UUDELLEENJULKAISU: Sovintotarjous oikeudenkäynnissä – hankala oikeudellinen ärsyke
JULKAISTU ALUN PERIN 1.1.23
Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.
Kuten ratkaisu KKO 2022:56 osoittaa, sovintotarjoukset ovat oikeudenkäynnin arkipäivää. Klassisessa sovintotarjouksessa vastaaja ehdottaa kantajalle sovintoa yleensä riita puoliksi -periaatteella. Jos kantaja tarjouksen hyväksyy, sen kummempia ongelmia ei synny – eikä lainsäätäjää tai prosessioikeuden tutkijaa kaivata. Asia muuttuu totaalisesti, jos kantaja hylkää tarjouksen mutta ei ”voita” lopulta tuomiolla enempää, mitä hänelle tarjottiin. Tällöin joudutaan kysymään, miten hylätty tarjous vaikuttaa oikeudenkäynnin kustannusten jakautumiseen eli OK 21 luvun tulkintaan. Kysymys on periaatteellisesti ja praktisesti merkittävä etenkin niissä maissa, joissa on voimassa ankara hävinnyt maksaa -periaate. Näinhän vastuu Suomen prosessilain mukaan menee, käytännössä vielä useammin kuin teoriassa.
Joskus toki kiperältä ongelmalta vältytään, koska tarjousta ei tarvitse ottaa vakavasti. Se ei ollut nimenomainen ja selvä, se peruutettiin, sitä rasittivat ehdot tai varaukset taikka tarjouksen tekijä ei olisi kyennyt vastaamaan tarjouksestaan, hän oli esimerkiksi notorisesti maksukyvytön. Ellei tällaista pelastusta löydy, vastaukselle on kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen on yksinkertaisin: siinä tarjous ei vaikuta ollenkaan kustannusten jakautumiseen, tarjous siis ignoroidaan. Toisessa hylätty tarjous saa aikaan sen, että kumpikin asianosainen kantaa ainakin pääsääntöisesti omat kustannuksensa, prosessioikeuden jargonin mukaan ”kulut kuitataan”, koska kysymyksessä on niin sanottu osavoitto (OK 21:3). Kolmas vaihtoehto kohtelee kantajaa kaltoin: hänen katsotaan aloittaneen ”aiheettoman oikeudenkäynnin” (tai oikeammin jatkaneen aiheettomaksi muuttunutta oikeudenkäyntiä). Aiheettomuudesta seuraa, että hän joutuu pääsääntöisesti maksamaan kaikki vastaajan oikeudenkäyntikulut (OK 21:4).
Useimmissa maissa sovintotarjouksista on prosessilaissa nimenomaiset säännökset, niistä tunnetuin on common law -oikeuden soveltama payment in court -instituutio. Se on aika suora kolmannen vaihtoehdon sovellus. Suomessa lainsäätäjä on, ”ikävän” tapansa mukaan, jättänyt tämänkin kysymyksen oikeuskäytännön varaan. Oikeuskäytäntöä teemasta onkin kertynyt vuosien mittaan aika tavalla: ratkaisu KKO 2022:56 on vain sarjan viimeinen. Tuomioistuimet ovat luovineet vaihtoehtojen 2 ja 3 välillä, vaihtoehtoa 1 ei kaikesta päättäen ole pidetty oikeudenmukaisena. OK 21 luvun tulkintaongelmana kysymys ei ole kiinnostava. Sen sijaan se on sitä access to justice -doktriinissa. Siinä perustavanlaatuinen linjaus tarvitaan vastaamaan, mikä vaihtoehto tukee parhaiten oikeuksiin pääsemistä.
On helppo huomata, että sovintoa edistävät mekanismit – eli suora vaikutus kustannusten jakautumiseen – eivät välttämättä toimi odotetulla tavalla. Sovintohakemuksen hylkääminen nimittäin lisää vaihtoehdoissa 2 ja 3 kantajan riskiä. Riskin minimoidakseen hän saattaa suostua ”alihintaiseen” tarjoukseen eli tarjoukseen, joka jää alle hänen aineellisen oikeutensa. Normaalistihan voittaminen pelastaa asianosaisen eli tässä kantajan kuluriskiltä. Jos sovintotarjous on hylätty, voitto ei enää riitä, vaan voiton on oltava selvästi korkeampi kuin mitä tehty tarjous oli. Huonot – eli alihintaiset – sovintotarjoukset ovatkin aina olleet vahvan vastaajan ase heikkoa kantajaa vastaan. Vaihtoehdot 2 ja 3 toisin sanoen suosivat vahvaa vastaajaa ja vastaavasti haittaavat heikkoa kantajaa.
Oikeasta ratkaisusta sovintotarjouksen ongelmaan voidaan kiistellä. Soveltamistilanteet jakautuvat selvästikin kahteen kategoriaan. Ensimmäinen on access to justive -dokriinin tyyppitilanne, vahva toistuvaisasianosainen vastaan heikko kerta-asianosainen. Toisessa taas vastakkain on kaksi tasavahvaa osapuolta, tyypillisesti kaksi kuluttaja-palkansaajaa, esimerkkinä riita ostetun kiinteistön virheestä. Ensimmäisessä sovintotarjousten taktista käyttämistä on vaikeutettava, toisessa taas tätä tarvetta ei ole. Siinä vastaajan voidaan olettaa tekevän rationaalisia sovintotarjouksia ja hakevan aidosti sovinnollista lopputulosta. Oma lukunsa sovintotarjousten problematiikassa ovat lisäksi kollektiivisen oikeussuojan tapaukset. Niiden erityisongelmana ovat aina olleet näennäisesti houkuttelevat, esimerkiksi vain joillekin oikeutta hakeville kantajille tehdyt sovintotarjoukset. Näillä koukuttavilla tarjouksilla yritetään rikkoa kantajien yhteisrintama ja samalla vaikeuttaa jäljelle jäävien kantajien asianajamista. Hyväksytyistä sovintotarjouksista tulee lisäksi helposti malli ratkaisulle niissäkin tapauksissa, joissa sovintotarjous on hylätty (esimerkiksi osa joukkokanteiden kantajista hyväksyy tarjouksen, osa taas hylkää sen ja jää odottamaan tuomiota). Jos soveltamistilanteet ovat hyvin samanlaisia, hyväksyttyjen sovintotarjousten taso heijastuu helposti – tai ainakin se vaara on olemassa – myös aikanaan annettaviin tuomioihin.
Yhtä mieltä oltaneen kuitenkin siitä, että prosessilaissa tulisi olla asianmukaiset säännökset sovintotarjouksista ja niiden hylkäämisen (miksei myös hyväksymisen) oikeusvaikutuksista kustannusten jakautumiseen. Kaikkien huonoin vaihtoehto on, että vaikutus jää vaihtelevan ja edelleen paikkaansa hakevan oikeudenkäytännön varaan. Tilannekohtaiset ja tapaussidonnaiset (eli ’joustavat’) säännökset kieltämättä houkuttelevat oikeudenkäynnin kustannuksista ja oikeudenkäynnin korkeasta kynnyksestä huolta kantavia oikeuspoliitikkoja. Tällaiset säännökset ovat kuitenkin vaarallisia. Niiden vallitessa oikeudenkäynnin riskejä on entistä vaikeampi arvioida. Mitä enemmän harkinnanvaraisia ja/tai lopputulokseen sidottuja elementtejä säännös sisältää, sitä vaikeampaa arviointi on. Epävarmuus kustannusten jakautumisesta on jo sinänsä este oikeuksiin pääsylle. Epävarmuudesta kärsii erityisesti se taloudellisesti heikompi asianosainen, jota access to justice -liike periaatteessa yrittää auttaa.
OK 21 luvun säännökset osavoitosta (3 §) ja aiheettomasta oikeudenkäynnistä (4 §) ovat tältä kannalta vihonviimeisiä. Ne ovat täynnä poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia. Sitä paitsi tunnusmerkistöt sisältävät vaikeaselkoisia tekijöitä kuten ”harkinnanvarainen seikka”, ”sanottava vaikutus” tai ”aihetta” muuhun ei ole, huippuna se mitä oli ”asianosaisen tiedossa” ennen oikeudenkäyntiä. Jos kaikki tämä erillisteemat käsitellään taiteen (tai tässä prosessilain) kaikkien sääntöjen mukaan, oikeudenkäynnin kustannusten jakamisesta tulee mahtavampi ”prosessi” kuin itse pääasiasta. Tätä taas on vaikea hyväksyä, se tavallaan tuhoa koko idean oikeudenkäynnistä perimmäisenä keinona päästä oikeuksiin. Pikaiset ja usein summittaiset kuluratkaisut eivät nekään tarjoa kunnon vaihtoehtoa. Lopputulos voi olla järjestelmän vastainen. Lisäksi asianosainen saattaa kokea, että vaikutuksiltaan ehkä merkittävämpää kustannuskysymystä ei vaivauduta kunnolla käsittelemään. Monestihan voitto ”kustannusasiassa” on määrällisesti tärkeämpi kuin voitto itse pääasiassa.
Risto Koulu