Uutiset

Prosessilainsäädäntöä rikastutettiin vuonna 2015 uudella tuomioistuinmaksulailla (1455/2015). Laki korvasi aikaisemman vuodelta 1993 periytyneen lain (701/1993). Uudistus ei ollut niin tekninen, miltä se näytti. Siinä nimittäin yhtäältä korotettiin tuomioistuinten perimiä maksuja asiakkailtaan eli asianosaisilta, toisaalta taas maksupohjaa laajennettiin. Yhä useammat asiaryhmät tulivat toisin sanoen maksullisiksi. Uutta lakia perusteltiin sillä, että näin tuomioistuimista saataisiin pois ”turhat” asiat. Tavoite on sinänsä erinomaisen kannatettava, kunhan vain joku pystyy sanomaan, mitkä asiat ovat turhia, mitkä taas ei-turhia. Oikeuden hakijan ja tuomioistuimen näkemyksissä on varmasti kanjonin kokoinen kuilu. Jos tuomioistuin pääsisi määräämään turhat (eli selvät, vähäpätöiset ja niin edelleen) asiat, juttulistalle ei montaa asiaa jäisi. Maksu-uudistuksella oli toki myös valtiontaloudelliset motiivinsa, vaikka niitä ei tuotu yhtä selkeästi esiin. Tuomioistuinten asiakkaat haluttiin saada maksamaan enemmän tuomioistuinlaitoksen kustannuksista: nykyisinhän he maksavat laskutavasta riippuen niistä neljänneksen tai viidenneksen.

Uudistus toteutui jokseenkin totaalisessa hiljaisuudessa: se ei tuntunut kiinnostavan sen enempää oikeuspolitiikan harrastajia (niitäkin Suomessa on) kuin tutkijoitakaan. Joku yksittäinen häirikkötutkija huomautteli kylläkin siitä, että korotetut maksut ja asioiden laajennettu maksullisuus ovat oikeuksiin pääsyn esteitä. Ne nostavat oikeudenkäyntikynnystä entisestään. Kynnys nousee etenkin hallintolainkäytössä, jossa rahalliset intressit ovat pieniä (esim. pysäköintivirhemaksu). Yleinen lainkäyttökään ei tältä vaikutukselta välty. Vaikka oikeudenkäyntimaksut ovat sinänsä suhteellisen vähäiset, ne saattavat yksittäisessä asiassa katkaista kamelin selän. Kansalainen ei toisin sanoen käytä niitä oikeussuojakeinoja, joita laki hänelle suo ja joihin hänen itse asiassa pitäisi turvautua. Hiljaisuus oli yllättävää. Muissa maissa vastaavat uudistukset nimittäin ovat johtaneet kansalaispolemiikkiin, joka on vetänyt vertoja woke-teemojen mielipiteenvaihdolle.

Tässäkin siperia opettaa tai oikeammin opetti. Oikeudenkäytön kehitystyöryhmän arviomuistio vuodelta 2022 pani merkille, että määrät olivat joissakin asiaryhmissä selvästi pudonneet. Työryhmä arveli varovaiseen sävyyn, että se saattoi johtua maksu-uudistuksesta. Lempeä kritiikki hautautui virallisaineistoon, ja siihen perehtyivät enintään alan tutkijat. Erilaisilla arviomuistioilla on tunnetusti harvalukuinen lukijakunta. Kissan kuitenkin nosti pöydälle kaninkokoisia kirjaimia käyttävä Helsingin Sanomien artikkeli ”Lähestymiskiellon hakemusmäärät romahtivat edellisessä uudistuksessa” (HS 5.8.2023). Alaotsikko paljasti syyllisen romahdukseen ”Hakemusten määrä vähentynyt maksu-uudistuksen jälkeen”. Myös itse uutisessa oikeusministeriön todettiin uskovan, että lähestymiskieltojen määrää oli vähentänyt nimenomaan vuonna 2016 voimaan tullut maksu-uhka.

Oikeusministeriö ansaitsee kiitokset tunnustuksestaan: suomalaiseen oikeuskulttuuriin kuuluu tai oikeammin on kuulunut, että lainvalmistelussa tehtyjä virheitä ei myönnetä. Jos hyvin käy, virheet vaivihkaa korjataan seuraavissa uudistuksissa. Aika näyttää, milloin maksu-uudistus saa korjaussarjansa ja millainen se on. Myös uutisessa oikeusministeriön edustaja lupailee, että lähestymiskiellon hakeminen palaa kokonaan maksuttomaksi lokakuussa. Vuotta ei sanota, mutta se lienee kuluva vuosi. On kuitenkin syytä muistaa, että lähestymiskieltoasiat ovat vain yksi eikä edes kovin tyypillinen esimerkki nousseesta oikeudenkäyntikynnyksestä.

Virheitä ja erehdyksiä tulee myös lainsäädännössä, se ei ole uusi havainto. Tässä yksittäistapauksessa ihmetyttää lähinnä kansalaiskeskustelun ja kaikkinaisen oikeuspoliittisen kritiikin puuttuminen, kun kysymyksessä on kuitenkin merkittävä uudistus. Oikeussosiologi kenties ymmärtää hiljaisuuden ja selittää sen luonnolliseksi seuraukseksi oikeuspolitiikan ja prosessioikeuden tutkimuksen järjestelmäkeskeisyydestä: lainkäyttöä ajatellaan vain tuomioistuinten näkökulmasta. Fyysikko ei löydä syyllistettäviä. Hänen mielestään prosessilainsäädäntö on tyypillinen kaoottinen systeemi. Yhteen kohtaan tehty muutos heijastuu systeemissä toiseen kohtaan, usein vahventuneena, toisin sanoen kysymys on oikeudellisesta perhosvaikutuksesta. Näitä heijastuksia ja niiden voimakkuutta ei kyetä ennustamaan tai hallitsemaan. Näin saattaa yleensä olla, mutta tässä tapauksessa kuviteltu ekskulpaatio ei vakuuta. Maksu-uudistuksessa potentiaalinen kausaliteetti oli alusta alkaen niin ilmeinen, että vaatii melkoista tahdonlujuutta olla sitä huomaamatta tai oikeammin olla siitä välittämättä. Sitä paitsi: tarkoituskin oli päästä eroon ”turhista” asioista. Jonkun mielestä lähestymiskieltoasiat saattavat hyvinkin olla tuomioistuimen näkökulmasta ”turhia”. Pohjalla olevat parisuhteen tai laajemmin ihmissuhteen ongelmat kun tulisi kyetä hoitamaan keskustelemalla, ehkä terapiasta apua hakien. (Varmuuden vuoksi totean, että tämä ei ole henkilökohtainen mielipiteeni. Lähestymiskiellon saamista tulisi päinvastoin helpottaa ja sen rikkomisen seurauksia koventaa. Ensimmäisessä auttaisi suuresti se, että maallikko voisi hoitaa lähestymiskieltoasiansa itse. Tällä hetkellä hän tarvitsee siihen, minkä uutinenkin kertoo, lakimiesapua. joka taas jälleen maksaa. Asiana lähestymiskielto on helppo ja maallikonkin hoidettavissa. Eri asia on, että lähestymiskiellosta saa, kuten ratkaisu KKO 2023:21 osoittaa, lakimiesvoiminkin aikaan sellaisen lainopillisen sotkun, jossa korkein oikeuskin on kovilla.)

Risto Koulu

Ruotsalainen aikakauslehti ”Svensk Juristtidning” ei tavallisesti lukijoitaan hemmottele henkevillä tai edes kiinnostavilla artikkeleilla. Kaikista kokemussäännöistä on poikkeuksensa, niin myös tästä. Lehden numerossa 2/23 ilmestyi Mikael Mellqvistin artikkeli ”Domstolen och dess domare – en essä om skillnader on likheter institution och person” (ss. 88-107). Lyhyeen artikkeliin on pystytty pakkaamaan hämmästyttävän monia teemoja. Tässä kirjoituksessa niistä nostetaan esiin vain muutama ja nekin ainoastaan siltä osin kuin Mellqvistin ajatuksilla on kosketuspintoja kirjaan ”Tuomarin roolit tuomioistuimissa”. Tämä yhteiskirja ilmestyi vuonna 2019. Kirja yritti aikanaan käynnistää suomalaisessa prosessioikeudessa tuomaritutkimukseksi nimetyn tutkimuslinjan. Menestys tässä suhteessa antaa odotuttaa vielä itseään.

Mellqvistin perusväite on, että tuomioistuimiin ja tuomareihin liitetyt attribuutit ”riippumaton” ja ”itsenäinen” eivät ole osuvia. Tuomioistuimet ovat päinvastoin erinomaisen riippuvaisia muista valtiomahdeista. Parlamentti esimerkiksi säätää lait, joita tuomioistuin soveltaa. Myös tuomioistuinten asema instituutioina saa vahvistuksensa laissa, tällä kertaa perustuslaeissa ja prosessilaeissa. Tuomioistuimen operatiivinen toimintakin tukeutuu täysin julkiseen valtaan: tuomioistuin saa tilansa ”valtiolta”, julkinen valta palkkaa tuomioistuimen henkilökunnan, ministeriö maksaa enimmäkseen tuomioistuinten kustannukset ja niin edelleen. Yleinen laillisuudenvalvonta kohdistuu tuomioistuimiin siinä kuin muihinkin viranomaisiin. Ei ole siis kovin loogista puhua ”itsenäisistä” tuomioistuimista.

Eri asia on, että tuomioistuimet saavat pitkälle järjestää sisäiset työtapansa: tuomioistuimilla on toisin sanoen prosessilain sallimissa puitteissa sisäinen autonomiansa. Se on nykyisin huomattavan laaja. Siitä, eroaako tämä autonomia perustavalla tavalla muiden viranomaisten vastaavasta autonomiasta, voidaan kiistellä – etenkin kun siitä ei ole tutkimustietoa. Eroja etsivä toki sellaisia löytää. Yksi ero on, että ulkopuolisten halukkuus puuttua tuomioistuinten sisäiseen työn järjestelyyn on vähäinen ellei olematon. Todennäköisyys, että autonomiaan kajottaisiin, on rakenteellisista syistä pieni. Tuomioistuinten painoarvo pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on ensiksikin varsin vähäinen ja kiinnostus tuomioistuinten toiminnan ohjaamiseen sen mukainen, eli minimaalinen. Toiseksi taas toiminnan järjestäminen asiantuntijaorganisaatioissa (jollaisia tuomioistuimet ovat) edellyttää sellaista asiantuntemusta ja sisäpiirin osaamista, joita ulkopuolisella mahdilla ei voi olla. Pikemminkin näyttää siltä, että tuomioistuimet hakevat ulkopuolista apua työnsä järjestämiseen. Siitä esimerkin antavat hovioikeuspiirien laatuhankkeet, jotka ovat tuottaneet hämmästyttävän määrän sekundäärisääntelyä.

Tuomarikin on riippuvainen tuomioistuimestaan. Se antaa hänelle työtilat, maksaa hänelle palkan sekä jakaa tuomarille asiat, joita hän käsittelee ja ratkaisee. Tuomioistuin on – kuten Mellqvist suoraan sanoo – tuomarin työnantaja. Suhteessa yksittäiseen tuomariin tuomioistuimen johto eli käytännössä päällikkötuomari käyttää työnantajan direktiovaltaa, toisin sanoen määrää, miten työt jakautuvat, miten työtä tehdään ja missä ajassa se on tehtävä. Tuomioistuimen johto on myös oikeutettu sekä seuraamaan että valvomaan annettujen työnjohdollisten määräysten noudattamista. Tuomari ei tästä syystä ole keskiaikainen ruhtinas, joka tekee läänityksellään eli osastollaan mitä haluaa. Mellqvist huomauttaa ilmeisen osuvasti, että väärä käsitys tuomarin muka itsenäisyydestä suhteessa tuomioistuimeen on ollut este monille järkeville uudistuksille. Jäänteitä tästä feodaaliajan logiikasta kylläkin elää. Tuomarille on annettu muun muassa ”oikeus” hänelle annettuihin asioihin: niitä ei saa häneltä ottaa pois ilman lakisääteisiä edellytyksiä, jos hän sitä vastustaa. Kielto on ehkä perusteltu, jos tuomaria vaihtamalla halutaan vaikuttaa oikeudenkäynnin lopputulokseen. Sen sijaan kiellon oikeutus ei kestä, kun tuomarin vaihtamista vaativat yksimielisesti oikeudenkäynnin asianosaiset, jotka haluavat sillä nopeuttaa asiansa käsittelyä.

Mitä sitten jää jäljelle riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä? Tyhjiä sanoja ne eivät modernissakaan tuomioistuinorganisaatiossa ole. Yksittäisen tuomarin kohdalla ne toteutuvat hänen tuomarintehtävänsä ytimessä eli niin sanotussa tuomiovallan käyttämisessä. Siinä häntä sitoo tuomioistuinlain mukaan vain ”laki” (9:1.1). Tuomioistuinlaki kylläkin hukkaa asian ytimen luettelemalla seuraavassa momentissa varsin proosallisia vaatimuksia: tuomarin on esimerkiksi oltava ”virkatoimissaan” tunnollinen ja huolellinen. Tosin vastaava arvojen, periaatteiden ja itsestään selvien virkavelvollisuuksien sekoittaminen on yleistä monen muunkin maan prosessilaissa. Mellqvist laskeekin siitä leikkiä. Itse asiaa se ei muuta. Tulevan tuomaritutkimuksen (tai yleisemmin tuomioistuintutkimuksen) agendalla kärkeen nousevat kysymykset yhtäältä tuomioistuimen sisäisen autonomian rajoista, toisaalta tuomioistuimen päällikkötuomarin työnjohdollisesta vallasta. Ensimmäinen kysymys on kiinnostava tieteellisesti, joskaan epätietoisuus itsemääräämisoikeuden rajoista ei näytä aiheuttavan käytännön pulmia. Asia erikseen on, että rajoja ei tiettävästi ole yritetty kokeilla. Toinen kysymys taas on, mitä tulee sen tulkintaan, suhteellisen selvä, mutta käytännössä se näyttää aiheuttavan epäselvyyksiä kotitarpeeseen monessa käräjäoikeudessa. Päällikkötuomarin vallankäytöstä tulisi saada aikaan konsensus tai ainakin enemmistön hyväksymä linjaus. Selkeys tässä suhteessa auttaisi sanomaan, kuinka pitkälle päällikkötuomarin johtamisvelvollisuudet ulottuvat. Onhan kohtuullista odottaa, että lakisääteisiä valtuuksia käytetään, kun tarve sitä vaatii. Epämääräisyys valtuuksista pitää johtamisen tehottomana. Moni päällikkötuomari pelkää syytöksiä siitä, että hän puuttuu määräyksillään tuomarin ”itsenäisyyteen” ja ”riippumattomuuteen”, oli puuttuminen kuinka aiheellista hyvänsä.

Risto Koulu

Tekoäly, tuttavallisemmin ChatGPT, on vielä uusi tulokas juristien ja oikeustieteen maailmassa. Sitä se ei tule pitkään olemaan, jos ajatellaan niin sanottuja suuria tekoälyyn perustuvia kielimalleja (large language models). Arvellaan, että kielimalli eli yksinkertaisemmin tekoäly pystyy kirjoittamaan hyväksyttäviä akateemisia opinnäytteitä, tuottamaan mukiinmenevää oikeustieteellistä tutkimusta tai ajamaan joltisella menestyksellä asioita tuomioistuimissa – ellei nyt, niin ainakin vuoden parin kuluttua. Jos näin on, oikeustieteen opettajat, tutkijat ja käytännön juristit joutuvat ottamaan kantaa samaan peruskysymykseen: onko hyväksyttävää käyttää tekoälyä? Selvää on, että kysymys on pitkälti eettinen. Tekoälyn ”luvaton” käyttäminen ei juuri käy ilmi eli paljastu, jos arvio perustetaan vain lopputulokseen, toisin sanoen opettajalle jätettyyn opinnäytteeseen, referee-menettelyyn tulevaan artikkeliin tai vaikkapa tekoälyn laatimiin asiakirjoihin, jotka jätetään tuomioistuimelle. Kaukana ei ole kyllä sekään, että tekoäly kykenee käymään suullista debattia tai esiintymään tuomioistuimen istunnossa. Tällöin se pystyy korvaamaan ihmisen läsnäolon sellaisissakin tilanteissa, joissa läsnäoloa on totuttu vaatimaan. Monissa maissa asianajajajärjestöt tekevät jo parhaansa, jotta tekoälysovellusten – eli suurten kielimallien – käyttäminen oikeudenkäynnissä kiellettäisiin. 

Suomessa tekoälyn sovellukset oikeudenkäyntiin ovat jääneet vähälle huomiolle. Sen sijaan opetuksessa asia on toisin: jokseenkin kaikki yliopistolliset tiedekunnat ovat laatineet tai laativat määräyksiä siitä, saako opinnäytteet kirjoituttaa tekoälyn avulla. Esimerkki tästä on tekoälyn käytön linjaukset Helsingin yliopiston opetuksessa (16.2.2023). Ohje koskee tietenkin myös yliopiston oikeustieteellistä tiedekuntaa. Sen kohdalla varautuminen opiskelijoiden tekoälykäyttöön on ehkä jo jälkijättöistä. OTM-tutkinnon niin sanottu tutkielma on laajuudeltaan ja tieteelliseltä tasoltaan varsin vaatimaton opinnäyte. Tekoäly kykenee jo nykyisin sellaisen kirjoittamaan tai oikeammin tekaisemaan. Siihen vaaditaan opiskelijalta vain jonkinlainen kuvaus siitä, mitä opinnäytteen on tarkoitus käsitellä, toisin sanoen aihe ja käytettävä aineisto. Kotitenteiltä tekoäly vie kokonaan pohjan. Tenttikysymyksiin vastaaminen on kehittyneelle tekoälylle suorastaan lastenleikkiä: hyväksymiseen riittää yleensä sen toistaminen, mitä oppimateriaaleissa asiasta sanotaan. Vastaus vie vain muutaman millisekunnin tietokoneaikaa. 

Yliopistojen ohjeet tekevätkin tekoälyn käyttämisestä omantunnon ongelman, kun oikeastaan muu ei ole mahdollista. Opiskelijoille kerrotaan, mitä hyötyä tekoälystä saadaan ja missä laajuudessa sitä saa käyttää. Opiskelijan tekstistä on myös käytävä ilmi, missä laajuudessa tekoälyä on hyödynnetty. Tekoälyä ei saa ilmoittaa tekijäksi. Ohjeistuksessa ei sinänsä ole mitään vikaa, jos sitä seurataan. Kovin varmaa se ei ole, jos kiinnijäämisen riski on minimaalinen ja opiskelija säästää sillä aikaa tai vaivaa. Sitä paitsi voidaan aiheellisesti kysyä, onko syytä kieltää tekoälyn käyttäminen. Jos kerran tutkimustehtävä voidaan sen avulla viedä kunnialla loppuun, miksi kaikki pitäisi tehdä käsin. Saahan puuseppäkin käyttää sähkötyökaluja, vaikka yksinkertaisempia työvälineitä on olemassa. Itse asiassa: jos tulevaisuuden työtehtävät hoidetaan tekoälyä maksimaalisesti hyödyntäen, eikö opiskelijoita pitäisi nimenomaan opettaa tekoälyä käyttämään? 

Pedagogisesti on ehkä hyväksi, että kaikkea kirjoittamista ei korvata tekoälylle annetulla toimeksiannolla. Jos opiskelijan halutaan tekevän opinnäytteensä  ”manuaalisesti” esimerkiksi tieteellisten perusvalmiuksien hankkimiseksi, hänelle on yksinkertaisesti annettava sellainen aihe, josta tekoäly ei kykene laatimaan tekstiä. Tällaisia aiheita on helppo löytää. Erityisen helppoa se on pienissä oikeuskulttuureissa, joissa monista teemoista ei ole lainkaan aikaisempaa tutkimusta. Tekoälyn tuotos kun aina perustuu olemassa olevaan aineistoon, jonka lisäksi on oltava tai joka on saatettava sähköiseen muotoon. Sen sijaan jyrkkiä kieltoja tai määräyksiä on turha antaa, koska niitä ei pystytä valvomaan. Tosin Helsingin yliopiston linjaus luokittelee suuren kielimallin luvattoman käyttämisen tai laiminlyönnin siitä ilmoittaa vilpiksi, jolla on seurauksensa (ohje kohta 7). 

Mitä tulee paljastumiseen, opinnäytteiden perinteinen vilppi eli kielletty plagiointi ja luvaton tekoälyyn turvautuminen eroavat.  Kokeneet opettajat myöntävät, että ”tekoälygradun” ja ”ihmisgradun” erottaminen tukeutuu viime kädessä intuitioon. Selkeitä kriteerejä ei, toisin kuin plagioinnissa, ole. Epäilyksiä tekoälyn käyttämisestä herättää ensiksikin tekstin eräänlainen siloisuus: kieli on neutraalin sujuvaa, kun taas ihmisen laatimissa teksteissä on aina jonkinlaista rosoisuutta, niissä näkyy ”käsityön jälki”. Toiseksi tekoälyteksti vain toistaa sitä, mitä lähteissä (tai laajemmin aineistossa) on sanottu: tekoälyhän ei toistaiseksi, näin väitetään, kykene sanomaan mitään uutta. Yhdeksi merkiksi mainitaan usein ylenmääräiset anglismit suomen- ja ruotsinkielisissä teksteissä, mutta sellaisia esiintyy riittämiin myös teksteissä, joita ei varmasti ole kirjoitettu tekoälyn avulla.   

Asia erikseen on, pitääkö väite ihmisen yksinoikeudesta luovuuteen ylipäätään paikkansa. Vaikka se vielä pätisikin, tulevaisuuden tekoälyt voivat tässäkin suhteessa kehittyä. Oli niin tai näin, epäilys tekoälyn käyttämisestä ei kuitenkaan riitä opinnäytteen hylkäämiseen: epäilys pitäisi myös todistaa, ellei opiskelija sitä tunnusta. Muutoin opiskelijan oikeusturvaa vaarannetaan. Plagiaatin tunnistamiseen meillä on tietokoneohjelmia, tekoälyn käytön tunnistamiseen ei. Sellaisia tuskin ensihätään kehitetään, koska kyvykäs tekoäly toki tietää, mikä piirre paljastaa sen käytön ja välttää tällaisia tunnusmerkkejä.  

Toistaiseksi emme tiedä, miten tekoäly pärjää asianajajana oikeudenkäynnissä tai oikeustieteen tutkijana. Yhdysvalloista on kokemuksia siitä, että tekoäly selviää kunnialla erilaisten kirjelmien laatimisesta niin kauan kuin niissä käsitellään oikeudellisia kysymyksiä. Tekoälyhän kykenee ihmistä paremmin käymään läpi ja analysoimaan lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä ja alan tutkimusta. Sen sijaan yksittäistapauksen faktojen analysointi ja kommentointi ylittää vielä tekoälyn kyvyt, ellei tapaus ole erityisen yksinkertainen. Aina tekoäly ei onnistu oikeudellisessa analyysissäkään. Yhdysvalloissa tekoälyä (tai tarkkaan ottaen siihen turvautunutta lakimiestä) on äskettäin vaadittu vastuuseen siitä, että kuuliainen tekoäly tekaisi laatimiinsa kirjelmiin olemattomia oikeustapauksia ja niistä olemattomia siteerauksia (Daily Wire 29.5.2023: ”Lawyer Faces Sanctions After Admitting Using ChatGPT For ’Bogus’ Legal Research”). Tämä ei yllätä, vaikka lakimiehellä toki voi olla osansa asiassa. Tekoäly pystyy toimimaan vain, kun sen työ tukeutuu luotettavaan pohja-aineistoon. Kielimalliohjelmien käyttöehdot ulkoistavat vastuun: oikeudellinen vastuu on kielimallin käyttäjällä, vaikka tämä olisi yksityishenkilö (HS 22.4.2023: ”Jumalan kaltainen tekoäly sokaisee”). 

Tutkijoita askarruttaa kysymys, kykeneekö tekoäly tieteellisiin suorituksiin. Kaikki viittaa siihen, että tekoäly kykenee tuottamaan lainopillista tutkimusta. Jos se kerran pystyy laatimaan oikeudenkäyntikirjelmiä, jotka menevät täydestä, miksei se kirjoittaisi myös keskitasoista lainoppia. Maailmankuulu sosiologi Wilhelm Aubert sanoi aikanaan, että kokeneen lakimiehen oikeudenkäyntikirjelmiä ei voinut erottaa läheskään aina varsinaisesta oikeustieteen tutkimuksesta. Totta on, että oikeustieteen tutkimus on nykyisin teoreettisempaa ja tieteellisempää kuin 1970-luvulla, jolloin Aubert toi mielipiteensä esille. Siitä huolimatta harva uskaltaa sanoa, että tekoälyn kirjoittama artikkeli ei missään nimessä läpäisisi oikeustieteellisen aikakauslehden referee-menettelyä. Moni referee-arvioijahan arvostaa sellaista tutkimusta, joka tukeutuu aikaisempaan tietämykseen eikä esitä mitään asiallisesti uutta, ainakaan poikkipuolista – ja tekoäly saa aikaan juuri tällaisen artikkelin. Asia erikseen on, onko taitava tekoälykirjoittaja oikeustieteen tutkimuksellekaan haitaksi. Moni tutkija lykkäisi mielellään oppikirjojen, käsikirjojen ja ehkä jopa yleisesitysten kirjoittamisen tekoälylle, jolle hän antaisi asianmukaiset ohjeet. Tällaiset kirjat kun vievät kohtuuttomasti aikaa varsinaiselta tutkimukselta. Tekoäly johtaa näin oikeustieteen tutkimuksessa onnistuneeseen työnjakoon!

Kielimallien käyttäminen yhä vastuullisempiin tehtäviin vaatii myös niiden sääntelyä. Tällä hetkellä kukaan ulkopuolinen ei tiettävästi tiedä, miten kielimallit toimivat tai mihin aineistoon niiden ”äly” perustuu. Vastuun sälyttäminen yksin kielimallin käyttäjälle ei tunnu järin reilulta. Opiskelijatöissä ja tekoälyn tuottamissa artikkeleissa hölmöilevä tekoäly saa harvemmin aikaiseksi taloudellista vahinkoa, noloja ja kiusallisia kokemuksia kielimalliin luottaneelle kylläkin.

Risto Koulu

Välittömyysperiaate on modernin oikeudenkäyntikonseptin arvoperusta. Kun kaikki ovat henkilökohtaisesti paikalla oikeudenkäynnissä, asianajaminen helpottuu (tästä tosin perinteinen tutkimus ei juuri ole perustanut), oikean ratkaisun todennäköisyys nousee (mistä ei ole tutkimusnäyttöä) ja asianosaiset saavat myönteisiä oikeudenmukaisuuskokemuksia (mikä taas on tullut moneen kertaan todistetuksi). Jos välittömyyden hyödyt ovat kiistanalaiset ja osin uskonvaraiset, sen haitta sen sijaan on tunnustettu tosiasia. Oikeastaan haittoja on kaksi. Ensiksikin asian käsittely hidastuu, koska käsittelytilaisuuksien – eli välittömyyttä palvelevien oikeudenkäynnin vaiheiden – järjestäminen vie aikaa. Toiseksi välittömyys maksaa. Asianosaiset joutuvat varaamaan siihen aikaa, usein he joutuvat matkustamaan ja yhä useammin yöpymään eri paikkakunnalla. Tuomioistuimia kun ei ole joka korttelissa. Välitön oikeudenkäynti on myös suullinen, itse asiassa välittömyys on suullisuutta. Esiintyminen suullisessa käsittelyssä pelottaa useimpia ei-juristeja. He haluavat tuekseen lakimiehen, jonka apu – kaiken asiantuntija-avun tapaan – maksaa. Lisäksi lakimies joutuu käyttämään valmistautumiseen, matkustamiseen ja ehkä yöpymiseen paljon tunteja, mikä lisää kustannusrasitusta.

Välittömyyttä voidaan jäsentää eri tavoilla. Voidaan esimerkiksi kysyä, tarkoitetaanko asianosaisten, heidän lakimiestensä, todistajien ja asiantuntijoiden vai tuomareiden välittömyyttä eli henkilökohtaista paikallaoloa. Toinen jäsennys seuraa oikeudenkäynnin vaiheita: sovelletaanko välittömyyttä valmistelussa, pääkäsittelyssä kokonaisuutena, henkilötodistelussa ja päätöstä tehtäessä vaiko vain jossain niissä? Yksi jäsentely seuraa välittömyyden sisältöä eli sen toteuttamisen astetta: mikä on tietyssä kontekstissa välittömyyttä, mikä ei? Välittömyyden (tai oikeammin suullisuuden) toteuttamisen asteista harvemmin puhutaan. Siinä voidaan erottaa vahva, keskivahva ja heikko välittömyys. Vahva välittömyys on asianosaisten, heidän lakimiestensä ja tuomioistuinten jäsenten fyysistä läsnäoloa samaan aikaan ja samassa paikassa, tyypillisesti istunnossa. Istunnot järjestetään nykyaikana siihen varta vasten erikoistuneissa tiloissa, istuntosaleissa. ”Vaeltavia” oikeuksia sanan alkuperäisessä merkityksessä ei enää ole. Vahva välittömyys on myös klassista, koska välittömyysperiaatteen hahmottuessa muita vaihtoehtoja ei ollut – kaikki välittömyys tai suullisuus oli vain ja ainoastaan sellaista.

Teknologian kehitys toi keskivahvan välittömyyden vaihtoehdon eli etäläsnäolon. Se on määriteltävissä virtuaaliseksi välittömyydeksi: aika on sama mutta paikka ei, henkilöt ovat eri tiloissa. Mahdollisuus virtuaaliseen välittömyyteen ei ole digiajan tuoma uutuus. Kaksipuolinen ääniyhteys onnistui (tai olisi onnistunut) puhelimen myötä jo 1800-luvun lopulla, kaksipuolinen kuvayhteys taas saatiin videoneuvotteluna (tosin puhelinyhteyttä käyttäen) käyttöön 1900-luvun viimeisenä vuosikymmenenä. Kehityksen seurauksena fyysinen läsnäolo alkoi prosessilaeissa hitaasti korvautua virtuaalisella läsnäololla. Keskustelua aiheutti aluksi kysymys siitä, sallittiinko etäosallistuminen ilman prosessilain nimenomaista valtuutusta. Sivuteemana kiisteltiin ääni- ja kuvayhteyden keskinäisestä paremmuudesta: riittikö ääniyhteys vai vaadittiinko tietyissä kvalifioiduissa tilanteissa kuvayhteys? Tämän jälkeen keskustelu eteni henkilöihin: jos kerran todistaja tai asianosainen sai etäosallistua, oliko päätöksentekoon osallistuvilla tuomareilla sama oikeus? Keskustelun jatkokin on tiedossa. Näköpiirissä nimittäin ovat seuraavat keskivahvan välittömyyden sovellukset kuten ”inhimillisen” etäyhteyden korvaaminen AI-ohjatulla keinoälyllä ja sen tuottamalla hologrammilla. Nykyinen tekniikka pystyy luomaan sellaisia deepfake-esityksiä, joita on mahdotonta erottaa ihmisen tuottamista eli aidoista. Yhteyden päässä voi siis olla todistajan asemasta deepfake-inkarnaatio.

Etäosallistuminen ravistelee välittömyysperiaatteen perustaa. Fundamentaalinen kysymys kuuluu, saavutetaanko etäosallistumisessa ollenkaan niitä etuja, joita on – oikein tai väärin – liitetty oikeudenkäynnin välittömyyteen. Jos tähän vastataan myöntäen, seuraava kysymys kuuluu, millaisessa etäosallistumisessa ne vielä säilytetään ja milloin ne peruuttamattomasti menetetään. Asianajamisessa kaikki samanaikainen ja molemminpuolinen yhteydenpito ajaa saman asian: edes se, että vastapuolena on AI-persoona ja esitys on deepfake, ei haittaa. Muista vaikutuksista emme osaa sanoa juuri mitään. Meillä ei ole tutkimuksen vastausta siihen, miten etäosallistuminen ylipäätään ja erityisesti sen eri muodot vaikuttavat asianosaisten tyytyväisyyteen eli modernimmin oikeudenmukaisuuskokemuksiin. Useimmille ehkä riittää, että he saavat äänensä kuuluviin tai pääsevät esiintymään kuvayhteydessä.

Yksi klassisen välittömyyden keskeisperusteluista oli, että tuomari pystyi käyttäytymistä havainnoimalla tekemään päätelmiä siitä, puhuiko henkilö totta. 1700-luvulla näin saatettiin jopa naiivisti uskoa. Nykyinen todistajanpsykologia (jossa asiaa on tutkittu) suhtautuu väitteeseen hyvin epäillen: valehtelijaa ja totuudenpuhujaa on todella vaikea erottaa havainnoimalla. Sitä paitsi jos tunnustamme, että absoluuttista totuutta ei ole, on vain tulkintoja totuudesta, olettamus alkaa kaatua jo naamalleen. Toki selvää on, että jos havaittavuusdogmiin uskotaan, valehtelu on helpommin havaittavissa kuvayhteydessä kuin ääniyhteydessä tai AI-tuetussa yhteydessä.

Mitä luetaan heikkoon välittömyyteen, on mielipidekysymys. Sellaisena voitaneen pitää pelkkää ääniyhteyttä; joku katsoo heikoksi välittömyydeksi myös huonolaatuisen kuvayhteyden tai kaksipuolisuuden puuttumisen. Heikoksi välittömyys muuttuu myös, kun kaikki ratkaisukokoonpanon tuomarit eivät ole samanaikaisessa etäyhteydessä. Henkilökohtainen läsnäolo tai etäosallistuminen oikeudenkäyntiin korvataan sillä, että tuomari katsoo oikeudenkäynnin tallenteen tai kuulee paikalla olleilta tuomarikollegoiltaan, mitä tapahtui. Tällaista välittömyyttä (oikeastaan se pitäisi panna jo lainausmerkkeihin, koska tässä ollaan jo erinomaisen kaukana klassisesta välittömyydestä) voidaan kutsua esimerkiksi ”välilliseksi välittömyydeksi”. Se on vastoin kaikkea logiikkaa löytänyt tiensä eurooppalaiseen prosessioikeuteen, tarkemmin sanottuna asetukseen todisteiden vastaanottamisesta toisessa jäsenvaltiossa (EU-TVA 2020/1783). Yksi oikeusapuisen todistelun sallituista tavoista on, että tuomioistuimen lainkäyttöhenkilökuntaan kuuluva tai ”muu” henkilö – toivottavasti kuitenkin ratkaisukokoonpanon tuomari – seuraa ääni- tai kuvayhteydellä, kun todistaja tai muu henkilö todistaa ulkomaisessa tuomioistuimessa (19 art 3-k).

Tuomioistuimen ”edustajan” asiaksi näyttäisi jäävän välittää muille tuomareille, mitä hän ”havaitsi” todistamista seuratessaan. Miten välittäminen tapahtuu, sen EU-asetus jättää kertomatta (johdanto 21-k). Se jää selvästikin oikeudenkäyntivaltion prosessilain varaan, joka ei kylläkään mitään säädä tällaisesta yksityiskohdasta sen enempää Suomessa kuin luultavasti muuallakaan. Parhaassa tapauksessa henkilö laatii asiakirjan havainnoistaan, pahimmassa tapauksissa kertoo vaikutelmiaan päätösneuvottelussa tai on tyystin hiljaa. Tällä ei tarkoiteta, että itse järjestelyssä olisi mitään vikaa: pikemminkin se näyttää kustannustehokkaalta ja käsittelyä nopeuttavalta. Tuomioistuinhan voi aina katsoa tallenteen, eikä edustajan uskottavuushavainnoilla ole kummoista arvoa. (Tosin järjestely luo hankalan pulman, onko tällaisen tiedon välittämisessä jo kysymys kielletystä tuomarin yksityisen tiedon tuomisesta päätöksentekoon). Sen sijaan välittömyydestä ja edes heikosta sellaisesta ei tällaisessa kontekstissa saisi puhua, vaikka asetus niin tekee, jopa artiklan otsikossa: kielenkäyttö vääristää välittömyysperiaatteen irvikuvakseen ja harhauttaa kuulijaa.

Kuinka pitkälle välittömyysperiaatteen mureneminen jatkuu, on arvoitus. Jos kehitys on lineaarista, seuraavaksi luovutaan saman ajan vaatimuksesta. Tarkkailija, oli hän tuomari tai vastapuoli, saa tilaisuuden teorian edellyttämiin ”välittömiin aistihavaintoihin” katsomalla jälkikäteen kuulemisesta tehdyn kuvatallenteen. Vastaväite kuuluu, että tällöin tarkentavien kysymysten esittäminen ei käy päinsä. Ylipääsemätöntä estettä oikeus kysymyksiin ei tietenkään tuota. Aktualisoituneet kysymykset yksinkertaisesti esitetään, kun tallenne on katsottu. Kuultava taas tekee vastauksistaan lisäkysymyksiin uuden tallenteen, joka palaa jälleen katsottavaksi – ja niin edelleen, kunnes kaikki lisäkysymykset ovat saaneet ”välittömän” vastauksensa. Asia erikseen on, että jokseenkin kaikki välittömyyden edut (mitä ne ovatkin) on fiktiivisessä virtuaalisuudessa menetetty.

Risto Koulu