Uutiset

Keskustelu niin sanotusta lakimieshyödystä (lawyer advantage) on taas vilkastumassa: keskustelua aiheesta on käyty niin kauan kuin lakimiehiä ja oikeudenkäyntejä on ollut. Kaikki tutkimukset (joita tosin pohjoismaista saa vakavissaan etsiä) osoittavat, että asianosainen todella saa tällaista hyötyä. Lakimieheen turvautuva oikeudenhakija voittaa useammin kuin omaa asiaansa ajava: hän saa myös enemmän myönteisiä oikeudenmukaisuuskokemuksia kuin omin päin asiaansa hoitava. Vaikka kansalaisyhteiskunnassa kansalaisiin ja heidän omatoimisuuteensa uskotaan, harhailu oikeuden maailmassa on useimmille ei-lakimiehille tuskallinen koettelemus. Lakimies säästää ellei muuta niin ainakin päämiestään siltä henkiseltä rasitukselta, jonka oikeudenkäynti tuo aina mukanaan.

Jos tai kun lakimieshyödyn olemassaolo myönnetään, on aihetta kysyä, millaista lakimiestä keskivertokansalainen oikeudenkäyntiinsä kaipaa. Jossain vaiheessa on myös mietittävä, tuleeko lakimiehen olla akateemisen loppututkinnon läpäissyt lakimies vai riittäisikö tehtäviin pelkistetympi oikeudellinen koulutus, esimerkiksi alempi korkeakoulututkinto kuten sittemmin kadonnut oikeusnotaarin tutkinto. Suomessa ja yleensäkin pohjoismaissa asianosaisen lakimiehelle asetetaan yleisessä lainkäytössä poikkeuksellisen korkeat vaatimukset. Hänellä tulee olla OTM-tutkinto, hänen on oltava asianajaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiasiamies, ja hänen käytössään pitää olla päivystysvalmis ja teknisesti moderni toimisto. Lisäksi näiden lakimiesten toiminta on ammatillisesti valvottua. Toki tästä kvalifikaatiosäännöstä on poikkeuksia, mutta ne eivät muuta kokonaiskuvaa. Kaikki tämä on sinänsä kuluttajan eli asianosaisen (jos hän on luonnollinen henkilö) kannalta hyväksi: hän saa korkealaatuisia, valvottuja ja luotettavia asianajopalveluja. Mitalin kääntöpuoli on kuitenkin tällaisten palvelujen hinta: kaikki maksaa. Sanotaan, että tyypillisen asianajajan (niin sanotusti korkeista) palkkioista yli puolet menee hänen toimistonsa yleiskulujen maksamiseen. Tämä ei yllätä, sillä toimistotilat, henkilökunta ja moderni tekniikka eivät tule ilmaiseksi. Myös valvonnasta maksetaan. Kuluttajansuojan tehostuminen on näin tahattomasti vaikeuttanut keskivertokansalaisen pääsyä oikeuksiinsa nostamalla kustannuksia, etenkin lakimiesavusta maksettavia.

Näin oikeudelliseen konfliktiin hakeutuva tai ajautuva kansalainen pakotetaan karuun valintaan. Yritänkö hoitaa itse asiaani vai palkkaanko oikeudenkäyntiin lakimiehen, johon minulla ei oikeastaan olisi varaa? Tosin riita-asioiden oikeudenkäynnissä lainsäätäjä on tehnyt parhaansa, jotta ensimmäinen vaihtoehto sulkeutuisi. Ei-lakimiehen nimittäin on jokseenkin mahdotonta minkäänlaisella menestyksellä hoitaa itse asiaansa. Hallintoasioiden oikeudenkäynneissä tällaiset lone rider -toimijat ovat vielä tavallisia, mutta menestyminen on sielläkin kyseenalaista. Ruotsalaisissa tutkimuksissa on katsottu, että myös hallintotuomioistuimissa oikeudenhakija saisi merkittävää hyötyä lakimiehestä. Kotimaisia tutkimuksia ei ole, mutta luultavasti asia on samoin Suomessa. Hallintolainkäytön kunniaksi (hallintolainkäyttöähän usein parjataan) on sanottava, että siellä asianosaisen avustajan ei tarvitse olla kvalifioitu lakimies tai ylipäätään lakimies. Toki hallintolainkäytössä vanha skandinaavinen perinne on aina ollut, että jokainen hoitaa ja saa hoitaa itse asiaansa. Omatoiminen asianajaminen on siis oikeus. Hallintotuomioistuimet ja viranomainen, joka on de facto kansalaisen vastapuoli, eivät tietenkään koe tätä perustavanlaatuiseksi ongelmaksi. Asioita on ”mukavampi ja helpompi” hoitaa, kun lakimiehet eivät tule oikeudenkäyntiä sotkemaan. Eettistä hyväksyttävyyttä on pakko miettiä vasta, kun omatoimisesta asianajamisesta tulee oikeuden sijasta velvollisuus – niin kuin se nähtävästi usein on.

Totta on, että ”lakimiehetön” oikeudenkäynti on vanha haavekuva. Kansalaiskeskustelussa ja edistyksellisessä tutkimuksessa on tästä syystä perätty kevennettyä oikeudenkäyntiä. Siinä riitapuolet itse ajaisivat asiansa, käsittelytavat olisivat yksinkertaistettuja, eikä oikeudenkäyntikuluja tuomittaisi, oli lopputulos mitkä tahansa. Koska lakimiehiä ei käytettäisi, merkittävin kustannuserä tippuisi pois. Näin oikeudenkäynnin kynnys madaltuisi, eikä tappiokaan olisi sellainen katastrofi kuin täysimittaisessa ja kuluvastuullisessa oikeudenkäynnissä. Kevennetyistä oikeudenkäynneistä on lukuisia versioita. Niiden äärisovelluksissa osapuolet eivät edes saisi käyttää lakimiehiä tai muuta ammatillista apua. Tällaisiin linjauksiin ei kannata mennä. Useimmat maallikko-oikeudenhakijat haluavat tuekseen osaavan henkilön, kun he joutuvat outoon ja konfrontoivaan tilanteeseen. Tätä yksityiskohtaa ei tarvitse vielä lähemmin miettiä. Vaikka Suomessakin kevennetystä oikeudenkäynnistä on puhuttu ja puhutaan, käytännön toimenpiteisiin sellaisen aikaansaamiseksi ei ole päästy.

Maailma on kuitenkin muuttumassa. Voi olla, että ”lakimiehetön” oikeudenkäynti toteutuu toista kautta eli yleisen digitalisoitumisen seurauksena. Sähköinen asiointi viranomaisissa alkaa olla useimmille arkipäivää. Sähköisestä asioinnista viranomaisissa taas on hyvin lyhyt askel sähköiseen asianajamiseen virtuaalisessa oikeudenkäynnissä. Kansalaisen silmissä tuomioistuin ei eroa hallintoviranomaisesta ja siirtyminen sähköiseen asiointiin sielläkin on luonnollista heti, kun se on mahdollista. Tulevaisuudessa sähköinen asiointi ei myöskään ole pelkkää asian vireille panemista, mitä se vielä nykyisin on. Teknologia etenee huimin askelin. Ehkä jo ensi vuosikymmenellä kansalaiset ajavat asioitaan tuomioistuimissa oikeudenkäynnin käyttöliittymien kautta, välillä oikeudelliseen tekoälysovellukseen tukeutuen, kun he tarvitsevat juridista tietoa. Tällainen asianajaminen on suhteellisen helppoa. Sähköiseen asianajamiseen ei tarvita sitä formaalista tuomioistuinrutiinien tuntemusta (eli niin sanottua salietikettiä), mitä tehokas toiminta suullisessa käsittelyssä vaatii.

Yksi oikeudellisen konfliktinhallinnan nykysuuntaus, legal design -tutkimus, hakeekin innokkaasti sellaisia teknologiapohjaisia järjestelyjä, joilla kansalainen pääsee tuomioistuimiin ja pystyy ajamaan siellä asiaansa, vaikka hän ei käytä lakimiestä. Tällaiset itseään edustavat asianosaiset (’self-representing litigants’) alkavat yleistyä siellä, missä teknologinen kehitys on pisimmälle. Varmaa on, että ilmiö ulottuu myös Suomeen. Tällaisessa maailmassa kansalaiset eivät enää kysele oikeudenkäynteihinsä auktorisoituja lakimiehiä tai edes lakimiehiä. He vaativat AI-pohjaisia ohjelmia ja vaivattomia käyttöliittymiä helpottamaan sähköistä asiointia ja vastaavaa asianhoitoa. Lakimiehiä käytetään enää suurten intressien oikeudenkäynneissä, osapuolina institutionaaliset toistuvaisasianosaiset.

Erillinen kysymys on, mitä sähköinen asianajaminen ja virtuaalinen oikeudenkäynti vaativat niiltä lakimiehiltä, jotka harjoittavat hitaasti kuihtuvaa kaupallista asianajopraktiikkaa. Selvää on, että tällainen oikeudenkäyntiympäristö vaatii hyvää teknistä osaamista myös lakimiehiltä. Ehkä vähitellen syntyy ammattikunta, joka ei välttämättä ole juridisesti niin koulutettua mutta joka hallitsee modernin tiedonvälityksen aakkoset ja toimintatavat. Myös asianajamisen taktiikkaosaamiseen – eli asianajajan hiljaiseen tekijäntietoon – tulee todennäköisesti jotain uutta. Onhan syy olettaa, että asioita ei ajeta ”sähköisesti” samalla tavalla kuin sitä tehdään suullisessa tai täyskirjallisessa menettelyssä. Tulevaisuus näyttää, millaisiksi yksityiskohdat jäsentyvät. Varmaa kuitenkin on, että digitalisaatio etenee vastustamattomalla voimalla yli koko juridisen galaksin – ja järjestää kaiken uudella tavalla. Elokuvaharrastaja tunnistaa tässä kielikuvassa ”DUNE” -elokuvan vaikuttavimman kohtauksen (Jessica ja Paul Atreides hiekkaan hautautuneessa teltassa aavikolla).

Risto Koulu

Harva juristi perehtyy keskiaikaan tai ainakaan Englannin historiassa kuningas Rikhard III:n valtakauteen. Jos joku sen tekee, hän huomaa, että juridiikassa mikään ei tunnu olevan aidosti uutta. Kaikki kun toistaa itseään: tällä hetkellä keskustellaan siitä, olisiko niin kutsuttu kevennetty oikeudenkäynti vastaus oikeuden saavutettavuuden ongelmaan. Sama kysymys oli esillä jo seitsemänsataa vuotta sitten, vaikka itse käsite oli tietenkin tuntematon. Kevennetty oikeudenkäynti on perusoikeudenkäynnin yksinkertaistettu ja näin halvaksi saatu muunnelma. Ihannetapauksessa se on menettelynkulultaan niin vapaamuotoinen ja keskustelunomainen, että maallikko kykenee ajamaan siinä itse asiaansa. Näin lakimieskustannuksia ei synny. Lisäksi ratkaisu saadaan nopeasti. Tuomioistuimen kantamista maksuistakin on luovuttu, ja mikä tärkeintä, hävinnyt asianosainen ei, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, joudu maksamaan vastapuolen kustannuksia. Kevennetyistä oikeudenkäynneistä on esimerkkejä monista Euroopan maista; niistä on myös paljon käyttäjäkokemuksia, valtaosa myönteisiä, muutamat kriittisiäkin. Vaikka perusidea on selkeä, kevennetyistä oikeudenkäynneistä on monia sovelluksia. Joku sovellus on kevennetympi kuin toinen, joku taas lähenee jo täysimittaista oikeudenkäyntiä.

Varhainen ja ehkä ensimmäinen esimerkki kevennetyistä oikeudenkäynneistä ovat 1300- ja 1400-luvun vaihteen courts of request -tuomioistuimet ja niissä noudatettu menettely. Nämä tuomioistuimet saivat kiittää synnystään kuningasta eli Rikhard III:ta, jonka jälkimaine muutoin ei ole niitä parhaimpia. Tosin nykyhistorioitsijat ovat antaneet tunnustusta hänen oikeudenhoidon uudistuksilleen. He ovat myös tuoneen esiin, että Rikhard III:n seuraajien (jotka kaappasivat vallan) mustamaalaus teki tehtävänsä eli onnistui erinomaisesti. Courts of request -tuomioistuimet olivat rinnakkainen tuomioistuinlinja: niiden kilpailijoita olivat perinteiset common law -tuomioistuimet. Ne taas jo tuolloin olivat kuuluisia hitaudestaan, monimutkaisista menettelytavoistaan ja kalleudestaan. Periaatteessa courts of request -tuomioistuimet olivat tarkoitetut niille, joilla ei ollut varaa common law -oikeudenkäyntiin. Oikeudenkäynti niissä oli halpaa ellei suorastaan ilmaista. Näitä tuomioistuimia kutsuttiinkin aikanaan ”köyhäinoikeuksiksi”.

Mitä tulee itse köyhäinoikeusprosessiin, lakimiehiä ei saanut käyttää, vaan ihmisten tuli itse hoitaa asiansa. Asioita kuitenkin käsittelivät ammattituomarit, joiden osaamista ei aikalaislähteissä moitittu. Käsittely näissä uusissa tuomioistuimissa oli täyssuullista, mille ei oikeastaan ollut vaihtoehtoja. Kirjoitustaito kun oli tuolloin oppineiden, pappien ja aatelisten erioikeus. Oikeutta hakevien piti osoittaa köyhyytensä, mutta ilmeisesti (tarkkaa tietoa tästä ei ole) köyhyyskynnys oli käytännössä hyvin matala tai olematon. Tuomioistuimilla ei selvästi ollut haluja rajoittaa juttumääriään, mikä oli pitkällä tähtäimellä strateginen virhearvio. Jos alkuperäisestä ajatuksesta olisi pidetty kiinni, vaarallista kilpailua ei olisi päässyt syntymään.

Courts of request -tuomioistuimista tuli hyvin suosittuja, niiden asiamäärät kasvoivat huimasti – ja common law -tuomioistuinten juttulistat alkoivat lyhentyä. Kauan common law -tuomioistuimet eivät kilpailevan instituution suosiota katselleet. Ne alkoivat tarkoituksella häiritä – käytännössä tosiasiallisesti sabotoida – courts of request -tuomioistuimia. Näiden tuomioistuimien antamia haasteita tai julistamia tuomioita ei tunnustettu common law -tuomioistuimissa. Näin courts of request -tuomioistuimessa vireillä oleva tai jo ratkaistu asia saattoi päätyä uudelleenkäsiteltäväksi common law -tuomioistuimessa. Häirintä oli tehokasta, ja courts of request -tuomioistuinten juttumäärät alkoivat ymmärrettävästi laskea. Kun se oli edennyt tarpeeksi pitkälle, common law -tuomioistuinten painostus sai aikaan sen, että järjestelmä lakkautettiin ja kaikki asiat palasivat common law -tuomioistuimiin. Lupaavasti alkanut kokeilu päätyi siis täydelliseen epäonnistumiseen, joskaan vika ei ollut itse ideassa tai sen toteutuksessa. Lopullisesti ajatus tällaisista tuomioistuimista ei kuollut köyhäinoikeuksien mukana. Saman tyyppiset ja samaa nimeä käyttävät tuomioistuimet palasivat 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Englannin tuomioistuinjärjestelmään. Niistäkään ei tullut pitkäikäisiä. Uusien courts of request -tuomioistuinten kohtalonhetki koitti puoli vuosisataa myöhemmin vuonna 1846, jolloin ne koko tuomioistuinlaitoksen suuruudistuksen yhteydessä lakkautettiin.

Nykyajan oikeuspoliittisilla vaikuttajilla on opittavaa common law -tuomioistuinten viestintästrategiasta, vaikka se sijoittuu aikaan, jolloin viestinnän ja tällaisen strategian käsite oli tuntematon. Julkisesti common law -tuomioistuimet suureen ääneen kehuivat uutta tuomioistuinlinjaa. Tosin kannattamiseen oli pienoinen pakkokin, koska uusi tuomioistuinlinja oli kuninkaan agendaa. Kuninkaan julkinen vastustaminen taas oli keskiajalla vakava juttu: sen seurausten rinnalla nykyinen cancel-kulttuuri kalpenee. Aikansa tunnettu lakimies Thomas More tuomittiin kuolemaan vain siksi, että hän ei ottanut osaa kuninkaan häätilaisuuteen. Poissaolo tulkittiin rikokseksi kuningasta kohtaan. Mutta takaisin pääasiaan: vaikka common law -tuomioistuimet olivat näennäisesti uusien tuomioistuinten kannalla, nämä tuomioistuimet pienin, näennäisen vähäisin ja hämäävän lakiteknisin siirroin tekivät köyhäinoikeuksien toiminnan de facto mahdottomaksi. Järjestelmän lakkauttaminen 1500-luvun lopulla hoidettiin sekin vaivihkaa: courts of request -tuomioistuinten toiminta oli perustunut määräaikaisiin säädöksiin, joita ei uudistettu.

Vaikka keskustelu kevennetyistä lainkäyttömenettelyistä käy edelleen kuumana, tämä varhainen kokeilu ei ole saanut siinä näkyvyyttä. Osaksi se selittyy sillä, että prosessioikeuden tutkijat eivät perinteisesti ole olleet kiinnostuneita oikeushistoriasta, eivät edes siitä, millaisia tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä ennen on ollut ja mitä kokemuksia niistä aikanaan on saatu. Alitajuisesti ehkä on ajateltu, että molemmat ovat olleet arkaistisia ja syrjäytyneitä kehityskulkuja, joista ei ole mitään opittavaa. Niinpä kertomus courts of request -tuomioistuimista kuulostaa Grimmin satujen ”prosessioikeudelliselta” versiolta. Kokeilun unohtaminen voi olla myös tietoinen valinta: käytetyt keinot eivät todellakaan olleet kunniaksi perinteisille tuomioistuimille.

Kertomus köyhäinoikeuksista ja niiden kohtalosta myös paljastaa, kuinka tuomioistuimet ovat luontaisesti mustasukkaisia jutuistaan. Oli niiden jutturuuhka millainen tahansa, juttuja ei hevin anneta muiden tuomioistuinten, kaikkein vähiten ”tulokkaiden” hoidettavaksi. Vielä vahvempana tapahtumakulussa näkyy lakimiesprofession sinänsä ymmärrettävä halu puolustaa ammattiaan ja elinkeinoaan. Uusiin tuomioistuimiin olisi ehkä suhtauduttu suopeammin, jos ne olisivat olleet common law -tuomioistuinten tapaan lakimiesvetoisia.

Suomellakin on ollut oma vastaava kokeilunsa, jonka historiassa on hieman samoja piirteitä. Vuoden 1973 laki oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa toi alioikeuksiin asunto-oikeudet ja asunto-oikeusprosessin. Asunto-oikeudet olivat säännönmukaisen alioikeuden osastoja, jotka toimivat erityiskokoonpanossa. Kokoonpanoon kuului vuokranantajien ja vuokralaisten intressiedustajat. Asunto-oikeusprosessi ei kylläkään ollut tyylipuhdas kevennetty menettely, mutta siinä oli joitakin sen ominaisuuksia kuten lievennetty kuluvastuu. Kokeilun elinkaari jäi neljännesvuosisataan, kun taas Englannin kokeilut pääsivät sentään 1800-luvulla puoleen vuosisataan ja keskiajalla jopa yli vuosisataan. Asunto-oikeudet lakkautettiin Suomessa erillislailla vuonna 2002. Lain perustelut hämmästyttävät jälkikäteen luettuna. Hallituksen mukaan huoneenvuokra-asiat eivät poikenneet muista riita-asioista: ne voivat olla helppoja tai vaikeita. Näin ollen erityiskokoonpanoa ei tarvittu (hallituksen esitys 31/2002 vp.).

Mitään kantaa siihen, olivatko erityissäännökset itse oikeudenkäynnistä huoneenvuokra-asioissa tarpeen, ei otettu. Se olikin taktisesti järkevää, sillä tarpeettomuuden osoittaminen tässä suhteessa olisi ollut erinomaisen vaikeaa. Nyt asunto-oikeusprosessi saatiin viskatuksi pesuveden eli asunto-oikeuksien erityiskokoonpanon mukana. Totta on, että asiamäärät asunto-oikeuksissa olivat hieman laskeneet. Asunto-oikeuksien asiantuntemusta tai tukea oikeuksiin pääsylle ei silloin eikä myöhemminkään kyseenalaistettu. Nykyisestä access to justice -näkökulmasta 2000-luvun oikeuspoliittista päätöksentekoa ei voi muuta kuin kummastella. Lopputulos selittyy vain tuomioistuinpolitiikan äärimmäisellä järjestelmä- ja tuomioistuinlähtöisyydellä.

Lähteenä on käytetty:
Carter, Albert Thomas : A History of English Legal Institutions. Butterworth & Co 1902 (verkkoversio archive.org). Wikipedian artikkeli ”Court of Requests” antaa yleiskuvan näistä tuomioistuimista.

Risto Koulu