Uutiset

Kollektiivinen lainkäyttö – oikeutta hakevan näkökulmasta kollektiivinen oikeussuoja – on ollut viime vuodet kansainvälisen tutkimuksen keskiössä. Se ei yllätä, sillä aihepiiri sopii erinomaisesti muodissa olevan access to justice -tutkimuksen sivuteemaksi. Suomi ja suomalainen oikeustiede on ollut tässäkin tapansa mukaan poikkeus. Prosessioikeuden tutkimusta, oli kysymys väitöskirjoista tai post doc- tutkimuksesta, ovat Suomessa hallinneet muut aiheet. Kärjistäen saatetaan jopa sanoa, että vähänkin ”edistykselliset” tai ”kansainväliset” teemat ovat jääneet pahasti todistusoikeuden tutkimuksen varjoon: välillä on tuntunut, että prosessioikeus on itse asiassa pelkkää todistusoikeutta.

Kiinnostus on toki ymmärrettävää, eikä yksittäisten tutkijoiden aiheenvalintaa saa moittia. OK 17 luvun uudistus on luonnollisesti melkoinen boosteri aiheenvalinnalle, kun kysymys on prosessioikeudesta. Totta on sekin, että todistusoikeus tarjoaa tutkijalle enemmän älyllistä haastetta kuin monet muut prosessioikeudellisiksi katsotut osa-alueet. Se on myös aiheena turvallinen väitöskirjaa kirjoittavalle. Ankarinkaan vastaväittäjä ei kehtaa kysellä tutkimusmenetelmien perään. Tosin kysymykseen, mikä muuten oli todistusoikeudellisten kysymysten tutkimuksen menetelmä, moni todistusoikeuden tutkijakaan ei luultavasti osaisi suoralta kädeltä vastata. Vielä harvemmin vastaväittäjä alkaa moittia todistusoikeudellisen väitöskirjan kirjoittajaa empiirisen lähestymistavan puuttumisesta tai kaipailee tutkimuksen antamia oikeuspoliittisia linjauksia. Joku ehkä sanoisi, että todistusoikeus tuntuu olevan niitä harvoja prosessioikeuden osa-alueita, joissa yhtäältä kaikkinainen empiria loistaa poissaolollaan, toisaalta tulevaisuutta ei ole olemassa. On toki myönnettävä, että todistusoikeus tarjoaa mahdollisuuden monialaiseen tutkimukseen. Käyttäytymis- ja ihmistieteitä on toisinaan hyödynnetty todistusoikeuden tutkimuksessa, parhaimmillaan melkoisella menestyksellä.

Jaakko Markuksen väitöskirja ”Oikeuksiin pääsy massavahinkotapauksissa” (2022) palauttaa suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksen maailmankartalle. Kirja on erinomainen esimerkki niin sanotusta oikeustieteen sisäisestä monialaisuudesta. Siinä on vankka annos perinteistä tuomioistuinkeskeistä lainoppia, mausteena napakka katsaus asianajajaoikeuteen, räväkkää toimivuusanalyysiä ellei jopa kritiikkiä sekä agendalistaus, joka tyydyttää intomielistäkin uudistajaa. Asia erikseen on, että agendan radikaalisuus saa perinteisen prosessioikeustutkijan lyömään kirjan saman tien kiinni. Mitä tulee lainoppiin, kirjassa saadaan vakuuttavasti ratkaistuiksi aikaisempaa kollektiivisen lainkäytön tutkimusta askarruttaneet praktiset pulmat, esimerkkinä aineiston laajenemisen ongelma yhteiskäsittelyssä. Markus täydentää myös ansiokkaasti prosessioikeuden käsitteistöä. Hän löytää myös erinomaisen uuden käsitteen ”hallintamenetelmät” kuvaamaan tuomioistuimen keinovalikoimaa erillisten asioiden käsittelyn koordinoinnissa. Käsite näyttää käyttökelpoiselta myös asianhallinnassa ja asioiden hallinnassa, jotka ovat, toisin kuin yhteiskäsittelyt, tuomioistuinten arkipäivää. Lukija myös osaa arvostaa asianajamisen analyysiä. Asianajajanäkökulman kytkemistä tuomarikeskeiseen lainoppiin voidaan pitää suorastaan tutkimuksellisena innovaationa. Perinteisesti tuomari ja asianajaja eivät ole jakaneet prosessioikeudessa samaa maailmaa.

Myös oikeudellisen konfliktinhallinnan puolestapuhuja ilahtuu kirjasta. Merkitseehän se, oltiin argumentaatiosta ja tutkimustuloksista mitä mieltä tahansa, sitä avautumista ja monipuolistumista, jota prosessioikeuden tutkimukselta on vuodesta 2004 alkaen äänekkäästi kaivattu. Enintään konfliktiteoreetikko toivoo, että Jaakko Markuksen kirja on merkki tutkimuspoliittisesta uudelleensuuntautumisesta eikä vain yksittäinen tähdenlento. Huoli ei ole niin tuulesta temmattu, miltä se kuulostaa. Uudistajan osa on ollut oikeustieteessä yleensä ja ehkä etenkin prosessioikeuden tutkimuksessa raskas. Siitä käy esimerkiksi Lauri Hormian uraauurtavan väitöskirjan ja sen jatko-osan vastaanotto 1970-luvulla. Kirjan saama arvostelu ei jälkikäteen arvioituna todella ollut tiedeyhteisölle kunniaksi. Selitykseksi ei riitä tavanomainen latteus, että kirjapari oli aikaansa edellä eikä sen uutuusarvoa tuolloin vielä ymmärretty. Hormian tutkijankunniaa (jos tällaista ilmausta on lupa käyttää) ei nimittäin myöhemminkään palautettu.

Lauri Hormian tutkimusten kohtalon muistava alkaa epäillä, onko väitteissä tieteen itsekorjautuvuudesta loppujen lopuksi perää. Ensivaikutelma kun jäi tässä tapauksessa pysyväksi. Voi olla, että oikeustiede on loppujen lopuksi niitä tieteenaloja, joissa tämä säännönmukaisuus ei toimi. On ehkä niinkin, että maailmaa ei prosessioikeudessa yhdellä kirjalla muuteta tai edes paranneta. Muutos vaatii sitä, että tutkija jaksaa ajaa teemojaan vuosikymmeniä monografioissaan, oppikirjoissaan, yleisesityksissään ja artikkeleissaan. Jossain vaiheessa uudistaja saa eräänlaisen työvoiton. Hän yllätyksekseen huomaa, että hänen ”radikaalit” ajatuksensa ovatkin hiljaa muuttuneet oikeudenalan tutkimuksen valtavirraksi – ja hänestä itsestään on tullut sellainen ”etabloituneen” oikeustieteen edustaja, joita vastaan hän aikanaan kapinansa aloitti.

Risto Koulu

Yleisesti kuvitellaan, että tutkijat ja erityisesti heidän tutkimuksensa ovat herkeämättömän huomion kohteena. Monet yliopistot – esimerkkinä Helsingin yliopisto – ovat jopa ryhtyneet erityisiin toimiin, joilla suojataan tutkijoita vihamieliseltä julkisuudelta ja erityisesti tarkoitukselliselta maalittamiselta sosiaalisessa mediassa. Oikeustieteen tutkimuksessa mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta: valtaosa oikeustieteen tutkijoista ei saa minkäänlaista palautetta julkaisemistaan tutkimuksista ja vielä epätodennäköisempää on, että hän saisi niille näkyvyyttä valtamediassa. Tutkija enimmäkseen kokee kirjoittavansa ”tyhjyyteen”. Maksimipalaute, mitä keskiverto oikeustieteilijä voi kirjoistaan ja artikkeleistaan realistisesti odottaa, on pari tunnustuksen sanaa lähikollegoiltaan. Lukumääräisesti yleisin kollegapalaute on kylläkin moitiskelua, että palautteen antajan omat tutkimukset eivät ole saaneet asianmukaista arvostusta tai ainakaan niihin ei ole ”riittävästi” viitattu. Toki kirja-arvosteluja edelleen ilmestyy juridisissa aikakauslehdissä, vaikka arvostelukulttuuri on hiipumaan päin. Arvostelluksi ”pääseminen” kuitenkin edellyttää hyvää onnea, poikkeuksellisen provosoivaa tutkimusta tai arvostelijaa, jolla on erityisintressejä joko kirjan ylistämiseen tai lyttäämiseen. Aivan tyhjä kaikupohjasta nykytutkimus ei enää ole. Maailma nimittäin on viime vuosikymmeninä muuttunut tässä suhteessa. Sähköpostin käyttöönotto (mitä edeltävää aikaa nuori tutkijapolvi ei muista) nimittäin helpotti merkittävästi julkaistun tutkimuksen kommentointia ja palautteen antamista tutkijoiden välillä. Samoin sosiaalisen median monet kanavat, etenkin blogikirjoittelu ja niiden kommentointimahdollisuus, tarjoavat ”helpon” ja hieman laajemman kanavan lukijapalautteelle. Palautteen määrä onkin tämän ansiosta moninkertaistunut.

Access to justice -tutkimusohjelman viimeinen kirja ”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” ilmestyi sähköisenä laitoksena tammikuussa ja kirjana maaliskuussa. Näin sen ensipalaute on saatu. Kirjasta kertynyt palaute lienee hyvin tyypillistä: se on annettu suoraan kirjoittajalle sähköisten kanavien kautta. Määrällisesti kantaa ottavia viestejä on parikymmentä. Eniten tunnustusta on saanut ammattitaitoinen taitto- ja painotyö, josta kirjoittaja ei tietenkään voi kiitosta ottaa. Kunnia kuuluu taitossa Kalle Järvenpää Designille ja painatuksessa Bookwell Oy:lle. Kommenttien mukaan ”- – – onpas kirja painettu hienolle paperille – – -” ja ”- – – tekstiä on tosi miellyttävä lukea – – – ”. Paperin saatavuudessa oli myös onni matkassa: paperialan lakko nimittäin vaikeutti tavallisten paperilaatujen saatavuutta, mutta kirjan paperilaatua oli vaivatta hankittavissa.

Aihepiiriä pidettiin ”kerta kaikkiaan” mielenkiintoisena, sen tutkimista jopa kohteliaasti ”yleisesti yhteiskuntaa hyödyttävänä”. Samalla ihmeteltiin, kuinka ”näin tärkeästä teemasta ei ole aikaisemmin tehty vastaavaa tieteellistä esitystä”. Sama palautteen antaja tunnisti, että kirjassa oli ”tuttuja, kahvihuoneessa kuultuja asioita”. Tämä kirjan jakamissa kiitoksissa avoimesti myönnettiinkin. Tiedeyhteisön tai vaatimattomammin työyhteisön tarjoama keskusteluforum on tunnetusti avuksi, sen menetys puolestaan korvaamaton. Palautteessa myös todettiin osuvasti, että kirja ”oli tärkeä yritys jäsentää aihepiiriä, jota on vaikea jäsentää”. Tämä myös totisesti kävi kirjaa kirjoitettaessa ilmi! Kiinnostavaksi nähtiin myös yritys sijoittaa viranomaisten tuomioistuimelle antamat lausunnot prosessioikeuden perusteoriaan. Lausunnon antaminen joko pyynnöstä tai pyytämättä on tavallisin julkisen vallan intervention muoto yksittäisessä oikeudenkäynnissä, vaikka sitä ei sellaiseksi hevin huomata. Lausunnot ovat käsitteellisesti kirjallisia todisteita, joskin niissä monesti ajetaan samalla viranomaisen ”asiaa” tai ainakin yleistä agendaa. Viranomainen puolustaa lausunnossa omia näkemyksiään ja tulkintojaan, etenkin kun käsiteltävä asia on vireillä jossain muodossa viranomaisessa itsessään. Kirjallisuudessa on väitetty, että tuomioistuimet antavat viranomaisen näkemyksille ja jopa faktaväitteille suhteettoman paljon arvoa, kun ne esitetään lausunnon muodossa. Prosessilaissa ei ole säännöksiä tällaisista viranomaislausunnoista. Vuoden 2019 laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa sen sijaan sisältää kohtalaisen tarkat säännökset lausuntojen rakenteesta ja sisällöstä. Ilmeinen lähtökohta on, että vastaavat säännöt ovat tavanomaisoikeudellisesti voimassa myös yleisessä lainkäytössä eli riita- ja rikosasioissa.

Kahdessa palautteessa puututtiin aiheellisesti julkisen asiamiehen käsitteeseen. Kirjassa käsitettä käytetään sen access to justice -merkityksessä. Tällöin se on käännös kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetystä termistä ”ombudsman”. Se taas on etymologisesti peräisin muinaisnorjasta, jossa se tarkoitti yksinkertaisesti ”asiamiestä”. Taksonomiassa julkiset asiamiehet on tapana jakaa kolmeen kategoriaan: parlamentaarisiin asiamiehiin (esimerkkinä eduskunnan oikeusasiamies), yksityisen sektorin asiamiehiin (esimerkkeinä kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu) sekä virastojen ja joskus suurten yritysten omiin ”yksityisiin” asiamiehiin (esimerkkeinä keskusvirastoista sittemmin kadonneet toimimiehet). Pääseminen varsinaiseksi julkiseksi asiamieheksi edellyttää tehtävän pysyvyyttä, asiamiehen tarjoutumista yleisön forumiksi ja lakiperusteista asemaa (tosin tästä on poikkeuksia). Palautteessa kirjan omaksumaa taksonomiaa pidettiin liian ahtaana. Julkisiksi asiamiehiksi olisi tullut lukea myös tässä tilapäisiksi kutsutut asiamiehet, jos heidän asemansa tukeutuu lainsäädäntöön. Tällaisille asiamiehille on kuitenkin ominaista, että suuri yleisö ei voi kääntyä heidän puoleensa. Julkinen valta määrää heidät yhteen asiaan tai tehtävään.

Tilapäisissä julkisissa asiamiehissä on kaksi pääryhmää: pakkokeinolain mukaiset julkiset asiamiehet (tosin laki kutsuu heitä välillä valtuutetuiksi) ja rahoitus- ja vakuutusalan valvovat asiamiehet. Pakkokeinolaissa julkisia asiamiehiä käytetään muun muassa erityisessä etsinnässä, anonyymissä todistelussa sekä kuuntelussa. Rahoitus- ja vakuutuslainsäädäntö taas turvautuu asiamiehiin, kun yksittäistä pankkia, rahoitusyhtiötä tai vakuutusyhtiötä halutaan sen liiketoiminnassa erityisesti valvoa. Näiden tilapäisten asiamiesten toimenkuva on enimmäkseen selvä joskin varsin rajoitettu, mutta heidän lukemisensa varsinaisiksi julkisiksi asiamiehiksi kaatuu edellä mainittuihin kahteen kriteeriin. Vielä epämääräisempi asiamiesten ryhmä löytyy sosiaali- ja eläkelainsäädännöstä. Siellä tunnetaan muun muassa eläke-, potilas- ja sosiaaliasiamiehiä. Heidän tehtävänsä ovat pysyviä ja lakiin perustuvia. Nämä asiamiehet ovat lisäksi yleisön (eli ennalta määrittelemättömän joukon) käytettävissä. Asiamiesten toimenkuva on kuitenkin säädöstasolla epämääräinen ja käytännössä nähtävästi vielä epämääräisempi. Lähteiden valossa heidän päätyönsä on asiakkaiden neuvominen, joten heitä ei ole luokiteltu julkisiksi asiamiehiksi. Kirjassa mainitaan muutama esimerkki näistä asiamieskategorioista, mutta minkäänlaiseen kattavuuteen ei pyritä.

Julkisen asiamiehen käsitteen määrittely sinänsä on kiistämättä aikamoista akateemista hiustenhalkomista. Parasta lienee katsoa, että jokainen saa määritellä käsitteen haluamallaan tavalla, suppeaksi tai kaikenkattavaksi. Toinen asia on tekeillä olevan tai suunnitellun asiamiestutkimuksen kohdistaminen. On myönnettävä, että myös nämä ”epäaidot” julkiset asiamiehet kaipaavat tutkimusta. Vaikeudet aihepiirin muutoinkin vaikeassa jäsentämisessä kuitenkin moninkertaistuisivat, jos kolmea yhteismitatonta asiamiesryhmää yritettäisiin tutkia samalla kertaa ja samassa viitekehyksessä. Erityisen vaikeaa se olisi access to justice -näkökulmassa: tilapäiset asiamiehet osaksi ovat jotenkin vielä liitettävissä oikeuksiin pääsyyn ja sen tukemiseen. ”Neuvovien” asiamiesten kohdalla se tuntuu jo mahdottomalta tai vähintäänkin väkinäiseltä. Joku voi tietenkin kysyä, tuottaako access to justice -näkökulma parhaat tulokset julkisia asiamiehiä tutkittaessa – mikä on periaatteessa eri asia. Ilmiselvää on, että se ei ole ainoa tai edes kattavin näkökulma ja että näkökulma paljastaa vain yhden lohkon asiamiehen monisärmäisestä toimenkuvasta. Näyttää kuitenkin siltä, että tässä tehtävässä se on paras vaihtoehto.

Kaiken kaikkiaan käsitepuun rakentaminen kansainvälisen aineiston perusteella osoittautui poikkeuksellisen työlääksi. Lähteiden käsitteenrakentelu oli yhteismitatonta. Monet kirjoittajat toki kunniallisesti määrittelivät aluksi käsitteensä mutta tutkimuksen edetessä hukkasivat sen. Tällä tarkoitetaan, että tutkijat puhuivat esityksissään sekaisin eri asiamieskategorioista, eikä aina edes asiayhteys paljastunut, mistä kulloinkin puhuttiin. Konsensus käsitteistä – mikä tuntuu olevan vielä kaukana – ei sekään toisi lopullista helpotusta kielenkäytön tuskaan. Useimmat käsitteet ja niille annetut nimet (eli termit) eivät kerta kaikkiaan suostu kääntymään suomeksi. Kuvaavaa on, että edes tutkimuslinjan englanninkieliselle yleisnimelle ”regulatory redress” ei löytynyt kunnollista suomenkielistä vastinetta.

Ihme kyllä palautteessa ei lainkaan tullut esiin toinen tutkimuksen ongelma eli aineisto. Kirjaa varten ei koottu empiiristä tietoa. Tällaisessa lähestymistavassa tavalliseen kyselyoperaatioon ei lähdetty, eikä nykyisiä julkisia asiamiehiäkään yritetty haastatella. Joiltakin asiamiehiltä tosin saatiin arvokasta sisäistä aineistoa kuten tulosneuvottelujen asiakirjoja. Totta on, että haastattelut ja valikoidut tapausanalyysit syventäisivät ja lisäisivät aihepiirin ymmärrystä, tukisivat tai horjuttaisivat argumentteja ja toisivat uusia kysymyksenasetteluja. Akateemisessa tutkimuksessa voimavarat ovat kuitenkin lähes aina niin niukat ja tutkijan aika niin kortilla, että empiirisen aineiston kokoamiseen ei kerta kaikkiaan ole tilaa. Se veisi niin paljon aikaa, että sille perustettava tutkimus olisi jo ilmestyessään vanhentunut. Niinpä tässä tutkimuksessa käytettiin vain julkista aineistoa. Sitä pystyttiin hieman täydentämään mediauutisilla ja sosiaalisesta mediasta saadulla aineistolla. Näin julkisten asiamiesten tosiasiallisesti toiminnasta ja etenkin heihin kohdistuvista odotuksista saatiin pääpiirteittäinen kuva, vaikka aineisto ei tietenkään ole edustavaa eivätkä siitä tehdyt päätelmät kestäviä.

Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijä voi puolustuksekseen vedota myös siihen, että tutkimuksen kohde on ”otettava haltuun”, ennen kuin siitä ryhdytään keräämään empiiristä aineistoa, vielä vähemmän sitä tuottamaan. Tavallisesti tutkijat välttävät leimaamasta mitään aihepiiriä ”esiparadigmaattiseksi”: ilmaisu loukkaa aihepiiriä aikaisemmin tutkineita (joita tosin Suomessa ei ole). Julkisten asiamiesten järjestelmässä syntyy kuitenkin melkoinen kiusaus tällaiseen leimaamiseen. Ilmiöitä ja suhteita kuvaavia käsitteitä kun ei ole, kysymyksenasettelut ovat vakiintumattomia, tieteellinen viitekehys periaatteineen odottaa vielä kehittäjäänsä ja niin edelleen. Ilmiö on ominainen pienille oikeuskulttuureille: kaikkien tärkeiden ja/tai kiinnostavien aihepiirien tutkintaan ei riitä tutkijoita.

Risto Koulu

Oikeustieteen väitöskirjat eivät ole aikoihin herättäneet tiedepoliittisia tai muita intohimoja. Osaksi tämä johtuu väitöskirjojen määrän kasvusta: väittelyt ja väitöskirjat eivät enää ole vuoden tapauksia vaan rutiineja. Myös väitöskirjat ovat muuttuneet. Niiden aiheet ovat kapeita, jyrkkiä kannanottoja vältellään, ja tutkimustulokset ovat usein vaatimattomia, joskus jopa mitäänsanomattomia tai itsestäänselvyyksiä. Aina näin ei ole, kuten Santtu Raitasuon väitöskirja ”Oikeustiedettä vai asianajoa? Kriittisiä näkökulmia vero-oikeuden tutkimukseen” (2022) osoitti. Väitöskirjan arvostelu sai Helsingin yliopistossa aikaan tiede- ja tutkimuspoliittisen kiistelyn, jossa ei sanoja ja tunteita säästelty. Väitöskirja hyväksyttiin huvittavankin jaakobinpainin jälkeen korkealla arvosanalla ”kiittäen hyväksytty”.

Väitöskirjassa tartuttiin tulenarkaan aiheeseen eli niin sanottuihin oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin. Niitä kirjoittavat lainopilliseen ja oikeuspoliittisen käyttöön monien oikeudenalojen tutkijat, joskin nyt tarkasteltavana olivat vain vero-oikeuden tutkijoiden tekemiset. Lainopillisesta verotutkimuksesta – jonka välittäjiä lausunnot ovat – on väittelijän mukaan tullut ”oikeudellisessa tulkintaprosessissa käytettävä resurssi, joka auttaa saamaan uudenlaisia, verojen minimoinnin keinoja hyväksyttyä tuomioistuimissa.” Lausuntoja hyödyntävät ”taloudellisesti vahvat yhteiskunnalliset tahot”, mikä vähentää ”verolain tulkinnan demokraattista legitiimiyttä”. Lausuntojen laajamittainen käyttö ja – tätä ei suoraan sanota, mutta se on luettavissa rivien välistä – niiden painottuminen puolestaan johtuu ”vero-oikeudellisen tutkimuksen sidoksista verokonsultointitoimialaan”.

Tässä ei oteta kantaa siihen, pystyykö kirjoittaja todistamaan väitteensä. Kysymyksenasettelun mielekkyyttä kukaan ei sinänsä kiistä. Enintään kriitikko sanoisi, että vero-oikeutta olisi kannattanut verrata muiden oikeustieteen aloihin. Tunnettuahan on, että esimerkiksi varallisuus-, sopimus- ja rikosoikeuden asiantuntijalausunnot ovat oikeudenkäynneissä varsin tavallisia näkyjä. Näin pystyttäisiin sanomaan, eroavatko vero-oikeuden lausunnot määrältään, sisällöltään tai vaikutukseltaan (todelliselta tai oletetulta) muiden oikeudenalojen tutkijoiden antamista lausunnoista. Oli niin tai näin, tutkimus nostaa esiin kaksi periaatteellista ja todella suuren luokan kysymystä. Ensiksikin: onko hyväksyttävää, että oikeustieteen tutkijalla on monta roolia, että hän ei toisin sanoen pysy lestissään eli akateemisessa tutkijan ja opettajan työssään? Kysymys kytkeytyy osaksi tutkijan etiikkaan, osaksi työsuhteesta seuraavaan työnteko- ja lojaliteettivelvollisuuteen. Toinen kysymys taas kuuluu, millainen valta akateemisella tutkijalla loppujen lopuksi on, esimerkiksi onko hänellä bordieulaisittain niin paljon tulkintavaltaa, että se vaarantaa oikeusvaltion tai demokratiaperiaatteen pohjaa. Tässä kannattaa huomata, että kysymys ei ole pelkästään tutkijan vallasta ”tuottaa” yksittäisessä oikeudenkäynnissä sovellettavia ja päämiestä suosivia tulkintoja. Oikeustieteen tutkimus antaa myös sekä oikeuspoliittisia linjauksia että oikeudellisia käsitteitä, konstruktioita, rakenteita ja instituutioita. Itsestään selvänä on pidetty, että konstruktiot ja rakenteet taas määräävät, miten hahmotamme oikeudellista maailmaa. Emme esimerkiksi voi pohtia sellaista ilmiötä, jolle meillä ei ole sanoja.

Oikeustieteen tutkijoiden moniroolisuus (paremman termin puutteessa) ei ole uusi ilmiö. Pienessä oikeuskulttuurissa asiantuntijoita on ja on aina ollut vähän. Tästä seuraa, että yhdet ja samat henkilöt – tyypillisesti yliopistojen professorit – joutuvat halukkaasti tai puolipakolla vedetyiksi kaikkiin hankkeisiin, jotka sivuavat heidän osaamisaluettaan. He antavat asiantuntijalausuntoja tuomioistuimille, osallistuvat lainsäädännön valmisteluun, tekevät tutkimuksissaan ehdotuksia säädettäväksi laiksi ja ottavat osaa oikeuspoliittiseen ja joskus yleispoliittiseenkin keskusteluun. Tällainen monialaisuus on ollut tavallista suomalaisessa oikeustieteessä niin kauan kuin suomalaista oikeustiedettä sen nykymerkityksessä on ylipäätään tehty. Jokseenkin kaikki rikos- ja prosessioikeuden ”suuret” nimet ovat olleet tällaisia monipuolisuusmiehiä, pahimman luokan ’influenssereita’. Pikemminkin moniroolisuus on ollut hiipumaan päin. Hiipuminen on johtunut osaksi muuttuneista asenteista: moniroolisuudessa nähdään, toisin kuin ennen, esteellisyyttä ja intressiristiriitoja. Osaksi syy hiipumiseen on hyvin maanläheinen: akateemiset tutkijat ovat kiinni perustehtävissään eikä heidän aikansa riitä tällaiseen ”harrasteluun”. Itse asiassa yliopiston strategia ja tutkijoiden henkilökohtaiset intressit ovat napit vastakkain. Kun strategia edellyttää tutkijoilta ja tutkimukselta ”yhteiskunnallista vaikuttamista”, valtaosa tutkijoista haluaisi keskittyä omaan opetukseensa ja tutkimukseensa.

Oma kysymyksensä on, mitkä rooliyhdistelmät ovat sallittuja, jos akateemisella tutkijalla on siihen halua ja energiaa perustyönsä (opetus ja tutkimus) ohella. Sitähän hän ei saa minkään varjolla laiminlyödä, eikä sellaista käyttäytymistä tulisi hyväksyä. Useimmat asiaa miettivät hyväksyvät sen, että akateeminen tutkija vaikuttaa oikeuspolitiikassa ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkijastatus ei ymmärrettävästi voi riistää henkilöltä hänen poliittisia oikeuksiaan. Moni ei näe vikaa siinäkään, että tutkijalla on kaupalliseen konsultointiin kytkeytyviä tehtäviä, esimerkkinä asiantuntijalausunnot ja ”verokonsultointi”. Tällainen konsultointi tutustuttaa tutkijan tutkimuskohteisiinsa, välittää tietoa käytännön menettelytavoista ja nostaa yllättävän usein esiin innovatiivisia uusia tutkimuskysymyksiä. Praktinen tieto taas rikastuttaa akateemista tutkimusta ja opetusta, jota samaan hengenvetoon väitetään liian teoreettiseksi ja juristin käytännön työlle vieraaksi. Sen sijaan osallistuminen lainvalmisteluun ei ole suositeltavaa, jos se on pitkäaikaista ja syvällistä. Tutkija menettää siinä kyvyn arvioida objektiivisesti ”omia lakejaan”; hänestä tulee lain puolustaja. Tutkimusta hedelmöittävältä ei myöskään näytä aikanaan tavallinen yhdistelmä tutkija/tuomari. Tällainen tutkija omaksuu vahvan järjestelmä-, eli tuomioistuinnäkökulman, joka köyhdyttää tutkimusta, etenkin kun siihen tavallisesti liittyy oikeuskäytännön yliarvostus ja keskittyminen praktisesti haitallisiin lain ”epäkohtiin”. Sen sijaan asianajajakokemus vaikuttaa suhteellisen neutraalilta, sillä on hyötynsä ja haittansa.

Lopuksi on syytä kysyä, millainen tulkintavalta nimekkäillä oikeustieteen auktoriteeteilla lopulta on. Tosin voidaan sanoa, että kysymys on tavallaan absurdi. Jokaisella juristilla ja maallikollakin on oikeus tulkita mitä tahansa pykälää ja tuoda mielipiteensä esiin jokaisella forumilla, mikä vain on käytettävissä. Sosiaalinen media on täynnä tällaisia ”tulkintoja”. Ongelma on auktoriteetin vallassa vakuuttaa muut kuulijat hänen esittämänsä tulkinnan oikeudesta. Periaatteessa mitään ongelmaa ei ole: myös auktoriteetin tyrkyttämän tulkinnan pitäisi vakuuttaa perustelujen voimalla, ei esittäjän persoonalla tai akateemisella statuksella. Tulkintavalta on vaaraksi vain, kun argumentteja ei lainkaan esitetä, ne ovat kestämättömiä tai vasta-argumentit sivuutetaan perusteluitta. On vaikea uskoa, että perustelematon ”tulkintamielipide” nykyaikana menestyisi oikeudenkäynnissä tai lainvalmistelussa, oli sen esittäjä miten nimekäs akateeminen auktoriteetti tahansa. Tässä suhteessa maailma on toinen kuin 1920- tai vielä 1930-luvullakin. Voidaan siis katsoa, että akateeminen tulkintavalta ei järisytä yhteiskunnan perustuksia.  Akateemisilla tutkijoilla ei ole enää vanhaa tietämisen ja tieteen monopolia.

Totta on, että akateemisilla tutkijoilla on melkoisesti tulkintavaltaa laajassa merkityksessä. Tämä valta kuitenkin liittyy käsitteisiin, konstruktioihin, lähestymistapoihin ja argumentaatiomalleihin – ja on näin tavallaan piilevää. Edes toinen tutkija ei aina huomaa, miten häneen tätä tietä vaikutetaan. Kokenut tutkija lukee aika ajoin uutta tutkimusta, joka määrittää itsensä kriittiseksi tai jopa critical legal studies -tyyppiseksi vaihtoehtoiseksi lainopiksi. Kriittinen tutkimus kuitenkin käyttää, sitä itse edes huomaamatta, sellaisenaan vanhoja käsitteitä, kysymyksenasetteluja ja niin edelleen. Tutkimuksen ohjenuoraksi nostettu ”kriittisyys” typistyy näin lopulta erimielisyydeksi kolmannen luokan yksittäiskysymyksissä. ”Vuoret vapisevat, syntyy naurettava hiiri” -henkinen tutkimus on oikeustieteessäkin tavallista, välillä jopa tie akateemiseen menestykseen! Lukijan saama vaikutelma kun on innovatiivinen ja edistyksellinen, kun tosiasiallisesti kaikki jää ennalleen eikä aiheuta muutosvastarintaa. Vanha akateeminen viisaus kuuluukin, että mitä radikaalimpaa tutkimusta teet, sitä enemmän sinun on syytä korostaa, että uusi tutkimus on vain vanhan tutkimuksen luonnollista jatkoa eli ekstrapolointia ja ansio uusista tuloksista kuuluu oikeastaan vanhoille mestareille.

Jos moniroolisuus ei ole sellainen ongelma, miltä se aluksi tuntui, oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja toki voidaan pitää rasitteena asianosaisten yhdenvertaisuudelle. Kuten väitöskirjassa todettiin ja yleisesti tiedetään, asiantuntijalausunnot ovat, kaiken asiantuntijatyön tapaan, kalliita. Tästä seuraa, että niitä pystyvät hankkimaan vain taloudellisesti vahvat asianosaiset. Julkinen oikeusapu ei kustanna asiantuntijalausuntoja, ja perusmuotoinen oikeusturvavakuutus kuluu jo yhteen lausuntoon. ”Verokonsultoinnissa” yhdenvertaisuusargumentti kylläkin kaatuu heti nenälleen. Verohallintoa ei minkään kriteerin mukaan voi pitää ”taloudellisesti heikkona” riitapuolena. Totta lienee (kuten väitöskirjassa todetaan), että verohallinto harvoin turvautuu akateemisten tutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tämä tietenkin selittyy sillä, että verohallinnolla on asiantuntemus omasta takaa, toisin sanoen käytössään nimenomaan verotukseen ja tietynlaiseen osa-alueeseen perehtyneitä asiantuntijoita. Verohallinto lisäksi kykenee esittämään oman alayksikkönsä laatimia selvityksiä ulkopuolisina asiantuntijalausuntoina, vaikka ne periaatteessa ovat vain oikeudenkäynnin asianosaisen eli verohallinnon asianajokirjelmiä. Valtiohan on vanhan periaatteen mukaan yksi ainoa giganttimainen oikeussubjekti. Ja vaikka näin ei enää olekaan, verohallinnon yksiköillä on aina ”osa asiassa”, koska verohallinnolla kokonaisuutena ei voi keskenään olla ristiriitaisia intressejä.

Mitä tulee muuhun vaikuttamiseen, siinäkään verohallinnon edustajat eivät jää täysin alakynteen. Monet verovirkamiehet ovat ahkeria artikkelien ja kirjojen kirjoittajia. Tässä maassa ei myöskään liene valmisteltu yhtään verolakia, jonka kirjoittamiseen verohallinnon edustajat eivät olisi saaneet osallistua. Jos jossakin on ollut ongelma, se on ollut verohallinnon liiallinen sananvalta. On näin tekopyhää sanoa, että verohallinto nauttii ”asian luonnon” suomasta tulkintavallasta. Sen sijaan veronmaksajien turvautuminen asiantuntija-apuun on epäeettistä ”veron minimointia” ja avun antaminen heille jotenkin paheksuttavaa.

Risto Koulu

Äskettäin ilmestyi Prosessioikeus-perusteoksen kuudes painos, ja Insolvenssioikeus-perusteoksenkin osalta uusista painoksista keskustellaan. Uudet painokset aktivoivat nähtävästi uudelleen ikiaikaisen keskustelun siitä, paljonko juridisissa kirjoissa käsitellään kansallista (’kotimaista’) oikeutta, paljonko sivuja taas saa uhrata tavalla tai toisella kansainvälisiksi leimautuviin kysymyksiin. Rajanveto on toki pulma sinänsä: kansallisen prosessilain tulkinnat aktualisoituvat usein kansainvälisissä yhteyksissä, ja kansainvälisyys työntää haarakkeensa monesti myös puhtaasti kotimaisiksi katsottuihin kysymyksiin. Etenkin yleisesitysten, käsikirjojen ja hakuteosten kirjoittaja on puun ja kuoren välissä. Kansainvälinen painotus johtaa moitteisiin tärkeän asian eli kotimaisen oikeuden unohtamisesta, kotimainen painotus puolestaan vastaavasti syytöksiin ”vaikeiden” kansainvälisten asioiden välttelystä.

Huoli kotimaisen prosessi- ja insolvenssioikeuden unohtamisesta ei mainituissa teoksissa tunnu kovin uskottavalta. Tavalla tai toisella kansainväliseksi luonnehdittavaa ainesta nimittäin on Prosessioikeus-teoksessa alle kymmenen prosenttia, eikä sen osuus Insolvenssioikeus-kirjassakaan vielä nouse yli viidentoista prosentin, vaikka insolvenssioikeus on, kiitos EU:n myötävaikutuksen, näistä oikeudenaloista selvästi kansainvälisempi. Vähäiset osuudet eivät kylläkään ole estäneet vaatimuksia siitä, että kansainvälinen ”turha” tieto pitäisi kirjasta poistaa tai ainakin siirtää omaksi niteekseen, jossa se ei haittaisi kirjan käyttämistä. Esittäjä, yleensä pitkän linjan tuomari tai asianajaja, perustelee vaatimusta usein sillä, että hän ei ole työssään törmännyt yhteenkään ”kansainväliseen” tapaukseen. Väitettä ei sinänsä sovi epäillä, sillä ihminen on tavallisesti omien kokemustensa paras asiantuntija. Sivullinen voi enintään sanoa, että tällaiset lakimiehet ovat harvinaisia ja tulevaisuudessa entistä harvemmassa. Maailma kansainvälistyy, ja yleinen kansainvälistyminen heijastuu myös juridiikkaan.

Totta on, että yhtäältä oppikirjojen, toisaalta käsikirjojen ja hakuteosten välille syntyy hieman eroa. Emme tiedä, kuinka kansainvälinen maailma on, kun nykyinen opiskelijapolvi lopettelee työuraansa joskus 2060-luvulla. On siis syytä antaa heille perusteet kansainvälisten kysymysten käsittelylle, eli selvittää järjestelmien perusta ja mistä tietoa yksityiskohdista on saatavissa. Käsikirja tai hakuteos, ehkä jossain määrin yleisesityskin, voi paremmin seurata aikaansa, tässä juristin tämänhetkisiä ja siis pääosin ”kotimaisia” työtehtäviä. Liian yksityiskohtaisia esityksiä kansainvälisestä prosessi- tai insolvenssioikeudesta on syytä välttää käsikirjoissa, koska kansainvälisliitynnäiset asiat ovat loppujen lopuksi – ja vielä toistaiseksi – harvan juristin arkipäivää. Tätä logiikkaa on kylläkin vaikea toteuttaa, sillä pienessä oikeuskulttuurissa useimmat kirjat ovat monikäyttöisiä. Tällä tarkoitetaan, että samoja kirjoja käytetään hakuteoksina juristin työssä ja oppikirjoina opetuksessa, tässä esimerkkeinä ovat mainitut perusteokset. Kirjan on siis palveltava kaikkia, ja kirjoittajan tehtävä on löytää tasapaino kansallisen ja kansainvälisen tietoaineksen suhteeseen. Kritiikin vähäisyys ja sen heikot perustelut kenties osaltaan todistavat, että ainakin näissä kirjoissa siinä on onnistuttu.

Joiltakin muilta oikeudenaloilta löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että kansainväliset kysymykset on tyystin sivuutettu. Tällainen karsiminen on opiskelijoiden mieleen. Vastoin yleistä käsitystä opiskelijat vierastavat nimittäin kansainvälisten kysymysten käsittelyä niin oppikirjoissa kuin opetuksessakin. Syynä voi olla tällaisen aineksen vieraus ja siitä seuraava alkuvaiheen vaikeatajuisuus, ehkä myös aikaisemmilta lakimiespolvilta periytyvä käsitys siitä, että mikään kansainvälinen ei ole ”oikeaa lainoppia”. Pitkällä tähtäimellä tällainen ratkaisu ei ole, vaikka se ehkä houkuttelee niin oppikirjan kirjoittajaa kuin opiskelijaakin, onnistunut: vähintäänkin opiskelija löytää sen (eli laiminlyödyn tiedon) edestään. Käytännön työssähän juristi ei voi puolustautua sillä, että ”tätä ei tiedekunnassa opetettu”. Työtehtävät on hoidettava ammattitaidolla, oli asiaa opetettu tai ei.

On myönnettävä, että ”pelkistetyt” oppikirjat ja yleisesitykset voivat olla seurausta oikeudellisesta systematiikasta. Tällä tarkoitetaan sitä, että oppiaineeseen ei kuulu – tai oikeammin sen ei katsota kuuluvan – oikeudenalan kansainvälisliitynnäinen aines. Tällainen näkemys on luontevinta omaksua siellä, missä oikeuslähteet ja tulkintaperiaatteet ovat ylikansallisia. Tällöin on helppo lykätä kansainvälisliitynnäiset asiat toisen oppiaineen, esimerkiksi eurooppaoikeuden tai kansainvälisen yksityisoikeuden vastuulle ja siellä aikanaan opittavaksi. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, joskin se pirstoo opetettavat asiat osiin, mikä ei yleensä ole oppimiselle eduksi. Käytännössä pulmaksi tulee kylläkin se, että nämä ”erikoistuneet” oppiaineet saavat vastuulleen liian paljon opetettavaa ja opiskelijat vastaavasti opittavaa. Ne eivät enää – toisin kuin muutama vuosikymmen sitten nostalgisella 1970-luvulla – selviä urakastaan. Näiden oppiaineiden kuormitus lisäksi jatkuvasti kasvaa, koska kansainvälinen aines jokseenkin jokaisella oikeudenalalla paisuu.

Näin realistiset vaihtoehdot ovat tosi vähissä. Jos kansainvälisliitynnäistä oppia OTM-tutkinnossa ylipäätään annetaan, sen on tapahduttava emo-oppiaineen yhteydessä. Joitakin siirtymiä emoaineisiin on jo nähtykin, joskin aika näyttää, ovatko ne ennusmerkkejä tulevasta vai ohimeneviä muoti-ilmiöitä. Kun esimerkiksi tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa ja rajat ylittävää oikeusapua vielä 1970-luvulla pidettiin osana kansainvälistä yksityisoikeutta, nykyisin kaikki katsovat kummankin aihepiirin lukeutuvan prosessioikeuden oppiaineeseen sen ”kansainvälinen prosessioikeus” tai ”eurooppalainen prosessioikeus” nimisenä osana. Samoin ulkomaisten tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa, joka oli aikanaan yksi kansainvälisen yksityisoikeuden päälohkoista, tutkitaan ja opetetaan tällä hetkellä insolvenssioikeuden oppiaineen yhteydessä. Aihepiirit ovat vallanneet, kuten todettiin, objektiivisesti varsin vähän mutta kuitenkin näkyvästi sivuja oppikirjoista, yleisesityksistä ja käsikirjoista. On selvää, että kansainvälinen yksityisoikeus ei voisi uhrata niin paljon sivuja ja sen opettajat aikaa yhden oppiaineen kansainvälisliitynnäiseen opetukseen. Kansainvälisen yksityisoikeuden on pakko keskittyä ”yleiseen” kansainväliseen yksityisoikeuteen, toisin sanoen sen niin sanottuihin yleisiin oppeihin. Tosin siitä, mikä kuuluu yleisiin, mikä ”erityisiin” oppeihin, saadaan aikaiseksi tutkijasukupolvet ylittävä kiista – kuten on nähty joissakin oppiaineissa.

Oli niin tai näin, oikea vastaus kansainvälistymisen haasteeseen ei voi olla, että prosessioikeuden vankkurit ajetaan kehäksi ja miehille jaetaan kansallisen lainopin winchesterit – tai tässä tapauksessa ’tirkkoset’. Kansainvälisyys ja kansallisuus täydentävät oikeustieteen tutkimuksessa ja opetuksessa toisiaan: yhteiselo hyödyttää kumpaakin. Hyvä juristi hallitsee tulevaisuudessa sekä kansainväliset että kansalliset aihepiirit. Aikanaan OTM-tutkinnon suorittaneille kansallinen oikeus vielä hallitsee.

Risto Koulu

Suomalaista säädösvalmistelua on viime vuodet koeteltu: töitä on totisesti riittänyt. Pulaa ei ole ollut myöskään arvostelijoista, sillä lainvalmistelun tason moittimisesta tuntuu muodostuneen kansanhuvi. Sanotaan, että lakihankkeiden taustat jäävät selvittämättä, esitykset ovat huonosti perusteltuja, lain tavoitteita ei ole onnistuttu muuttamaan säännöksiksi, lakisystematiikassa ja lakitekniikassa on puutteita ja esitykset ovat kaiken lisäksi huonosti viimeisteltyjä. Lainvalmistelijan virka ei olekaan enää sellainen unelmatyö, jota se oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Osa ongelmista on rakenteellisia pienille oikeuskulttuureille: tekijöitä on vähän, määräajat ovat kohtuuttoman tiukat, aikaisempia selvityksiä tai tutkimuksia työn pohjaksi ei löydy eikä oikeuspoliittisessa päätöksenteossakaan ole hurraamista. Kirjoitapas hyvä laki, kun toimeksiantajasi eli ministeriön poliittinen johto ei itsekään tunnu tietävän, mitä se haluaisi lailla säädettävän!

Oma erityinen lukunsa myös säädösvalmistelussa ovat Euroopan unionin direktiivit ja niiden kansallinen täytäntöönpano, hienosti sanottuna implementointi. Direktiivit ovat tässä jaettavissa kahteen luokkaan, helppoihin ja vihonviimeisiin. Helppo direktiivi ei tuo sen enempää työtä kuin mikä tahansa kansallinen lakihanke: työ jopa helpottuu, kun oikeuspoliittinen päätös on ainakin pääkohdissaan tehty eikä se siirry – kuten usein tapahtuu – tosiasiallisesti lainvalmistelijoille. Sen sijaan vihonviimeiseksi (kielikuva tässä) luokiteltu direktiivi työllistää kokenuttakin lainvalmistelijaa siinä missä kymmenen kotimaista lakihanketta. Esimerkki ensimmäisestä olkoon tässä niin sanottu edustajakannedirektiivi, esimerkki jälkimmäisestä niin sanottu maksukyvyttömyysdirektiivi. Ensimmäisestä pitäisi saada kansallinen laki aikaiseksi tämän vuoden kuluessa, jälkimmäisestä jo heinäkuussa.

Vihonviimeiselle direktiiville on tyypillistä tavoitteiden lukuisuus, niiden epämääräisyys ja osittainen yhteismitattomuus, ääritapauksissa ristiriitaisuus. Tällaiseen direktiiviin on lastattu kaikki hyvät ja sinänsä kannatettavat ajatukset tai ajatuksenpoikaset, jotka ovat pälkähtäneet sen kirjoittajien päähän. Päällisin puolin tällainen direktiivi näyttää edistykselliseltä ja innovatiiviselta, mutta ajatusten vääntäminen lakitekstiksi vertautuukin herkuleen urotöihin. Urakkaa vielä vaikeuttaa se, että täytäntöönpanon yhteydessä kansallisiin lakeihin tehdään muita uudistuksia, yleensä korjauksia epäkohtiin, joita käytännön toimijat ovat nostaneet esiin. Lainvalmistelun ”pojat” saavat toisin sanoen kehotuksen hoitaa tämä niin sanottu säädöshuolto samalla, kun kerran lakihanke on muutenkin vireillä. Nämä takiaisuudistukset ovat pahimmillaan laajempia kuin itse direktiivin täytäntöönpano. Totta on, että maksukyvyttömyysdirektiivin täytäntöönpanossa tältä vältyttiin. Itse täytäntöönpanossa tekemisen tuskaa oli kyllä riittämiin.

Helpoksi direktiivin tekee sen tavoitteiden selkeys ja soveltamisen kapea-alaisuus. Helppo direktiivi myös linkittyy valmiiksi kansalliseen lakiin, toisin sanoen kansallisessa laissa on vastaava instituutio. Esimerkiksi edustajakannedirektiivi perimmältään laajentaa asiavaltuutta ryhmäkanteessa: kanteen saisivat nostaa viranomaisen (joka on Suomessa kuluttaja-asiamies) lisäksi muutkin ”siihen oikeutetut yksiköt”. Näitä yksiköitä olisivat etenkin kuluttaja-, ympäristö- ja kansalaisjärjestöt. Asia erikseen on, että direktiivissä on kanteen nostamista vaikeuttavia järjestelyjä, jotka ovat access to justice -näkökulmasta ilmiselviä oikeuksiin pääsyn esteitä. Oikeutetun yksikön on, ennen kuin sen edustajakanne otetaan tutkittavaksi, esitettävä selvitys varallisuudestaan ja varojensa alkuperästä. Puhdasoppinen access to justice -tutkija huutaisi poliisia paikalle, jos tällaisia vaatimuksia asetettaisiin puhtaasti kotimaisessa lakihankkeessa. Nyt vastuu arveluttavasta linjauksesta on helppo sälyttää unionin leveille harteille. Mutta nämä huonosti harkitut yksityiskohdat ovat sivuseikka: direktiivi on helposti täytäntöönpantavissa, ja se tuo kaivatun täydennyksen suomalaiseen ryhmäkanneinstituutioon. Nykyinen lakihan on saanut omalla alallaan aikaan utopistisen ihanneyhteiskunnan: yhtään ryhmäkannetta ei ole ”tarvinnut” (lainausmerkit sarkastisesti asetettuja) nostaa, ja tuskin nostetaankaan.

Entäpä sitten vihonviimeiseksi määritelty maksukyvyttömyysdirektiivi. Jo pikasilmäys direktiivin rakenteeseen osoittaa lainvalmistelijalle, että tästä ei tule helppoa. Direktiivi on todellista mattopommitusta: se sisältää määräyksiä ennalta estävistä uudelleenjärjestelyistä (II osasto), konkurssin tehneiden yrittäjien uudesta mahdollisuudesta (III osasto) ja kaikkien insolvenssimenettelyjen yleisestä tehostamisesta (IV) osasto. Direktiivin täytäntöönpanoa käsiteltiin oikeusministeriön työryhmän laajassa välimietinnössä (oikeusministeriön julkaisuja. Mietintöjä ja lausuntoja 2021:18). Varsinaista mietintöään, jossa olisi otettu huomioon lausuntopalaute, työryhmä ei sen sijaan julkaissut. Hallituksen esitys yrityssaneerauslain ja yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (HE 238/2021 vp.) perustui kyseisen välimietinnön ehdotukseen. Lukija panee merkille, että hallituksen esitys aukeaa erinomaisen tuskallisesti. Se edellyttää lukijalta huomattavaa asiantuntemusta aihepiiristä. Hallituksen esitystä onkin lähes mahdotonta ymmärtää perehtymättä ensin direktiiviin ja sitten työryhmän mietintöön – tai tietämättä. mihin tällä kaikella pyritään!

Toisen osaston määräykset toteutettiin ottamalla yrityssaneerauslakiin säännökset varhaisen vaiheen saneerauksesta, jolloin saneerausmenettelyyn muodostui kaksi menettelyvaihtoehtoa. Kolmas osasto taas täytäntöönpantiin helpottamalla yksityishenkilön velkajärjestelyä, kun velallisena on ylivelkaantunut yrittäjä. Osasto IV sai tyytyä epäsuoraan täytäntöönpanoon, kun näitä insolvenssimenettelyjä sujuvoitettiin joitakin käytännössä havaittuja epäkohtia korjaamalla. Puolet valmisteluaineiston ja vielä hallituksen esityksenkin sivumäärästä menee sen selittämiseen, mitä kaikkea ei tarvitse täytäntöönpanna tai minkä täytäntöönpanoon nyt ei ainakaan lakia tarvita. Pari kertaa rivien välistä on luettavissa, että sen osaston II – osasto on direktiivin ydin – niin sanottuun varhaiseen saneeraukseen ei oikeastaan tarvittaisi uutta lainsäädäntöä. ”Varhainen” tai osuvammin aikainen saneeraus kun on ollut mahdollinen jo kolmekymmentä vuotta eli koko vuoden 1993 saneerauslain voimassaoloajan – sitä ei vain ole käytetty! Tarvittaisiin siis asenteiden muutos, jota taas ei saada aikaan direktiivillä, tuskinpa myöskään unionin asetuksella. Osaston IV vaatimukset insolvenssimenettelyjen tehostamisesta, yksinkertaistamisesta ja nopeuttamisesta jäävät hurskaiden odotusten varaan. Tosin on vaikea kuvitella, miten viidennen erillisen insolvenssimenettelyn lisääminen nykyiseen neljän menettelyn arsenaaliin yksinkertaistaisi mitään. Praktiset pikku-uudistukset tuskin nekään ”tehostavat” insolvenssimenettelyjä, tarkoitettiin tehostamisella mitä tahansa. Kriitikkokin tunnustaa, että III osaston uudistukset ovat sisällöllisesti tervetulleita. Niitä on etenkin yrittäjäpiireissä pitkään odotettu. Uusi alkuhan sisältyi jo aikanaan Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan: asia erikseen on, että ohjelma vaikuttaa nykyisin jo vedenpaisumuksentakaiselta. Lakiteknisesti velkajärjestelylain kaikenpuolinen sekavuus sen sijaan pahenee. Lain pykäläryteikkö kaipaisi totaalista säädöshuoltoa, itse asiassa koko lain uudelleenkirjoittamista, jossa otettaisiin huomioon sekä EU:n tavoitteet että kotimainen kehitys.

Pääasiaa tavoitteiden hyväksyttävyys ei muuta. Sääliksi käy lainvalmistelijoita. He ovat uhreja (millaiseksi leimaantuminen on intersektionaalista muotia) oikeuspolitiikan laiminlyönneille. Vuoden 1993 saavutusten jälkeen insolvenssilainsäädännön uudistaminen on ollut Suomessa pahasti laiminlyöty, kun lainvalmistelun voimavarat on keskitetty kiintoisampiin ja muodikkaisiin lakihankkeisiin. Näitä hankkeita ei pidä niitäkään väheksyä, mutta monet niistä palvelevat vain hyvin kapeaa mutta äänekästä intressiryhmää. Tässä vaiheessa tarkkaavainen lukija kiistää väitteen insolvenssilainsäädännön laiminlyömisestä – saatiinhan vuonna 2004 aikaan uusi konkurssilaki. Lähempi tarkastelu paljastaa harhan. Tämä laki oli vain aikaisempien osittaisuudistusten ja konkurssikäytännön kodifiointia: tällaista kasaamista on vaikea pitää uudistamisena muutoin kuin enintään lakiteknisesti. Laista sanottiinkin aikanaan jälkikäteen turhankin ilkeästi, että uudistuksen myötä sen myötä Suomeen saatiin ”Euroopan vanhin uusi konkurssilaki”.

Risto Koulu