Kuinka vaikeaa onkaan ennustaa tulevaisuutta

Kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat tuottaneet erilaisia kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista. Kaavaillut yhteiskunnat sijoittuvat mielellään kaukaiseen tulevaisuuteen, esimerkiksi 802 207 vuoden päähän (H.G. Wells: ”The Time Machine”). Kaukainen tulevaisuus ei aseta sellaisia rajoituksia mielikuvitukselle, mitä nykyhetken realiteetit tuovat lähitulevaisuuteen. Tavallisesti tulevaisuuden yhteiskunta on dystopinen tai ainakin pahan joskin piilevän ristiriidan rasittama. Harmoninen yhteiselo ihanneyhteisöissä ei ymmärrettävästi anna tilaa tarinalle, joka kiinnostaisi lukijaa tai katsojaa. Pastoraaliset idyllit menivät muodista jo 1800-luvun lopulla, ja 1900-luku tappoi viimeistään kehitysoptimismin, toisin sanoen luulot siitä, että sellaisiin joskus päästä

isiin. Ennustuksilla nimittäin pitää olla jonkinlainen todellisuuspohja eli alkutodennäköisyys.

Vakavat, ”tieteellistä” uskottavuutta hakevat ennusteet ovat paljon harvemmassa. Niiden laatija tietää, että tulevaisuuteen vaikuttavia tekijöitä on liiaksi: kaikkea ei voi ottaa huomioon (”emme tiedä, mitä emme tiedä”). Myös aikajänne tällaisissa hahmotelmissa on lyhyt, enimmilläänkin vuosikymmen tai pari. Nykyhetkestä ei yksinkertaisesti voi ekstrapoloida (kuten sanotaan) sen pitemmälle. Vielä harvinaisempia ovat ”tieteelliset” ennusteet siitä, millaista lainkäyttö on tulevaisuuden maailmassa, miten oikeusjärjestys toimii ja miten kansalaiset pääsevät oikeuksiinsa. Tällaisissa ennustuksissa on toki pakko lähteä olettamasta, että ihmisillä on oikeuksia toisiaan kohtaan. Muutoinhan ennustukselta katoaa pohja. Ehkä kiinnostavimmat ennustukset oikeuksiin pääsemisestä löytyvät T. Baron Russellin kirjasta ”A hundred years hence: the expectations of optimist”. Russell uhraa kirjassaan kokonaisen luvun nimenomaan näille pohdinnoille. Vaikka kirja ilmestyi vuonna 1906, se oli hieman anakronistinen. Se heijastaa myöhäisviktoriaanista kehitysuskoa ja luottamusta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.

T. Baron Russell on ajan unohtama suuruus. Hän oli aikansa kulttuuripersoona, litterati ja monipuolisuusmies, renessanssiajan l’uomo universale’n kansanpainos. Hän kirjoitti romaaneja, historiateoksia, elämäkertoja ja erilaisia sanakirjoja. Hänen kirjansa sanonnoista, sananlaskuista ja sananparsista ovat edelleen tutkijakäytössä ja jopa myynnissä, mikä on oikeastaan uskomaton saavutus. Sen sijaan hänen tulevaisuuskatsauksensa on, toisin kuin esimerkiksi Edward Bellamyn vastaava teos (”Backward”), täysin unohtunut. Totta on, että kummallakaan teoksella ei juuri ole niin sanottuja kirjallisia ansioita, itse asiassa ne ovat puuduttavaa saarnaamista. Samanhenkisistä kirjoista elämään on jäänyt vain Jack Londonin valedokumentti (’mockdocument’) nimeltään ”Iron Heel”.

Mutta se ennusteen tekijästä: on aika palata itse ennusteeseen. Russell uskoi liikuttavan naivisti ihmisen eettiseen kehitykseen. Sadan vuoden päästä – eli 2000-luvun alussa – ihmiset olivat hänen mielestään moraalisesti korkeammalla tasolla kuin nyt (eli 1900-luvun alussa). Säädettyjä lakeja noudatettiin, koska siihen oli yhteisöllinen ja moraalinen velvollisuus. Siitä huolimatta ihmiset tekivät edelleen rikoksia ja riitelivät keskenään. Näin tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä tarvittiin, joskin paljon vähemmän kuin nykyisin (eli vuonna 1906). Myös lakimiesten ammattikunta oli ennallaan, ja heille jäi tuomioistuinten pyörittäminen ja oikeudenkäyntien hoitaminen. Hän ei selvästikään pitänyt täysin ”lakimiehetöntä” maailmaa mahdollisena eikä olisi saanut kannattajia varhaisesta vaihtoehtoisen riidanratkaisun liikkeestä, jos sellaista olisi tuolloin ollut. Oikeudenkäynnit olivat Russellin mukaan kuitenkin kehittyneet suuresti: rikosasian oikeudenkäynti ei ollut ”niin aktiivinen” eikä riita-asian ”niin raskassoutuinen” kuin hänen aikanaan. Russellin mielessä tuntuvat kangastelleen adversiaalinen rikosasian oikeudenkäynti ja kevennetty riita-asian oikeudenkäynti, jotka olivat tuolloin sangen kaukaisia haaveita. Tosin jälkimmäisessä Russell iski kirveensä kiveen: moderni riita-asian oikeudenkäynti on vähintään yhtä raskas ja kallis kuin aikanaan 1900-luvun alussa, kiitos paljolti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ideaalin – niin vastaansanomaton kuin tuo ideaali sinänsä onkin. Yksityiskohtiin hän ei mennyt, joten lukijan mielikuvituksen varaan jää, millaisia nämä tulevaisuuden ihanneoikeudenkäynnit olisivat olleet.

Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Russellin mielipiteet oikeudenkäynnin kustannuksista ja niiden maksamisesta. Russell oletti, että sadan vuoden päästä valtio maksoi kaikki oikeudenkäynnin kustannukset, myös hävinneen asianosaisen. Hävinnytkin asianosainen oli nimittäin tehnyt oikeudenkäyntiin ryhtymällä palveluksen yhteiskunnalle. Tämä ajatus ei ole ottanut silloin eikä myöhemminkään tulta: radikaaleinkin uudistaja myöntää enintään sen, että hävinnyt asianosainen on antanut panoksensa oikeuskehitykselle ja ansaitsee siitä hyvän mielen mutta ei verovaroista korvausta kustannuksistaan ja vaivoistaan. Russellin perustelut sille, miksi voittaneen asianosaisen tuli saada kustannuksensa maksetuksi verovaroista, oli yllättävän moderni. Etenkin vähäiset vaatimukset olivat muutoin helposti oikeudenkäyntikelvottomia. Niitä ei kannata viedä tuomioistuimeen, koska sen kustannukset ovat suuremmat kuin maksimihyöty, mikä saavutetaan voitolla. Russellin mukaan kansalainen joutui nimittäin maksamaan lakimiehelleen enemmän, mitä hän sai vastapuoleltaan. Konfliktiteoreetikko puhuu nykyisin samaa tarkoittaen ”negatiivisen arvon asioista”. Hän käyttää niitä argumenttina milloin ankaran kuluvastuun, milloin kollektiivisen lainkäytön agendalla. Ankara kuluvastuu on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se purkaa pienten riitojen lähtökohtaista oikeudenkäyntikelvottomuutta, toisaalta taas lisää oikeudenkäynnin riskiä, mikä taas nostaa oikeudenkäyntikelvottomuuden rajaa. Näin sen käyttöönotto tavallaan pahentaa ongelmaa.

Russell oli yllättävän moderni myös huomatessaan, että valtion korvausvelvollisuus torjui käytännössä edelleen tavallisia ja nähtävästi tuolloin vielä tehokkaimpia oikeudenkäynnin strategioita eli näännyttämistä (’attrition strategy’) ja oikeudenkäynnillä pelottelua (’bulling by trial’). Ensimmäisessä varakas riitapuoli pitkittää ja laajentaa oikeudenkäyntiä mahdollisimman paljon. Pitkittäminen ja laajentaminen taas lisäävät kustannuksia. Lopulta heikomman riitapuolen voimavarat loppuvat, ja hän on pakotettu luovuttamaan. Toisessa taas vahva toistuvaistoimija pakottaa vastapuolensa kyseenalaisiin tai jopa perusteettomiin suorituksiin uhkaamalla nostaa oikeudenkäynnin. Oikeudenkäynti taas on niin kallis ja riskialtis, että painostettu vastapuoli tekee, riskinoton välttääkseen, pitkin hampain suorituksen, johon hän ei katso olevansa velvollinen ja jota koskevan oikeudenkäynnin hän todennäköisesti voittaisi!

Valtion (tai yleisemmin yhteiskunnan) vastuu oikeudenkäynnin kustannuksista on tällä hetkellä vielä utopistisempi ajatus kuin mitä se oli sata vuotta sitten. Pikemminkin oikeudenkäynteihin kohdistettua julkista rahoitusta ollaan lähes kaikkialla Euroopassa leikkaamassa. Korvikkeeksi sille etsitään ”yksityisiä” rahoittajia, jotka sijoittaisivat oikeudenkäynteihin tai tukisivat siitä filantrooppisin motiivein. Heitä taas on vaikea löytää asianosaisten suppean piirin ulkopuolelta. On vaikea kuvitella, että tämä muuttuisi. Jos vastaavaa ennustetta kehiteltäisiin tällä hetkellä, se väittäisi ensiksikin, että sadan vuoden päästä asianosaiset maksavat edelleen oikeudenkäyntinsä, ehkä jostain hivenen apua saaden. Toiseksi: nykyhetken ongelmat, oikeudenkäyntien rahoittaminen ja oikeudenkäynti-instituution väärinkäyttäminen ovat edelleen ratkaistavien asioiden listalla vielä 2100-luvulla. Sinänsä erehtyminen ennustuksissa on anteeksiannettavaa: taloustieteen lentäviin lauseisiin kuuluu Keynesin lausumaksi merkitty viisaus, jonka mukaan ”ennustaminen on vaikeaa ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen”. Viisaus tuntuu pätevän myös ”prosessioikeudellisissa” ennustuksissa eli kuvitelmissa siitä, millaisia tulevaisuuden tuomioistuimet, oikeudenkäynnit ja mikseivät asianosaisetkin ovat. Oikeudellisten rakenteiden inertia tuntuu niin vahvalta, että edes optimistin ei ole syytä laskea muun kuin hiipivän kehittymisen varaan – sikäli kuin oikeudellisissa yhteyksissä ylipäätään voidaan puhua ”kehityksestä” matkalla aina johonkin parempaan.

Risto Koulu