”Harmaan” aineiston kauhistus

Jokaista tutkijaa on joskus ahdistanut huoli, että oman tutkimuksen ilmestyttyä jostain löytyy aikaisempaa tutkimusta, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt. Pahimmassa tapauksessa paljastuu, että joku on jo tutkinut täsmälleen samaa aihetta samoilla menetelmillä sekä samoihin tuloksiin päätyen. Hyvällä onnella tutkija selviää anteeksipyynnöllä ja lievällä noloudella; huonolla hän joutuu vastaamaan syytöksiin joko plagioinnista tai vähintäänkin hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta: hänen olisi pitänyt huomata varjotutkimus ja saada se tavalla tai toisella luettavakseen. Niin yllättävää kuin se ehkä onkin, tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Monesti siihen vaaditaan salapoliisin tai vihikoiran taitoja.

Ennen digiaikaa riesana olivat vain hämäräperäiset tiedekunta- ja laitossarjat. Jokaisella itseään kunnioittavalla yksiköllä on ollut oma julkaisusarjansa. Siinä on julkaistu ”oman väen” tekemää tutkimusta. Sarjat houkuttelivat kirjoittajia: julkaisukynnys oli niissä matala, kustannukset pienet ja julkaisuaikataulut nopeat. Sarjojen heikkouksia taas olivat pienet painokset, heikko levikki ja vaikea saatavuus jälkikäteen. Joskus arveltiinkin puolileikillisesti, että laitos makuloi painoksen, kun pakolliset kappaleet (kustos, vastaväittäjä ja oma kirjasto) oli saatu jaetuksi. Digiaikakaan ei tuonut epäkohtaan parannusta. Sähköisiä open access -versioita oli tietenkin turha odottaa, mutta tiedot julkaisustakin löytyivät milloin mistäkin. Yleensä ne mainittiin kotisivuilla, mutta kotisivujen päivittäminen saattoi laahata vuosikausia jäljessä. Sitä paitsi sähköistä versiota tutkimuksesta, vaikka sellaisen olemassaolo paljastui, oli vielä vaikeampi saada luettavakseen kuin painettua kirjaa!

Digiaika loi laitossarjojen rinnakkaisilmiön. Monet tutkijat alkoivat julkaista tutkimuksiaan joko kotisivuillaan tai digitaalisina ”omakustanteina” verkossa. Niitä ilmestyi myös monien virastojen, järjestöjen ja jopa yritysten kotisivuilla. Näitä tutkimuksia oli jokseenkin mahdotonta kattavasti jäljittää: google-haku, käytti siinä mitä hakusanoja tahansa, nosti niitä esiin varsin sattumanvaraisesti. Joskus kirjoittaja muisti lähettää lähipiirille tutkimuksensa, tai vähintäänkin tiedon siitä ja paikan, mistä julkaisu oli saatavissa. Helppo vastaus tällaisen digiaineiston olemassaoloon on, ettei siitä välitetä. Sille löytyy jopa tieteellinen tai oikeammin oikeuslähdeopillinen ”perustelu”: tällainen digijulkaisu ei ole oikeuslähde perinteisessä mielessä, koska sitä ei ole julkaistu eikä se ainakaan ole vertaisarvioitua. Aineistoa toki saa käyttää, jos katsoo sen aiheelliseksi, mutta sen sivuuttaminenkaan ei ole metodinen virhe. Harva tutkija kuitenkaan haluaa turvautua tällaiseen pelastusrenkaaseen: digitutkimus on monesti laadukasta, ja tutkija yleensä lukee kaiken aiheestaan kirjoitetun.

Niin laitossarjojen kuin digiaineistonkin tavoitettavuuteen on patenttiratkaisu eli valtakunnallinen alusta, jossa tällainen aineisto vähintään rinnakkaisjulkaistaan. Jos kirjoittaja haluaa sen lisäksi julkaista tutkimuksensa kotisivullaan tai laitossarjassaan, se hänelle suotakoon. Päätavoite, kaiken julkaistun oikeustieteellisen tutkimuksen keskitetty löydettävyys ja saatavuus, joka tapauksessa toteutuu. Kuvattuja alustoja on jo olemassa, osa niistä kaupalliselta, osa tieteelliseltä pohjalta syntyneitä. Uranuurtajana voidaan pitää Editan EDILEX -alustaa, joka on toiminut jo parikymmentä vuotta. Siellä on julkaistu suuri määrä opinnäytteitä, asiantuntijakirjoituksia, artikkeleita sekä blogityyppisiä kirjoituksia. EDILEX-alusta keskittyy oikeustieteeseen tai vaatimattomammin sanottuna juridiikkaan: siellä ei ole muiden tieteenalojen tutkimuksia. Kirjoitusten taso vaihtelee mutta on keskimäärin hyvää. Alustan heikkous on, että kirjoittajan on itse otettava siihen yhteyttä sekä luovutettava kirjoituksensa siellä julkaistavaksi. Joku ehkä näkee ongelmaksi myös kaupallisuuden ja maksumuurin, mutta ne eivät ammattitutkijaa juuri huolestuta. EDILEX-lähteiden haku on tutkimuksen normaalirutiineja.

Tieteellistä – tai oikeammin akateemista – vaihtoehtoa edustaa Helsingin yliopiston kirjaston HELDA-hanke. Hankkeessa kootaan virtuaaliseen kokoelmaan sekä ennen julkaistuja että uusia tutkimuksia. Kokoelma on kaikille avoin, ja se toimii teknisesti hyvin. Kokoelma käsittää kaikki tieteenalat, joten juridinen kirjallisuus on vähemmistönä. Kokoelma kertyy muutaman julkaisun viikkovauhtia, missä suhteessa se tuo mieleen kansainväliset Fadedpage – ja Gutenberg-sivustot. Vaikka viikkovauhti ei huimaa, niin vuosien kuluessa kirjamäärät kasvavat valtaisiksi: esimerkiksi Gutenberg -sivusto on julkaissut sitten vuoden 1971 (silloin ilmestyi ensimmäinen sähköinen kirja) toistasataa tuhatta nimikettä. Suomen juridinen kirjallisuus on siis selvitetty vuosikymmenessä tai kahdessa aina Caloniuksesta alkaen.

Toivottavaa olisi, että keskitetty sähköinen julkaisusivusto tappaisi painettuja kirjoja tuottavat laitossarjat. Näin onnellisesti tuskin käy. Laitossarjoihin sisältyy niin paljon tiedepolitiikkaa ja paikallista näkyvyyttä, että ne luultavasti kestävät tämän hyökkäyksen. Pikemminkin saatavuusongelma on argumentti laitossarjan puolesta. Myös sähköinen julkaiseminen vaatii ”sarjansa” eli formaatin, johon julkaistava tutkimus taitetaan ja johon tehdään graafinen kansi. Taittovedos on samalla tavallisesti se pdf-muotoinen asiakirja, jota käytetään sähköiseen julkaisemiseen. Sarja tässä merkityksessä ei ole välttämätön, mutta se on kustannustehokas: jokaiselle sähköiselle julkaisulle ei tarvitse suunnitella omaa sähköistä formaattia. Laitossarja tarjoaa sitä paitsi ikkunan niille tutkimuksille, joilla ei muuta julkaisukanavaa ole. Juridinen kustantaminen kannattaa niin huonosti, että kaupalliset kustantajat valitsevat hyvin tarkkaan kustannettavansa. Tieteelliset kustantajat taas noudattavat toisinaan kustannuspolitiikkaa, joka tuo elävästi mieleen oikuttelevan murrosikäisen. Laitossarjat toisin sanoen lisäävät tasa-arvoisuutta. Vaikeuksia kustantajan saamisesta kokee useimmiten aloitteleva tutkija, etenkin jos hän käsittelee kontroversiaalista aihepiiriä.

Sarjoilla on siis olemassaolon oikeutuksensa digimaailmassakin, jos (1) julkaisut ovat sähköisiä ja (2) ne julkaistaan rinnakkain ja mielellään samanaikaisesti myös keskitetyllä sivustolla. Kiistely siitä, onko tämä alusta kaupallinen (EDILEX), akateeminen (HELDA) tai kansalaisjärjestön sivusto (josta ei vielä ole esimerkkejä), on jokseenkin hedelmätöntä, koska tarjokkaita ei ole liiaksi. Selvää toki on jo nyt, että yhteen valtakunnalliseen sivustoon – mikä tietenkin olisi ideaali – ei päästä. EDILEX ja HELDA ovat jo vaatineet sellaisen taloudellisen panoksen, että niitä ei tulla ajamaan alas. Lopputulos on näin kahden palveluntuottajan malli.

Tieteellinen tai puolitieteellinen blogikirjoittelu jatkunee, kävi laitossarjojen miten tahansa. Juridiikassa on paljon aihepiirejä, joita pystyy käsittelemään asiantuntevasti mutta ilman tieteellistä tarkkuutta. Itse asiassa useimmat aihepiirit ovat tällaisia. Blogikirjoittelu on myös tällä hetkellä ainoa forum, jossa voitaisiin käydä kaivattua oikeuspoliittista keskustelua. Riidanratkaisun maailma on tällä hetkellä nopean kehityksen vaiheessa. Uudistukset tarvitsevat tuekseen sekä tutkimustietoa että oikeuspoliittista keskustelua. Kumpaakaan ei ole ollut liiemmälti tarjolla. Vaikka tutkijakunta ehkä vierastaa oikeuspoliittista mielipiteenvaihtoa, muuta vastuutaan se ei vältä. Oikeustieteellisen tutkimuksen tulisi olla – Marjukka Litmalan sanoin – yhtäältä lainvalmistelun tuki ja toisaalta lainsäädännön vahtikoira. Omasta alastani, prosessioikeudesta on pakko sanoa, että meistä ei ole ollut apua kummassakaan suhteessa silloin, kun apua olisi eniten tarvittu, eli uutta modernia lainsäädäntöä luotaessa.

Risto Koulu