Heijastuksia sähköisestä julkaisemisesta

Juristit ovat tottuneet lukemaan perinteisesti painettuja kirjoja, oikeustieteen tutkijat taas ovat kouliintuneet niitä kirjoittamaan. Maailma on kuitenkin perustavasti muuttumassa: perinteinen tieteellinen julkaiseminen on tulossa tiensä päähän. Tosin oikeustieteen kustantaminen ei pitkään aikaan ole lyönyt leiville. Pienellä kielialueella ja perifeerisessä oikeuskulttuurissa se lienee ollut alunperinkin kannattamatonta. Oikeustieteellisille monografioille on ollut aina vaikea löytää kustantajaa. Jos sellainen on onnekkaasti löytänyt, kirjan levikki ja toimitustyön laatu ovat olleet vaatimatonta luokkaa. Sähköinen julkaiseminen näyttää tuovan tähän pelastuksen. Ensiksikin se pudottaa kustannukset noin kolmasosaan, kun kallein vaihe, kirjan painatus, jää kokonaan pois. Maksettavaksi jäävät vain taittamisen, toimitustyön ja levikin kustannukset. Toiseksi julkaisuprosessi nopeutuu: kirjapainovaihe on hidas, se vie kuukausia, kun taas sähköisen julkaisun ”painatus” kestää muutaman minuutin. Nopean kehityksen vaiheessa harva haluaa julkaista kirjaa, joka on jo ilmestyessään vanhentunut.

Totta on, että sähköinen julkaiseminen ei ole oikeustieteessä (tai laajemmin juridiikassa) uutuus. Monista kirjoista on tehty sekä sähköiset että painetut versiot. Sähköinen versio on kuitenkin ymmärretty kirjaversiota täydentäväksi, eräänlaiseksi ylellisyystuotteeksi. Tällainen hybridisovellus itse asiassa pahentaa kustantamisen ongelmaa, koska kustannukset kasvavat eikä sähköisen julkaisu lisää sitä vaisua kysyntää, joka tutkimuskirjallisuudella normaalisti on. Sähköisen version taustamotiivit eivät oikeastaan liity itse julkaisemiseen. Luultavampaa on, että sillä halutaan antaa kustantajasta (kuka se lieneekin) edistyksellinen ja aikaansa seuraava vaikutelma.

Todellinen muutos vaatii, että siirrytään yksinomaiseen sähköiseen julkaisemiseen, toisin sanoen tutkimusta ei julkaista lainkaan painettuna kirjana. Yksinomaisena sähköinen julkaiseminen kuitenkin siirtää kuvainnollisia maalitolppia, sillä se ei ole enää pelkkä tekninen muutos. Julkaisemisen sähköisyys on nimittäin otettava huomioon niin kirjoittamisessa, toteutuksessa ja levityksessä. Mitä tulee kirjoittamiseen, sähköisestä julkaisemisesta ei saa sellaista yleiskuvaa kuin painetusta kirjasta: sitä on vaikea käännellä ja selailla. Harva lukija jaksaa yhdellä istumalla lukea monisatasivuisen kirjan. Sähköinen kirja tarvitsee tästä syystä paljon enemmän kertaavia jaksoja ja sisäisiä viittauksia kuin painettu kirja. (Tosin suomalaisia painettujakin kirjoja on moitittu siitä, että ne eivät ”auta” lukijaa tai oikeammin kuvittelevat liikaa lukijan kyvystä pitää luettu mielessä). Toiseksi hakutoiminnot tehostuvat, koska jokainen kirjan sana on samalla hakusana. Traditionaalista asiahakemistoa ei oikeastaan tarvita tai jos tarvitaan, sen funktio muuttuu, siihen on otettava paljon systemaattisia hakusanoja ja sitä, mikä jää ”rivien väliin”. Sähköisessä julkaisemisessa tekstimassat luultavasti kasvavat, koska ”painatuskustannukset” ovat suurin piirtein vakio. Painetussa kirjassahan niin kustantaja kuin kirjoittajakin (joka usein joutuu jotain maksamaan kirjansa painamisesta) on pakotettu pitämään sivumäärän kohtuuden rajoissa.

Sähköinen julkaiseminen asettaa korkeat vaatimukset kirjan ulkoasulle: julkaisun visuaalisen ulkoasun on oltava huoliteltu ja lukijaystävällinen. Tästä seuraa, että sähköisen julkaisun viimeistelyyn tarvitaan yleensä ammattitaitoinen graafikko. Muutoin lopputulos saattaa olla lukukelvoton. Vaikka kirjan tieteellinen arvo ei riipu sen ulkoasusta, jokainen tutkija tietää, mikä merkitys ammattimaisuudella tässä suhteessa on. Huolimaton kieli, väärät fontit ja sekava taitto antavat ensivaikutelman, että sisältö on samaa luokkaa. Totta on, että näitä ja muitakin virheitä voidaan jälkikäteen paikkailla. Sähköinen kirja on nopeasti ja halvalla päivitettävissä. Kun painettu kirja vaatii uuden painoksen tekemistä (mihin sekä tieteelliset että kaupalliset kustantajat tavallisesti panevat vastalauseensa), sähköisen kirjan päivittäminen on jopa liian vaivatonta. Kirjoittaja huomaa kirjassaan kohtia, jotka vaatisivat tarkennuksia, uutta aineistoa ilmestyy ja niin edelleen – ja alkaa ajanmukaistamaan kirjaansa. Toistaiseksi on ratkaisematta, kuinka pitkälle kirjaa saa ”päivittää” eli tehdä siihen sisällöllisiä muutoksia, milloin siitä on tehtävä uusi sähköinen painos eli koko kirjan tekstimassa on käytävä uudelleen läpi. Tässä suhteessa käytännöt hakevat vielä paikkaansa. Yksiselitteistä kuitenkin on, että sähköiseenkään kirjaan ei saa tehdä sellaisia muutoksia, joista ei erikseen sanota, että ne on tehty myöhemmin.

Sähköisen kirjan levikki (tai laajemmin näkyvyys) on tällaisen julkaisemisen akilleenkantapää. Kuka tahansa voi tehdä sähköisen omakustanteen, mutta sen levittäminen lähipiirin ulkopuolelle on toinen tarina. Kun kyseessä on painettu kirja, kustantajilla, olivat ne kaupallisia tai tieteellisiä, on valmiit julkaisukanavansa. Levikistä ei kannata kantaa huolta. Tosin kanavat monien tiedekunta- ja laitossarjojen kohdalla ovat harvinaisen kehittymättömät: parhaassa tapauksessa sähköinen kirja mainitaan tiedekunnan tai laitoksen kotisivulla, tosin sekään ei yleensä ole ajan tasalla. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa. Tieteelliset kirjastot ovat vähitellen alkaneet rakentaa niin sanottuja virtuaalikokoelmiaan, esimerkkinä Helsingin yliopiston kirjaston HELDA-hanke (helda open books). Hanke levittää latausmääristä päätellen julkaisuun pääseviä sähköisiä kirjoja yllättävän tehokkaasti. Jos julkaisusta on painettu versio, latausmäärät ylittävät moninkertaisesti myytyjen kirjojen määrän.

Ellei virtuaalikokoelmaan ole mahdollisuutta, sähköisen kirjan kirjoittaja jää kotikonstien varaan. Useimmilla ammattimaisilla kirjoittajilla ja käytännössä kaikilla tutkijoilla on oma ”tieteelliset” kotisivunsa (usein blogeiksi kutsutut), jonne sähköinen julkaisu on otettavissa ja josta se on vapaasti luettavissa. Lukijakunta riippuu tämän jälkeen siitä, millainen kotisivun lukijakunta on. Sähköisen julkaisun hyviin puoliin kuuluu myös, että suora jakelu on ilmaista. Tällä tarkoitetaan sitä, että kirjoittaja lähettää sähköisen kirjansa kaikille henkilöille, organisaatioille ja kirjastoille, joita hän vain keksii. Kotisivut ja suora jakelu ovat kohtalaisen toimivia, kirja saa luultavasti – ainakin teoriassa – saman levikin kuin painettu kirja. Suomessahan painettujen kirjoja keskilevikki lienee oikeustieteessä 400-500, kustansi kirjan kuka tahansa. Oppikirjat ja käsikirjat ovat toki levikkikuninkaita. Jos kirjoittaja saa sähköisestä kirjastaan arvostelun (tai edes esittelyn) Lakimiehen tai Defensor Legiksen kaltaiseen laajalevikkiseen aikakauslehteen, taistelu näkyvyydestä on tavallaan voitettu. Hyväonnisin kirjoittaja on, jos arvostelu on vihamielinen, koska hän pääsee käyttämään vastineoikeuttaan ja saa näin moninkertaista näkyvyyttä kirjalleen.

Risto Koulu