Uutiset

Kirjan saa lukea tästä.

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.

Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.

Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.

Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto)

Kirjasta Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on ilmestynyt toinen, uudistettu painos.  Kustantajana on Kauppakamari eli Helsingin Seudun Kamari Oy.

Länsimaisessa luotonantoon perustuvassa markkinataloudessa yritykset ovat vuoroin velkojia ja vuoroin velallisia. Yleensä velat maksetaan eräpäivään mennessä. jos näin ei tapahdu, velkavastuu voidaan toteuttaa maksukyvyttömyys- eli insolvenssimenettelyllä.

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on kattava yleisesitys neljästä lakisääteisestä maksukyvyttömyysmenettelystä: ulosotosta, konkurssista, yrityksen saneerauksesta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä.

Kirjan avulla lukija pystyy hahmottamaan oikeudellisen asemansa erilaisissa maksukyvyttömyystilanteissa ja osaa toimia niissä oikealla tavalla. Selkeän tekstin ja useiden esimerkkien ansiosta insolvenssilainsäädäntö aukeaa helposti myös lukijoille, joilla ei ole lainopillisia perustietoja.

Kirjan 2., uudistetussa painoksessa on huomioitu mm. lainsäädäntömuutokset ja uusi oikeuskäytäntö sekä vireillä olevat muutoshankkeet.

Kirjan ovat kirjoittaneet prosessioikeuden professori emeritus Risto Koulu sekä prosessi- ja insolvenssioikeuden yliopistonlehtori, dosentti Heidi Lindfors.

Risto Koulu: Tutkimuksen unohtamat – konkurssit konsernissa?
Teoksessa: Yhtiö, velka, velvoite – Juhlajulkaisu Seppo Villa. ALMA TALENT 2021.

Oikeustieteen tutkimuksella on tunnetusti taipumus urautua. Jotkut aihepiirit saavat osakseen suhteettomasti huomiota, jotkut taas jäävät kokonaan sitä vaille. Myös liiallinen keskittyminen on pienessä oikeuskulttuurissa vähemmän toivottavaa, sillä se johtaa samojen asioiden toisteluun ja tässä merkityksessä ”turhaan” tutkimukseen, jos tutkimus koskaan voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä turhaa. Jos ”ylitutkimus” on pienen mittakaavan ongelma, merkittävä sellainen on ”alitutkimus”, kun käytännössä merkittävä aihepiiri jää vaille kunnollista tutkimusta.

Insolvenssioikeudessa konsernirakenne ja konserniin kuuluvat yhtiöt ovat tunnettu esimerkki alitutkitusta osa-alueesta, takaisinsaanti-instituutio taas kantaa mainetta selvästi ylitutkitusta aihepiiristä. Konsernin paikka ensimmäisessä kategoriassa ihmetyttää: konsernithan ovat hyvin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, ja konsernitutkimus menestyy erinomaisesti muilla oikeudenaloilla, etenkin yhtiöoikeudessa, taloustieteitä tietenkään unohtamatta. Selitys konserniongelman sivuttamiselle on arvoitus jo sinänsä. Voi olla, että aihepiiri on koettu yksinkertaisesti liian vaikeaksi. Tutkimushan hakeutuu mielellään keskivaikeisiin kysymyksiin: vastaaminen tutkimustehtävään ei saa olla itsestään selvyys mutta ei myöskään liian suuren työn takana. Alan tutkija ei tätä hieman naiivia selitystä niele. Konserniongelmat eivät ole sen vaikeampia kuin muutkaan insolvenssioikeuden ongelmat, oikeudenalahan on tunnettua vaikeudestaan. Opiskelijat tavallisesti mainitsevat sen ja esineoikeuden OTM-tutkinnon työläimpinä oppiaineina.

Toinen selitys on pitkältä intuitiivinen oletus (tai jonkun mielessä ehkä toivekin) siitä, että konsernirakenne on vailla tulkinnallista merkitystä, toisin sanoen konserniin ei liity esimerkiksi konkurssissa tai yrityksen saneerauksessa mitään ”erityistä”. Näin sitä ei ole tarpeen tutkia. Se taas on aikamoinen helpotus, sillä tutkittavaa on muutoinkin riittämiin, kiitos toistuvien taantumien, lamojen ja Euroopan unionin huonosti harkittujen interventioiden. Tämäkään selitys ei kestä lähempää analyysiä. Konkurssirakenteelta puuttuva merkitys on vain työhypoteesi eli verifioimaton väite. Toki kun konsernia on tarpeeksi tutkittu, voidaan lopuksi ehkä näin sanoa, mutta ensiksi konserniongelma on otettava tutkimuksen kohteeksi. Muutoin olettamus on pelkkä mielipide tai ennakkokäsitys, jollaisiin tutkija ei saisi näkemyksiään perustaa.

Tässä artikkelissa ei vielä haeta vastausta insolvenssioikeutta rasittavaan konserniongelmaan. Artikkelissa vasta hahmotetaan, millaiseen kysymyksenasetteluun konsernirakenne johtaa ja missä kohdin se on pakko ottaa huomioon, oli kysymys insolvenssilakien säätämisestä tai niiden tulkitsemisesta. Vaikka lopulliset vastaukset konkurssirakenteen vaikutuksesta jäävät haettaviksi, jo alustava tarkastelu näyttää osoittavan, että teesi konsernirakenteen merkityksettömyydestä on ennenaikainen – ellei suorastaan väärä.

(Muokattu 14.10.2021) Kirja on nyt ilmestynyt, ja sen voi lukea tästä.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.
Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.
Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.
Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto).

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.

YLE.FI 24.7.2021: ”Suomalainen kärsii mieluummin nahoissaan kuin riitelee”

Uutisen mukaan oikeudenkäynnin tielle lähtemistä vältetään viimeiseen saakka. Tälle tielle lähtevä saa helposti rasitteekseen ”oikeustaistelijan” tai ”käräjäpukarin” leiman. Kumpikaan ei ole Suomessa – toisin kuin joissakin muissa maissa – kehuksi tarkoitettu. Vakavasti puhuen oikeudenkäyntien vieroksunta oikeuksiin pääsyn keinona osoittaa melkoista viisautta: oikeudenkäynnit kestävät kauan, niiden tuoma henkinen rasitus on suuri, ja tappio merkitsee kuluttaja-palkansaajalle pahimmillaan taloudellista katastrofia. Harva kuitenkaan huomaa, että huolet eivät suinkaan lopu, vaikka oikeudenkäynti päättyisi voittoon. Voitto voi kääntyä ja usein kääntyykin niin sanotuksi pyrrhoksen voitoksi eli asiallisesti tappioksi.

Ehkä tunnetuin esimerkki pyrrhoksen voitosta oikeudenkäynnissä on menestyminen päävaatimuksessa mutta häviö oikeudenkäyntikuluissa. Tällä tarkoitetaan, että kantaja saa läpi alkuperäisen aineelliseen vaatimuksensa (esimerkiksi korvausvaatimuksen), mutta hänen vaatimuksensa oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään. Syynä voi olla asian oikeudellinen epäselvyys tai vastaajan sosiaalinen asema; myös osavoitto johtaa usein ”kulujen kuittaamiseen”, missä molemmat asianosaiset kantavat omat kulunsa. Jos oikeudenkäynnin kustannukset ovat olleet suuremmat kuin hyväksytty vaatimus, kantaja kokee saman kuin kuningas Pyrrhos katsellessaan voittamansa taistelun jälkeä. ”Vielä yksi tällainen voitto, niin olen hukassa!” Oikeustieteen tutkimuksessa puhutaan negatiivisen arvon oikeudenkäynnistä, jollaiseen järkevä riitapuoli ei antaudu.

Itse asiassa kuningas Pyrrhoksen kohtalo on uhkana, vaikka vastapuoli määrättäisiin kaikkiin korvauksiin. Vasta tulevaisuus nimittäin näyttää, onnistuuko kantaja saamaan tai perimään ne rahamäärät, jotka hänelle on tuomittu. Kotimaisia tutkimuksia korvausten kertymisestä ei ole, mutta eurooppalaiset tutkimukset eivät juuri rohkaise. Niiden mukaan tuomituista määristä yli puolet oli saamatta (tai perimättä) vielä viisi vuotta oikeudenkäynnin päättymisen jälkeen. Asiantila ei voi olla Suomessa totaalisesti toinen. Moderni insolvenssilainsäädäntö on lisäksi kasvattanut tätä saamatta jäämisen vaaraa, kun vastaaja on ollut yritys. Viisas yritysjohto vie oikeudenkäynnin aikana ja viimeistään sen jälkeen yrityksensä saneerausmenettelyyn. Menettelyssä yritys saa oikeudenkäyntivelkansa leikatuksi – lain kielellä järjestellyksi – murto-osaan ja sillekin pitkän, joskus jopa kymmenen vuoden maksuajan. Asiaan kuuluu, että yritys ei tee elettäkään kantajan saatavien maksamiseksi vaan korvaa maksun saneerauksella. Myös oikeudenkäynnin hävinneellä henkilöllä, joka ei harjoita liiketoimintaa, on käytössään samankaltainen menettely, eli yksityishenkilön velkajärjestely. Myöskään tällainen vastaaja ei ole tässä suhteessa riskitön.

”Saneerauskorttiin” turvautuminen ei ole uusi innovaatio, vaan se on ollut käytössä Yhdysvalloissa jo puoli vuosisataa. Siellä suuretkin yritykset, kuten aikanaan asbestiteollisuus, hakeutuvat tunnettuun chapter 13 -menettelyyn, jos ne joutuvat massiivisten korvausvaatimusten kohteeksi ja tappio alkaa häämöttää. Yhdysvalloissahan tappio oikeudenkäynnissä voi kaataa yrityksen kuin yrityksen, koska rangaistusluonteisilla korvauksilla ei ole mitään suhdetta sen enempää kantajien vahinkoon kuin yrityksen kokoonkaan. Suomessa tämä saneerauskortin käyttö mainitaan ohimennen niin sanotussa sähköpyöräjutussa, josta valtamedia on saanut aikaan useita uutisia (viimeksi Helsingin Sanomat 7.7.2021: ”Tulen viemää”). Tapauksessa sähköpyörän akku syttyi, näin väitettiin, omia aikojaan palamaan, ja palo tuhosi kokonaisen rivitalon. Vakuutusyhtiö toki korvasi vahingon mutta vaati sitten korvausta sähköpyörän maahantuoneelta yritykseltä. Oikeudenkäynti päättyi sekavien vaiheiden jälkeen vakuutusyhtiön voittoon, ja maahantuojayritys velvoitettiin suureen korvaukseen. Tosin tapausselostuksessa sähköpyörän syyllisyys näyttää enemmän kuin kyseenalaiselta. Yksi asiantuntija ei saanut kokeissaan sähköpyörää millään syttymään, toinen piti sitä mahdollisena, tosin eri akkutyyppiä käyttäen. Hovioikeuden perustelu sähköpyörän syyllisyydestä toi mieleen Babylon Bee -lehden parhaat oikeudenkäyntiuutiset. Lehti on amerikkalainen, erittäin tunnettu satiirilehti. Hovioikeuden mukaan kaikkia mahdollisuuksia sähköpyörän syttymiselle ei ollut oikeudenkäynnissä suljettu pois, eikä vastaajayhtiö ollut onnistunut löytämään muutakaan syytä tulipalolle. Tässä normaali logiikka kääntyy päälaelleen. Normaalistihan korvausta vaativan on tehtävä syy-yhteys todennäköiseksi ja näyttöenemmyysperiaatteenkin mukaan todennäköisemmäksi kuin toinen vaihtoehto, toisin sanoen syy-yhteyttä ei ole.

Kiistely tulipalon syttymissyystä tuo mieleen keskiaikaiset deondan-opit. Niiden mukaan oli olemassa ”pahansuopia” esineitä. Ne aiheuttivat luonteensa takia ihmisille vahinkoa. Tällaiset esineet katsottiin menetetyiksi aluksi kirkolle (deondan-nimitys onkin korruptoinut käännös latinankielisestä ’jumalalle annettu’ fraasista) ja myöhemmin kruunulle. Kruunu oli, mille aikanaan naureskeltiin, paljon kiinnostuneempi arvokkaista esineistä kuten kallisarvoisista aseista kuin pahoinpitelyyn käytetyistä puukartuista tai vastaavista. Olisi houkuttelevaa kuvitella, että tapauksen lopputulos selittyisi käsityksellä ”pahansuovasta” sähköpyörästä, joka vastoin kaikkea järkeä päätti syttyä palamaan valvomattomalla hetkellä.

Mutta yhtä kaikki: pieni maahantuojayritys siis sai niskoilleen ylivoimaisen korvaustaakan, oli se oikein tai väärin. Yritys kuitenkin keksi hakea käräjäoikeudelta yrityksen saneeraus -nimistä menettelyä. Uutisen mukaan ”se meni läpi, ja 80 prosenttia korjauksista annettiin anteeksi” – ja yritys pelastui. Maallikko ja moni juristikin puistelee tämän kuultuaan päätään. Ei tunnu oikeudenmukaiselta, että vaivalla aikaansaatu oikeudenkäynnin lopputulos mitätöidään tällä tavalla. Tosin hetken miettiminen panee ulkopuolisen kysymään, miksi oikeudenkäyntiin perustuvat velat olisivat tai niiden tulisi olla eri asemassa kuin muut yrityksen velat, joita voidaan pitkälle velkajärjestellä eli antaa osittain anteeksi. Sitä paitsi voittanut kantaja viime kädessä hyötyy saneerauksesta. Tällainen velkajärjestely antaa kantajalle edes jonkinlaisen suorituksen, yrityksen konkurssi sen sijaan ei ehkä mitään. Oikeudellisesti arvioiden saneerausmenettelyn aloittamisessa ei ole mitään kyseenalaista. Oikeudenkäyntivelat ovat legitiimi syy hakeutua saneeraukseen: niihin joutuminen ei ole kevytmielistä velkaantumista eikä saneerauksen hakeminen niiden suhteuttamiseksi yrityksen maksukykyyn ole menettelyn väärinkäyttämistä. Tällaiset seikathan estävät lain mukaan saneerausmenettelyn aloittamisen. Yhden neuvon yrityksen johto kuitenkin tarvitsee: hanki ajoissa yrityksellesi paljon muutakin velkaa ja lukuisia muita velkojia! Jos entinen kantaja on ainoa velkojasi tai edes pääasiallinen velkojasi, et luultavasti saa saneerausmenettelyä aloitetuksi etkä ainakaan saneerausohjelmaa hyväksytyksi. (Velkajärjestely tapahtuu saneerausohjelmalla.) Hyväksyminen kun edellyttää velkojien enemmistön kannatusta. Kun muita velkoja ja velkojia on tarpeeksi, muilla velkojille ei yleensä ole mitään sitä vastaan, että myös oikeudenkäyntivelkoja leikataan. Itse asiassa he kokevat epäreiluksi sen, että näin ei tehtäisi.

Sovintoteorioiden kannattava suorastaan innostuu saneerauksen mahdollisuudesta. ”Saneerauskortti” edistää olemassaolollaan sovinnollista ratkaisua oikeudenkäynnissä tai jo ennen sen aloittamista. Täyttä voittoa, eli tyrmäystä oikeudenkäynnissä, ei välttämättä kannata hakea, vaikka mieli vaatisikin todellisen tai kuvitellun vääryyden hyvittämistä. Sovinto, sisällöltään huonokin, antaa kantajalle tavallisesti välittömän kertamaksun, joten suorituksen saaminen ei enää jää kiinni siitäkään, mitä oikeudenkäynnin jälkeen tapahtuu. Kantaja kun voi asettaa välittömän maksun sovinnon ehdoksi. Tulevaisuus on nimittäin erinomaisen epävarma ja paljolti kantajan vaikuttamismahdollisuuksien ulottumattomissa. Jos kantaja vielä voi jotenkin vaikuttaa oikeudenkäyntiin ja sen tulokseen, hänen keinonsa puuttua siihen, mitä vastaaja oikeudenkäynnin jälkeen tekee, ovat vähäiset. Toki sovintoon suostuva kantaja antaa vastaajalle maksuaikaakin (se yleensä tuottaa suuremman rahamäärän), jos hän voi luottaa siihen, että tämä ei turvaudu ”saneerauskorttiin” tai muuhun sen kaltaiseen järjestelyyn. Sen sijaan ei ole syytä luottaa siihen, että vastaajan sitoumus olla hakematta saneerausmenettelyä (ennen kuin sovinnon mukaiset maksut on tehty) pätisi. Saneeraus on oikeudellinen insolvenssimenettely, eikä siihen oikeutettu velallinen voi etukäteen luopua oikeudestaan menettelyn hakemiseen ja siihen osallistumiseen. (Sen sijaan velkoja voi siihen sitoutua, tosin vain kohtuulliseksi ajaksi).