UUDELLEENJULKAISU: Palaavatko “asioitsijat” tuomioistuimiin?
JULKAISTU ALUN PERIN 29.11.22
Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.
Toisten asioita ajavat ei-lakimiehet eli niin sanotut asioitsijat katosivat tuomioistuimista vuosikymmeniä sitten. Ammattikunta elää vain arkaistisissa lakimieskaskuissa ja oikeushistoriassa. Kaskuissa asioitsijat ovat yleensä leikinlaskun (joskus varsin ilkeänkin) kohteita, oikeushistorioitsijat taas pitävät asioitsijoita aikansa ilmiöinä ja sinänsä arvostettuina (Mia Korpiola: Hyvät, pahat ja rumat maallikkoasioitsijat TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2021). Ammattikunnan tuhosta yleisissä tuomioistuimissa saadaan syyttää osaksi lainsäätäjää, toisin sanoen vuoden 2002 lakimiesmonopolia (vain lakimies saa ajaa toisen asiaa) sekä lopullisena iskuna vuoden 2017 auktorisointivaatimusta (asianajopraktiikkaa harjoittavan lakimiehen on oltava asianajaja tai saatava erityinen lupa toimintaansa). Osaksi taas syypääksi lienee katsottava asianajamisen arkkitehtuuri, joka muuttui. Vanha pienimuotoinen, monesti sivutoiminen ja usein kotoa käsin hoidettu asianajo pikkuhiljaa katosi. Asianajaminen siirtyi hyvin varustettuihin toimistoihin, joissa työskentelee useita lakimiehiä. Samalla asianajopalvelujen kustannustaso nousi. Infrastruktuuri ei tietenkään ole ilmaista. Tilat maksavat, henkilökunnan palkat samoin, eikä tekniikkakaan ole ilmaista.
Kiintoisaa kyllä markkinat asiointipalveluille eivät kokonaan kadonneet. Ei-lakimiehet olisivat voineet jatkaa asiointipraktiikkaansa hallintolainkäytössä, jossa avustajaksi kelpaa ”rehellinen ja luotettava henkilö”. Tosin tästä on joitakin harvoja poikkeuksia: esimerkiksi lastensuojeluasioissa kansalaisen avustajan on oltava lakimies. Sen sijaan vastapuoli eli kunnallinen viranomainen on vapautettu tästä lakimiespakosta, mitä ei voi pitää järin oikeudenmukaisena periaateratkaisuna. Hallintolainkäyttöön erikoistunutta asioitsijaprofessiota ei kuitenkaan Suomeen syntynyt. Ehkä markkinat olivat liian pienet, eikä kysyntääkään kenties ollut. Hallintolainkäytössä tapana on, että kansalaiset hoitavat itse asiaansa hallintotuomioistuimissa – usein kylläkin heikolla menestyksellä. Tavasta tai perinteestä ei tietenkään heti luovuttu. Ehkä perinteinen asioitsijoiden ammattikunta vain menetti uskonsa, toisin sanoen arveli, että heidän aikansa oli ohitse.
Asioitsijakunnan (laajassa merkityksessä) katoaminen pakottaa oikeutta hakevan tylyyn valintaan. Auktorisoitu lakimiesapu on kallista, eikä pitkälle viedyn ammattikuntasääntelyn takia asianosainen voi käyttää avustajanaan muuta lakimiestä, vielä vähemmän osaavaa ei-juristia, ei edes silloin, kun tämä ei vaadi palkkiota avustaan. Ellei varaa auktorisoituun lakimieheen ole, kansalainen on näin pakotettu ajamaan itse asiaansa. Omatoimiseen asianajamiseenhan kaikilla on lupa. Tosin kaikki, luultavasti jopa useimmat, eivät sitä halua. Ja vaikka haluaisivatkin, lainkäytön perusformaatissa, riita-asian oikeudenkäynnissä, omatoimisesta asianajamisesta ei tule mitään. Vaikka tutkimustietoa ei tästäkään ole, asianosaiset huolisivat mielihyvin avukseen juridisia perustietoja omaavan ja esiintymiskykyisen henkilön, kutsuttiin häntä sitten tukihenkilöksi tai avustajaksi. (Tuomioistuimet tietenkin ovat mieluummin tekemisissä oikeudenkäynnin ammattilaisen kanssa, koska tämä tuntee tuomioistuimen tavat ja hänellä on taustaorganisaatio. Tässä tarkastelussa ei kuitenkaan tuomioistuimen mielipidettä kuunnella.) Kannattaa muuten panna merkille, että asioitsijan ei tarvitse olla vanhan ajan työnsä pelkästään käytännössä oppinut kansanmies. Hänellä voi olla esimerkiksi avoimen yliopiston kursseilla hankittu entistä oikeusnotaaria vastaava koulutus.
Voi olla, että asioitsijoiden ammattikunta lähivuosina elpyy. Se olisi yksi tapa ratkaista oikeudenkäyntien kustannuskriisi. Jos rahaa sen ratkaisemiseen ei löydy, oikeudenkäyntien kokonaiskustannuksia on laskettava eli jostain on tingittävä. Asiantuntijatyö on tunnetusti kallista, eikä asianajaminen ole tästä säännöstä poikkeus. Sen sijaan asiantuntijatyö on korvattavissa ja kannattaa korvata halvemmalla työllä siellä, missä sofiskoitunutta asiantuntijatyötä ei aidosti tarvita. Kaikki oikeudenkäynnit eivät vaadi täysin pätevöitynyttä asianajajaa ja vahvaa toimistoa. Kevennetyllä oikeudenkäynnillä ja asioitsijaprofessiolla on näin läheinen yhteys. Tällaisessa oikeudenkäynnissä ”pärjätään” vähemmällä juridisella koulutuksella.
Ehkä käy niinkin, että hallinnon ja piakkoin alkavan lainkäytön digitalisoituminen tuottaa luonnostaan oman asioitsijaprofessionsa. Tämä uusi professio ei enää koostuisi juridista perustietoa hankkineista ei-lakimiehistä vaan sen muodostaisivat sähköiseen asiointiin, asianajamiseen ja tekoälypohjaiseen tiedonhakemiseen erikoistuneet henkilöt. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuottaako digitalisaatio tällaisia uudenlaisia ”digiasioitsijoita”. Paljon riippuu siitä, miten helppokäyttöisiksi – eli asiakasystävälliseksi – käyttöliittymät saadaan. Jos kansalainen pystyy itse käyttämään liittymää, hän ei tietenkään tarvitse siihen ammattilaista – eikä uutta ammattikuntaa pääse kysynnän puuttuessa syntymään. Tosin kaikki viittaa siihen, että uusi professio ei tähän esteeseen kaadu. Käyttöliittymät eivät tule toisin sanoen yllättämään helpolla käytettävyydellään. Käytettävyyttä ajatellaan, inhimillistä kylläkin, ammattilaisten silmin. Todellisilta käyttäjiltä, oikeutta hakevilta kansalaisilta, mitään ei edes kysellä, ja heidän kielteisiä kokemuksiaan selitellään. Hyviä selityksiä heikolle käytettävyydelle ovat käyttöongelmat ja käyttäjän osaamattomuus. Etenkin jälkimmäinen selitys puree: kansalaisen on vaikea todistaa osaamistaan. Näin asioitsijaprofession paluuta toivovalle kehitys näyttää varsin lupaavalta.
Risto Koulu