”Muuten, rahasta puheen ollen”
”Money makes the world go round” on klassikoksi nousseen Cabaret -elokuvan tunnetuin laulu, sekin Liza Minnellin esittämänä jo ikoniseksi muodostunut. Oikeustieteessä ja käytännön juridiikassa ei kaikesta päättäen näin ole. Rahaa eli modernimmin sanottuna rahaoikeutta tai laajemmin maksuvälineoikeutta ei ole vaivauduttu juuri tutkimaan. Suuret rahapoliittiset uudistukset, vuoden 1945 setelien leikkaus, vuoden 1961 ”suuri” rahauudistus ja vuoden 2002 euroon siirtyminen ovat olleet oikeustieteen tutkimuksen kannalta joko yhdentekeviä tai yleispoliittisia tapahtumia, joiden analysointi kuuluu näkökulmasta riippuen taloustieteen tai politologian vastuualueeseen. Tosin jokaisen käytännön juristin on ollut pakko huomata viimeinen suuri siirtymä käteisestä rahasta (eli niin sanotuista laillisista maksuvälineistä) sähköiseksi kutsuttuun rahaan, sen päämuotona pankkiraha tai keskuspankkiraha, jos niin halutaan sanoa. Jossain vaiheessa nimeksi uudelle ilmiölle tarjottiin myös yleiskäsitettä ”bittiraha”, mutta se ei ottanut tulta.
Käsitteiden hakeminen on merkki perustutkimuksen vajeesta. Toki ilmiselvää on, että uudet ja tarkemmat käsitteet eivät vielä riitä. Tarvitaan myös periaatteita ja sääntöjä, joilla uudentyyppiset ongelmat ratkaistaan. Ongelmia siinä riittää. On nimittäin helppo huomata, että maksuvälineiden kehitys heijastuu kaikkiin velka- ja luottosuhteisiin. Äskettäisen väitöskirjan myötä on koittanut rahaoikeudellisen perustutkimuksenkin aika. Kristian Keskitalo väitteli Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa kirjallaan ”Suomen rahan sääntelyn oikeushistoria – raha oikeudellisena maksuvälineenä ennen ja nyt”. Vaikka nimellä Lapatossua seuraten ”härän tappaisi”, kirjassa on yllättävän paljon oikeudellisia ja myös oikeusdogmaattisia kannanottoja siihen, mitkä kaikki ovat maksuvälineitä, miten ne eroavat oikeusvaikutuksiltaan ja mihin suuntaan olemme menossa. Kirjan pitäisikin kuulua jokaisen juristin peruslukemistoon. Rahan historiasta kiinnostunut voisi lisäksi perehtyä erinomaiseen ”Suomen pankki 200 vuotta” -teokseen. Kahlattuaan kaksiosaisen teoksen tuhat sivua lukija on melkoinen asiantuntija niin rahaoikeudessa kuin rahapolitiikassakin. Pankkirahan pyörittäjien eli pankkien arkipäivästä saa taas kuvan lukemalla Pekka Heikkilän väitöskirjan ”Vakauden hallinta ja tallettajan suoja säästöpankissa” (2017).
Keskitalon julkaisuformaatti palauttaa jälleen mieleen sen, miten heikosti väitöskirjojen – tai varovaisemmin oikeustieteellisten väitöskirjojen – levikki on järjestetty. Väitöskirjat toki julkaistaan sekä sähköisinä että kirjamuotoisina. Sähköiset laitokset ovat tunnettuja siitä, että kukaan ei niitä lue. Yhtenä syynä tähän on, että harva osaa niitä edes etsiä. Useimmat yliopistotutkijat, ja kaikki vanhempaan polveen kuuluvat, sanovatkin avoimesti, että he eivät ole lukeneet yhtään sähköistä väitöskirjaa. Väitöskirjan kirjamuotoinen standardilaitos on puolestaan pehmeäkantinen ja raporttityyppinen. Kirjan ulkoasusta, oli kysymys lay-outista, fontista, painopaperista tai kannen suunnittelusta, ei totisesti ole huolta kannettu. Formaatti tuo mieleen mahdollisimman halvalla tehdyn omakustanteisen pamfletin. Sidontakaan ei lupaa kirjalle pitkää käyttöikää, vaikka perustutkimuksen idea on, että se kuluu vuosikymmeniä yhä uusien lukijoiden käsissä. Standardikirja hajoaa pahimmillaan jo ensimmäisen lukukerran puolivälissä. Väitöskirjojen niin sanottu jakelu on samaa surkeaa luokkaa: se tuo mieleen Pudasjärven Metsästysseuran vuosikertomuksen levityksen. Julkisuuden (tai vaatimattomammin näkyvyyden) hakeminen jääkin kaiken muun tapaan väittelijän itsensä harteille, hän myös maksaa lystin. Kokenut ohjaaja antaa väittelijälle käytännön neuvoja, mitä tämä voi tehdä näkyvyyden hyväksi. Kirjaa kannattaa ostaa itselleen niin paljon kuin mihin rahat riittävät, kirjoja tulee jakaa ilmaiseksi kaikille, joiden voisi kuvitella kiinnostuvan aihepiiristä, lehdistötiedotteeseen on vakavissaan panostettava, väitöskirjasta on laadittava muutama ”kansantajuinen” artikkeli, artikkelin käsikirjoitusta on tyrkytettävä kaikkiin mahdollisiin oikeustieteellisiin ja muihin ammattijulkaisuihin, paikallisiin sanomalehtiin on tarjottava pikku-uutisia ”oman kylän pojan” väittelystä ja niin edelleen. Ikävä kyllä tunnettu totuus on, että väittelijät pääsääntöisesti ovat väittelyn ja siihen liittyvän hirmuisen byrokratian läpikäytyään henkisesti loppuun ajettuja. He periaatteessa myöntävät julkistamistoimet perustelluiksi mutta eivät jaksa niihin ryhtyä. Näin merkittävätkin tutkimustulokset hukkuvat informaatiotulvaan.
Tässä suhteessa maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Vielä 1980-luvulla ja ehkä 1990-luvun alussakin väitöskirjoja (ja muuta tutkimusta) ilmestyi niin harvakseltaan, että huomattava osa käytännön lakimiehistä osti automaattisesti kaikki ilmestyvät väitöskirjat, ehkä jopa niitä selailikin. Väitöskirjat myös julkaistiin tyylikkäissä sarjoissa, ja niitä markkinoitiin ajan mittapuun mukaan tehokkaasti. Väitöskirjat saivat näin luontaisesti näkyvyyttä ja levisivät tutkijakunnan ulkopuolellekin. Nykyisin sääntönä on, että ei-tutkijat eivät lue ollenkaan väitöskirjoja tai muuta perustutkimustasoista oikeustiedettä. Voi olla, että tyylikkäämpi painoasu ja modernimpi julkistaminen eivät toisi tässä suhteessa muutosta. Näitä keinoja kannattaisi ainakin kokeilla. Joka tapauksessa tällaisilla pikku konsteilla edes oikeustieteen tutkijat saataisiin lukemaan laajemmin myös muita kuin oman alansa (tai oman tutkimusaiheensa) väitöskirjoja.
Laajempi lukeneisuus on tutkijoille tärkeämpää kuin miltä se kuulostaa. Sillä – toivottavasti – torjuttaisiin tieteellisten ”heimojen” syntymistä. ”Heimolle” on tyypillistä, että siihen samastuvat lukevat vain toistensa ja samanhenkisten tekstejä. Muita tutkijoita pidetään ”tieteellisinä” harhaoppineina, ja heidän tutkimusmenetelmänsä ja lähestymistapansa ovat automaattisesti elleivät suorastaan vääriä niin ainakin tuottavat pelkästään huonoa tutkimusta. Pienessä oikeuskulttuureissa ”heimostuminen” on aina lähellä, koska saman alan tutkijoita on niin vähän. Heimoja on nähty suomalaisessa oikeustieteessä myös vanhana hyvänä aikana, jolloin teoriassa arvostettiin laajaa lukeneisuutta. Tunnettu ”heimo” oli aikanaan zittingiläinen esineoikeus. On myönnettävä, että tirkkoslainen prosessioikeus oli vähällä päätyä samaan umpikujaan, kunnes vuoden 1993 uudistus sen pelasti kuilun partaalta. Tiedepolitiikkaa seuraava tutkija tietenkin osaa luetella muutaman nykyajan ”heimon”, mutta siihen ei tässä ryhdytä. Tutkimukseen syntyvät ”heimot” ei ole pelkästään hassunkurinen sosiologinen ja sosiaalipsykologinen ilmiö. Kokemus kun osoittaa tai ainakin näyttää osoittavan, että ”tutkijaheimot” tuottavat urautunutta ja tavallaan ”yksiäänistä” tutkimusta. Uusia tutkimustuloksia ei saavuteta eikä uusia tutkimuskohteita haeta tai edes huomata, oli uuden tutkimustiedon tarve miten polttava tahansa. ”Heimon” paaluvarustuksen – eli niin sanotun mukavuusalueen – ulkopuolelle ei hevin uskalleta lähteä.
Risto Koulu