Myytti ”riippumattomista” tuomareista ja tuomioistuimista

Ruotsalainen aikakauslehti ”Svensk Juristtidning” ei tavallisesti lukijoitaan hemmottele henkevillä tai edes kiinnostavilla artikkeleilla. Kaikista kokemussäännöistä on poikkeuksensa, niin myös tästä. Lehden numerossa 2/23 ilmestyi Mikael Mellqvistin artikkeli ”Domstolen och dess domare – en essä om skillnader on likheter institution och person” (ss. 88-107). Lyhyeen artikkeliin on pystytty pakkaamaan hämmästyttävän monia teemoja. Tässä kirjoituksessa niistä nostetaan esiin vain muutama ja nekin ainoastaan siltä osin kuin Mellqvistin ajatuksilla on kosketuspintoja kirjaan ”Tuomarin roolit tuomioistuimissa”. Tämä yhteiskirja ilmestyi vuonna 2019. Kirja yritti aikanaan käynnistää suomalaisessa prosessioikeudessa tuomaritutkimukseksi nimetyn tutkimuslinjan. Menestys tässä suhteessa antaa odotuttaa vielä itseään.

Mellqvistin perusväite on, että tuomioistuimiin ja tuomareihin liitetyt attribuutit ”riippumaton” ja ”itsenäinen” eivät ole osuvia. Tuomioistuimet ovat päinvastoin erinomaisen riippuvaisia muista valtiomahdeista. Parlamentti esimerkiksi säätää lait, joita tuomioistuin soveltaa. Myös tuomioistuinten asema instituutioina saa vahvistuksensa laissa, tällä kertaa perustuslaeissa ja prosessilaeissa. Tuomioistuimen operatiivinen toimintakin tukeutuu täysin julkiseen valtaan: tuomioistuin saa tilansa ”valtiolta”, julkinen valta palkkaa tuomioistuimen henkilökunnan, ministeriö maksaa enimmäkseen tuomioistuinten kustannukset ja niin edelleen. Yleinen laillisuudenvalvonta kohdistuu tuomioistuimiin siinä kuin muihinkin viranomaisiin. Ei ole siis kovin loogista puhua ”itsenäisistä” tuomioistuimista.

Eri asia on, että tuomioistuimet saavat pitkälle järjestää sisäiset työtapansa: tuomioistuimilla on toisin sanoen prosessilain sallimissa puitteissa sisäinen autonomiansa. Se on nykyisin huomattavan laaja. Siitä, eroaako tämä autonomia perustavalla tavalla muiden viranomaisten vastaavasta autonomiasta, voidaan kiistellä – etenkin kun siitä ei ole tutkimustietoa. Eroja etsivä toki sellaisia löytää. Yksi ero on, että ulkopuolisten halukkuus puuttua tuomioistuinten sisäiseen työn järjestelyyn on vähäinen ellei olematon. Todennäköisyys, että autonomiaan kajottaisiin, on rakenteellisista syistä pieni. Tuomioistuinten painoarvo pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa on ensiksikin varsin vähäinen ja kiinnostus tuomioistuinten toiminnan ohjaamiseen sen mukainen, eli minimaalinen. Toiseksi taas toiminnan järjestäminen asiantuntijaorganisaatioissa (jollaisia tuomioistuimet ovat) edellyttää sellaista asiantuntemusta ja sisäpiirin osaamista, joita ulkopuolisella mahdilla ei voi olla. Pikemminkin näyttää siltä, että tuomioistuimet hakevat ulkopuolista apua työnsä järjestämiseen. Siitä esimerkin antavat hovioikeuspiirien laatuhankkeet, jotka ovat tuottaneet hämmästyttävän määrän sekundäärisääntelyä.

Tuomarikin on riippuvainen tuomioistuimestaan. Se antaa hänelle työtilat, maksaa hänelle palkan sekä jakaa tuomarille asiat, joita hän käsittelee ja ratkaisee. Tuomioistuin on – kuten Mellqvist suoraan sanoo – tuomarin työnantaja. Suhteessa yksittäiseen tuomariin tuomioistuimen johto eli käytännössä päällikkötuomari käyttää työnantajan direktiovaltaa, toisin sanoen määrää, miten työt jakautuvat, miten työtä tehdään ja missä ajassa se on tehtävä. Tuomioistuimen johto on myös oikeutettu sekä seuraamaan että valvomaan annettujen työnjohdollisten määräysten noudattamista. Tuomari ei tästä syystä ole keskiaikainen ruhtinas, joka tekee läänityksellään eli osastollaan mitä haluaa. Mellqvist huomauttaa ilmeisen osuvasti, että väärä käsitys tuomarin muka itsenäisyydestä suhteessa tuomioistuimeen on ollut este monille järkeville uudistuksille. Jäänteitä tästä feodaaliajan logiikasta kylläkin elää. Tuomarille on annettu muun muassa ”oikeus” hänelle annettuihin asioihin: niitä ei saa häneltä ottaa pois ilman lakisääteisiä edellytyksiä, jos hän sitä vastustaa. Kielto on ehkä perusteltu, jos tuomaria vaihtamalla halutaan vaikuttaa oikeudenkäynnin lopputulokseen. Sen sijaan kiellon oikeutus ei kestä, kun tuomarin vaihtamista vaativat yksimielisesti oikeudenkäynnin asianosaiset, jotka haluavat sillä nopeuttaa asiansa käsittelyä.

Mitä sitten jää jäljelle riippumattomuudesta ja itsenäisyydestä? Tyhjiä sanoja ne eivät modernissakaan tuomioistuinorganisaatiossa ole. Yksittäisen tuomarin kohdalla ne toteutuvat hänen tuomarintehtävänsä ytimessä eli niin sanotussa tuomiovallan käyttämisessä. Siinä häntä sitoo tuomioistuinlain mukaan vain ”laki” (9:1.1). Tuomioistuinlaki kylläkin hukkaa asian ytimen luettelemalla seuraavassa momentissa varsin proosallisia vaatimuksia: tuomarin on esimerkiksi oltava ”virkatoimissaan” tunnollinen ja huolellinen. Tosin vastaava arvojen, periaatteiden ja itsestään selvien virkavelvollisuuksien sekoittaminen on yleistä monen muunkin maan prosessilaissa. Mellqvist laskeekin siitä leikkiä. Itse asiaa se ei muuta. Tulevan tuomaritutkimuksen (tai yleisemmin tuomioistuintutkimuksen) agendalla kärkeen nousevat kysymykset yhtäältä tuomioistuimen sisäisen autonomian rajoista, toisaalta tuomioistuimen päällikkötuomarin työnjohdollisesta vallasta. Ensimmäinen kysymys on kiinnostava tieteellisesti, joskaan epätietoisuus itsemääräämisoikeuden rajoista ei näytä aiheuttavan käytännön pulmia. Asia erikseen on, että rajoja ei tiettävästi ole yritetty kokeilla. Toinen kysymys taas on, mitä tulee sen tulkintaan, suhteellisen selvä, mutta käytännössä se näyttää aiheuttavan epäselvyyksiä kotitarpeeseen monessa käräjäoikeudessa. Päällikkötuomarin vallankäytöstä tulisi saada aikaan konsensus tai ainakin enemmistön hyväksymä linjaus. Selkeys tässä suhteessa auttaisi sanomaan, kuinka pitkälle päällikkötuomarin johtamisvelvollisuudet ulottuvat. Onhan kohtuullista odottaa, että lakisääteisiä valtuuksia käytetään, kun tarve sitä vaatii. Epämääräisyys valtuuksista pitää johtamisen tehottomana. Moni päällikkötuomari pelkää syytöksiä siitä, että hän puuttuu määräyksillään tuomarin ”itsenäisyyteen” ja ”riippumattomuuteen”, oli puuttuminen kuinka aiheellista hyvänsä.

Risto Koulu