Millaista välittömyyttä oikeudenkäynteihin?

Välittömyysperiaate on modernin oikeudenkäyntikonseptin arvoperusta. Kun kaikki ovat henkilökohtaisesti paikalla oikeudenkäynnissä, asianajaminen helpottuu (tästä tosin perinteinen tutkimus ei juuri ole perustanut), oikean ratkaisun todennäköisyys nousee (mistä ei ole tutkimusnäyttöä) ja asianosaiset saavat myönteisiä oikeudenmukaisuuskokemuksia (mikä taas on tullut moneen kertaan todistetuksi). Jos välittömyyden hyödyt ovat kiistanalaiset ja osin uskonvaraiset, sen haitta sen sijaan on tunnustettu tosiasia. Oikeastaan haittoja on kaksi. Ensiksikin asian käsittely hidastuu, koska käsittelytilaisuuksien – eli välittömyyttä palvelevien oikeudenkäynnin vaiheiden – järjestäminen vie aikaa. Toiseksi välittömyys maksaa. Asianosaiset joutuvat varaamaan siihen aikaa, usein he joutuvat matkustamaan ja yhä useammin yöpymään eri paikkakunnalla. Tuomioistuimia kun ei ole joka korttelissa. Välitön oikeudenkäynti on myös suullinen, itse asiassa välittömyys on suullisuutta. Esiintyminen suullisessa käsittelyssä pelottaa useimpia ei-juristeja. He haluavat tuekseen lakimiehen, jonka apu – kaiken asiantuntija-avun tapaan – maksaa. Lisäksi lakimies joutuu käyttämään valmistautumiseen, matkustamiseen ja ehkä yöpymiseen paljon tunteja, mikä lisää kustannusrasitusta.

Välittömyyttä voidaan jäsentää eri tavoilla. Voidaan esimerkiksi kysyä, tarkoitetaanko asianosaisten, heidän lakimiestensä, todistajien ja asiantuntijoiden vai tuomareiden välittömyyttä eli henkilökohtaista paikallaoloa. Toinen jäsennys seuraa oikeudenkäynnin vaiheita: sovelletaanko välittömyyttä valmistelussa, pääkäsittelyssä kokonaisuutena, henkilötodistelussa ja päätöstä tehtäessä vaiko vain jossain niissä? Yksi jäsentely seuraa välittömyyden sisältöä eli sen toteuttamisen astetta: mikä on tietyssä kontekstissa välittömyyttä, mikä ei? Välittömyyden (tai oikeammin suullisuuden) toteuttamisen asteista harvemmin puhutaan. Siinä voidaan erottaa vahva, keskivahva ja heikko välittömyys. Vahva välittömyys on asianosaisten, heidän lakimiestensä ja tuomioistuinten jäsenten fyysistä läsnäoloa samaan aikaan ja samassa paikassa, tyypillisesti istunnossa. Istunnot järjestetään nykyaikana siihen varta vasten erikoistuneissa tiloissa, istuntosaleissa. ”Vaeltavia” oikeuksia sanan alkuperäisessä merkityksessä ei enää ole. Vahva välittömyys on myös klassista, koska välittömyysperiaatteen hahmottuessa muita vaihtoehtoja ei ollut – kaikki välittömyys tai suullisuus oli vain ja ainoastaan sellaista.

Teknologian kehitys toi keskivahvan välittömyyden vaihtoehdon eli etäläsnäolon. Se on määriteltävissä virtuaaliseksi välittömyydeksi: aika on sama mutta paikka ei, henkilöt ovat eri tiloissa. Mahdollisuus virtuaaliseen välittömyyteen ei ole digiajan tuoma uutuus. Kaksipuolinen ääniyhteys onnistui (tai olisi onnistunut) puhelimen myötä jo 1800-luvun lopulla, kaksipuolinen kuvayhteys taas saatiin videoneuvotteluna (tosin puhelinyhteyttä käyttäen) käyttöön 1900-luvun viimeisenä vuosikymmenenä. Kehityksen seurauksena fyysinen läsnäolo alkoi prosessilaeissa hitaasti korvautua virtuaalisella läsnäololla. Keskustelua aiheutti aluksi kysymys siitä, sallittiinko etäosallistuminen ilman prosessilain nimenomaista valtuutusta. Sivuteemana kiisteltiin ääni- ja kuvayhteyden keskinäisestä paremmuudesta: riittikö ääniyhteys vai vaadittiinko tietyissä kvalifioiduissa tilanteissa kuvayhteys? Tämän jälkeen keskustelu eteni henkilöihin: jos kerran todistaja tai asianosainen sai etäosallistua, oliko päätöksentekoon osallistuvilla tuomareilla sama oikeus? Keskustelun jatkokin on tiedossa. Näköpiirissä nimittäin ovat seuraavat keskivahvan välittömyyden sovellukset kuten ”inhimillisen” etäyhteyden korvaaminen AI-ohjatulla keinoälyllä ja sen tuottamalla hologrammilla. Nykyinen tekniikka pystyy luomaan sellaisia deepfake-esityksiä, joita on mahdotonta erottaa ihmisen tuottamista eli aidoista. Yhteyden päässä voi siis olla todistajan asemasta deepfake-inkarnaatio.

Etäosallistuminen ravistelee välittömyysperiaatteen perustaa. Fundamentaalinen kysymys kuuluu, saavutetaanko etäosallistumisessa ollenkaan niitä etuja, joita on – oikein tai väärin – liitetty oikeudenkäynnin välittömyyteen. Jos tähän vastataan myöntäen, seuraava kysymys kuuluu, millaisessa etäosallistumisessa ne vielä säilytetään ja milloin ne peruuttamattomasti menetetään. Asianajamisessa kaikki samanaikainen ja molemminpuolinen yhteydenpito ajaa saman asian: edes se, että vastapuolena on AI-persoona ja esitys on deepfake, ei haittaa. Muista vaikutuksista emme osaa sanoa juuri mitään. Meillä ei ole tutkimuksen vastausta siihen, miten etäosallistuminen ylipäätään ja erityisesti sen eri muodot vaikuttavat asianosaisten tyytyväisyyteen eli modernimmin oikeudenmukaisuuskokemuksiin. Useimmille ehkä riittää, että he saavat äänensä kuuluviin tai pääsevät esiintymään kuvayhteydessä.

Yksi klassisen välittömyyden keskeisperusteluista oli, että tuomari pystyi käyttäytymistä havainnoimalla tekemään päätelmiä siitä, puhuiko henkilö totta. 1700-luvulla näin saatettiin jopa naiivisti uskoa. Nykyinen todistajanpsykologia (jossa asiaa on tutkittu) suhtautuu väitteeseen hyvin epäillen: valehtelijaa ja totuudenpuhujaa on todella vaikea erottaa havainnoimalla. Sitä paitsi jos tunnustamme, että absoluuttista totuutta ei ole, on vain tulkintoja totuudesta, olettamus alkaa kaatua jo naamalleen. Toki selvää on, että jos havaittavuusdogmiin uskotaan, valehtelu on helpommin havaittavissa kuvayhteydessä kuin ääniyhteydessä tai AI-tuetussa yhteydessä.

Mitä luetaan heikkoon välittömyyteen, on mielipidekysymys. Sellaisena voitaneen pitää pelkkää ääniyhteyttä; joku katsoo heikoksi välittömyydeksi myös huonolaatuisen kuvayhteyden tai kaksipuolisuuden puuttumisen. Heikoksi välittömyys muuttuu myös, kun kaikki ratkaisukokoonpanon tuomarit eivät ole samanaikaisessa etäyhteydessä. Henkilökohtainen läsnäolo tai etäosallistuminen oikeudenkäyntiin korvataan sillä, että tuomari katsoo oikeudenkäynnin tallenteen tai kuulee paikalla olleilta tuomarikollegoiltaan, mitä tapahtui. Tällaista välittömyyttä (oikeastaan se pitäisi panna jo lainausmerkkeihin, koska tässä ollaan jo erinomaisen kaukana klassisesta välittömyydestä) voidaan kutsua esimerkiksi ”välilliseksi välittömyydeksi”. Se on vastoin kaikkea logiikkaa löytänyt tiensä eurooppalaiseen prosessioikeuteen, tarkemmin sanottuna asetukseen todisteiden vastaanottamisesta toisessa jäsenvaltiossa (EU-TVA 2020/1783). Yksi oikeusapuisen todistelun sallituista tavoista on, että tuomioistuimen lainkäyttöhenkilökuntaan kuuluva tai ”muu” henkilö – toivottavasti kuitenkin ratkaisukokoonpanon tuomari – seuraa ääni- tai kuvayhteydellä, kun todistaja tai muu henkilö todistaa ulkomaisessa tuomioistuimessa (19 art 3-k).

Tuomioistuimen ”edustajan” asiaksi näyttäisi jäävän välittää muille tuomareille, mitä hän ”havaitsi” todistamista seuratessaan. Miten välittäminen tapahtuu, sen EU-asetus jättää kertomatta (johdanto 21-k). Se jää selvästikin oikeudenkäyntivaltion prosessilain varaan, joka ei kylläkään mitään säädä tällaisesta yksityiskohdasta sen enempää Suomessa kuin luultavasti muuallakaan. Parhaassa tapauksessa henkilö laatii asiakirjan havainnoistaan, pahimmassa tapauksissa kertoo vaikutelmiaan päätösneuvottelussa tai on tyystin hiljaa. Tällä ei tarkoiteta, että itse järjestelyssä olisi mitään vikaa: pikemminkin se näyttää kustannustehokkaalta ja käsittelyä nopeuttavalta. Tuomioistuinhan voi aina katsoa tallenteen, eikä edustajan uskottavuushavainnoilla ole kummoista arvoa. (Tosin järjestely luo hankalan pulman, onko tällaisen tiedon välittämisessä jo kysymys kielletystä tuomarin yksityisen tiedon tuomisesta päätöksentekoon). Sen sijaan välittömyydestä ja edes heikosta sellaisesta ei tällaisessa kontekstissa saisi puhua, vaikka asetus niin tekee, jopa artiklan otsikossa: kielenkäyttö vääristää välittömyysperiaatteen irvikuvakseen ja harhauttaa kuulijaa.

Kuinka pitkälle välittömyysperiaatteen mureneminen jatkuu, on arvoitus. Jos kehitys on lineaarista, seuraavaksi luovutaan saman ajan vaatimuksesta. Tarkkailija, oli hän tuomari tai vastapuoli, saa tilaisuuden teorian edellyttämiin ”välittömiin aistihavaintoihin” katsomalla jälkikäteen kuulemisesta tehdyn kuvatallenteen. Vastaväite kuuluu, että tällöin tarkentavien kysymysten esittäminen ei käy päinsä. Ylipääsemätöntä estettä oikeus kysymyksiin ei tietenkään tuota. Aktualisoituneet kysymykset yksinkertaisesti esitetään, kun tallenne on katsottu. Kuultava taas tekee vastauksistaan lisäkysymyksiin uuden tallenteen, joka palaa jälleen katsottavaksi – ja niin edelleen, kunnes kaikki lisäkysymykset ovat saaneet ”välittömän” vastauksensa. Asia erikseen on, että jokseenkin kaikki välittömyyden edut (mitä ne ovatkin) on fiktiivisessä virtuaalisuudessa menetetty.

Risto Koulu

24.5.2023