”Mitähän jos kirjoittaisin väitöskirjan”

Yksi oikeustieteen erikoisuuksia tieteenalana on, että siltä ulkopuoliset väittelijät eivät ole kokonaan kadonneet, mikä piirre muutoin leimaa modernia tutkimusta. Ulkopuolisella tarkoitetaan tässä sellaista henkilöä, joka kirjoittaa väitöskirjansa akateemisen työyhteisön, oppiaineen tai tutkimushankkeen ulkopuolella. Muiden tieteenalojen tutkijat selittävät tämän erikoisuuden sillä, että oikeustiede ei ole ”oikeaa” tiedettä. Sellaisen väitöskirjan kirjoittamiseen ei tarvita laajaa ja intensiivistä tutkijankoulutusta. Oikeustieteen edustaja taas sanoo mieluummin, että oikeustieteessä, toisin kuin muilla tieteenaloilla, tarvittavat valmiudet kyetään oppimaan kirjoitustyön edetessä, toisin sanoen kirjoitusprosessissa. Kaikki oikeudenalat eivät kylläkään samassa määrin hyödy tai jonkun mielestä kärsi väitösmääriä kasvattavista ulkopuolisista jatko-opiskelijoista. Jatko-opiskelijoiden kiinnostus kohdistuu tavalla tai toisella käytännönläheisiksi koettuihin oikeudenaloihin, ehkä selvimpänä esimerkkinä prosessioikeus. Ulkopuoliset jatko-opiskelijat kun toimivat tai ovat toimineet yleensä perinteisissä lakimiestehtävissä, asianajajina, tuomareina, syyttäjinä ja niin edelleen. Kuvaavaa on, että prosessioikeuden oppiaineessa molemmat kevään 2021 väittelijät olivat tällaisia ulkopuolisia, toinen oikeusneuvos, toinen hovioikeustuomari. Kummankin väitöskirjan alana oli todistusoikeus, mikä on sen sijaan poikkeuksellista. Pienessä oikeuskulttuurissa samanaikaisten väitöskirjojen aiheet eivät hevin osu näin lähelle toisiaan.

Tie oikeustieteen tohtoriksi on kuitenkin raskas ja byrokraattinen – ja se on sitä etenkin ulkopuoliselle. Ensimmäiseksi väittelijän in spe on saatava oikeus oikeustieteen tohtorin tutkinnon suorittamiseen: väitöskirja on nimittäin osa tätä OTT-tutkintoa. Oikeuden myöntää oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingissä käytännössä niin sanotun tohtorikoulun johtoryhmä. Oikeus ei ole automaattinen, vaan lähes puolet hakemuksista hylätään. Hakijoiden vertailussa painottuvat yhtäältä opintomenestys, toisaalta hakemukseen liitetyn (tai nykyisin hakulomakkeeseen sisällytetyn) tutkimussuunnitelman taso. Opintomenestys tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea OTM-tutkinnon tutkielmasta aikanaan saatua arvosanaa.

Ei liene yllätys, että myös OTT-tutkinnon suoritusoikeuksia haettaessa teoria ja käytäntö poikkeavat. Teoriassa jatko-opinnoista kiinnostunut keksii itselleen aiheen, laatii suunnitelman sen tutkimisesta sekä suostuttelee jonkun tiedekunnan opettajista työnohjaajakseen. Työnohjaajaksi halukkaan opettajan löytäminen on joskus työlästä, sillä opettajilla on tavallisesti työtehtäviä riittämiin. Työnohjaus vaatii vaivannäköä ja vastuun ottamista toisen tutkimuksesta, mitä individuaalinen tutkija luontaisesti kavahtaa. Tavallisesti ohjaajaksi pyydetään syventävien opintojen projektin vastuuopettajaa, joka on aikanaan ohjannut ja tarkastanut tutkielman. Projektin vastuuopettaja on normaalisti ainoa opettaja, johon opiskelija luo lähemmän suhteen opiskelussaan. Monet vastuuopettajat katsovat tästä syystä omana oppilaanaan olleen jatko-opiskelijan auttamisen moraaliseksi velvollisuudekseen. Työnohjaajan saatuaan jatko-opiskelija pääseekin jo tekemään hakemuksen johtoryhmälle. Käytännössä asiat eivät tietenkään etene strömsölaisittain. Keskiverto jatko-opiskelija tarvitsee melkoisesti työnohjausta jo siihen, että hän pystyy hahmottamaan aiheensa ja kertomaan, mitkä ovat tutkimuskysymykset, tutkimusmenetelmät, viitekehys ja mitä aineistoa hän tulee käyttämään, tutkimuksen rakenteesta nyt puhumattakaan. Työnohjausprosessi on näin de facto jo pitkälle käynnissä, kun jatko-opiskelija saa jätetyksi hakemuksensa suoritusoikeudesta johtoryhmän käsiteltäväksi. On syytä epäillä, onko johtoryhmä saanut yhtään kertaa käsiteltäväkseen hakemusta, jonka tutkimussuunnitelman jatko-opiskelija olisi tosiasiallisesti omin päin laatinut. Pikemmin pitäisi joskus kysyä, kenen suunnitelmaa nyt ryhdytään toteuttamaan, jos tai kun oikeus tutkinnon suorittamiseen annetaan. Olettamus toki on, että suunnitelma on OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakevan itsensä laatima.

Joissakin oppiaineissa (jälleen esimerkkinä prosessioikeus) on tapana kehottaa jatko-opiskelijaa jo ennen suoritusoikeuden hakemista kirjoittamaan aiheestaan pari artikkelia oikeustieteellisiin aikakauslehtiin. Näin lähes kaikki ”talonsisäiset” ja useimmat ulkopuoliset väittelijät tekevätkin. Artikkelien kirjoittaminen tuo kirjoituskokemusta, mittaa motivaatiota ja antaa meriittejä niin suoritusoikeuden hakemiseen kuin myöhempään tutkimusrahoituksen hankkimiseenkin. Totta on, että samalla jatko-opiskelija saa tilaisuuden vielä kerran miettiä, haluaako hän urakkaan ryhtyä. Artikkelit eivät mene työsuorituksina hukkaan, sillä tavallisesti ne muodostavat samalla jo osia tulevasta väitöskirjasta. Tällaiset ”esiartikkelit” eivät kuitenkaan kuulu muodolliseen hakuprosessiin, mutta työnohjaajaksi suostuva opettaja voi asettaa ne suostumuksensa ehdoksi.

OTM-tutkinnon arvosanat, tutkielman arvostelu mukaan luettuna, sekä tutkimussuunnitelman ”tieteellisyys” ovat pulmallisia arviointiperusteita, kun suoritusoikeuden antamista harkitaan, toisin sanoen hakijoita pannaan paremmuusjärjestykseen. Arvosanakäytännöt vaihtelevat suuresti sekä oppiaineittain että opettajittain: tästä on joskus vaadittu tiedekuntaneuvostossa selvityksen tekemistä, mutta selvityshankkeet ovat kuivuneet kokoon. Yleisesti tunnettua kuitenkin on, että joissakin oppiaineessa arvosanainflaatio on saanut yliotteen, joissakin taas noudatetaan virallisia eli tosiasiallisesti tiukempia standardeja. Tutkimussuunnitelmankaan varaan ei saisi laskea liiaksi. On tietysti paikallaan, että OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakeva esittää jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä hän aikoo tutkia ja miten hän aikoo sitä tutkia. Tutkimussuunnitelman merkitystä ennusteena vie, kuten huomautettiin, se että suunnitelma on lähes poikkeuksetta laadittu yhteistyössä opettajan eli tulevan työnohjaajan kanssa. Jokainen ammattinsa osaava opettaja taas pystyy laatimaan päällisin puolin vakuuttavan suunnitelman aiheesta kuin aiheesta. Silloinkaan, kun opiskelija on sattumoisin kirjoittanut suunnitelmansa joko itse tai vain vähän autettuna, hyvä suunnitelma ei ole tae hyvästä toteutuksesta. Sananlasku ’hyvin suunniteltu on puoliksi tehty’ ei tieteen tekemisessä päde. Kokenut opettaja muistaa ne lukuisat oppilaansa, jotka pystyivät ideoimaan innostavan ja ”edistyksellisen” suunnitelman: varsinaisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan tullut kissalle takkia eikä edes kukkaroa. Myös vastakohta on hänelle tuttu. Jollakin jatko-opiskelijalla väittelyprosessin alku kompastelee kuin koronaepidemian hoitaminen, mutta lopputulos on kunniallinen väitöskirja.

Peruskysymys toki kuuluu, onko ulkopuolista väittelemistä syytä tukea. Vastaus on varaukseton ”kyllä”. Ulkopuolisten väittelijöiden tielle ei saa kasata byrokraattia esteitä, sillä he tuovat oikeustieteeseen sitä teorian ja käytännön vuorovaikutusta, mikä oikeustieteen kaltainen ”käytännöllinen” tiede kipeästi kaipaa. Tutkimukseen välittyessään käytäntö antaa sille yhtäältä realistisuutta, toisaalta välittää tutkimukseen sellaisia kysymyksenasetteluja ja lähestymistapoja, joiden löytämiseen ”tyhjältä pöydältä” harvan tutkijan mielikuvitus riittää. Ulkopuoliset väittelijät ovat – näin väitän – oikeustieteen tutkimuksen luontainen voimavara, jota ei missään nimessä saisi hukata. Oppiaineellekin ulkopuolinen jatko-opiskelija on säännönmukaisesti lottovoitto, sillä he ovat tavallisesti halukkaita, jopa innostuneita ilman korvausta (tai kuten hienosti sanotaan pro bono) antamaan opetusta ja olemaan mukana oppiaineen toiminnassa. Ulkopuoliset väittelijät ja alumniopettajat ovatkin kaiken muun ohessa osoitus siitä, kuinka paljon lakimiehet tuntevat lukkarinrakkautta oikeustiedettä ja eräin poikkeuksin myös entistä tiedekuntaansa kohtaan.

On myönnettävä, että tiedekunnalla on ylhäältä asetetut kiintiönsä, tällä hetkellä 23 OTT-tutkintoa/vuosi. Niitä tiedekunta ei saa ylittää. Mikäli kiintiö sen sallii, jokaisen vähänkin lupaavan hakijan tulisi jossain vaiheessa saada tilaisuus kokeilla, onko hänestä kirjoittamaan väitöskirjaa. Pettyneen hakijan ei kannata unohtaa haavettaan vaan kirjoittaa edellä mainittuja ”valmentavia” artikkeleja, hioa suunnitelmaansa ja hankkia tieteellisiä valmiuksia – ja hakea oikeutta OTT-tutkinnon suorittamiseen uudelleen, tällä kertaa paremmin siihen valmistautuneena. Hänelle pitäisi myös antaa oikeus saada tässä kriittisessä vaiheessa apua oppiaineen opettajilta: avun saamista ei saisi, kuten tavallisesti akateemisessa maailmassa tehdään, jättää henkilösuhteiden tai suoremmin sanottuna yksittäisen opettajan vastuuntunnon varaan. Se työmäärän lisäys, minkä yksittäinen OTT-tutkinnon suorittaja oppiaineelleen sälyttää, on loppujen lopuksi marginaalinen verrattuna siihen, mitä menee joka tapauksessa opetukseen, oppimateriaalien tuottamiseen ja perustutkimukseen, jonka pitäisi olla se pääasia tiedeyliopistossa. Ja oli työmäärä suuri tai pieni, jälkikasvu on oppiaineen elinehto. Oppiaine, jolta se puuttuu, kuihtuu, mistä on tarpeeksi varottavia esimerkkejä suomalaisissa oppiainehistorioissa. Tosin eräänlainen zombivaikutus pitää tällaiset oppiaineet pitkään oppiainekartalla.

Risto Koulu