UUDELLEENJULKAISU: ”Kansallisen katseen lumo” oikeustieteessä
JULKAISTU ALUN PERIN 15.12.22
Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.
Professori Henrik Meinanderin artikkelikokoelmaan ”Kaleidoskooppi” (2020) on päässyt hänen artikkelinsa ”Kansallisen katseen lumo”. Siinä hän hakee selityksiä suomalaisen historiantutkimuksen ”kansallismielisille näkemyksille”. Tällaisilla näkemyksillä hän tarkoittaa historioitsijoiden taipumusta tutkia nimenomaan oman maansa – ja tässä Suomen – historiaa. Näkemykselle on ominaista, että oman maan historiallinen kehitys irrotetaan Euroopan ja muun maailman kehityksestä. Selityksiä oudolle asiantilalle toki löytyy, mutta kiinnostavampaa on itse kysymyksenasettelu. On nimittäin selvää, että samasta kansallisen katseen houkutuksesta kärsivät myös muut tieteenalat, ensimmäisten joukossa oikeustieteen tutkimus. Pidetäänhän oikeustieteen tutkimuksen kruununa suomenkielistä monografiaa Suomen oikeudesta, tyypillisesti monografiaa, joka ”selvittää, mikä on Suomen voimassaoleva oikeus”.
Totta on, että maailma on muuttumassa. Meinanderkin huomautti nasevasti, että ”kotimaisella kielellä julkaistu tieteellinen monografia painaa tiederahoituksen hakemusarviossa vähemmän kuin kansainvälisessä tiedelehdessä julkaistu artikkeli” (s. 315). Samaa valitellaan myös valtamedioissa. Suomalaisen tieteen ongelmaksi koetaan se, että korkeakoulujen rahoitusjärjestelmä palkitsee suhteettomasti englanninkielisestä tutkimuksesta. Näin Oolannin sodan, Raatteen tien tai tukkilaisten sosiaalisen elämän kaltaisista, puhtaasti kotimaisista aiheista kannattaa tehdä englanninkielistä tutkimusta kansainväliselle lukijakunnalle. Tässä ei ole ”mitään järkeä” (IS 4.12.2022: ”Tuleeko suomesta pelkkä puhekieli, kun eliitti käyttää englantia työssään”). Tällaista tutkimusta julkaiseva ehkä itsekin miettii, lukeeko hänen tutkimuksiaan ylipäätään kukaan. Vaikka ”kansainvälisen” julkaisemisen yliarvostus liitetään tutkimusrahoituksen jakamiseen, kysymys on laajemmasta ongelmasta: yliarvostus siirtyy helposti myös akateemiseen rekrytointiin eli yliopistollisten tehtävien täyttämiseen. Tästä taas kärsivät oikeustieteen kaltaiset tieteenalat, jotka tuottavat ammattitutkintoja. Valtaosa juristeista toimii käytännön työtehtävissä, ja he kaipaavat tutkimustietoa nimenomaan Suomen oikeusjärjestyksestä.
Meinander erottaa historiantutkimuksessa kaksi arkkityyppiä. Toiset tutkijat tekevät ensiluokkaista tutkimusta yksityiskohdista, toiset taas pystyvät paremmin ”kiteyttämään tutkimustuloksia ja yhdistämään niitä laajempiin kokonaisuuksiin, synteeseihin ja teorioihin”. Tämä on tuottanut luontaisen työnjaon historiatieteisiin. Vastaava työnjako on, jos sitä haetaan, löydettävissä oikeustieteenkin tutkimuksesta. Yksityiskohtien tutkimus on tyypillisesti perinteistä lainoppia, koska se tuottaa tarvittavaa ”juridista käyttötietoa” detaljeista. Kiteyttävä tutkimus taas pitää käynnissä oikeuskehitystä ja tukee oikeuspoliittista päätöksentekoa, ehkä hieman tiedepolitiikkaakin. Ilman kiteyttävää tutkimusta kumpikin taantuu. Oikeustieteessä tarvitaan myös tiedon välittäjiä. Harva käytännön lakimies lukee enää nykyisin oikeustieteellistä perustutkimusta, oli se kirjoitettu millä kielellä tahansa. Jotta tutkimustieto löytää käyttäjänsä, tarvitaan käsikirjoja ja yleisesityksiä. Tässä näyttää tapahtuneen perustavanlaatuinen muutos. Syyttävä sormi osoittaa OTK-tutkintoon, joka päästää suorittajansa liian helpolla. Asia erikseen on, että termit ”yksityiskohtainen tutkimus” ja “kiteyttävä tutkimus” eivät tavoita täysin asian ydintä. Oikeustiedettä ajatellen olisi informatiivisempaa puhua vaikkapa ”detaljihakuisesta” ja ”synteesihakuisesta” tutkimuksesta.
Tämä työnjako korreloi yllättävän suoraan kysymyksiin tutkimuksen (oletetusta) lukijakunnasta ja sen kautta tutkimuksen julkaisukielestä. Onhan ilmeistä, että yksityiskohtainen tutkimus Suomen oikeudesta – eli niin sanottu lainoppi – ei ihmeemmin kiinnosta kansainvälistä lukijakuntaa. Joskus yksittäinen tutkija ”rikastuttaa” tutkimustaan ja hämmästyttää lukijoitaan viittauksin perifeerisen oikeuskulttuurin omintakeiseen prosessilakiin. Kokonaiskuvaa tämä ei tietenkään muuta. Sen sijaan kiteyttävä tutkimus ei ole samalla tavalla sidoksissa Suomen oikeuteen, toisin sanoen se voi löytää – ja sen pitäisikin löytää – laajempi lukijakunta myös ulkomailta, toisin sanoen tutkimus kannattaa suunnata kansainväliselle yleisölle. Tästä taas seuraa, että tutkimus on julkaistava valtakielellä kansainvälisessä tiedelehdessä. On kylläkin muistettava, että läheskään aina kysymys ei ole joko/tai -valinnasta. Mikään ei estä sitä, että kotimaiselle yleisölle tarkoitettu monografia julkaistaan suomeksi tai ruotsiksi, mutta sen kansainvälistä tiedeyhteisöä kiinnostavat metodiset valinnat ja tutkimuksen päätelmät saavat englanninkielisen (tai muun valtakielisen) artikkelinsa. Suomalainen oikeustiede tuottaa kansainvälisesti kiinnostavia analyysejä, synteesejä, toimivuusarvioita ja ennusteita tulevasta kehityksestä esimerkiksi oikeuden digitalisaatiosta ja oikeudellisesta konfliktinhallinnasta.
Tutkimuksen meinanderilaiset arkkityypit korreloivat pitkälti sisällölliseen kansainvälisyyteen. Onhan selvää, että ”synteesihakuinen” tutkimusote tuo tutkimukseen väistämättä paljon kansainvälistä ainesta. Tutkimusta kun on mahdotonta ”yhdistää laajempiin kokonaisuuksiin”, ellei huomioon oteta kansainvälistä kehitystä. Suomen oikeus ei ole irrallinen saari oikeuden valtameressä vaan osa pohjoismaista, eurooppalaista ja lopulta myös globaalia oikeusyhteisöä. On kylläkin myönnettävä, että kansainväliset virtaukset saapuvat Suomeen monesti kovin viivästyneinä ja valikoidusti, mutta ne kuitenkin saapuvat! Harvasta megatrendistä voidaan sanoa, ettei se ollenkaan näy Suomessa. Sen sijaan detaljihakuista tutkimusta voidaan yllättävän pitkälle tehdä pelkästään kotimaisen aineiston perusteella, etenkin kun kokenut tutkija pystyy välttämään pahimmat moitteet näennäisillä ja sisältöön vaikuttamattomilla viittauksilla kansainvälisiin lähteisiin.
Kokonaan eri kysymys on, kumpaa tutkimuksen arkkityyppiä arvostetaan oikeustieteen sisällä. Hieman yleistäen on sanottava, että oikeustieteessä arvostukset suosivat edelleen lainoppia. Väitteet lainopin väheksymisestä, joita tavan takaa kuullaan, on ilmeisen liioiteltuja. Toki tällaisia väheksyviä lausumia joskus kuulee, mutta ne kertovat pikemminkin esittäjiensä (eli muuta kuin lainoppia tekevien tutkijoiden) turhautumisesta ellei suorastaan epätoivosta. Lainopin suosio seuraa paljolti siitä virheiden pelosta, joka alitajuisesti vaikuttaa tutkijayhteisössä. Hyvän tutkijan ideaaliin oikeustieteessä kuuluu työn jäljen virheettömyys, tutkija ei saa tehdä työssään virheitä. Kun tutkimuksen mittakaava kasvaa, myös tutkimuksen tarkkuus kärsii, mistä Meinander aiheellisesti huomauttaa. Tämä pätee myös oikeustieteen tutkimuksessa. (Tässä ei oteta kantaa siihen, onko virheiden pelko suomalaisen oikeustieteen erikoisuus vai kaikkien oikeustieteen tutkijoiden luonteenlaatu). Kiteyttävästä tutkimuksesta löytyy aina kritisoitavaa, usein myös kohtia, joissa kirjoittaja on aidosti oikaissut tai suorastaan harhautunut väärään johtopäätökseen. Tutkimustulokset eivät kylläkään, toisin kuin joskus kuvitellaan, kumoudu sillä, että joku yksityiskohta havaitaan virheelliseksi. Ohimennen todettakoon, että hyvän tuomarin ideaali sisältää samantyyppisiä elementtejä kuin hyvän tutkijan ideaali: hyvässä tuomarissa suureen työkykyyn yhtyy huolellisuus yksityiskohdissa, tuomarikaan ei saa tehdä virheitä. Loistokasta tai innovatiivista lainsoveltamista häneltä ei odoteta.
Optimisti näkee merkkejä siitä, että käsitykset hyvän tutkijan ideaalista oikeustieteessä pikkuhiljaa murentuvat. Modernilta tutkijalta aletaan edellyttää myös tässä suhteessa monialaisuutta: hänen on ensiksikin kyettävä tekemään sekä yksityiskohtaista että kiteyttävää (tai oikeammin ”synteesihakuista” tutkimusta. Toiseksi hänen on sekä tuotettava juridista käyttötietoa eli julkaistava lainopillista tutkimusta että otettava osaa kansainväliseen keskusteluun. Pienessä oikeuskulttuurissa voimavarat eivät riitä totaaliseen erikoistumiseen, toisin sanoen työnjakoon kansalliseen ja kansainväliseen tutkimukseen. Sehän on suurissa oikeuskulttuureissa mahdollista ja jopa tavallista. Pieni oikeuskulttuuri jos mikä kaipaa oikeustieteen moniosaajia. Moniosaaja julkaisee yleisesityksiä, tekee synteesihakuista tutkimusta, ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun tiedeyhteisössä ja edistää oikeuspoliittista keskustelua. Jossain välissä hän ehtii vielä opettaakin, ohjata nuoria tutkijoita sekä hankkia yliopistolleen hankerahoitusta.
Risto Koulu