Uutiset

Useimmat Helsingin Sanomien lukijat huomasivat lehdessä 23.5.2021 poikkeuksellisen näkyvän ja monisivuisen uutisen. Uutinen oli sarkastisen korrektisti otsikoitu:

”Taas tuli karhu”

Alaotsikon teksti oli taas jyrkkyydessään epätavallinen:

”HS:n selvitys paljastaa, että perintäyhtiöt rikkovat toistuvasti lakia, alan valvonta on hampaatonta ja laki on velkojan puolella.”

Kaupallinen perintätoiminta eli perintäala on esimerkki siitä, miten kauas laki ja sen täytäntöönpano (’toteutuminen’) voivat jäädä. Tosin tutkimus on havainnut ilmiön muuallakin: ”law in books” (’laki kirjoissa’) on lähes kaikkialla toinen kuin ”law in action” (’laki käytännössä’). Selityskin on ilmeinen. Lakien säätäminen on nopeaa, halpaa ja yksinkertaista, kun taas niiden täytäntöönpano on hidasta, kallista ja vaivalloista. Kyynikko tämän myöntää, optimisti ehkä erehtyy uskomaan, että lait toteuttavat itse itsensä, kun ihmiset tai oikeammin tässä perintäyritykset ryhtyvät niitä oma-aloitteisesti seuraamaan.

Paperilla perintäalalla kaikki on erinomaista. Kansainvälisessä vertailussa (jota ei kylläkään ole tehty) Suomi saisi luultavasti kunniamaininnan ellei suorastaan kultamitalin. Meillä on moderni perintälaki, joka suojaa velallisia yksityiskohtaisin ja pakottavin säännöksin. Perintäyritysten on ennen aloittamista rekisteröidyttävä eli perintätoiminta on käytännössä luvanvaraista. Meillä on aluehallintoviranomainen, joka valvoo lain noudattamista. Se voi poistaa perintäyrityksen rekisteristään, jolloin yritys menettää oikeutensa perintätoiminnan harjoittamiseen. Kuluttaja-asiamies, jolla on hänelläkin laajat toimivaltuudet, valvoo lisäksi kuluttajasaatavien perintää. Perintäyrityksillä on oma yhdistys, joka valvoo jäsenkuntaansa ja joka teoriassa voi erottaa häiriköksi muodostuneen jäsenyrityksensä. Edes eettisistä ohjeista ei ole pulaa. ja viime kädessä velallinen voi tuomioistuimessa riitauttaa häneen kohdistuvan perinnän ja sen kustannukset.

Käytännössä kuva on paljon synkempi. Viranomaisen valvonta on pinnallista, jonkun mielestä jopa näennäistä, toisen mielestä pelkästään reaktiivista, mikä on muutoinkin tavallista kaikessa valvonnassa. Tällä tarkoitetaan, että viranomainen reagoi sille tehtyihin kanteluihin: se ei harjoita omatoimista valvontaa. Totta on, että valvovalla viranomaisella on yleishallintoviranomaisena paljon muitakin tehtäviä eikä perintäala liene niistä tärkeysjärjestyksessä kärkisijoilla. Valvova viranomainen myös ”ymmärtää” – näin uutiset väittävät – liiaksi tai ainakin hyvin kauan perintäyrityksiä. Toistuvat ja pahatkin väärinkäytökset kuitataan muistutuksilla, varoituksilla ja hallinnollisella ohjauksella (mitä se lieneekin). Lain ”valvonta” (tarkoituksella lainausmerkeissä) jää näin ollen suurelta osin velallisten oma-aloitteisuuden ja omatoimisuuden varaan. Velallisen on toisin sanoen jaksettava kannella, ilmoitella ja riidellä perinnästä tuomioistuimessa.

Riitelyssä tuomioistuimessa velallinen on heikko vastustaja perintäyritykselle, jolla on puolellaan tiedollinen ja taloudellinen ylivoima. Vaikka velallinen ei aina ole arkkityyppimäisesti apaattinen ja vastoinkäymisten murtama ressukka, yksittäinen velka (perintätoimistot perivät pääsääntöisesti pieniä saatavia) saattaa olla toimintakuntoisellekin velalliselle yhdentekevä ylivoimaisessa velkataakassa. Vaikka näin ei olisikaan ja velallinen olisi valmis oikeustaisteluun kuten sananlaskun ’melperi sotaan’, oikeudenkäyntiä kannattaa harkita kahteen kertaan. Mahdollinen voitto (perintä estyy, perintäkulkuja pienennetään) on suhteettoman vähäinen suhteessa mahdollisen tappion määrään. Häviö oikeudenkäynnissä tuottaa lisää velkaa, parhaimmillaan muutaman tuhat euroa, pahimmillaan kymmeniätuhansia. Vaikeudet päästä tuomioistuimeen ei ole erityistapaus, vaan oikeudenkäyntikynnyksen korkeus on Suomen oikeuden endeemisiä ongelmia. Kuluttaja-palkansaajan ei yksinkertaisesti kannata käydä oikeutta pienistä saatavista: riski on aivan liian suuri, jos vastapuolella on vahva vastustaja – kuten perintäyritys. Vaikka kuluttaja-palkansaajan rahat riittäisivätkin, vuosikausien oikeudenkäynti on maallikolle paha henkinen rasitus. Tosin lakimiehillä on taipumus sitä vähätellä, mutta heidänkin pitäisi kokeilla ”asianosaisena olemista” edes kerran elämässään.

Ratkaisua tähän perinnän oikeussuojavajeeseen ei tarvitse kauan hakea. Velallisen on saatava tukea viranomaisilta, viranomaisten valvonnan on oltava tehokasta ja sen sanktioiden ankaria. Kuluttaja-asiamiehen on käytettävä järeintä asettaan ryhmäkannetta. Sillä uhkailu on ollut aikanaan sekin tehokasta, mutta uhkaukset, joita ei toteuteta, menettävät tehonsa. Tunnetussa tv-sarjassa ”Game of Thrones” päähenkilö Jaime Lannister toteaakin kerran, että ”vain hölmö esittää uhkauksia, joita hän ei ole valmis toteuttamaan”. On myönnettävä, että kuluttaja-asiamies ansaitsee tunnustusta. Kuluttaja-asiamies tiettävästi on jonkun kerran avustanut kuluttaja-velallista oikeudenkäynnissä perintäyritystä vastaan, jotta kiistanalaisista kysymyksistä saataisiin edullinen ennakkotapaus. Perintäyritysten vastastrategia on kuitenkin purrut: ne ovat luopuneet kiistanalaisista vaatimuksista – eikä ennakkotapauksia muissa perinnöissä käytettäviksi ole saatu.

Tämän uutisen aloittava valokuva on Charles Dickens’in kirjan ”Little Dorrit” vanhaa kuvitusta. Kirja on klassinen velalliskuvaus. Pikku Dorritin isä nimittäin vietti 30 vuotta Marshalsea’n velkavankilassa, josta on jäljellä enää muuri. Velkavankeus oli kestänyt niin kauan, että tiedot siitä, ketkä olivat velkojia ja mitkä olivat heidän saatavansa, olivat kadonneet. Tämä velka- ja velkojaidentiteetin menetys on tuttu myös modernille perintäalalle. Saatavia siirretään, niputetaan ja uudelleen erotellaan niin kauan, ettei kukaan, ei perintäyritys eikä varsinkaan velallinen, tiedä velan alkuperää. Näin velallisen mahdollisuudet riitauttaa perintää heikkenevät entisestään.

Helsingin Sanomien julkaisema uutinen oli osassa viestiään väärä. Laki ei suinkaan ole ”velkojan puolella”. Velkojan puolella ovat vain viranomaiskäytännöt, eräät tuomioistuinten tulkinnat, ammattimaisten toimijoiden asenteet ja hieman olosuhteetkin. Perintäyritykset kuvainnollisesti ansaitsivat vahvemman vastapuolen, mitä niillä on. Se palauttaisi voimatasapainon. Sen sijaan on myönnettävä, että perintäyritykset rikkovat välillä lakia. Ovatko lain rikkomiset tavallisempia kuin muilla aloilla, on vaikea sanoa: ne vain näkyvät paremmin. Alan valvonnan hampaattomuudesta on pakko olla samaa mieltä.

Risto Koulu

Yksi oikeustieteen erikoisuuksia tieteenalana on, että siltä ulkopuoliset väittelijät eivät ole kokonaan kadonneet, mikä piirre muutoin leimaa modernia tutkimusta. Ulkopuolisella tarkoitetaan tässä sellaista henkilöä, joka kirjoittaa väitöskirjansa akateemisen työyhteisön, oppiaineen tai tutkimushankkeen ulkopuolella. Muiden tieteenalojen tutkijat selittävät tämän erikoisuuden sillä, että oikeustiede ei ole ”oikeaa” tiedettä. Sellaisen väitöskirjan kirjoittamiseen ei tarvita laajaa ja intensiivistä tutkijankoulutusta. Oikeustieteen edustaja taas sanoo mieluummin, että oikeustieteessä, toisin kuin muilla tieteenaloilla, tarvittavat valmiudet kyetään oppimaan kirjoitustyön edetessä, toisin sanoen kirjoitusprosessissa. Kaikki oikeudenalat eivät kylläkään samassa määrin hyödy tai jonkun mielestä kärsi väitösmääriä kasvattavista ulkopuolisista jatko-opiskelijoista. Jatko-opiskelijoiden kiinnostus kohdistuu tavalla tai toisella käytännönläheisiksi koettuihin oikeudenaloihin, ehkä selvimpänä esimerkkinä prosessioikeus. Ulkopuoliset jatko-opiskelijat kun toimivat tai ovat toimineet yleensä perinteisissä lakimiestehtävissä, asianajajina, tuomareina, syyttäjinä ja niin edelleen. Kuvaavaa on, että prosessioikeuden oppiaineessa molemmat kevään 2021 väittelijät olivat tällaisia ulkopuolisia, toinen oikeusneuvos, toinen hovioikeustuomari. Kummankin väitöskirjan alana oli todistusoikeus, mikä on sen sijaan poikkeuksellista. Pienessä oikeuskulttuurissa samanaikaisten väitöskirjojen aiheet eivät hevin osu näin lähelle toisiaan.

Tie oikeustieteen tohtoriksi on kuitenkin raskas ja byrokraattinen – ja se on sitä etenkin ulkopuoliselle. Ensimmäiseksi väittelijän in spe on saatava oikeus oikeustieteen tohtorin tutkinnon suorittamiseen: väitöskirja on nimittäin osa tätä OTT-tutkintoa. Oikeuden myöntää oikeustieteellinen tiedekunta, Helsingissä käytännössä niin sanotun tohtorikoulun johtoryhmä. Oikeus ei ole automaattinen, vaan lähes puolet hakemuksista hylätään. Hakijoiden vertailussa painottuvat yhtäältä opintomenestys, toisaalta hakemukseen liitetyn (tai nykyisin hakulomakkeeseen sisällytetyn) tutkimussuunnitelman taso. Opintomenestys tarkoittaa käytännössä ennen kaikkea OTM-tutkinnon tutkielmasta aikanaan saatua arvosanaa.

Ei liene yllätys, että myös OTT-tutkinnon suoritusoikeuksia haettaessa teoria ja käytäntö poikkeavat. Teoriassa jatko-opinnoista kiinnostunut keksii itselleen aiheen, laatii suunnitelman sen tutkimisesta sekä suostuttelee jonkun tiedekunnan opettajista työnohjaajakseen. Työnohjaajaksi halukkaan opettajan löytäminen on joskus työlästä, sillä opettajilla on tavallisesti työtehtäviä riittämiin. Työnohjaus vaatii vaivannäköä ja vastuun ottamista toisen tutkimuksesta, mitä individuaalinen tutkija luontaisesti kavahtaa. Tavallisesti ohjaajaksi pyydetään syventävien opintojen projektin vastuuopettajaa, joka on aikanaan ohjannut ja tarkastanut tutkielman. Projektin vastuuopettaja on normaalisti ainoa opettaja, johon opiskelija luo lähemmän suhteen opiskelussaan. Monet vastuuopettajat katsovat tästä syystä omana oppilaanaan olleen jatko-opiskelijan auttamisen moraaliseksi velvollisuudekseen. Työnohjaajan saatuaan jatko-opiskelija pääseekin jo tekemään hakemuksen johtoryhmälle. Käytännössä asiat eivät tietenkään etene strömsölaisittain. Keskiverto jatko-opiskelija tarvitsee melkoisesti työnohjausta jo siihen, että hän pystyy hahmottamaan aiheensa ja kertomaan, mitkä ovat tutkimuskysymykset, tutkimusmenetelmät, viitekehys ja mitä aineistoa hän tulee käyttämään, tutkimuksen rakenteesta nyt puhumattakaan. Työnohjausprosessi on näin de facto jo pitkälle käynnissä, kun jatko-opiskelija saa jätetyksi hakemuksensa suoritusoikeudesta johtoryhmän käsiteltäväksi. On syytä epäillä, onko johtoryhmä saanut yhtään kertaa käsiteltäväkseen hakemusta, jonka tutkimussuunnitelman jatko-opiskelija olisi tosiasiallisesti omin päin laatinut. Pikemmin pitäisi joskus kysyä, kenen suunnitelmaa nyt ryhdytään toteuttamaan, jos tai kun oikeus tutkinnon suorittamiseen annetaan. Olettamus toki on, että suunnitelma on OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakevan itsensä laatima.

Joissakin oppiaineissa (jälleen esimerkkinä prosessioikeus) on tapana kehottaa jatko-opiskelijaa jo ennen suoritusoikeuden hakemista kirjoittamaan aiheestaan pari artikkelia oikeustieteellisiin aikakauslehtiin. Näin lähes kaikki ”talonsisäiset” ja useimmat ulkopuoliset väittelijät tekevätkin. Artikkelien kirjoittaminen tuo kirjoituskokemusta, mittaa motivaatiota ja antaa meriittejä niin suoritusoikeuden hakemiseen kuin myöhempään tutkimusrahoituksen hankkimiseenkin. Totta on, että samalla jatko-opiskelija saa tilaisuuden vielä kerran miettiä, haluaako hän urakkaan ryhtyä. Artikkelit eivät mene työsuorituksina hukkaan, sillä tavallisesti ne muodostavat samalla jo osia tulevasta väitöskirjasta. Tällaiset ”esiartikkelit” eivät kuitenkaan kuulu muodolliseen hakuprosessiin, mutta työnohjaajaksi suostuva opettaja voi asettaa ne suostumuksensa ehdoksi.

OTM-tutkinnon arvosanat, tutkielman arvostelu mukaan luettuna, sekä tutkimussuunnitelman ”tieteellisyys” ovat pulmallisia arviointiperusteita, kun suoritusoikeuden antamista harkitaan, toisin sanoen hakijoita pannaan paremmuusjärjestykseen. Arvosanakäytännöt vaihtelevat suuresti sekä oppiaineittain että opettajittain: tästä on joskus vaadittu tiedekuntaneuvostossa selvityksen tekemistä, mutta selvityshankkeet ovat kuivuneet kokoon. Yleisesti tunnettua kuitenkin on, että joissakin oppiaineessa arvosanainflaatio on saanut yliotteen, joissakin taas noudatetaan virallisia eli tosiasiallisesti tiukempia standardeja. Tutkimussuunnitelmankaan varaan ei saisi laskea liiaksi. On tietysti paikallaan, että OTT-tutkinnon suoritusoikeutta hakeva esittää jonkinlaisen suunnitelman siitä, mitä hän aikoo tutkia ja miten hän aikoo sitä tutkia. Tutkimussuunnitelman merkitystä ennusteena vie, kuten huomautettiin, se että suunnitelma on lähes poikkeuksetta laadittu yhteistyössä opettajan eli tulevan työnohjaajan kanssa. Jokainen ammattinsa osaava opettaja taas pystyy laatimaan päällisin puolin vakuuttavan suunnitelman aiheesta kuin aiheesta. Silloinkaan, kun opiskelija on sattumoisin kirjoittanut suunnitelmansa joko itse tai vain vähän autettuna, hyvä suunnitelma ei ole tae hyvästä toteutuksesta. Sananlasku ’hyvin suunniteltu on puoliksi tehty’ ei tieteen tekemisessä päde. Kokenut opettaja muistaa ne lukuisat oppilaansa, jotka pystyivät ideoimaan innostavan ja ”edistyksellisen” suunnitelman: varsinaisesta tutkimuksesta ei kuitenkaan tullut kissalle takkia eikä edes kukkaroa. Myös vastakohta on hänelle tuttu. Jollakin jatko-opiskelijalla väittelyprosessin alku kompastelee kuin koronaepidemian hoitaminen, mutta lopputulos on kunniallinen väitöskirja.

Peruskysymys toki kuuluu, onko ulkopuolista väittelemistä syytä tukea. Vastaus on varaukseton ”kyllä”. Ulkopuolisten väittelijöiden tielle ei saa kasata byrokraattia esteitä, sillä he tuovat oikeustieteeseen sitä teorian ja käytännön vuorovaikutusta, mikä oikeustieteen kaltainen ”käytännöllinen” tiede kipeästi kaipaa. Tutkimukseen välittyessään käytäntö antaa sille yhtäältä realistisuutta, toisaalta välittää tutkimukseen sellaisia kysymyksenasetteluja ja lähestymistapoja, joiden löytämiseen ”tyhjältä pöydältä” harvan tutkijan mielikuvitus riittää. Ulkopuoliset väittelijät ovat – näin väitän – oikeustieteen tutkimuksen luontainen voimavara, jota ei missään nimessä saisi hukata. Oppiaineellekin ulkopuolinen jatko-opiskelija on säännönmukaisesti lottovoitto, sillä he ovat tavallisesti halukkaita, jopa innostuneita ilman korvausta (tai kuten hienosti sanotaan pro bono) antamaan opetusta ja olemaan mukana oppiaineen toiminnassa. Ulkopuoliset väittelijät ja alumniopettajat ovatkin kaiken muun ohessa osoitus siitä, kuinka paljon lakimiehet tuntevat lukkarinrakkautta oikeustiedettä ja eräin poikkeuksin myös entistä tiedekuntaansa kohtaan.

On myönnettävä, että tiedekunnalla on ylhäältä asetetut kiintiönsä, tällä hetkellä 23 OTT-tutkintoa/vuosi. Niitä tiedekunta ei saa ylittää. Mikäli kiintiö sen sallii, jokaisen vähänkin lupaavan hakijan tulisi jossain vaiheessa saada tilaisuus kokeilla, onko hänestä kirjoittamaan väitöskirjaa. Pettyneen hakijan ei kannata unohtaa haavettaan vaan kirjoittaa edellä mainittuja ”valmentavia” artikkeleja, hioa suunnitelmaansa ja hankkia tieteellisiä valmiuksia – ja hakea oikeutta OTT-tutkinnon suorittamiseen uudelleen, tällä kertaa paremmin siihen valmistautuneena. Hänelle pitäisi myös antaa oikeus saada tässä kriittisessä vaiheessa apua oppiaineen opettajilta: avun saamista ei saisi, kuten tavallisesti akateemisessa maailmassa tehdään, jättää henkilösuhteiden tai suoremmin sanottuna yksittäisen opettajan vastuuntunnon varaan. Se työmäärän lisäys, minkä yksittäinen OTT-tutkinnon suorittaja oppiaineelleen sälyttää, on loppujen lopuksi marginaalinen verrattuna siihen, mitä menee joka tapauksessa opetukseen, oppimateriaalien tuottamiseen ja perustutkimukseen, jonka pitäisi olla se pääasia tiedeyliopistossa. Ja oli työmäärä suuri tai pieni, jälkikasvu on oppiaineen elinehto. Oppiaine, jolta se puuttuu, kuihtuu, mistä on tarpeeksi varottavia esimerkkejä suomalaisissa oppiainehistorioissa. Tosin eräänlainen zombivaikutus pitää tällaiset oppiaineet pitkään oppiainekartalla.

Risto Koulu

Lakimieslehden numerossa 3/2021 ilmestyi tärkeä artikkeli

Kontiainen, Laura – Koulu, Riikka – Beata Mäihäniemi : Oikeuden digitalisaatio ja juristityön arkipäivä

Artikkeli on kunnollisen lukemisen arvoinen, vaikka lakimiesten valtaosa on kauan tyytynyt lehden pikaiseen vilkaisemiseen. Oikeudellinen digitalisaatio on sekä tutkimuksen painoalue että kaikkiin lakimiehen työtehtäviin pikkuhiljaa hiipivä ilmiö. Vanhempi juristipolvi on sitä kauan kaihtanut ja luovuttanut siihen liittyvät käytännön kysymykset ja periaatteelliset ongelmat nuoremmalle diginatiivien sukupolvelle. Tässä on myös vaaransa, koska se kääntää suuren mullistuksen tietoteknisiksi erilliskysymyksiksi.

Yllättävää kyllä emme tiedä, miten mullistus muuttaa lakimiesten arkipäivää eli hienommin sanottuna juristiprofession työkäytäntöjä. Tämä johtuu siitä, että emme tiedä, millaisia nuo käytännöt olivat vuosikymmen sitten (kun kaikki alkoi) tai millaisia ne ovat nyt. Niinpä yksi artikkelin viesteistä on vaatimus juristiprofession empiirisestä tutkimuksesta. Sehän on Suomessa jäänyt hyvin vähäiseksi, eivätkä käytännön lakimiehet ole yleensä perehtyneet siihenkään vähään. Toki maailmalta ja muista pohjoismaistakin juristiprofession tutkimusta löytyy: pulma on vain siinä, mitä ulkomainen kertoo meidän pienestä ja osaksi varsin eriskummallisesta oikeuskulttuuristamme.

Tällaista tutkimusta odotellessa lienee lupa ennakoida sen tuloksia. Lukija saa kuvan, etteivät juristin perustehtävät – ja niiden mukana osaamiselle ja valmiuksille asetetut vaatimukset – lopulta paljoakaan muutu. Historiasta kiinnostunut hakee vertailukohtaa siitä, kun lakikirjasta tuli jokaisen lakimiehen työkalu. Sitä ennenhän tuomiokunnan ainoaa lakikirjaa oli säilytetty laamannin raudoitetussa ja lukitussa käräjäarkussa (ks. Yrjö Blomstedt : Codex Aboensis som lagbok, Codex Aboensis. Kommentarer och översättningar 1988). Tällainen ennustus ei tietenkään kumoa tarvetta tutkia lakimiesprofessiota, oli tutkimus empiiristä, sosiologista tai eettistä.

Kirjahanke etenee suunnitellusti. Toimituskunta lukee jo saapuneita käsikirjoituksia (noin kolmannes): toivottu jättämisaika on huhtikuu. Varsinainen toimitustyö taittoineen on tarkoitus aloittaa toukokuussa. Kirjan sähköinen versio yritetään saada vapaasti luettavaksi ja ladattavaksi elokuun lopussa: tosin tähän kirjan tulevalla kustantajalla on sanansa sanottavana. Kirjamuotoisena teos ilmestynee alkusyksyllä, ja se tulee kustantajasta riippuen joko kaupalliseen tai vapaaseen jakeluun.

Kirjaan on myös jätetty tai tulossa review-tyyppisiä, tiede- ja tutkimuspoliittisia sekä ajankohtaisia aiheita käsitteleviä artikkeleita. Ne herättävät laajempaakin mielenkiintoa ja kiinnostavat etenkin tutkijoita. Jos kirjoittaja haluaa ja kustantaja sen sallii, tällaiset artikkelit voidaan julkaista eräänlaisina ennakkopainoksina joko kirjoittajan omilla verkkosivuilla tai tällä sivulla.

Potentiaalisiin kustantajiin otetaan yhteyttä, kun toimitustyö on loppusuoralla, toisin sanoen tiedämme kirjan laajuuden ja sisällön. Kirjan saaminen kaupalliseen kustannukseen edellyttää kylläkin kustantajalta melkoista kulttuurimyönteisyyttä, koska kirja tuskin on kaupallinen hittituote.

Lisätietoja saa päätoimittajalta (risto.koulu@helsinki.fi) tai muilta toimituskunnan jäseniltä (heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi ja dan.frande@helsinki.fi).

Risto Koulu

Korkeimman oikeuden ratkaisut kommentein -kirjasarja täyttää kohta neljännesvuosisadan, sillä sen ensimmäinen nide nimittäin kattaa vuoden 1998 ratkaisut. Kirjasarjassa yli 2 500 korkeimman oikeuden ratkaisua on saanut parhaimmillaan lähes reaaliaikaisen ja usein varsin asiantuntevan arvionsa. Kirjasarja on oikeastaan mahtava suoritus pieneltä oikeuskulttuurilta. Myös kirjasarjan kustantaja ansaitsisi palkinnon kulttuuriteostaan. Kirja on loistava työkalu käytännön lakimiehille, onhan riitaan sopivan ennakkoratkaisun löytäminen jo puoli voittoa oikeudenkäynnissä. Kommentti liittää yksittäisen ennakkoratkaisun oikeustieteen tutkimukseen ja aikaisimpiin prejudikaatteihin, joten työläältä ja päämiehelle kalliilta tiedonhaulta vältytään. Myös korkein oikeus saa työstään tätä kautta palautetta (muualtahan se ei sitä juuri saa), joskin yksittäiset oikeusneuvokset ovat huhujen mukaan kehuskelleet sillä, että he eivät vaivaudu kirjaa lukemaan.

Vaikka kirja on rakenteeltaan onnistunut ja idealtaan suorastaan loistava, kaikkea ihmisen tekemää voidaan aina parantaa. Yksi parannus olisi jonkinlainen yhteenveto, millainen oli kyseinen ”prejudikaattivuosi”. Yksittäisen kommentit nimittäin fragmentoivat korkeimman oikeuden prejudikaattiutuotannon (jos tätä sanaa uskaltaa näyttää); metsä hukkuu helposti puilta. Kokonaiskuvan saamista auttaisi suuresti kokoava artikkeli, joka otettaisiin kirjaan vuosittain. Siinä kerrottaisiin esimerkiksi, miten valituslupaperusteita sovellettiin, millaisia asioita lopulta päätyi korkeimman oikeuden käsiteltäväksi, miten niissä lopulta kävi, missä kokoonpanossa ratkaisu tehtiin ja niin edespäin. Ehkä vielä tärkeämpää olisi arvio siitä, mitä prejudikaattipolitiikkaa  – milloin ja millaisissa asioissa annetaan ennakkoratkaisu – korkein oikeus seurasi, oliko siinä havaittavissa muutoksia aikaisempaan verrattuna ja mihin ollaan menossa. Kokoavassa artikkelissa voitaisiin myös linkittää ennakkoratkaisuja, jos se on jäänyt yksittäiseltä kommentin kirjoittajalta tekemättä. Totta on, että tällaisen review -artikkelin kirjoittaminen on vaativa tehtävä, mutta sitä suurempi on siitä saatava hyöty.  Asia erikseen on, että review -tyyppiset artikkelit eivät kuulu suomalaiseen oikeuskulttuuriin oikeustieteessäkään, niin tarpeellisia kuin ne olisivatkin nykyisessä julkaisvyöryssä.

Toiseksi kannattaisi miettiä, onko edelleen syytä pitää yllä myyttiä lainkäytön anonymiteetistä. Pohjoismaille ja ehkä eniten Suomelle on ominaista tuomareiden nimettömyys:  korkeimman oikeuden ratkaisuissakin päätöksen tehneet oikeusneuvokset mainitaan ohimennen ratkaisuselostuksen lopussa. Nimet eivät hevin jää mieleen, mistä seuraa, että useimmat lakimiehetkään eivät onnistu nimeämään yhtään korkeimman oikeuden jäsentä (eli oikeusneuvosta), moni ei edes tiedä, kuka on päällikkötuomari. Nimettömyys on ehkä aikanaan lisännyt tuomareiden arvovaltaa, mutta nykyaika toivoisi ihmiskeskeisempää tai ehkä oikeammin ihmisläheisempää lainkäyttöä. Kommenttikirjassa voisi tästä syystä olla edes pari sivua siitä, ketkä ovat korkeimman oikeuden jäseniä, mikä heidän taustansa on ja kauanko he ovat toimineet korkeimmassa oikeudessa. Moite anonymiteetistä on toki kohdistettavissa myös kommenttikirjan kirjoittajiin ja osastotoimittajiin. Heistä tosin annetaan hieman henkilötietoja kuten yliopistollinen status ja yliopisto, mutta lukija luultavasti haluaisi tietää enemmän ihmisistä kommenttien takana.  Valokuvakaan kirjoittajista ei nykyaikana enää hämmästyttäisi.

Risto Koulu