Palautevaje oikeustieteen tutkimuksen rasitteena?

Pienen oikeuskulttuurin haittoihin kuuluu, että oikeustieteen tutkija saa vähän palautetta tutkimuksistaan, vaikka hän kuinka toivottaisi sen tervetulleeksi ja suorastaan sitä kaipaisi. Väite eräänlaisesta ”palautenälästä” tai oikeammin ”palautevajeesta” voi hämmästyttää. Käyhän ensiksikin oikeustiede monissa yliopistoissa, tässä esimerkkinä Helsingin yliopisto, muutaman vuoden välein läpi tieteenaloittaisen arvioinnin, josta vastaa asiantuntijapaneli. Arvioitavana on tällöin kaikki oikeustieteellinen tutkimus määrätyiltä vuosilta, yleensä viideltä. Paneeli laatii työstään julkisen, tavallisesti usean kymmenen sivun mittaisen raportin, joka tosin leviää huonosti mutta joka kuuluu asianharrastajien käsissä. Toiseksi oikeustieteellistä julkaisuista ilmestyy aikakauslehdissä ja joskus muissakin lehdissä kirja-arvosteluja, jollaisiksi tässä luetaan myös vastaväittäjän lausunnot. Nekin ovat asiallisesti kirja-arvosteluja. Kolmanneksi tutkijauralle lähteneet tulevat kirjoineen useaan otteeseen arvioiduiksi lukuisissa asiantuntijalausunnoissa, jotka tarvitaan akateemisiin tehtävän täyttöön. Nämä lausunnot ovat korostetun henkilökohtaisia, etenkin ennen myös kirja- ja jopa artikkelikohtaisia.

Lähemmässä tarkastelussa ristiriita katoaa. Tieteenala-arvioinnit ovat kerta kerralta aina vain institutionaalistuneet. Niistä ja varsinkin viimeisestä arvioinnista on mahdotonta erottaa kannanottoja edes siihen tutkimukseen, jota tehdään eri oppiaineissa tai tutkimusyksiköissä, tutkimussuuntauksista ja yksittäisistä tutkijoista puhumattakaan. Aikanaan paneelien arvioinnit olivat paljon yksilöllisempiä ja konkreettisempia. Sisäpiiriläinen osasi arvioinnin luettuaan välittömästi sanoa, kenestä tutkijasta milloinkin puhuttiin, vaikkei ketään tavallisesti nimeltä mainittukaan. Tulkintavaikeuksia aiheutti kylläkin ensimmäisten paneelien ”ylihuomaavainen” kielenkäyttö. Vain hyvää kehuttiin, huonosta taas ei sanottu mitään. Näin kielenkäytön sääntöjä tuntematon tai sellaiseksi tekeytyvä lukija tulkitsi vaikenemisen piileväksi tunnustukseksi: se, mitä ei erikseen moitittu, oli hyvää tutkimusta ja tutkimuksen rakenteet siltä osin kunnossa.

Myös oikeustieteellisissä aikakauslehdissä ilmestyvien kirja-arvostelujen merkitys palautteena on vähäinen. Kirja-arvostelut ovat yllättävän harvinaisia ja yhä harvinaisempia tulevaisuudessa: useimmat tutkijat eivät eläessään näe heidän kirjoistaan julkaistuja kirja-arvosteluja, ellei sellaisena pidetä pakollista vastaväittäjän lausuntoa. Tämä johtuu jo julkaisumääristä. Oikeustieteellinen julkaisuaktiivisuus on paljon korkeampi kuin muutama vuosikymmen sitten. Kirjoja ilmestyy yksinkertaisesti niin paljon, ettei kukaan ehdi niitä arvostelemaan. Vaikka joku ehtisikin, lehdet täyttyisivät pelkästään niistä. Ilmestyneistä arvosteluistakin valtaosa on kirjaesittelyjä, kuivakkaita sisältökuvauksia tai lennokasta tarinaniskentää. Viimeisissä, niin sanotuissa gonzo-arvosteluissa kirja on arvostelijalla vain aasinsilta, jonka kautta hän pääsee tuulettamaan ajatuksiaan. Tällaiset arvostelut ovat viihteellistä luettavaa mutta pedagogisesti hyödyttömiä, tutkija ei saa niistä odottamaansa arvioivaa palautetta.

Eniten tutkija oppii vihamielisistä arvosteluista, joissa arvostelija etsimällä etsii virheitä ja muuta moitittavaa. Totta on, että tutkijan on hillittävä harminsa ja haettava arvostelusta maaliin osuva kritiikki, mikä ei ole niinkään helppoa. Logiikan alkeissääntöhän kuuluu, että väitteen esittäjän motiivit eivät todista mitään siitä, onko väite tosi vai epätosi. Ohimennen sanottakoon, että kokenut tutkija pitää tällaista yliampuvaa arvostelua luojan lahjana, koska hän saa, kiitos vastineoikeutensa, aikaan tiede- ja oikeuspoliittisen keskustelun. Keskustelu taas kiinnittää kirjaan paljon huomiota ja saa kaikki siihen perehtymään, jotta he näkisivät, kuka, kirjoittaja vai arvostelija, on kiistelyssä oikeassa.  Näin muutoin unohduksiin tuomittu tutkimustulos nousee keskiöön ja tulee vähintäänkin tiedeyhteisön tietoon.

Asiantuntijalausuntojen antama palaute taas on nuorten herkkua, vaikkakaan sitä ei aina herkuksi koeta. Nuori tutkija tulee arvioiduksi hakiessaan dosentin arvoa taikka yliopistonlehtorin tai professorin tehtävää. Viimeisen portaan saavutettuaan hän kuitenkin putoaa tämän virallispalautteen saajien joukosta. Asiantuntijalausunnot ovat parhaimmillaan ensiluokkaista palautetta. Ovathan lausuntojen kirjoittajat periaatteessa alansa huippuja, ja heillä on aikaa arviointiin – ainakin teoriassa. Lausunto on myös kokonaisarvio, joten tutkija näkee ulkopuolisen mielipiteen siitä, miten hänen taitonsa ja profiilinsa on vuosien varrella kehittynyt. Aivan näin auvoinen lausuntojen todellisuus ei tietenkään ole. Lausunnotkin ovat ihmisten kirjoittamia, ja toisinaan sellaisen antajan oma näkemys siitä, millaista hyvä oikeustiede on ja millaista sen tulee olla, heijastuu auttamatta arviointeihin. Julkisuudessa on väitetty, että monialatutkimusta tekevät tutkija tulevat kohdelluiksi suhteettoman ankarasti, tällainen tutkimus vaarantaa uralla etenemisen. Lisäksi joitakin lausunnonantajia on epäilty aiheesta tai aiheetta siitä, että he ottavat huomioon liiaksi hakijan sopivuuden ja lausunnon tilaajayksikön tarpeiden kaltaisia näkökohtia. Joku hakija voi tulla epäoikeudenmukaisesti suosituksi, toinen taas syrjityksi.

Uusin palautekanava on sosiaalinen media, jonka merkitys on kasvamassa. Tällainen palaute on nopeaa, se on myös suorasanaista ja jopa jyrkkää, koska palautteen antajan ei tarvitse samassa määrin varoa sanojaan, some-palautetta tulee myös niin monelta taholta, että se kompensoi mahdolliset äärimielipiteet. Some-palautteella on monta kanavaa. Some-palautetta julkaistaan usein blogeissa ja vastaavilla sivustoilla: legendaarinen oli professori emeritus Jyrki Virolaisen prosessioikeus-blogi, jossa ilmestyi usein varsin suopeita tai ainakin kannustavia arviointeja yksittäisistä tutkimuksista. (Tosin blogi tunnettiin siitä, että tuomioistuimet ja etenkin korkein oikeus saivat siinä blogistilta ja monilta kommentoijiltakin aikamoista möykytystä.).

Oikeustieteen tutkija saa myös paljon henkilökohtaista some-palautetta, kun kirjan lukeneet kommentoivat teksti-, sähkö- ja muilla viesteillä lukemaansa hänelle. Ohessa on otos siitä palautteesta, jonka sain vuoden 2020 syksyllä ilmestyneestä kirjastani ”Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen”. Palautteesta on poistettu ne tiedot, jotka saattaisivat paljastaa palautteen antajan henkilön, mutta viestien perussävy on säilytetty niin pitkälle kuin mahdollista.

’– – – asia liittyy niin suoraan meidän tehtäväkenttäämme, että aion pitkästä aikaa lukea ammattikirjallisuutta – – – ’

’ – – – väri on pirtsakka ja fontti juuri sopivankokoista – ja esipuhe oli mielenkiintoa herättävä – – – ’

’ – – – kirja on upea ja aiheesta, joka on taatusti relevantti oikeutta hakeville – – -’

’ – – – ei soisi aiheen kiinnostavuuden säilyvän, vaan rahoitusongelmat ratkottavan. Sitä toivovat tietenkin kaikki. Eikä siltikään tahtoa asian korjaamiseen näytä piisaavan. Vähävaraisten kuluttajien ohella niin moni myös yrittäjä ja ammatinharjoittaja jää tässä maassa pääsemättä oikeuksiinsa – – -’

’ – – – asiallista tekstiä! ja aihe tärkeä. Pitää lukea. Tuli vaan mieleen, että kun oikeudnekäyntikulut ovat niin tolkuttoman suuria, sitä varmasti käytetään hyödyksi juuri näissä tavallisen ihmisen ongelmatilanteissa – – -’

’ – – – posti toi tänään yllätyksenä ja odottamatta pöydälleni mielenkiintoisen tutkimuksen kirjan muodossa – – -’

Tällaisestakin palautteesta kirjoittaja saa, sen näennäisestä hajanaisuudesta ja pyöreydestä huolimatta,  opetuksia vastaista tutkimustaan ajatellen. Some-palaute viittaa esimerkiksi siihen, että kirjan keskeisiä teesejä ei torjuta mutta ei myöskään suoralta kädeltä hyväksytä. Kirjassa nimittäin väitettiin, että oikeudenkäynti on keskivertoasianosaiselle todella raskas taakka myös taloudellisesti. Siitä on syyttäminen lainsäätäjää, jonka tuotos oikeudenkäynnin arkkitehtuuri on. Nykyinen riita-asian arkkitehtuuri nimittäin vaati korkeatasoista asiantuntemusta ja paljon asiantuntijan työtunteja, joista maksetaan. Asiantuntijatyö (tässä lakimiesapu) taas on, kaiken asiantuntijatyön tapaan, tapaan kallista. Oikeudenkäyntiin, viime kädessä asiantuntija-avun maksamiseen, on vaikea saada Suomessa ulkopuolista rahoitusta, koska rahoitusmuodot ovat niin kehittymättömiä. Laki kun lähtee edelleen siitä, että asianosainen saa rahoituksen asianajamiseensa joko tuloistaan tai varallisuudestaan. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus, joihin tässä yhteydessä mieluusti vedotaan, vain täydentävät asianosaisen omarahoitusta. Tästä kaikesta seuraa, että oikeudenkäynnin kalleuden – ja samalla oikeudenkäyntikynnyksen nousun – ongelmaa ei ratkaista lakiteknisillä vippaskonsteilla, esimerkiksi OK 21 luvun kuluvastuun pikkutarkennuksilla. Tällaiset ehdotukset ovat epärealistisia, populistisia tai asiaatuntemattomia, usein kaikkia yhtä aikaa. Toki suuren yleisön ja valtiontalouden näkökulmasta pitäisi keksiä joku keino, jolla oikeudenkäynnin ammattilaiset eli asianajajat (laajassa merkityksessä) saataisiin tekemään työnsä joko ilmaiseksi tai ainakin nimellisellä hinnalla. Totta on, että kohtuutonta ylilaskutusta esiintyy, mutta se on, näin on syytä uskoa, paljon harvinaisempaa, mitä uskotaan.

Ratkaisuun tarvitaan joko muutos arkkitehtuuriin (asiantuntijatyötä ei tarvita yhtä paljon) tai uusia rahoitusmuotoja (rahaa saadaan ulkopuolelta).  Vaikka kirjan teesejä ei voi väittää mitenkään uusiksi tai innovatiivisiksi, näyttää siltä, että tunnettujenkaan asioiden sanominen suoraan ei miellytä. Perinteiset huomautukset, joiden mukaan kustannusten suuruus johtuu kohtuuttomista asianajajapalkkioista, sen sijaan saisivat varmasti vastakaikua – ainakin asianajajaprofession ulkopuolella. Asianajajien ammattikunnan viestintää kun ei tässä suhteessa voi pitää järin onnistuneena.

Risto Koulu