Kolmekymmentä vuotta myöhemmin

Tutkijan elämää värittävät työhuoneen vaihdot, jotka tapahtuvat muutaman vuoden, onnella vasta vuosikymmenen, välein. Muutto pakottaa kirjojen läpikäymiseen ja järjestelyyn. Kirjahyllyjen järjestely taas tuo usein esiin sellaista aineistoa, joka on joko unohtunut tai tarkoituksella unohdettu. Jälkimmäiseen kategoriaan kuulunee Suomen Akatemian julkaisu ”Oikeustieteellinen tutkimus Suomessa”, tekijänä yhteiskuntatieteellisen toimikunnan asettama arviointiryhmä (Suomen Akatemian julkaisuja 1/1993). Yksi arvioiduista oikeudenaloista – ja samalla eniten siinä huutia saanut – oli prosessioikeus. Arvioinnista on nyt kulunut kolme vuosikymmentä (itse arviointi tehtiin vuonna 1992), joten on aika katsoa, missä määrin prosessioikeuden tutkimus on seurannut arvioinnin antamaa ohjausta.

Arviointiryhmä ei totisesti mairitellut prosessioikeuden tutkimusta: haukkuja saivat oikeastaan kaikki osa-alueet, alkaen aiheenvalinnasta ja päätyen tohtorikoulutukseen. Aiheenvalinta oli ”vanhahtavaa”, ongelmanasettelut, jotka olivat etäällä oikeudenkäynnistä, katsottiin prosessioikeudessa perifeerisiksi ja laiminlyötiin. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä olivat reformatio in pejus -kielto, oikeusvoima ja oikeuspaikka. Kokonaiskuvaa ei haettu, eikä tutkimuskysymyksiä yhdistetty ”sosiaalisiin sekä taloudellisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin”. Esimerkkinä tästä mainittiin access to justice -tutkimuksen vaje. Mitä tulee tutkimusmenetelmiin, perinteinen oikeusdogmatiikka oli ”täysin hallitsevassa asemassa”, eikä merkkejä siitä uudistumisesta, joka oli nähtävissä muualla pohjoismaissa ja muilla oikeudenaloilla, prosessioikeudessa ilmennyt. Kytkentöjä muiden tieteenalojen tarjoamiin mahdollisuuksiin – eli modernimmin monialaista tutkimusta – ei liioin tutkimuksessa harrastettu- Prosessioikeuden vaikutus oikeustieteelliseen keskusteluun oli sekin olematonta. Yllätys ei näin ollut, että arviointiryhmä totesi vaikutelmanaan: ”prosessioikeus ei kuulu oikeustiedettä uudistavien tutkimusalojen eturintamaan”. Se ”seurailee” muiden oikeudenalojen kehitystä.

Kansainvälistyminen oli 1990-luvun alussa vielä lapsenkengissään. Arviointiryhmä pohtikin tästä syystä varsin seikkaperäisesti, mitä kansainvälistymisellä ylipäätään tarkoitetaan ja mitä se merkitsisi nimenomaan prosessioikeuden tutkimuksessa. Tässäkin prosessioikeus sijoittui häntäpäähän muihin oikeudenaloihin verrattuna, se kun jätti ”huomattavan kansallisen vaikutelman”. Kokoavissa arvioissaan ryhmä antoi armoniskun: prosessioikeuden aiheenvalinta ja tutkimusmenetelmät olivat ”mielikuvituksettomia”. Jälkikäteen vakavin moite kohdistettiin tutkijankoulutukseen, jota sanaa ei julkaisussa kylläkään käytetty. Prosessioikeudesta voi arviointiryhmän mielestä ”melkein” saada vaikutelman, että aikanaan laatuvaatimukset oli pidetty hyvin korkealla, jolloin nuoret tutkijat oli saatu ”pysymään taka-alalla”.

Arvioinneille tavanomaiseen tyyliin jotain myönteistäkin sanottavaa yritettiin keksiä, vaikka joku pitäisi tällaisia huomautuksia ”hollantilaisena lohdutuksena” (’pahemminkin voisi olla’ -tyyliin). Suomalainen prosessioikeuden tutkimus ei, näin katsoi arviointiryhmä, perustavasti poikennut muissa maissa (nähtävästi muissa pohjoismaissa) tehtävästä tutkimuksesta. Lisäksi vähäisiä merkkejä lähestymistapojen muutoksesta oli prosessioikeudessa nähtävissä. Myös oikeudenalalla julkaistu tutkimus edusti ”hyvää kansainvälistä tasoa”.

Tällaisella aikaviiveellä ei ole enää syytä ottaa kantaa arvioinnin tuloksiin. Tosin voi yleisesti sanoa, että arvostelu oli yleisesti ottaen kohtuuttoman ankaraa, osaksi selvästi vikaosoitteeseen menevää. Myöskään lohdutuksen sanat eli vertailu muihin maihin eivät kestä lähempää analyysiä: esimerkiksi ruotsalainen tutkimus oli selvästi parempaa, tämä ilmenee jo siinä, että ”ekelöfiläisyys” näkyy edelleen prosessioikeuden tutkimuksessa. Maininta syrjivistä laatuvaatimuksista oli suorastaan loukkaava, vaikka sitä ei sellaiseksi tarkoitettu. Faktatoteamuksenakin se oli perätön. Toki joku saattoi sen subjektiivisesti näin kokea, mutta valtaosa aikalaisista oli ja on edelleen eri mieltä. Kuten kaikkialla muuallakin, tehtiin hyvää tutkimusta ja tehtiin huonoa tutkimusta. Sitä paitsi on vaikea uskoa, että yksikään vanhempi tutkija tietoisesti estäisi nuoria tutkijoita etenemästä. Pikemminkin kaikki professorit ja muut vastaavassa asemassa olevat haluavat varmistaa oppiaineensa jatkuvuuden eivätkä suin surminkaan pyri siihen, että oikeudenala kuolee heidän mukanaan.

Oli niin tai näin, kiistatonta on, että kolmessakymmenessä vuodessa jokseenkin kaikkia arvioinnin ehdotukset ovat toteutuneet. Mikään esitetyistä moitteista ei enää päde nykyisessä prosessioikeuden tutkimuksessa. Mullistus ei kuitenkaan ole ollut niin suuri, miltä se kuulostaa. Jokainen asiaan perehtynyt on tosin pakotettu myöntämään, että perinteinen lainopillinen prosessioikeuden tutkimus elää ja voi varsin hyvin. Arviointiryhmän esimerkeiksi nostamat oikeusvoima ja toimivalta (tosin vain asiallinen ja kansainvälinen) ovat olleet vielä perusteellisemman tutkimuksen kohteena kuin ennen vuotta 1992. Uudeksi tutkimuskohteeksi on enintään noussut tuomarin rooli ja tuomioistuinten sisäinen toiminta, mitkä vanha tutkimus sivuutti vähin äänin. Monialainen, kansainvälinen ja ”yhteiskunnallisesti” relevantti tutkimus on monen mielestä jopa prosessioikeuden valtavirtaus. Mistään ei ole tarvinnut tinkiä. Prosessioikeuden tutkimuksen volyymi on yksinkertaisesti kasvanut niin valtavasti, että vanhan rinnalla arviointiryhmän kaipaama ”uusi” tutkimusohjelma on pystytty toteuttamaan hämmästyttävän pitkälle. Toteuttaminen on tosin tehty oikeudellinen konfliktinhallinta -otsikon alla, mutta se lienee yhdentekevää.

Vuoden 1992 arviointi osoittaa myös akateemisten arviointien sitkeähenkisyyden. Vaikka vuoden 2022 prosessioikeus on aivan muuta kuin vuoden 1992 prosessioikeus, vuoden 1993 raportin arvostelun kielteiset havainnot elävät – ikään kuin ne olisi tehty viime tiistaina! Tunnettu esimerkki on oikeustieteellisen tutkimuksen viidennen arvion huomautus siitä, että Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta – eli käytännössä prosessioikeuden oppiaine – on lyönyt laimin access to justice -tutkimuksen (uutinen 8.10.2019: ”Tiedekunta puntarissa – tutkimuksen viides arviointi”). Prosessioikeuden tutkija kiistäisi tämän jyrkästi ja sen sijaan sanoisi, että ”ei tässä ole muuta tehtykään 2000-luvulla”. Access to justice -tutkimuksen laajuus ja laatu Suomessa kun ovat, kun huomioon otetaan oikeuskulttuurien koko, huippua verrattuna mihin maahan tahansa. Myös vuoden 2019 arvioinnin yleisemmät moitteet heikosta profiloitumisesta ja vähäisestä monialaisuudesta osuvat prosessioikeuteen siinä missä muihin oikeudenaloihin. Kohteenahan oli koko tiedekunta. Tosin joku ehkä sanoisi, että prosessioikeus on oikeudenala, joka sopii erityisen hyvin monialatutkimuksen kohteeksi, ja sen tulisi olla tässä viestinkantaja. Inhimillisestihän arviointien elämisessä ei ole mitään ihmeteltävää. Uudet arviointipaneelit tietenkin aloittavat työnsä lukemalla vanhat arviot ja tarkastelevat oikeudenalaa sen antaminen silmälasien kautta. Puutteita etsivä niitä löytää kaikesta ihmisen toiminnasta. Arviointien tulisikin avata tieteellinen ja tiedepoliittinen keskustelu, ne eivät saisi olla keskustelun loppu, minkä vuoden 1992 arvio sai aikaan.

Lopuksi on syytä miettiä, johtuiko muutos prosessioikeudessa yksin tai edes osaksi arviointiryhmästä. Arvioinnista ei, sen enempää kuin myöhemmistäkään arvioinneista, käyty oppiaineessa minkäänlaista keskustelua. Se sivuutettiin totaalisella hiljaisuudella, ja harva prosessioikeuden tutkija lienee edes lukenut arviointiraporttia., vielä vähemmän ottanut sen ”opetuksia” onkeensa. Arvioinnin jyrkkyys ja osittainen epäreiluus pakottivat harvat lukijatkin siilipuolustukseen. Arvioinnin (näennäinen) impakti selittyykin sillä, että siinä kaavailtu uusi prosessioikeus oli jo hahmottumassa. Voidaan sanoa, että arviointiryhmä pystyi erinomaisen hyvin pikkumerkeistä päätellen kuvaamaan käyntiin lähtenyttä muutosprosessia ja sen lopputulosta. Muutos nimittäin oli eksogeeninen, se johtui ulkoisista tekijöistä, jotka olivat selvästi nähtävissä. Perinteinen prosessioikeuden tutkimus sai 1990-luvun loppupuolella happea vuosikymmenen alkuvuosien alioikeusuudistuksesta, moderni oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimus taas kansainvälisistä vaikutteista ja sovittelun (tai laajemmin vaihtoehtoisen riidanratkaisun) tutkimuksesta. Tosin jälkimmäisen voi sanoa saaneen näkyvyyttä vasta 2000-luvun alussa.

Seuraavaa vuosikymmentä leimasikin jo eräänlainen (tosin hyväksi havaittu) prosessioikeuden metodinen jakautuminen perinteiseen prosessioikeuteen ja oikeudelliseen konfliktinhallintaan. Ensimmäistä hallitsi oikeusdogmatiikka, kansalliset kysymyksenasettelut ja oikeudenkäyntikeskeisyys tuomarinäkökulmineen, jälkimmäistä taas monialaisuus, empiirisyys, asianosaisnäkökulma, toimivuusarvioinnit sekä access to justice -lähestymistapa. Usein uusi ja vanha yhtyivät samassa tutkimuksessa, jolloin voitaneen puhua prosessioikeuden sisäisestä integraatiosta. Moderni tutkimus vaatii lähtökohdakseen oikeusdogmatiikkaa. Epäkohtia on uskaliasta moittia ja uudistuksia perätä, jos ei edes tiedä, mikä tuo nykytila on. Arviointiryhmä näkikin vanhan ja uuden (eli toivotun) tutkimuksen railon aivan liian vahvana.

Risto Koulu