Uutiset

Prosessilainsäädäntöä rikastutettiin vuonna 2015 uudella tuomioistuinmaksulailla (1455/2015). Laki korvasi aikaisemman vuodelta 1993 periytyneen lain (701/1993). Uudistus ei ollut niin tekninen, miltä se näytti. Siinä nimittäin yhtäältä korotettiin tuomioistuinten perimiä maksuja asiakkailtaan eli asianosaisilta, toisaalta taas maksupohjaa laajennettiin. Yhä useammat asiaryhmät tulivat toisin sanoen maksullisiksi. Uutta lakia perusteltiin sillä, että näin tuomioistuimista saataisiin pois ”turhat” asiat. Tavoite on sinänsä erinomaisen kannatettava, kunhan vain joku pystyy sanomaan, mitkä asiat ovat turhia, mitkä taas ei-turhia. Oikeuden hakijan ja tuomioistuimen näkemyksissä on varmasti kanjonin kokoinen kuilu. Jos tuomioistuin pääsisi määräämään turhat (eli selvät, vähäpätöiset ja niin edelleen) asiat, juttulistalle ei montaa asiaa jäisi. Maksu-uudistuksella oli toki myös valtiontaloudelliset motiivinsa, vaikka niitä ei tuotu yhtä selkeästi esiin. Tuomioistuinten asiakkaat haluttiin saada maksamaan enemmän tuomioistuinlaitoksen kustannuksista: nykyisinhän he maksavat laskutavasta riippuen niistä neljänneksen tai viidenneksen.

Uudistus toteutui jokseenkin totaalisessa hiljaisuudessa: se ei tuntunut kiinnostavan sen enempää oikeuspolitiikan harrastajia (niitäkin Suomessa on) kuin tutkijoitakaan. Joku yksittäinen häirikkötutkija huomautteli kylläkin siitä, että korotetut maksut ja asioiden laajennettu maksullisuus ovat oikeuksiin pääsyn esteitä. Ne nostavat oikeudenkäyntikynnystä entisestään. Kynnys nousee etenkin hallintolainkäytössä, jossa rahalliset intressit ovat pieniä (esim. pysäköintivirhemaksu). Yleinen lainkäyttökään ei tältä vaikutukselta välty. Vaikka oikeudenkäyntimaksut ovat sinänsä suhteellisen vähäiset, ne saattavat yksittäisessä asiassa katkaista kamelin selän. Kansalainen ei toisin sanoen käytä niitä oikeussuojakeinoja, joita laki hänelle suo ja joihin hänen itse asiassa pitäisi turvautua. Hiljaisuus oli yllättävää. Muissa maissa vastaavat uudistukset nimittäin ovat johtaneet kansalaispolemiikkiin, joka on vetänyt vertoja woke-teemojen mielipiteenvaihdolle.

Tässäkin siperia opettaa tai oikeammin opetti. Oikeudenkäytön kehitystyöryhmän arviomuistio vuodelta 2022 pani merkille, että määrät olivat joissakin asiaryhmissä selvästi pudonneet. Työryhmä arveli varovaiseen sävyyn, että se saattoi johtua maksu-uudistuksesta. Lempeä kritiikki hautautui virallisaineistoon, ja siihen perehtyivät enintään alan tutkijat. Erilaisilla arviomuistioilla on tunnetusti harvalukuinen lukijakunta. Kissan kuitenkin nosti pöydälle kaninkokoisia kirjaimia käyttävä Helsingin Sanomien artikkeli ”Lähestymiskiellon hakemusmäärät romahtivat edellisessä uudistuksessa” (HS 5.8.2023). Alaotsikko paljasti syyllisen romahdukseen ”Hakemusten määrä vähentynyt maksu-uudistuksen jälkeen”. Myös itse uutisessa oikeusministeriön todettiin uskovan, että lähestymiskieltojen määrää oli vähentänyt nimenomaan vuonna 2016 voimaan tullut maksu-uhka.

Oikeusministeriö ansaitsee kiitokset tunnustuksestaan: suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluu tai oikeammin on kuulunut, että lainvalmistelussa tehtyjä virheitä ei myönnetä. Jos hyvin käy, virheet vaivihkaa korjataan seuraavissa uudistuksissa. Aika näyttää, milloin maksu-uudistus saa korjaussarjansa ja millainen se on. Myös uutisessa oikeusministeriön edustaja lupailee, että lähestymiskiellon hakeminen palaa kokonaan maksuttomaksi lokakuussa. Vuotta ei sanota, mutta se lienee kuluva vuosi. On kuitenkin syytä muistaa, että lähestymiskieltoasiat ovat vain yksi eikä edes kovin tyypillinen esimerkki nousseesta oikeudenkäyntikynnyksestä.

Virheitä ja erehdyksiä tulee myös lainsäädännössä, se ei ole uusi havainto. Tässä yksittäistapauksessa ihmetyttää lähinnä kansalaiskeskustelun ja kaikkinaisen oikeuspoliittisen kritiikin puuttuminen, kun kysymyksessä on kuitenkin merkittävä uudistus. Oikeussosiologi kenties ymmärtää hiljaisuuden ja selittää sen luonnolliseksi seuraukseksi oikeuspolitiikan ja prosessioikeuden tutkimuksen järjestelmäkeskeisyydestä: lainkäyttöä ajatellaan vain tuomioistuinten näkökulmasta. Fyysikko ei löydä syyllistettäviä. Hänen mielestään prosessilainsäädäntö on tyypillinen kaoottinen systeemi. Yhteen kohtaan tehty muutos heijastuu systeemissä toiseen kohtaan, usein vahventuneena, toisin sanoen kysymys on oikeudellisesta perhosvaikutuksesta. Näitä heijastuksia ja niiden voimakkuutta ei kyetä ennustamaan tai hallitsemaan. Näin saattaa yleensä olla, mutta tässä tapauksessa kuviteltu ekskulpaatio ei vakuuta. Maksu-uudistuksessa potentiaalinen kausaliteetti oli alusta alkaen niin ilmeinen, että vaatii melkoista tahdonlujuutta olla sitä huomaamatta tai oikeammin olla siitä välittämättä. Sitä paitsi: tarkoituskin oli päästä eroon ”turhista” asioista. Jonkun mielestä lähestymiskieltoasiat saattavat hyvinkin olla tuomioistuimen näkökulmasta ”turhia”. Pohjalla olevat parisuhteen tai laajemmin ihmissuhteen ongelmat kun tulisi kyetä hoitamaan keskustelemalla, ehkä terapiasta apua hakien. (Varmuuden vuoksi totean, että tämä ei ole henkilökohtainen mielipiteeni. Lähestymiskiellon saamista tulisi päinvastoin helpottaa ja sen rikkomisen seurauksia koventaa. Ensimmäisessä auttaisi suuresti se, että maallikko voisi hoitaa lähestymiskieltoasiansa itse. Tällä hetkellä hän tarvitsee siihen, minkä uutinenkin kertoo, lakimiesapua. joka taas jälleen maksaa. Asiana lähestymiskielto on helppo ja maallikonkin hoidettavissa. Eri asia on, että lähestymiskiellosta saa, kuten ratkaisu KKO 2023:21 osoittaa, lakimiesvoiminkin aikaan sellaisen lainopillisen sotkun, jossa korkein oikeuskin on kovilla.)

Risto Koulu

Ruotsalainen aikakauslehti ”Svensk Juristtidning” ei tavallisesti lukijoitaan hemmottele henkevillä tai edes kiinnostavilla artikkeleilla. Kaikista kokemussäännöistä on poikkeuksensa, niin myös tästä. Lehden numerossa 2/23 ilmestyi Mikael Mellqvistin artikkeli ”Domstolen och dess domare – en essä om skillnader on likheter institution och person” (ss. 88-107). Lyhyeen artikkeliin on pystytty pakkaamaan hämmästyttävän monia teemoja. Tässä kirjoituksessa niistä nostetaan esiin vain muutama ja nekin ainoastaan siltä osin kuin Mellqvistin ajatuksilla on kosketuspintoja kirjaan ”Tuomarin roolit tuomioistuimissa”. Tämä yhteiskirja ilmestyi vuonna 2019. Kirja yritti aikanaan käynnistää suomalaisessa prosessioikeudessa tuomaritutkimukseksi nimetyn tutkimuslinjan. Menestys tässä suhteessa antaa odotuttaa vielä itseään.

Mellqvistin perusväite on, että tuomioistuimiin ja tuomareihin liitetyt attribuutit ”riippumaton” ja ”itsenäinen” eivät ole osuvia. Tuomioistuimet ovat päinvastoin erinomaisen riippuvaisia muista valtiomahdeista. Parlamentti esimerkiksi säätää lait, joita tuomioistuin soveltaa. Myös tuomioistuinten asema instituutioina saa vahvistuksensa laissa, tällä kertaa perustuslaeissa ja prosessilaeissa. Tuomioistuimen operatiivinen toimintakin tukeutuu täysin julkiseen valtaan: tuomioistuin saa tilansa ”valtiolta”, julkinen valta palkkaa tuomioistuimen henkilökunnan, ministeriö maksaa enimmäkseen tuomioistuinten kustannukset ja niin edelleen. Yleinen laillisuudenvalvonta kohdistuu tuomioistuimiin siinä kuin muihinkin viranomaisiin. Ei ole siis kovin loogista puhua ”itsenäisistä” tuomioistuimista.

Eri asia on, että tuomioistuimet saavat pitkälle järjestää sisäiset työtapansa: tuomioistuimilla on toisin sanoen prosessilain sallimissa puitteissa sisäinen autonomiansa. Se on nykyisin huomattavan laaja. Siitä, eroaako tämä autonomia perustavalla tavalla muiden viranomaisten vastaavasta autonomiasta, voidaan kiistellä – etenkin kun siitä ei ole tutkimustietoa. Eroja etsivä toki sellaisia löytää. Yksi ero on, että ulkopuolisten halukkuus puuttua tuomioistuinten sisäiseen työn järjestelyyn on vähäinen ellei olematon. Todennäköisyys, että autonomiaan kajottaisiin, on rakenteellisista syistä pieni. Tuomioistuinten painoarvo pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on ensiksikin varsin vähäinen ja kiinnostus tuomioistuinten toiminnan ohjaamiseen sen mukainen, eli minimaalinen. Toiseksi taas toiminnan järjestäminen asiantuntijaorganisaatioissa (jollaisia tuomioistuimet ovat) edellyttää sellaista asiantuntemusta ja sisäpiirin osaamista, joita ulkopuolisella mahdilla ei voi olla. Pikemminkin näyttää siltä, että tuomioistuimet hakevat ulkopuolista apua työnsä järjestämiseen. Siitä esimerkin antavat hovioikeuspiirien laatuhankkeet, jotka ovat tuottaneet hämmästyttävän määrän sekundäärisääntelyä.

Tuomarikin on riippuvainen tuomioistuimestaan. Se antaa hänelle työtilat, maksaa hänelle palkan sekä jakaa tuomarille asiat, joita hän käsittelee ja ratkaisee. Tuomioistuin on – kuten Mellqvist suoraan sanoo – tuomarin työnantaja. Suhteessa yksittäiseen tuomariin tuomioistuimen johto eli käytännössä päällikkötuomari käyttää työnantajan direktiovaltaa, toisin sanoen määrää, miten työt jakautuvat, miten työtä tehdään ja missä ajassa se on tehtävä. Tuomioistuimen johto on myös oikeutettu sekä seuraamaan että valvomaan annettujen työnjohdollisten määräysten noudattamista. Tuomari ei tästä syystä ole keskiaikainen ruhtinas, joka tekee läänityksellään eli osastollaan mitä haluaa. Mellqvist huomauttaa ilmeisen osuvasti, että väärä käsitys tuomarin muka itsenäisyydestä suhteessa tuomioistuimeen on ollut este monille järkeville uudistuksille. Jäänteitä tästä feodaaliajan logiikasta kylläkin elää. Tuomarille on annettu muun muassa ”oikeus” hänelle annettuihin asioihin: niitä ei saa häneltä ottaa pois ilman lakisääteisiä edellytyksiä, jos hän sitä vastustaa. Kielto on ehkä perusteltu, jos tuomaria vaihtamalla halutaan vaikuttaa oikeudenkäynnin lopputulokseen. Sen sijaan kiellon oikeutus ei kestä, kun tuomarin vaihtamista vaativat yksimielisesti oikeudenkäynnin asianosaiset, jotka haluavat sillä nopeuttaa asiansa käsittelyä.

Mitä sitten jää jäljelle riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä? Tyhjiä sanoja ne eivät modernissakaan tuomioistuinorganisaatiossa ole. Yksittäisen tuomarin kohdalla ne toteutuvat hänen tuomarintehtävänsä ytimessä eli niin sanotussa tuomiovallan käyttämisessä. Siinä häntä sitoo tuomioistuinlain mukaan vain ”laki” (9:1.1). Tuomioistuinlaki kylläkin hukkaa asian ytimen luettelemalla seuraavassa momentissa varsin proosallisia vaatimuksia: tuomarin on esimerkiksi oltava ”virkatoimissaan” tunnollinen ja huolellinen. Tosin vastaava arvojen, periaatteiden ja itsestään selvien virkavelvollisuuksien sekoittaminen on yleistä monen muunkin maan prosessilaissa. Mellqvist laskeekin siitä leikkiä. Itse asiaa se ei muuta. Tulevan tuomaritutkimuksen (tai yleisemmin tuomioistuintutkimuksen) agendalla kärkeen nousevat kysymykset yhtäältä tuomioistuimen sisäisen autonomian rajoista, toisaalta tuomioistuimen päällikkötuomarin työnjohdollisesta vallasta. Ensimmäinen kysymys on kiinnostava tieteellisesti, joskaan epätietoisuus itsemääräämisoikeuden rajoista ei näytä aiheuttavan käytännön pulmia. Asia erikseen on, että rajoja ei tiettävästi ole yritetty kokeilla. Toinen kysymys taas on, mitä tulee sen tulkintaan, suhteellisen selvä, mutta käytännössä se näyttää aiheuttavan epäselvyyksiä kotitarpeeseen monessa käräjäoikeudessa. Päällikkötuomarin vallankäytöstä tulisi saada aikaan konsensus tai ainakin enemmistön hyväksymä linjaus. Selkeys tässä suhteessa auttaisi sanomaan, kuinka pitkälle päällikkötuomarin johtamisvelvollisuudet ulottuvat. Onhan kohtuullista odottaa, että lakisääteisiä valtuuksia käytetään, kun tarve sitä vaatii. Epämääräisyys valtuuksista pitää johtamisen tehottomana. Moni päällikkötuomari pelkää syytöksiä siitä, että hän puuttuu määräyksillään tuomarin ”itsenäisyyteen” ja ”riippumattomuuteen”, oli puuttuminen kuinka aiheellista hyvänsä.

Risto Koulu