Perintäyritysten valtaa vai velallisten avuttomuutta?

Useimmat Helsingin Sanomien lukijat huomasivat lehdessä 23.5.2021 poikkeuksellisen näkyvän ja monisivuisen uutisen. Uutinen oli sarkastisen korrektisti otsikoitu:

”Taas tuli karhu”

Alaotsikon teksti oli taas jyrkkyydessään epätavallinen:

”HS:n selvitys paljastaa, että perintäyhtiöt rikkovat toistuvasti lakia, alan valvonta on hampaatonta ja laki on velkojan puolella.”

Kaupallinen perintätoiminta eli perintäala on esimerkki siitä, miten kauas laki ja sen täytäntöönpano (’toteutuminen’) voivat jäädä. Tosin tutkimus on havainnut ilmiön muuallakin: ”law in books” (’laki kirjoissa’) on lähes kaikkialla toinen kuin ”law in action” (’laki käytännössä’). Selityskin on ilmeinen. Lakien säätäminen on nopeaa, halpaa ja yksinkertaista, kun taas niiden täytäntöönpano on hidasta, kallista ja vaivalloista. Kyynikko tämän myöntää, optimisti ehkä erehtyy uskomaan, että lait toteuttavat itse itsensä, kun ihmiset tai oikeammin tässä perintäyritykset ryhtyvät niitä oma-aloitteisesti seuraamaan.

Paperilla perintäalalla kaikki on erinomaista. Kansainvälisessä vertailussa (jota ei kylläkään ole tehty) Suomi saisi luultavasti kunniamaininnan ellei suorastaan kultamitalin. Meillä on moderni perintälaki, joka suojaa velallisia yksityiskohtaisin ja pakottavin säännöksin. Perintäyritysten on ennen aloittamista rekisteröidyttävä eli perintätoiminta on käytännössä luvanvaraista. Meillä on aluehallintoviranomainen, joka valvoo lain noudattamista. Se voi poistaa perintäyrityksen rekisteristään, jolloin yritys menettää oikeutensa perintätoiminnan harjoittamiseen. Kuluttaja-asiamies, jolla on hänelläkin laajat toimivaltuudet, valvoo lisäksi kuluttajasaatavien perintää. Perintäyrityksillä on oma yhdistys, joka valvoo jäsenkuntaansa ja joka teoriassa voi erottaa häiriköksi muodostuneen jäsenyrityksensä. Edes eettisistä ohjeista ei ole pulaa. ja viime kädessä velallinen voi tuomioistuimessa riitauttaa häneen kohdistuvan perinnän ja sen kustannukset.

Käytännössä kuva on paljon synkempi. Viranomaisen valvonta on pinnallista, jonkun mielestä jopa näennäistä, toisen mielestä pelkästään reaktiivista, mikä on muutoinkin tavallista kaikessa valvonnassa. Tällä tarkoitetaan, että viranomainen reagoi sille tehtyihin kanteluihin: se ei harjoita omatoimista valvontaa. Totta on, että valvovalla viranomaisella on yleishallintoviranomaisena paljon muitakin tehtäviä eikä perintäala liene niistä tärkeysjärjestyksessä kärkisijoilla. Valvova viranomainen myös ”ymmärtää” – näin uutiset väittävät – liiaksi tai ainakin hyvin kauan perintäyrityksiä. Toistuvat ja pahatkin väärinkäytökset kuitataan muistutuksilla, varoituksilla ja hallinnollisella ohjauksella (mitä se lieneekin). Lain ”valvonta” (tarkoituksella lainausmerkeissä) jää näin ollen suurelta osin velallisten oma-aloitteisuuden ja omatoimisuuden varaan. Velallisen on toisin sanoen jaksettava kannella, ilmoitella ja riidellä perinnästä tuomioistuimessa.

Riitelyssä tuomioistuimessa velallinen on heikko vastustaja perintäyritykselle, jolla on puolellaan tiedollinen ja taloudellinen ylivoima. Vaikka velallinen ei aina ole arkkityyppimäisesti apaattinen ja vastoinkäymisten murtama ressukka, yksittäinen velka (perintätoimistot perivät pääsääntöisesti pieniä saatavia) saattaa olla toimintakuntoisellekin velalliselle yhdentekevä ylivoimaisessa velkataakassa. Vaikka näin ei olisikaan ja velallinen olisi valmis oikeustaisteluun kuten sananlaskun ’melperi sotaan’, oikeudenkäyntiä kannattaa harkita kahteen kertaan. Mahdollinen voitto (perintä estyy, perintäkulkuja pienennetään) on suhteettoman vähäinen suhteessa mahdollisen tappion määrään. Häviö oikeudenkäynnissä tuottaa lisää velkaa, parhaimmillaan muutaman tuhat euroa, pahimmillaan kymmeniätuhansia. Vaikeudet päästä tuomioistuimeen ei ole erityistapaus, vaan oikeudenkäyntikynnyksen korkeus on Suomen oikeuden endeemisiä ongelmia. Kuluttaja-palkansaajan ei yksinkertaisesti kannata käydä oikeutta pienistä saatavista: riski on aivan liian suuri, jos vastapuolella on vahva vastustaja – kuten perintäyritys. Vaikka kuluttaja-palkansaajan rahat riittäisivätkin, vuosikausien oikeudenkäynti on maallikolle paha henkinen rasitus. Tosin lakimiehillä on taipumus sitä vähätellä, mutta heidänkin pitäisi kokeilla ”asianosaisena olemista” edes kerran elämässään.

Ratkaisua tähän perinnän oikeussuojavajeeseen ei tarvitse kauan hakea. Velallisen on saatava tukea viranomaisilta, viranomaisten valvonnan on oltava tehokasta ja sen sanktioiden ankaria. Kuluttaja-asiamiehen on käytettävä järeintä asettaan ryhmäkannetta. Sillä uhkailu on ollut aikanaan sekin tehokasta, mutta uhkaukset, joita ei toteuteta, menettävät tehonsa. Tunnetussa tv-sarjassa ”Game of Thrones” päähenkilö Jaime Lannister toteaakin kerran, että ”vain hölmö esittää uhkauksia, joita hän ei ole valmis toteuttamaan”. On myönnettävä, että kuluttaja-asiamies ansaitsee tunnustusta. Kuluttaja-asiamies tiettävästi on jonkun kerran avustanut kuluttaja-velallista oikeudenkäynnissä perintäyritystä vastaan, jotta kiistanalaisista kysymyksistä saataisiin edullinen ennakkotapaus. Perintäyritysten vastastrategia on kuitenkin purrut: ne ovat luopuneet kiistanalaisista vaatimuksista – eikä ennakkotapauksia muissa perinnöissä käytettäviksi ole saatu.

Tämän uutisen aloittava valokuva on Charles Dickens’in kirjan ”Little Dorrit” vanhaa kuvitusta. Kirja on klassinen velalliskuvaus. Pikku Dorritin isä nimittäin vietti 30 vuotta Marshalsea’n velkavankilassa, josta on jäljellä enää muuri. Velkavankeus oli kestänyt niin kauan, että tiedot siitä, ketkä olivat velkojia ja mitkä olivat heidän saatavansa, olivat kadonneet. Tämä velka- ja velkojaidentiteetin menetys on tuttu myös modernille perintäalalle. Saatavia siirretään, niputetaan ja uudelleen erotellaan niin kauan, ettei kukaan, ei perintäyritys eikä varsinkaan velallinen, tiedä velan alkuperää. Näin velallisen mahdollisuudet riitauttaa perintää heikkenevät entisestään.

Helsingin Sanomien julkaisema uutinen oli osassa viestiään väärä. Laki ei suinkaan ole ”velkojan puolella”. Velkojan puolella ovat vain viranomaiskäytännöt, eräät tuomioistuinten tulkinnat, ammattimaisten toimijoiden asenteet ja hieman olosuhteetkin. Perintäyritykset kuvainnollisesti ansaitsivat vahvemman vastapuolen, mitä niillä on. Se palauttaisi voimatasapainon. Sen sijaan on myönnettävä, että perintäyritykset rikkovat välillä lakia. Ovatko lain rikkomiset tavallisempia kuin muilla aloilla, on vaikea sanoa: ne vain näkyvät paremmin. Alan valvonnan hampaattomuudesta on pakko olla samaa mieltä.

Risto Koulu