”Suuret prosessualistit” muotokuvissaan
Taiteilija Viggo Wallensköld on ollut paljon esillä julkisuudessa. Yle julkaisi äskettäin hänen laajan haastattelunsa (13.2.2022: ”Ecce homo, katso ihmistä”), ja hän oli ehdokkaana vuoden 2022 Art Fennica -palkinnon saajaksi (tosin itse palkintoa hän ei 3. maaliskuuta 2022 saanut). Oikeustieteellinen tiedekunta tuntee hänet professori Erkki Havansin vaikuttavasta muotokuvasta. Muotokuva on paraatipaikalla Porthanian viidennen kerroksen Vuorikadun puoleisessa nurkassa. Paikka on kahdestakin syystä nimenomaan tälle muotokuvalle oivallinen. Ensiksikin se nauttii upeasta näköalasta ja luonnollisesta valaistuksesta. Toiseksi muotokuva sijoittuu nostalgisesti entisen rikos- ja prosessioikeuden laitoksen vanhoihin työtiloihin. Onnekas sattuma sai lisäksi aikaan sen, että muotokuva ripustettiin juuri Erkki Havansin pitkäaikaisen työhuoneen viereen. Hän teki pääosan tutkimuksistaan yhdessä ja samassa huoneessa. Tavallista tämä ei ole. Yleensä pakkomuutot heittelevät akateemista tutkijaa tavalla, joka tuo mieleen sanonnan ”viskoo kuin luoja kerjäläistä”. Tätä sanontaahan Pekka Nevalainen käytti otsikkona tutkimuksessaan Venäjän pakolaisista Suomessa vuosina 1917–1939. Se kelpaisi myös otsikoksi tulevaan tutkimukseen Ukrainan pakolaisista.
Akateeminen muotokuva eli pääsy Galleria Academicaan on ollut suurin ”tieteellinen” kunnianosoitus, minkä juristitutkija voi realistisesti kuvitella saavansa. Oikeustieteen tutkijathan eivät ole voineet haaveilla akateemikon tai arkkiatrin kaltaisista arvonimistä. Tosin nimenomaan prosessioikeudessa muotokuvaperinne on pahasti katkeillut: kuvansa kyllä ehtivät saada ”suuret prosessualistit” kuten Tauno Tirkkonen ja Tauno Ellilä. Sen sijaan esimerkiksi professori Jouko Halila jäi ilman muotokuvaa, vaikka hän olisi sen monin verroin ansainnut. Syy lienee 1960- ja 1970-lukujen taitteen funktionaalinen uudistusinto, jossa haluttiin päästä eroon muotokuvien kaltaisista pölyttyneistä instituutioista ja rituaaleista. Huomaamatta jäi, että samalla menetettiin aatehistoriallinen jatkuvuus ja tieto siitä, että uusi tieto rakentuu aina vanhan päälle – tutkijapiireille tuttu sanonta ”jättiläisen harteilta kääpiökin näkee kauas” ei ole pelkkää gallialaista henkevyyttä eikä vaivaannuttavaa tekovaatimattomuutta.
Totta on, että monista prosessioikeuden tutkijoista on aikanaan maalattu ei-akateemisia muotokuvia. Tällaisia muotokuvia on monissa yksityiskokoelmissa, tunnettuna esimerkkinä ulosotto-oikeuden tutkimuksen uranuurtajan Ilmo Ollisen muotokuva Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan kokoushuoneen seinällä. Näistä muotokuvista ei ole edes systemaattista kalusteluetteloa, mikä sentään akateemisista muotokuvista on tehty. Akateemista muotokuvaperinnettä tarkasteleva kirjoittaja ei tällaisista muotokuvista pahemmin välitä, sillä muotokuva ei liity tieteellisiin tai tiedepoliittisiin ansioihin, vaan se on tunnustus aatteellisesta, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta toimeliaisuudesta.
Yliopiston taidehallinto (jos yliopistolla on tällainen hallintoyksikkö) ei kylläkään ole hoitanut leiviskäänsä kunnolla. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa ei ole kohdattu muiden tiedekuntien tapaan muotokuvaperinteen rakenteellista rasitetta: ”seinät loppuvat”. Niitä nimittäin riittää seuraavan sadan vuoden tarpeisiin, kun kysymys on muotokuvista. Sitä oudompaa on, että kuvia on sijoitettu milloin mihinkin. Yhteyttä oppiaineisiin tai tutkijasukupolviin ei ole säilytetty, joten muotokuvat ovat tavallaan historiattomia. Esimerkiksi ”suurten prosessualistien” muotokuvat ovat – poikkeuksena Erkki Havansi – jostain syystä ympäristöoikeuden oppiaineen tiloissa. Mitään tieteellistä tai edes henkilöhistoriallista yhteyttä näiden oppiaineiden välillä ei ole. Akateemisista muotokuvista tulee tällaisessa hajasijoittelussa pelkkiä sisustuselementtejä.
Asiaa ehkä auttaisi, jos käytettävissä olisi edes luettelo muotokuvista, niiden tekijöistä ja henkilöistä, joista kuvat on maalattu, lyhyine henkilöhistorioineen. Aloitteellinen taidehallinto (jos sellainen siis on tai olisi) ehkä sellaisen joskus tekee. Toki bysanttimaisen yliopistomaailman tunteva henkilö ei pahemmin ihmettelisi, vaikka sellainen olisikin jo kirjoitettu – kukaan ei vain ole siitä kuullut, vielä vähemmän sellainen on odottamassa muotokuvista kiinnostunutta! Tämä ei ole niin kummallista, miltä se kuulostaa. Omalla tieteenalallaankin tutkija joutuu näkemään paljon vaivaa sen selvittämiseksi, mitä kaikkea tutkimusta on olemassa, mistä taas tutkimustietoa ei ole. Joskus lasketaankin leikkiä, kuinka ne kirjat ja artikkelit, joista tutkimuksessa olisi ollut eniten apua, löytyvät kaksi vuotta sen jälkeen, kun oma tutkimus on julkaistu. Ohimennen todettakoon, että oppiainehistoriat, jos tai kun niitä julkaistaan, sitoisivat vielä paremmin irrallisuudestaan kärsiviä akateemisia muotokuvia oikeustieteen aloihin, tutkimussuuntauksiin ja eri henkilöiden panokseen oman alansa kehittymisessä. Toistaiseksi oppiainehistoriatkaan eivät ole täyttäneet kirjastojen hyllyjä. Oikeustieteen tutkijat eivät selvästikään ole historiankirjoittajien sukua, vaikka luulisi, että oman oikeudenalan tutkimuksen analysointi ja reflektointi on luonnollinen osa tieteellistä ajattelua.
Risto Koulu