Uutiset

Harva lakimies on kuullut hovioikeuspiirien laatuhankkeista, eikä monella tutkijallakaan ole niistä sen tarkempaa tietoa. Laatuhankkeissa hovioikeuspiirin tuomarit ja valikoituneet asianajajat tapaavat säännöllisin väliajoin. Tapaamisissa keskustellaan tulkintaongelmista, välitetään tietoja hyvistä käytännöistä sekä sovitaan toimintamalleista ja käytännesäännöstä. Laatuhankkeiden painopiste on, mikä oli helppo arvata, tietenkin prosessilaissa: laatuhankkeet ovat laajin ja monipuolisin keskusteluforum prosessioikeudellisista kysymyksistä kiinnostuneille. Tosin monia muitakin oikeudenaloja nostetaan esille, unohduksiin jäävät vain hallinto-oikeus ja eräät harvinaiset oikeustieteen erityisalat, joiden juttuja ei yleisiin tuomioistuimiin päädy.

Laatuhankkeet ovat hovioikeuskohtaisia, joskin Rovaniemen hovioikeuspiiri on muita edellä. Se on vienyt laatuhanketoiminnan pisimmälle. Se on esimerkiksi julkaissut vuoden 1999 jälkeen 16 ”raporttia”, joissa on käyty läpi suurin piirtein kaikki, mitä tuomioistuimissa tapahtuu. Raporttien yhteinen sivumäärä lähenee puoltatoista tuhatta. Vertailuja todettakoon, että massiiviseksi moitittu ”Prosessioikeus” -perusteos jää samaan sivumäärään. Myös raporttien jakelu ansaitsee tunnustuksen. Laatuhankkeilla ja niiden julkaisuilla lieneekin merkittävä vaikutus siihen lainkäytön yhtenäisyyteen, jota tuomioistuinlaki edellyttää. Tässä suhteessa maailma on perustavasti muuttunut. Vanhankansan tuomarihan piti melkeinpä ansiona sitä, että hän ei tiennyt edes naapuriosaston, vielä vähemmän toisen tuomioistuimen käytännöistä tuon taivaallista.

Raportit ovat myös seuranneet hyvin aikaansa. Viimeinen eli Rovaniemen hovioikeuspiirin työryhmäraportti XVI sisältää seikkaperäisen analyysin asianhallinnasta (case management), joka vasta nyt alkaa päästä kotimaisen prosessioikeustutkimuksen kohteeksi. Tosin joku – ’happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista’ – ehkä naureskelee kömpelölle käsitteelle ”Laajojen riita-asioiden käsittelyn suunnittelu” tai muistuttaa, että otsikko on harhaanjohtava. Suunnitteluhan ei riitä, vaan suunnitelman toteutumista on valvottava, tarvittaessa kovin ottein. Pieneksi puutteeksi esityksessä on luettava se, että kustannuskysymykset jäävät raportin kaavailemassa suunnittelussa vähäiselle huomiolle. Moderni tutkimus nimittäin lähtee siitä, että asianhallintaan kuuluu automaattisesti kustannusten hallinnaksi (cost management) nimetty osio. Asianosaisten odotetaan esittävän kustannuslaskelman, ja tuomioistuin voi asettaa asiakohtaisen kulukaton, jota asianosaiset eivät saa ylittää. Sanktiona on vähintäänkin se, että niistä ei saa vastapuolelta korvausta, vaikka oikeudenkäynti päättyisikin asianajolliseen ”tuhlailuun” syyllistyneen asianosaisen voittoon.

Laatuhankkeet eivät ole pelkkää mielipiteenvaihtoa, vaan ne tuottavat paljon kirjalliseen muotoon puettuja ja usein ehdottomaan muotoon laadittuja suosituksia. Laatuhankkeet tavallaan kilpailevat prosessilainsäätäjän kanssa. Suositusten oikeuslähdeopillinen status on erinomaisen epäselvä. Prosessilaki ei tunne laatuhankkeita, ja laatuhankkeet ovat mintzbergiläisessä organisaatiotaksonomiassa ad hoc -organisaatioita. Samalla ne sijoittuvat kiintoisasti julkisen ja yksityisen norminmuodostuksen rajapinnalle. Muodollista sitovuutta ei suosituksilla ole. Hankkeiden suositukset eivät myöskään sijoitu luontevasti yhteenkään pehmeän sääntelyn kategoriaan. Tuomareita eivät oikeuslähdeopilliset epäilykset häiritse: suosituksia noudatetaan sen enempää miettimättä jo sosiaalisen vertaispaineen takia. Monet suositukset ovat työekonomisia ja palvelevat sitä paitsi myös asianosaisia. Myös tuomioistuinten asiakkaiden eli asianajajien ja vastaavien on paras ottaa visusti vaarin suosituksista, vaikka heidän kohdallaan ei voida puhua edes sosiaalisesta velvoittavuudesta. Häiriköksi heittäytyminen oikeudenkäynnissä hyvin harvoin edistää päämiehen asiaa.

Risto Koulu

Kirja ilmestyy maaliskuussa. Sen ennakkolukukappale on luettavissa täällä.

(edit. 7.2.: Korjattu versio – oikoluettu ja lisätty asiahakemisto)

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

Tässä julkaisusarjassa ilmestyy keväällä teos

Risto Koulu

JULKISET ASIAMIEHET OIKEUKSIIN PÄÄSYN TUKENA

Kirja on osa access to justice -tutkimushanketta, jossa on viimeksi tarkasteltu kollektiivista oikeussuojaa (2017) ja oikeuksiin pääsyn rahoittamista (2020). Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja on kuitenkin itsenäinen tutkimus, ja se on näin luettavissa erikseen. Tutkimus ilmestyy sekä kirjana että sähköisenä painoksena. Sähköinen painos on vapaasti luettavissa ja ladattavissa tältä sivustolta. Kirjana se  on ilmainen yksityishenkilöille.

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa.  Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

Oikeustieteen opetuksesta puhuttaessa ei asiantuntijoita puutu: kaikilla opiskelijoilla, useimmilla juristeilla ja monilla maallikoillakin on siitä näkemyksensä. Osa näkemyksistä on perusteltuja ja toteutettavissa, muutamat taas tuovat mieleen amerikkalaisen luonnehdinnan woke-kulttuurin ääriedustajista: ”eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään, mutta varma mielipide heillä on kaikesta”. Onhan ilmiselvää, että vuosikymmeniä vanha tutkinto tai parin vuoden kokemus opiskelijana olemisesta ei tee kenestäkään yliopistopedagogiikan, vielä vähemmän oikeustieteen opetuksen auktoriteettia.

Oikeustieteen opetuksessa (tai modernimmin oppimisen tukemisessa) on kieltämättä heikkoutensa mutta myös vahvuutensa. Jälkimmäisiin kuuluvat Helsingin yliopiston oikeustieteen tiedekunnassa järjestettävät, ”käytännön taitojen” nimellä ennen epävirallisesti ja nyt virallisestikin kulkevat kurssit. Muutamat oppiaineet tarjoavat tällaisia kursseja valinnaisina osina OTM-tutkintoa. Esimerkiksi prosessioikeuden oppiaineessa opiskelija voi osallistua muun muassa oikeudenkäyntikursseille (joita on kaksi), käräjäoikeuskurssille ja riidanratkaisu yritystoiminnassa -kurssille. Insolvenssioikeuden oppiaine puolestaan tarjoaa esimerkiksi yrityksen maksukyvyttömyys ja yrityksen saneeraus -nimiset kurssit.

Tällaisilla kursseilla opiskelijat tutustuvat käytännön lakimiesten johdatukselle juristin työhön, samalla he saavat kuvan juristiprofessiosta, lakimiesten muodostamista työyhteisöistä sekä siitä, millaisia käytännön työtehtävät ovat. Samalla he luovat kontakteja kokeneisiin tuomareihin ja asianajajiin. Opetustilaisuudet järjestetään säännönmukaisesti työpaikoilla kuten asianajotoimistoissa ja käräjäoikeuksissa, joskus muuallakin. Monet kurssit ovat olleet opetusohjelmassa vuosikymmeniä, samoin monet vetäjät, erityisesti asianajotoimistot (niistä on syytä mainita Procope & Hornborg, Borenius, Evershed sekä Waselius & Wist) ovat kantaneet pitkään vetovastuuta nimikkokursseistaan.

Vaikka usein toisin kuvitellaan, kurssien vetäjät tekevät työnsä korvauksetta eli pro bono -periaatteella. Ainoa korvaus vaivasta ja työajan menetyksestä ovat tiedekunnan rutiinikiitokset ja satunnaiset kunniakirjat. On myönnettävä, että heidän panoksensa ansaitsisi enemmänkin tunnustusta, koska kurssien vetäjät antavat sellaista soveltavaa asiantuntemusta, jota tiedekunnan omat opettajat eivät missään nimessä kykenisi välittämään. Opettajienkin kokemus juristin tosiasiallisista työtehtävistä on monella varsin minimaalista, pahimmillaan se on amerikkalaisten tv-sarjojen seuraamisen ja lakimieskaskujen kuuntelemisen varassa. Ajat, jolloin tiedekunnan opettajilla oli takanaan pitkä ura käytännön lakimiestehtävissä, ovat auttamatta menneet ja jääneet viimeistään 1980-luvulle.

Käytännön taidot -kurssit työllistävät toki myös tiedekunnan opettajia. Jokainen kurssi nimittäin vaatii oman vastuuopettajansa tiedekunnan henkilökunnasta. Vastuuopettaja valitsee kurssin opiskelijat, auttaa ja neuvoo kurssin suunnittelussa ja toteutuksessa sekä liittää kurssin tiedekunnan opetushallintoon. Hän myös hakee niin sanotut yhteiskumppanit (eli kurssien toteuttajat) ja ylläpitää heihin sosiaalisia suhteita. Tällainen sosiaalinen kanssakäyminen on pro bono -toiminnassa avainasemassa. Vastuuopettajan rooli tuo tiedekunnan opettajalle raskaan joskin näkymättömän työsaran. Moni oppiaineen ulkopuolinen nimittäin kuvittelee, että kurssi syntyy ja toteutuu itsestään. Tosiasiallisestihan kurssin toteutuminen on kovan työn takana. Kokemus on osoittanut, että kurssi vaatii siinä määrin sen järjestävän oppiaineen asiantuntemusta, että vastuuopettajan on oltava kyseisestä oppiaineesta ja lisäksi vielä aihepiiristä kiinnostunut sekä muutenkin motivoitunut tämäntyyppisen opetuksen järjestämiseen. Asia erikseen on, että kursseihin liittyvä opintohallinto on tietenkin keskitettävissä ja siirrettävissä pois vastuuopettajilta. Tällainen keskitys keventäisi ratkaisevasti vastuuopettajan työtaakkaa.

Mitä tulee opiskelijoihin, käytännön taidot -kurssit ovat suosittuja. Yleensä niille ilmoittautuneita on moninkertainen määrä. Näin osanottajien valinnasta tulee espanjalaisittain sanottuna ikävänsävyinen ”brouhaha”, etenkin kun opiskelijat kieltäytyvät uskomasta, että kursseilla on vahvistettu osanottajien enimmäismäärä. Se taas seuraa käytettävistä olevista tiloista, eikä vastuuopettaja voi tiloihin vaikuttaa. Tilathan eivät ole yliopiston tiloja. Valinta onkin ainoa keskustelua ja arvostelua herättävä seikka käytännön taitojen kurssilla: kursseille päässeet opiskelijat ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä kurssinsa sisältöön ja antiin. On helppo huomata, että kurssille pääsemisen ongelma ei ole hallinnollinen eikä pedagoginen. Se on ratkaistavissa vain osoittamalla käytännön taidot -kursseille enemmän voimavaroja, käytännössä joko perustamalla uusia kursseja tai kahdentamalla nykyisiä.

Siinäkään ei ole paljoa saavutettavissa. Vaikka osaavia ja sosiaalisesti verkottuneita vastuuopettajia tiedekunnasta ehkä jokunen löytyy (tässäkään ei ole syytä liialliseen optimismiin), halukkaat yhteistyökumppanit – eli pro bono -periaatteella toimivat käytännön asiantuntijat, joilla on intoa ja aikaa tällaiseen hyväntekeväisyyteen – ovat rajallinen luonnonvara. Saattaa olla, että tässä suhteessa koko kapasiteetti on jo käytössä. Sitä enemmän on syytä pitää kiinni niistä, joka ovat leikkiin lähteneet. Tiedekunnan olisi syytä näkyvämmin noteerata tämä näkymätön opetusresurssi, jonka ammatillinen osaaminen ja hiljainen tekijäntaito tasapainottavat hienosti OTM-tutkinnon lähtökohtaista teoreettisuutta. Ristiriitahan syntyy siitä, että OTM-tutkinto on periaatteessa tieteellinen tutkinto, kun taas juristien normaalit työtehtävät ovat elleivät suorastaan maanläheisiä niin ainakin varsin praktisia. Vain muutama prosentti tutkinnon suorittaneista lakimiehistä päätyy – tai ehkä jonkun miestä pelastautuu – ”tieteellisiin” työtehtäviin, toisin sanoen akateemiselle uralle.

Risto Koulu

Monet ovat kyselleet, milloin Insolvenssioikeus-kirja saa uuden painoksen. Nykyinen, neljäs painos alkaa jo ikääntyä, se on ilmestynyt vuonna 2017. Pontta kyselyt ja kannunvalannat aikataulusta ovat saaneet siitä, että sen sisarkirja ”Prosessioikeus” sai äskettäin uuden eli kuudennen painoksen.

Tarvetta uudelle painokselle insolvenssioikeudessa eittämättä on. Kirjaa, tarkkaan ottaen sen sähköistä versiota, on tosin säännöllisesti eli neljännesvuosittain päivitetty. Teksti kuitenkin ensiksikin kaipaisi perushuoltoa, jossa vanha teksti käytäisiin tarkasti läpi, turhaa ja päällekkäistä tekstimassaa raakattaisiin sekä enemmän tai vähemmän fragmentaariset päivitykset koordinoitaisiin. Tällainen perushuolto pitäisi tehdä kaikille sähköisille teksteille säännöllisin väliajoin.

Toiseksi Suomikin joutuu vuoden 2022 kuluessa panemaan täytäntöön EU:n niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin. Se tuo saneerausmenettelyyn perustavanlaatuisia muutoksia ja hieman täsmennyksiä myös konkurssilakiin. Ensimmäiset muutokset ovat niin perustavanlaatuisia, että kirjan saneerausjakso joudutaan kirjoittamaan kokonaan uusiksi: konkurssijaksossa pärjätään tavanomaisilla päivityksillä. Samalla saneerausjakso vaatii aikaisempaa enemmän sivutilaa. Tällainen uudistus ei enää onnistu pelkillä pikkupäivityksillä.

Kustantajan kanssa on vuosia keskusteltu uuden painoksen tarpeellisuudesta, viime aikoina jo välttämättömyydestä. Toistaiseksi alustaviakaan kustannuspäätöksiä ei ole tehty. Selvää kuitenkin on, että insolvenssioikeus ei sisälly vuoden 2022 kustannusohjelmaan. Uutta painosta saadaan näin odottaa aikaisintaan vuonna 2023. Tosin silloin alkaa olemaan jo melkoinen kiire.

Oma kysymyksensä on, tuleeko uudesta painoksesta kirjamuotoinen painos vaiko ”vain” sähköinen uusi versio, jota toki voidaan kutsua sitäkin ”painokseksi” (tarkoituksella lainausmerkeissä, sillä mitäänhän ei tässä paineta). Kirjoittajat ja monet lukijatkin näkisivät mielellään uuden kirjan. Syyt ovat osaksi tottumus, osaksi psykologinen halu saada käsiinsä jotain käsin kosketeltavaa. Kirjoittajat tuntevat saaneensa aikaan jotain näkyvää, kun taas moni lukija hakee tietoa mieluummin perinteisestä kirjasta kuin sähköisestä tiedostosta. Tämän ymmärtää. Jälkimmäiset ovat luettavuuden ja yleiskatsauksellisuuden osalta enimmäkseen vielä lapsenkengissään. Tekstin lukeminen rasittaa silmiä ja on muutoinkin puuduttavaa. Perusteokset-sarjan kirjat eivät tunnu tässä suhteessa olevan ajan tasalla.

On kuitenkin pakko myöntää, että hakuteoksessa ja käsikirjassa sähköinen uusi painos itse asiassa riittää hyvin. Moni traditionalistikin hyväksyy sähköisen uuden painoksen, koska uuden painoksen kustantamiskynnys laskee olennaisesti. Kirjojen painaminen on varsin kallista huvia myös nykyaikana, vaikkei se enää käsityötä olekaan. Ja jos valinta pelkistyy vaihtoehtoihin uusi sähköinen painos tai ei uutta painosta lainkaan, jokseenkin jokainen valitsee ensimmäisen vaihtoehdon. Harva kirjoittajakaan haluaa nähdä tekstinsä vanhentuvan ja menettävän muut kuin aatehistoriasta kiinnostuneet lukijansa.

Risto Koulu