Uutiset

Kirja ilmestyy maaliskuussa. Sen ennakkolukukappale on luettavissa täällä.

(edit. 7.2.: Korjattu versio – oikoluettu ja lisätty asiahakemisto)

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

Tässä julkaisusarjassa ilmestyy keväällä teos

Risto Koulu

JULKISET ASIAMIEHET OIKEUKSIIN PÄÄSYN TUKENA

Kirja on osa access to justice -tutkimushanketta, jossa on viimeksi tarkasteltu kollektiivista oikeussuojaa (2017) ja oikeuksiin pääsyn rahoittamista (2020). Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja on kuitenkin itsenäinen tutkimus, ja se on näin luettavissa erikseen. Tutkimus ilmestyy sekä kirjana että sähköisenä painoksena. Sähköinen painos on vapaasti luettavissa ja ladattavissa tältä sivustolta. Kirjana se  on ilmainen yksityishenkilöille.

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa.  Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Tämä tutkimus päättää hänen access to justice -tutkimusten sarjansa.

Oikeustieteen opetuksesta puhuttaessa ei asiantuntijoita puutu: kaikilla opiskelijoilla, useimmilla juristeilla ja monilla maallikoillakin on siitä näkemyksensä. Osa näkemyksistä on perusteltuja ja toteutettavissa, muutamat taas tuovat mieleen amerikkalaisen luonnehdinnan woke-kulttuurin ääriedustajista: ”eivät tiedä eivätkä haluakaan tietää mitään, mutta varma mielipide heillä on kaikesta”. Onhan ilmiselvää, että vuosikymmeniä vanha tutkinto tai parin vuoden kokemus opiskelijana olemisesta ei tee kenestäkään yliopistopedagogiikan, vielä vähemmän oikeustieteen opetuksen auktoriteettia.

Oikeustieteen opetuksessa (tai modernimmin oppimisen tukemisessa) on kieltämättä heikkoutensa mutta myös vahvuutensa. Jälkimmäisiin kuuluvat Helsingin yliopiston oikeustieteen tiedekunnassa järjestettävät, ”käytännön taitojen” nimellä ennen epävirallisesti ja nyt virallisestikin kulkevat kurssit. Muutamat oppiaineet tarjoavat tällaisia kursseja valinnaisina osina OTM-tutkintoa. Esimerkiksi prosessioikeuden oppiaineessa opiskelija voi osallistua muun muassa oikeudenkäyntikursseille (joita on kaksi), käräjäoikeuskurssille ja riidanratkaisu yritystoiminnassa -kurssille. Insolvenssioikeuden oppiaine puolestaan tarjoaa esimerkiksi yrityksen maksukyvyttömyys ja yrityksen saneeraus -nimiset kurssit.

Tällaisilla kursseilla opiskelijat tutustuvat käytännön lakimiesten johdatukselle juristin työhön, samalla he saavat kuvan juristiprofessiosta, lakimiesten muodostamista työyhteisöistä sekä siitä, millaisia käytännön työtehtävät ovat. Samalla he luovat kontakteja kokeneisiin tuomareihin ja asianajajiin. Opetustilaisuudet järjestetään säännönmukaisesti työpaikoilla kuten asianajotoimistoissa ja käräjäoikeuksissa, joskus muuallakin. Monet kurssit ovat olleet opetusohjelmassa vuosikymmeniä, samoin monet vetäjät, erityisesti asianajotoimistot (niistä on syytä mainita Procope & Hornborg, Borenius, Evershed sekä Waselius & Wist) ovat kantaneet pitkään vetovastuuta nimikkokursseistaan.

Vaikka usein toisin kuvitellaan, kurssien vetäjät tekevät työnsä korvauksetta eli pro bono -periaatteella. Ainoa korvaus vaivasta ja työajan menetyksestä ovat tiedekunnan rutiinikiitokset ja satunnaiset kunniakirjat. On myönnettävä, että heidän panoksensa ansaitsisi enemmänkin tunnustusta, koska kurssien vetäjät antavat sellaista soveltavaa asiantuntemusta, jota tiedekunnan omat opettajat eivät missään nimessä kykenisi välittämään. Opettajienkin kokemus juristin tosiasiallisista työtehtävistä on monella varsin minimaalista, pahimmillaan se on amerikkalaisten tv-sarjojen seuraamisen ja lakimieskaskujen kuuntelemisen varassa. Ajat, jolloin tiedekunnan opettajilla oli takanaan pitkä ura käytännön lakimiestehtävissä, ovat auttamatta menneet ja jääneet viimeistään 1980-luvulle.

Käytännön taidot -kurssit työllistävät toki myös tiedekunnan opettajia. Jokainen kurssi nimittäin vaatii oman vastuuopettajansa tiedekunnan henkilökunnasta. Vastuuopettaja valitsee kurssin opiskelijat, auttaa ja neuvoo kurssin suunnittelussa ja toteutuksessa sekä liittää kurssin tiedekunnan opetushallintoon. Hän myös hakee niin sanotut yhteiskumppanit (eli kurssien toteuttajat) ja ylläpitää heihin sosiaalisia suhteita. Tällainen sosiaalinen kanssakäyminen on pro bono -toiminnassa avainasemassa. Vastuuopettajan rooli tuo tiedekunnan opettajalle raskaan joskin näkymättömän työsaran. Moni oppiaineen ulkopuolinen nimittäin kuvittelee, että kurssi syntyy ja toteutuu itsestään. Tosiasiallisestihan kurssin toteutuminen on kovan työn takana. Kokemus on osoittanut, että kurssi vaatii siinä määrin sen järjestävän oppiaineen asiantuntemusta, että vastuuopettajan on oltava kyseisestä oppiaineesta ja lisäksi vielä aihepiiristä kiinnostunut sekä muutenkin motivoitunut tämäntyyppisen opetuksen järjestämiseen. Asia erikseen on, että kursseihin liittyvä opintohallinto on tietenkin keskitettävissä ja siirrettävissä pois vastuuopettajilta. Tällainen keskitys keventäisi ratkaisevasti vastuuopettajan työtaakkaa.

Mitä tulee opiskelijoihin, käytännön taidot -kurssit ovat suosittuja. Yleensä niille ilmoittautuneita on moninkertainen määrä. Näin osanottajien valinnasta tulee espanjalaisittain sanottuna ikävänsävyinen ”brouhaha”, etenkin kun opiskelijat kieltäytyvät uskomasta, että kursseilla on vahvistettu osanottajien enimmäismäärä. Se taas seuraa käytettävistä olevista tiloista, eikä vastuuopettaja voi tiloihin vaikuttaa. Tilathan eivät ole yliopiston tiloja. Valinta onkin ainoa keskustelua ja arvostelua herättävä seikka käytännön taitojen kurssilla: kursseille päässeet opiskelijat ovat olleet poikkeuksetta tyytyväisiä kurssinsa sisältöön ja antiin. On helppo huomata, että kurssille pääsemisen ongelma ei ole hallinnollinen eikä pedagoginen. Se on ratkaistavissa vain osoittamalla käytännön taidot -kursseille enemmän voimavaroja, käytännössä joko perustamalla uusia kursseja tai kahdentamalla nykyisiä.

Siinäkään ei ole paljoa saavutettavissa. Vaikka osaavia ja sosiaalisesti verkottuneita vastuuopettajia tiedekunnasta ehkä jokunen löytyy (tässäkään ei ole syytä liialliseen optimismiin), halukkaat yhteistyökumppanit – eli pro bono -periaatteella toimivat käytännön asiantuntijat, joilla on intoa ja aikaa tällaiseen hyväntekeväisyyteen – ovat rajallinen luonnonvara. Saattaa olla, että tässä suhteessa koko kapasiteetti on jo käytössä. Sitä enemmän on syytä pitää kiinni niistä, joka ovat leikkiin lähteneet. Tiedekunnan olisi syytä näkyvämmin noteerata tämä näkymätön opetusresurssi, jonka ammatillinen osaaminen ja hiljainen tekijäntaito tasapainottavat hienosti OTM-tutkinnon lähtökohtaista teoreettisuutta. Ristiriitahan syntyy siitä, että OTM-tutkinto on periaatteessa tieteellinen tutkinto, kun taas juristien normaalit työtehtävät ovat elleivät suorastaan maanläheisiä niin ainakin varsin praktisia. Vain muutama prosentti tutkinnon suorittaneista lakimiehistä päätyy – tai ehkä jonkun miestä pelastautuu – ”tieteellisiin” työtehtäviin, toisin sanoen akateemiselle uralle.

Risto Koulu

Monet ovat kyselleet, milloin Insolvenssioikeus-kirja saa uuden painoksen. Nykyinen, neljäs painos alkaa jo ikääntyä, se on ilmestynyt vuonna 2017. Pontta kyselyt ja kannunvalannat aikataulusta ovat saaneet siitä, että sen sisarkirja ”Prosessioikeus” sai äskettäin uuden eli kuudennen painoksen.

Tarvetta uudelle painokselle insolvenssioikeudessa eittämättä on. Kirjaa, tarkkaan ottaen sen sähköistä versiota, on tosin säännöllisesti eli neljännesvuosittain päivitetty. Teksti kuitenkin ensiksikin kaipaisi perushuoltoa, jossa vanha teksti käytäisiin tarkasti läpi, turhaa ja päällekkäistä tekstimassaa raakattaisiin sekä enemmän tai vähemmän fragmentaariset päivitykset koordinoitaisiin. Tällainen perushuolto pitäisi tehdä kaikille sähköisille teksteille säännöllisin väliajoin.

Toiseksi Suomikin joutuu vuoden 2022 kuluessa panemaan täytäntöön EU:n niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin. Se tuo saneerausmenettelyyn perustavanlaatuisia muutoksia ja hieman täsmennyksiä myös konkurssilakiin. Ensimmäiset muutokset ovat niin perustavanlaatuisia, että kirjan saneerausjakso joudutaan kirjoittamaan kokonaan uusiksi: konkurssijaksossa pärjätään tavanomaisilla päivityksillä. Samalla saneerausjakso vaatii aikaisempaa enemmän sivutilaa. Tällainen uudistus ei enää onnistu pelkillä pikkupäivityksillä.

Kustantajan kanssa on vuosia keskusteltu uuden painoksen tarpeellisuudesta, viime aikoina jo välttämättömyydestä. Toistaiseksi alustaviakaan kustannuspäätöksiä ei ole tehty. Selvää kuitenkin on, että insolvenssioikeus ei sisälly vuoden 2022 kustannusohjelmaan. Uutta painosta saadaan näin odottaa aikaisintaan vuonna 2023. Tosin silloin alkaa olemaan jo melkoinen kiire.

Oma kysymyksensä on, tuleeko uudesta painoksesta kirjamuotoinen painos vaiko ”vain” sähköinen uusi versio, jota toki voidaan kutsua sitäkin ”painokseksi” (tarkoituksella lainausmerkeissä, sillä mitäänhän ei tässä paineta). Kirjoittajat ja monet lukijatkin näkisivät mielellään uuden kirjan. Syyt ovat osaksi tottumus, osaksi psykologinen halu saada käsiinsä jotain käsin kosketeltavaa. Kirjoittajat tuntevat saaneensa aikaan jotain näkyvää, kun taas moni lukija hakee tietoa mieluummin perinteisestä kirjasta kuin sähköisestä tiedostosta. Tämän ymmärtää. Jälkimmäiset ovat luettavuuden ja yleiskatsauksellisuuden osalta enimmäkseen vielä lapsenkengissään. Tekstin lukeminen rasittaa silmiä ja on muutoinkin puuduttavaa. Perusteokset-sarjan kirjat eivät tunnu tässä suhteessa olevan ajan tasalla.

On kuitenkin pakko myöntää, että hakuteoksessa ja käsikirjassa sähköinen uusi painos itse asiassa riittää hyvin. Moni traditionalistikin hyväksyy sähköisen uuden painoksen, koska uuden painoksen kustantamiskynnys laskee olennaisesti. Kirjojen painaminen on varsin kallista huvia myös nykyaikana, vaikkei se enää käsityötä olekaan. Ja jos valinta pelkistyy vaihtoehtoihin uusi sähköinen painos tai ei uutta painosta lainkaan, jokseenkin jokainen valitsee ensimmäisen vaihtoehdon. Harva kirjoittajakaan haluaa nähdä tekstinsä vanhentuvan ja menettävän muut kuin aatehistoriasta kiinnostuneet lukijansa.

Risto Koulu

Prosessioikeus-kirjasta on ilmestynyt kuudes, uudistettu painos. Päällisin puolin uusi painos ei järisytä suomalaista oikeuskulttuuria. Kirjan ulkoasu on vanha, kirjoittajakunta entisellään, sisältö ja rakenne hieman uudistuneet, ja sivumääräkin pysynyt suurin piirtein ennallaan. Tosin viimeksi mainitusta kiitos lankeaa kustantajan huolenpidolle. Ilman sitä jatkuvatäydenteinen ja päivitettävä kirja paisuisi rajattomasti, koska jokainen päivitys ja täydennys tuo uutta tekstiä eikä vanhaa tekstiä raaskita poistaa, vaikka se on jo vanhentunutta.

Uusi painos on kuitenkin kahdessa suhteessa merkittävä. Ensiksikin Prosessioikeus-kirjaa on pidetty, oikein tai väärin, prosessioikeuden kultakauden mestarinäytteenä. Tavallaan se sitä onkin: kirja pysyy hyvin koossa ja on luotettavaa lainoppia. Joku voi ehkä tehdä kiistanaiheen siitä, miten ”kultakausi” prosessioikeudessa ajoitetaan. Tutkimuksessa useimmat alan tutkijat sijoittavat sen 1990-luvulle, ehkä sen loppua painottaen. Joku ehkä uskaltautuu pidentämään kultakautta vielä seuraavan vuosituhannen alkuvuosiin, jonka jälkeen alkoi metodinen interregnum. Opetuksessa taas kultakaudesta voidaan puhua aikaisintaan 2010-luvulla, jolloin prosessioikeuden opetusta kovalla kädellä ja metelillä modernisoitiin. Opetuksen uudistuksen shokkiaallot eivät ole vieläkään tasoittuneet. Paluuta ”vanhaan” prosessioikeuden opetukseen luentoineen ja oikeustapausharjoituksineen on julkisestikin kaivattu. Tosin opiskelijoiden saaminen tällaisen opetukseen asettaa haasteen kokeneellekin opettajalle.

Vaikka kirja on ollut menestystarina, kirjahankkeen alku ei ollut lupaava. Aloite kirjaksi tuli, epätavallista kylläkin, kustantajalta eli WSOY:ltä. Oppiaineen väki ei ollut järin innostunut: enemmistö piti hanketta turhana tai suorastaan vahingollisena ”paremmille kirjoille”. WSOY:n sitkeä kannustus ja antelias ennakkopolitiikka sai hankkeen kuitenkin käyntiin. Kirjan ensimmäinen, varsin vaatimaton painos ilmestyi vuonna 2003. Jälkikäteen ajatellen lopputulos selittyy ehkä eniten sillä, että kustantaja, aikansa vastaan hangoiteltuaan, suostui jakamaan aluksi yhteisteokseksi suunnitellut prosessioikeus– ja insolvenssioikeus-osat omiksi niteiksi. Näin sisarkirjoille saatiin omat päätoimittajat, kirjoittajakunnat ja aikataulut. Insolvenssioikeus-kirja voitti kylläkin jäsenvälisen kilpailun, sillä sen ensimmäinen painos julkaistiin jo edellisellä vuosikymmenellä. Asiaa edisti varmaan sekin, että muutkin WSOY:n perusteokset-sarjan kirjat alkoivat vähitellen ilmestyä. Prosessioikeus -kirjan kirjoittajakunta koki kirjan osaksi kunnia-asiakseen.

Toiseksi Prosessioikeus-kirjan uusi painos ansaitsee huomiota myös siitä syystä, että se jäänee viimeiseksi kirjamuotoiseksi painokseksi. Viiden vuoden painossykli on aivan liian hidas nykyoloihin. Oikeuskehitys on paljon nopeampaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vanhentumisen haittaa lisää vielä se, että kirja on toiminut ja jatkossakin toimii nimenomaan hakuteoksena ja käsikirjana. Siihen käyttöön kirjan on oltava ajan tasalla. Harva lukee 1 500-sivuista kirjaa hankkiakseen oikeudellista yleissivistystä tai päivittääkseen tietojaan prosessioikeuden nykytilasta. Jatkossa tyydytään sähköisiin versioihin ellei muuten niin kustannussyistä. Tosin myös sähköisistä versioista on pakko tehdä ”uusia painoksia”. Uutta painosta tehtäessä teksti käydään huolella läpi, turha ja päällekkäinen tietoaines karsitaan sekä päivitykset ja täydennykset koordinoidaan. Kokemus on osoittanut, että pelkät päivitykset eivät sähköisissä versioissa riitä: ne vähitellen tekevät esityksestä fragmentaarisen ja vaikealukuisen ellei suorastaan sekavan, etenkin jo päivittäjiä on useita ja aikaa on kulunut paljon.

Viisi vuotta, mieluummin tietysti 2–3 vuotta voisi olla myös sähköisten painosten sykli. Jos sähköisistä painoksista etsii jotain hyvää (kirjoittajat eli niin kutsutut sisällöntuottajat eivät niistä tunnetusti pidä), se lienee kustannustehokkuus: uusi sähköinen painos ei maksa kustantajalle mitään tai ainakin hyvin vähän verrattuna uuden kirjamuotoisen painoksen kustannuksiin. Painos ei ole enää satojentuhansien eurojen panostus epävarmaan myyntimenestykseen.

Nostalginen kirjoittaja saa lohtua siitä, että Suomen kaltaisessa pienessä oikeuskulttuurissa harva kirja pääsee kuudenteen painokseen. Painosten suuri määrä on optimistille osoitus paitsi kirjan laadusta myös siitä, että se tuli todelliseen tarpeeseen, toisin sanoen vastasi akuuttiin juridisen tiedon kysyntään.

Risto Koulu