat katsovat tästä syystä omana oppilaanaan olleen jatko-opiskelijan auttamisen moraaliseksi velvollisuudekseen. Työnohjaajan saatuaan jatko-opiskelija pääseekin jo tekemään hakemuksen johtoryhmälle. Käytännössä asiat eivät tietenkään etene strömsölaisittain. Keskiverto jatko-opiskelija tarvitsee melkoisesti työnohjausta jo siihen, että hän pystyy hahmottamaan aiheensa ja kertomaan, mitkä ovat tutkimuskysymykset, tutkimusmenetelmät, viitekehys ja mitä aineistoa hän tulee käyttämään, tutkimuksen rakenteesta nyt puhumattakaan. Työnohjausprosessi on näin de facto jo pitkälle käynnissä, kun jatko-opiskelija saa jätetyksi hakemuksensa suoritusoikeudesta johtoryhmän käsiteltäväksi. On syytä epäillä, onko johtoryhmä saanut yhtään kertaa käsiteltäväkseen hakemusta, jonka tutkimussuunnitelman jatko-opiskelija olisi tosiasiallisesti omin päin laatinut. Pikemmin pitäisi joskus kysyä, kenen suunnitelmaa nyt ryhdytään toteuttamaan, jos tai kun oikeus tutkinnon suorittamiseen annetaan. Olettamus toki on, että suunnitelma on OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakevan itsensä laatima.

Joissakin oppiaineissa (jälleen esimerkkinä prosessioikeus) on tapana kehottaa jatko-opiskelijaa jo ennen suoritusoikeuden hakemista kirjoittamaan aiheestaan pari artikkelia oikeustieteellisiin aikakauslehtiin. Näin lähes kaikki ”talonsisäiset” ja useimmat ulkopuoliset väittelijät tekevätkin. Artikkelien kirjoittaminen tuo kirjoituskokemusta, mittaa motivaatiota ja antaa meriittejä niin suoritusoikeuden hakemiseen kuin myöhempään tutkimusrahoituksen hankkimiseenkin. Totta on, että samalla jatko-opiskelija saa tilaisuuden vielä kerran miettiä, haluaako hän urakkaan ryhtyä. Artikkelit eivät mene työsuorituksina hukkaan, sillä tavallisesti ne muodostavat samalla jo osia tulevasta väitöskirjasta. Tällaiset ”esiartikkelit” eivät kuitenkaan kuulu muodolliseen hakuprosessiin, mutta työnohjaajaksi suostuva opettaja voi asettaa ne suostumuksensa ehdoksi.

OTM-tutkinnon arvosanat, tutkielman arvostelu mukaan luettuna, sekä tutkimussuunnitelman ”tieteellisyys” ovat pulmallisia arviointiperusteita, kun suoritusoikeuden antamista harkitaan, toisin sanoen hakijoita pannaan paremmuusjärjestykseen. Arvosanakäytännöt vaihtelevat suuresti sekä oppiaineittain että opettajittain: tästä on joskus vaadittu tiedekuntaneuvostossa selvityksen tekemistä, mutta selvityshankkeet ovat kuivuneet kokoon. Yleisesti tunnettua kuitenkin on, että joissakin oppiaineessa arvosanainflaatio on saanut yliotteen, joissakin taas noudatetaan virallisia eli tosiasiallisesti tiukempia standardeja. Tutkimussuunnitelmankaan varaan ei saisi laskea liiaksi. On tietysti paikallaan, että OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakeva esittää jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä hän aikoo tutkia ja miten hän aikoo sitä tutkia. Tutkimussuunnitelman merkitystä ennusteena vie, kuten huomautettiin, se että suunnitelma on lähes poikkeuksetta laadittu yhteistyössä opettajan eli tulevan työnohjaajan kanssa. Jokainen ammattinsa osaava opettaja taas pystyy laatimaan päällisin puolin vakuuttavan suunnitelman aiheesta kuin aiheesta. Silloinkaan, kun opiskelija on sattumoisin kirjoittanut suunnitelmansa joko itse tai vain vähän autettuna, hyvä suunnitelma ei ole tae hyvästä toteutuksesta. Sananlasku ’hyvin suunniteltu on puoliksi tehty’ ei tieteen tekemisessä päde. Kokenut opettaja muistaa ne lukuisat oppilaansa, jotka pystyivät ideoimaan innostavan ja ”edistyksellisen” suunnitelman: varsinaisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan tullut kissalle takkia eikä edes kukkaroa. Myös vastakohta on hänelle tuttu. Jollakin jatko-opiskelijalla väittelyprosessin alku kompastelee kuin koronaepidemian hoitaminen, mutta lopputulos on kunniallinen väitöskirja.

Peruskysymys toki kuuluu, onko ulkopuolista väittelemistä syytä tukea. Vastaus on varaukseton ”kyllä”. Ulkopuolisten väittelijöiden tielle ei saa kasata byrokraattia esteitä, sillä he tuovat oikeustieteeseen sitä teorian ja käytännön vuorovaikutusta, mikä oikeustieteen kaltainen ”käytännöllinen” tiede kipeästi kaipaa. Tutkimukseen välittyessään käytäntö antaa sille yhtäältä realistisuutta, toisaalta välittää tutkimukseen sellaisia kysymyksenasetteluja ja lähestymistapoja, joiden löytämiseen ”tyhjältä pöydältä” harvan tutkijan mielikuvitus riittää. Ulkopuoliset väittelijät ovat – näin väitän – oikeustieteen tutkimuksen luontainen voimavara, jota ei missään nimessä saisi hukata. Oppiaineellekin ulkopuolinen jatko-opiskelija on säännönmukaisesti lottovoitto, sillä he ovat tavallisesti halukkaita, jopa innostuneita ilman korvausta (tai kuten hienosti sanotaan pro bono) antamaan opetusta ja olemaan mukana oppiaineen toiminnassa. Ulkopuoliset väittelijät ja alumniopettajat ovatkin kaiken muun ohessa osoitus siitä, kuinka paljon lakimiehet tuntevat lukkarinrakkautta oikeustiedettä ja eräin poikkeuksin myös entistä tiedekuntaansa kohtaan.

On myönnettävä, että tiedekunnalla on ylhäältä asetetut kiintiönsä, tällä hetkellä 23 OTT-tutkintoa/vuosi. Niitä tiedekunta ei saa ylittää. Mikäli kiintiö sen sallii, jokaisen vähänkin lupaavan hakijan tulisi jossain vaiheessa saada tilaisuus kokeilla, onko hänestä kirjoittamaan väitöskirjaa. Pettyneen hakijan ei kannata unohtaa haavettaan vaan kirjoittaa edellä mainittuja ”valmentavia” artikkeleja, hioa suunnitelmaansa ja hankkia tieteellisiä valmiuksia – ja hakea oikeutta OTT-tutkinnon suorittamiseen uudelleen, tällä kertaa paremmin siihen valmistautuneena. Hänelle pitäisi myös antaa oikeus saada tässä kriittisessä vaiheessa apua oppiaineen opettajilta: avun saamista ei saisi, kuten tavallisesti akateemisessa maailmassa tehdään, jättää henkilösuhteiden tai suoremmin sanottuna yksittäisen opettajan vastuuntunnon varaan. Se työmäärän lisäys, minkä yksittäinen OTT-tutkinnon suorittaja oppiaineelleen sälyttää, on loppujen lopuksi marginaalinen verrattuna siihen, mitä menee joka tapauksessa opetukseen, oppimateriaalien tuottamiseen ja perustutkimukseen, jonka pitäisi olla se pääasia tiedeyliopistossa. Ja oli työmäärä suuri tai pieni, jälkikasvu on oppiaineen elinehto. Oppiaine, jolta se puuttuu, kuihtuu, mistä on tarpeeksi varottavia esimerkkejä suomalaisissa oppiainehistorioissa. Tosin eräänlainen zombivaikutus pitää tällaiset oppiaineet pitkään oppiainekartalla.

Risto Koulu

Lakimieslehden numerossa 3/2021 ilmestyi tärkeä artikkeli

Kontiainen, Laura – Koulu, Riikka – Beata Mäihäniemi : Oikeuden digitalisaatio ja juristityön arkipäivä

Artikkeli on kunnollisen lukemisen arvoinen, vaikka lakimiesten valtaosa on kauan tyytynyt lehden pikaiseen vilkaisemiseen. Oikeudellinen digitalisaatio on sekä tutkimuksen painoalue että kaikkiin lakimiehen työtehtäviin pikkuhiljaa hiipivä ilmiö. Vanhempi juristipolvi on sitä kauan kaihtanut ja luovuttanut siihen liittyvät käytännön kysymykset ja periaatteelliset ongelmat nuoremmalle diginatiivien sukupolvelle. Tässä on myös vaaransa, koska se kääntää suuren mullistuksen tietoteknisiksi erilliskysymyksiksi.

Yllättävää kyllä emme tiedä, miten mullistus muuttaa lakimiesten arkipäivää eli hienommin sanottuna juristiprofession työkäytäntöjä. Tämä johtuu siitä, että emme tiedä, millaisia nuo käytännöt olivat vuosikymmen sitten (kun kaikki alkoi) tai millaisia ne ovat nyt. Niinpä yksi artikkelin viesteistä on vaatimus juristiprofession empiirisestä tutkimuksesta. Sehän on Suomessa jäänyt hyvin vähäiseksi, eivätkä käytännön lakimiehet ole yleensä perehtyneet siihenkään vähään. Toki maailmalta ja muista pohjoismaistakin juristiprofession tutkimusta löytyy: pulma on vain siinä, mitä ulkomainen kertoo meidän pienestä ja osaksi varsin eriskummallisesta oikeuskulttuuristamme.

Tällaista tutkimusta odotellessa lienee lupa ennakoida sen tuloksia. Lukija saa kuvan, etteivät juristin perustehtävät – ja niiden mukana osaamiselle ja valmiuksille asetetut vaatimukset – lopulta paljoakaan muutu. Historiasta kiinnostunut hakee vertailukohtaa siitä, kun lakikirjasta tuli jokaisen lakimiehen työkalu. Sitä ennenhän tuomiokunnan ainoaa lakikirjaa oli säilytetty laamannin raudoitetussa ja lukitussa käräjäarkussa (ks. Yrjö Blomstedt : Codex Aboensis som lagbok, Codex Aboensis. Kommentarer och översättningar 1988). Tällainen ennustus ei tietenkään kumoa tarvetta tutkia lakimiesprofessiota, oli tutkimus empiiristä, sosiologista tai eettistä.

Kirjahanke etenee suunnitellusti. Toimituskunta lukee jo saapuneita käsikirjoituksia (noin kolmannes): toivottu jättämisaika on huhtikuu. Varsinainen toimitustyö taittoineen on tarkoitus aloittaa toukokuussa. Kirjan sähköinen versio yritetään saada vapaasti luettavaksi ja ladattavaksi elokuun lopussa: tosin tähän kirjan tulevalla kustantajalla on sanansa sanottavana. Kirjamuotoisena teos ilmestynee alkusyksyllä, ja se tulee kustantajasta riippuen joko kaupalliseen tai vapaaseen jakeluun.

Kirjaan on myös jätetty tai tulossa review-tyyppisiä, tiede- ja tutkimuspoliittisia sekä ajankohtaisia aiheita käsitteleviä artikkeleita. Ne herättävät laajempaakin mielenkiintoa ja kiinnostavat etenkin tutkijoita. Jos kirjoittaja haluaa ja kustantaja sen sallii, tällaiset artikkelit voidaan julkaista eräänlaisina ennakkopainoksina joko kirjoittajan omilla verkkosivuilla tai tällä sivulla.

Potentiaalisiin kustantajiin otetaan yhteyttä, kun toimitustyö on loppusuoralla, toisin sanoen tiedämme kirjan laajuuden ja sisällön. Kirjan saaminen kaupalliseen kustannukseen edellyttää kylläkin kustantajalta melkoista kulttuurimyönteisyyttä, koska kirja tuskin on kaupallinen hittituote.

Lisätietoja saa päätoimittajalta (risto.koulu@helsinki.fi) tai muilta toimituskunnan jäseniltä (heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi ja dan.frande@helsinki.fi).

Risto Koulu

Korkeimman oikeuden ratkaisut kommentein -kirjasarja täyttää kohta neljännesvuosisadan, sillä sen ensimmäinen nide nimittäin kattaa vuoden 1998 ratkaisut. Kirjasarjassa yli 2 500 korkeimman oikeuden ratkaisua on saanut parhaimmillaan lähes reaaliaikaisen ja usein varsin asiantuntevan arvionsa. Kirjasarja on oikeastaan mahtava suoritus pieneltä oikeuskulttuurilta. Myös kirjasarjan kustantaja ansaitsisi palkinnon kulttuuriteostaan. Kirja on loistava työkalu käytännön lakimiehille, onhan riitaan sopivan ennakkoratkaisun löytäminen jo puoli voittoa oikeudenkäynnissä. Kommentti liittää yksittäisen ennakkoratkaisun oikeustieteen tutkimukseen ja aikaisimpiin prejudikaatteihin, joten työläältä ja päämiehelle kalliilta tiedonhaulta vältytään. Myös korkein oikeus saa työstään tätä kautta palautetta (muualtahan se ei sitä juuri saa), joskin yksittäiset oikeusneuvokset ovat huhujen mukaan kehuskelleet sillä, että he eivät vaivaudu kirjaa lukemaan.

Vaikka kirja on rakenteeltaan onnistunut ja idealtaan suorastaan loistava, kaikkea ihmisen tekemää voidaan aina parantaa. Yksi parannus olisi jonkinlainen yhteenveto, millainen oli kyseinen ”prejudikaattivuosi”. Yksittäisen kommentit nimittäin fragmentoivat korkeimman oikeuden prejudikaattiutuotannon (jos tätä sanaa uskaltaa näyttää); metsä hukkuu helposti puilta. Kokonaiskuvan saamista auttaisi suuresti kokoava artikkeli, joka otettaisiin kirjaan vuosittain. Siinä kerrottaisiin esimerkiksi, miten valituslupaperusteita sovellettiin, millaisia asioita lopulta päätyi korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, miten niissä lopulta kävi, missä kokoonpanossa ratkaisu tehtiin ja niin edespäin. Ehkä vielä tärkeämpää olisi arvio siitä, mitä prejudikaattipolitiikkaa  – milloin ja millaisissa asioissa annetaan ennakkoratkaisu – korkein oikeus seurasi, oliko siinä havaittavissa muutoksia aikaisempaan verrattuna ja mihin ollaan menossa. Kokoavassa artikkelissa voitaisiin myös linkittää ennakkoratkaisuja, jos se on jäänyt yksittäiseltä kommentin kirjoittajalta tekemättä. Totta on, että tällaisen review -artikkelin kirjoittaminen on vaativa tehtävä, mutta sitä suurempi on siitä saatava hyöty.  Asia erikseen on, että review -tyyppiset artikkelit eivät kuulu suomalaiseen oikeuskulttuuriin oikeustieteessäkään, niin tarpeellisia kuin ne olisivatkin nykyisessä julkaisvyöryssä.

Toiseksi kannattaisi miettiä, onko edelleen syytä pitää yllä myyttiä lainkäytön anonymiteetistä. Pohjoismaille ja ehkä eniten Suomelle on ominaista tuomareiden nimettömyys:  korkeimman oikeuden ratkaisuissakin päätöksen tehneet oikeusneuvokset mainitaan ohimennen ratkaisuselostuksen lopussa. Nimet eivät hevin jää mieleen, mistä seuraa, että useimmat lakimiehetkään eivät onnistu nimeämään yhtään korkeimman oikeuden jäsentä (eli oikeusneuvosta), moni ei edes tiedä, kuka on päällikkötuomari. Nimettömyys on ehkä aikanaan lisännyt tuomareiden arvovaltaa, mutta nykyaika toivoisi ihmiskeskeisempää tai ehkä oikeammin ihmisläheisempää lainkäyttöä. Kommenttikirjassa voisi tästä syystä olla edes pari sivua siitä, ketkä ovat korkeimman oikeuden jäseniä, mikä heidän taustansa on ja kauanko he ovat toimineet korkeimmassa oikeudessa. Moite anonymiteetistä on toki kohdistettavissa myös kommenttikirjan kirjoittajiin ja osastotoimittajiin. Heistä tosin annetaan hieman henkilötietoja kuten yliopistollinen status ja yliopisto, mutta lukija luultavasti haluaisi tietää enemmän ihmisistä kommenttien takana.  Valokuvakaan kirjoittajista ei nykyaikana enää hämmästyttäisi.

Risto Koulu

Helsingin Sanomat 17.4.2021: ”Kulujen pelko voi haitata oikeuden hakemista tuomioistuimesta”

Helsingin Sanomien vieraskynä -artikkelissa Suomen lakimiesliitto (Tuula Linna) ja Suomen tuomariliitto (Antti Tapanila) tarttuvat ajankohtaiseen keskusteluun. Aiheenvalinta ei sinänsä yllätä: oikeudenkäynnin kustannukset ovat olleet viimeisen vuoden esillä niin oikeustieteellisessä tutkimuksessa kuin kansalaiskeskustelussakin. Uutta on lähinnä se, että artikkelissa kysymys ei enää ole yksittäisten tutkijoiden ja muiden asianharrastajien mielipiteistä, vaan se edustaa laajempaa näkemystä. Selvää nimittäin on, että todellisiin uudistuksiin tarvitaan oikeuspoliittinen konsensus, sillä ongelma ei oikeastaan ole se, maksaako hävinnyt asianosainen voittajane oikeudenkäyntikulut. Suomessa maksajaksi joutuu eräin poikkeuksin hävinnyt asianosainen, toisin sanoen voimassa on hävinnyt maksaa -sääntö. Siihen keskittyminen hämärtää mittasuhteet. Kuka on oikeudenkäynnin maksumies, on vain osa laajaa kokonaisuutta, miten oikeuksiin pääseminen – mukaan luettuna oikeudenkäynnit – rahoitetaan. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus on tässä pieni joskin merkittävä erillisteema. Tämä käy ilmi jo siitä, että oikeudenkäyntien kustantaminen on suurin piirtein yhtä polttava ongelma sielläkin, missä hävinnyt maksaa -sääntöä joko ei ole tai korvausvastuu on nimellinen.

Puheenvuori on aikamoinen askel eteenpäin, sillä siinä tunnustetaan, että myös oikeudenkäynnin rakenteita on muutettava. Näin yleistä kustannustasoa saadaan alemmaksi, eikä rahoittaminen, korvausvastuusta puhumattakaan, ole enää elämän ja kuoleman kysymys asianosaisille. Ankara kuluvastuu kun samalla pakottaa asianosaiset taistelemaan loppuun saakka, mikä taas lisää sitä kustannustaakkaa, jonka joku joutuu lopulta kantamaan. Yksi ja samalla järeä keino on siirtyminen niin sanottuun kevennettyyn menettelyyn, jossa asianosaiset ajaisivat itse asiaansa. Tätä artikkelissa ehdotetaankin. Muitakin rakenteellisia keinoja on. Totta on, että hävinneen asianosaisen korvausvastuuta sitäkin tulisi lieventää; vuoden 1993 uudistus meni tässä liian pitkälle.

Vaikkakaan sitä ei artikkelissa nosteta esille, valoa näkyy myös toisessa suunnassa. Suomessa keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseen ovat harvinaisen kehittymättömät. Oikeudenkäynnit ovat asianosaisten oman rahoituksen varassa, sillä julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus ovat jääneet täydentäviksi rahoitusmuodoiksi. Vähitellen kansainväliset innovaatiot tällä alalla alkavat saapua Suomeen. Ensimmäinen tulokas on riitasijoittamisen apokryfisen nimen saanut rahoitusmuoto, joka on yksi sivullisrahoituksen muunnelma. Tosin tavallinen asianosainen ei pääse tämän rahoitusmuodon eduista nauttimaan. Sen synty kuitenkin osoittaa, että myös tämä lähestymistapa sisältää potentiaalia.  Parhaaseen tulokseen päästään, kun kuluvastuun uudelleenarviointi, rakenteiden keventäminen ja uudet rahoitusmuodot onnistutaan yhdistämään.

Oikeuksiin pääsyn rahoittamisen teoriaa on tarkasteltu Risto Koulun teoksessa: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen, COMI 2020