Uutiset

Kuinka vaikeaa onkaan ennustaa tulevaisuutta

Kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat tuottaneet erilaisia kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista. Kaavaillut yhteiskunnat sijoittuvat mielellään kaukaiseen tulevaisuuteen, esimerkiksi 802 207 vuoden päähän (H.G. Wells: ”The Time Machine”). Kaukainen tulevaisuus ei aseta sellaisia rajoituksia mielikuvitukselle, mitä nykyhetken realiteetit tuovat lähitulevaisuuteen. Tavallisesti tulevaisuuden yhteiskunta on dystopinen tai ainakin pahan joskin piilevän ristiriidan rasittama. Harmoninen yhteiselo ihanneyhteisöissä ei ymmärrettävästi anna tilaa tarinalle, joka kiinnostaisi lukijaa tai katsojaa. Pastoraaliset idyllit menivät muodista jo 1800-luvun lopulla, ja 1900-luku tappoi viimeistään kehitysoptimismin, toisin sanoen luulot siitä, että sellaisiin joskus päästä

isiin. Ennustuksilla nimittäin pitää olla jonkinlainen todellisuuspohja eli alkutodennäköisyys.

 

Vakavat, ”tieteellistä” uskottavuutta hakevat ennusteet ovat paljon harvemmassa. Niiden laatija tietää, että tulevaisuuteen vaikuttavia tekijöitä on liiaksi: kaikkea ei voi ottaa huomioon (”emme tiedä, mitä emme tiedä”). Myös aikajänne tällaisissa hahmotelmissa on lyhyt, enimmilläänkin vuosikymmen tai pari. Nykyhetkestä ei yksinkertaisesti voi ekstrapoloida (kuten sanotaan) sen pitemmälle. Vielä harvinaisempia ovat ”tieteelliset” ennusteet siitä, millaista lainkäyttö on tulevaisuuden maailmassa, miten oikeusjärjestys toimii ja miten kansalaiset pääsevät oikeuksiinsa. Tällaisissa ennustuksissa on toki pakko lähteä olettamasta, että ihmisillä on oikeuksia toisiaan kohtaan. Muutoinhan ennustukselta katoaa pohja. Ehkä kiinnostavimmat ennustukset oikeuksiin pääsemisestä löytyvät T. Baron Russellin kirjasta ”A hundred years hence: the expectations of optimist”. Russell uhraa kirjassaan kokonaisen luvun nimenomaan näille pohdinnoille. Vaikka kirja ilmestyi vuonna 1906, se oli hieman anakronistinen. Se heijastaa myöhäisviktoriaanista kehitysuskoa ja luottamusta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.

 

T. Baron Russell on ajan unohtama suuruus. Hän oli aikansa kulttuuripersoona, litterati ja monipuolisuusmies, renessanssiajan l’uomo universale’n kansanpainos. Hän kirjoitti romaaneja, historiateoksia, elämäkertoja ja erilaisia sanakirjoja. Hänen kirjansa sanonnoista, sananlaskuista ja sananparsista ovat edelleen tutkijakäytössä ja jopa myynnissä, mikä on oikeastaan uskomaton saavutus. Sen sijaan hänen tulevaisuuskatsauksensa on, toisin kuin esimerkiksi Edward Bellamyn vastaava teos (”Backward”), täysin unohtunut. Totta on, että kummallakaan teoksella ei juuri ole niin sanottuja kirjallisia ansioita, itse asiassa ne ovat puuduttavaa saarnaamista. Samanhenkisistä kirjoista elämään on jäänyt vain Jack Londonin valedokumentti (’mockdocument’) nimeltään ”Iron Heel”.

 

Mutta se ennusteen tekijästä: on aika palata itse ennusteeseen. Russell uskoi liikuttavan naivisti ihmisen eettiseen kehitykseen. Sadan vuoden päästä – eli 2000-luvun alussa – ihmiset olivat hänen mielestään moraalisesti korkeammalla tasolla kuin nyt (eli 1900-luvun alussa). Säädettyjä lakeja noudatettiin, koska siihen oli yhteisöllinen ja moraalinen velvollisuus. Siitä huolimatta ihmiset tekivät edelleen rikoksia ja riitelivät keskenään. Näin tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä tarvittiin, joskin paljon vähemmän kuin nykyisin (eli vuonna 1906). Myös lakimiesten ammattikunta oli ennallaan, ja heille jäi tuomioistuinten pyörittäminen ja oikeudenkäyntien hoitaminen. Hän ei selvästikään pitänyt täysin ”lakimiehetöntä” maailmaa mahdollisena eikä olisi saanut kannattajia varhaisesta vaihtoehtoisen riidanratkaisun liikkeestä, jos sellaista olisi tuolloin ollut. Oikeudenkäynnit olivat Russellin mukaan kuitenkin kehittyneet suuresti: rikosasian oikeudenkäynti ei ollut ”niin aktiivinen” eikä riita-asian ”niin raskassoutuinen” kuin hänen aikanaan. Russellin mielessä tuntuvat kangastelleen adversiaalinen rikosasian oikeudenkäynti ja kevennetty riita-asian oikeudenkäynti, jotka olivat tuolloin sangen kaukaisia haaveita. Tosin jälkimmäisessä Russell iski kirveensä kiveen: moderni riita-asian oikeudenkäynti on vähintään yhtä raskas ja kallis kuin aikanaan 1900-luvun alussa, kiitos paljolti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ideaalin – niin vastaansanomaton kuin tuo ideaali sinänsä onkin. Yksityiskohtiin hän ei mennyt, joten lukijan mielikuvituksen varaan jää, millaisia nämä tulevaisuuden ihanneoikeudenkäynnit olisivat olleet.

 

Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Russellin mielipiteet oikeudenkäynnin kustannuksista ja niiden maksamisesta. Russell oletti, että sadan vuoden päästä valtio maksoi kaikki oikeudenkäynnin kustannukset, myös hävinneen asianosaisen. Hävinnytkin asianosainen oli nimittäin tehnyt oikeudenkäyntiin ryhtymällä palveluksen yhteiskunnalle. Tämä ajatus ei ole ottanut silloin eikä myöhemminkään tulta: radikaaleinkin uudistaja myöntää enintään sen, että hävinnyt asianosainen on antanut panoksensa oikeuskehitykselle ja ansaitsee siitä hyvän mielen mutta ei verovaroista korvausta kustannuksistaan ja vaivoistaan. Russellin perustelut sille, miksi voittaneen asianosaisen tuli saada kustannuksensa maksetuksi verovaroista, oli yllättävän moderni. Etenkin vähäiset vaatimukset olivat muutoin helposti oikeudenkäyntikelvottomia. Niitä ei kannata viedä tuomioistuimeen, koska sen kustannukset ovat suuremmat kuin maksimihyöty, mikä saavutetaan voitolla. Russellin mukaan kansalainen joutui nimittäin maksamaan lakimiehelleen enemmän, mitä hän sai vastapuoleltaan. Konfliktiteoreetikko puhuu nykyisin samaa tarkoittaen ”negatiivisen arvon asioista”. Hän käyttää niitä argumenttina milloin ankaran kuluvastuun, milloin kollektiivisen lainkäytön agendalla. Ankara kuluvastuu on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se purkaa pienten riitojen lähtökohtaista oikeudenkäyntikelvottomuutta, toisaalta taas lisää oikeudenkäynnin riskiä, mikä taas nostaa oikeudenkäyntikelvottomuuden rajaa. Näin sen käyttöönotto tavallaan pahentaa ongelmaa.

 

Russell oli yllättävän moderni myös huomatessaan, että valtion korvausvelvollisuus torjui käytännössä edelleen tavallisia ja nähtävästi tuolloin vielä tehokkaimpia oikeudenkäynnin strategioita eli näännyttämistä (’attrition strategy’) ja oikeudenkäynnillä pelottelua (’bulling by trial’). Ensimmäisessä varakas riitapuoli pitkittää ja laajentaa oikeudenkäyntiä mahdollisimman paljon. Pitkittäminen ja laajentaminen taas lisäävät kustannuksia. Lopulta heikomman riitapuolen voimavarat loppuvat, ja hän on pakotettu luovuttamaan. Toisessa taas vahva toistuvaistoimija pakottaa vastapuolensa kyseenalaisiin tai jopa perusteettomiin suorituksiin uhkaamalla nostaa oikeudenkäynnin. Oikeudenkäynti taas on niin kallis ja riskialtis, että painostettu vastapuoli tekee, riskinoton välttääkseen, pitkin hampain suorituksen, johon hän ei katso olevansa velvollinen ja jota koskevan oikeudenkäynnin hän todennäköisesti voittaisi!

 

Valtion (tai yleisemmin yhteiskunnan) vastuu oikeudenkäynnin kustannuksista on tällä hetkellä vielä utopistisempi ajatus kuin mitä se oli sata vuotta sitten. Pikemminkin oikeudenkäynteihin kohdistettua julkista rahoitusta ollaan lähes kaikkialla Euroopassa leikkaamassa. Korvikkeeksi sille etsitään ”yksityisiä” rahoittajia, jotka sijoittaisivat oikeudenkäynteihin tai tukisivat siitä filantrooppisin motiivein. Heitä taas on vaikea löytää asianosaisten suppean piirin ulkopuolelta. On vaikea kuvitella, että tämä muuttuisi. Jos vastaavaa ennustetta kehiteltäisiin tällä hetkellä, se väittäisi ensiksikin, että sadan vuoden päästä asianosaiset maksavat edelleen oikeudenkäyntinsä, ehkä jostain hivenen apua saaden. Toiseksi: nykyhetken ongelmat, oikeudenkäyntien rahoittaminen ja oikeudenkäynti-instituution väärinkäyttäminen ovat edelleen ratkaistavien asioiden listalla vielä 2100-luvulla. Sinänsä erehtyminen ennustuksissa on anteeksiannettavaa: taloustieteen lentäviin lauseisiin kuuluu Keynesin lausumaksi merkitty viisaus, jonka mukaan ”ennustaminen on vaikeaa ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen”. Viisaus tuntuu pätevän myös ”prosessioikeudellisissa” ennustuksissa eli kuvitelmissa siitä, millaisia tulevaisuuden tuomioistuimet, oikeudenkäynnit ja mikseivät asianosaisetkin ovat. Oikeudellisten rakenteiden inertia tuntuu niin vahvalta, että edes optimistin ei ole syytä laskea muun kuin hiipivän kehittymisen varaan – sikäli kuin oikeudellisissa yhteyksissä ylipäätään voidaan puhua ”kehityksestä” matkalla aina johonkin parempaan.

Risto Koulu

1.4.2022

”Muuten, rahasta puheen ollen”

”Money makes the world go round” on klassikoksi nousseen Cabaret -elokuvan tunnetuin laulu, sekin Liza Minnellin esittämänä jo ikoniseksi muodostunut. Oikeustieteessä ja käytännön juridiikassa ei kaikesta päättäen näin ole. Rahaa eli modernimmin sanottuna rahaoikeutta tai laajemmin maksuvälineoikeutta ei ole vaivauduttu juuri tutkimaan. Suuret rahapoliittiset uudistukset, vuoden 1945 setelien leikkaus, vuoden 1961 ”suuri” rahauudistus ja vuoden 2002 euroon siirtyminen ovat olleet oikeustieteen tutkimuksen kannalta joko yhdentekeviä tai yleispoliittisia tapahtumia, joiden analysointi kuuluu näkökulmasta riippuen taloustieteen tai politologian vastuualueeseen. Tosin jokaisen käytännön juristin on ollut pakko huomata viimeinen suuri siirtymä käteisestä rahasta (eli niin sanotuista laillisista maksuvälineistä) sähköiseksi kutsuttuun rahaan, sen päämuotona pankkiraha tai keskuspankkiraha, jos niin halutaan sanoa. Jossain vaiheessa nimeksi uudelle ilmiölle tarjottiin myös yleiskäsitettä ”bittiraha”, mutta se ei ottanut tulta.

Käsitteiden hakeminen on merkki perustutkimuksen vajeesta. Toki ilmiselvää on, että uudet ja tarkemmat käsitteet eivät vielä riitä. Tarvitaan myös periaatteita ja sääntöjä, joilla uudentyyppiset ongelmat ratkaistaan. Ongelmia siinä riittää. On nimittäin helppo huomata, että maksuvälineiden kehitys heijastuu kaikkiin velka- ja luottosuhteisiin. Äskettäisen väitöskirjan myötä on koittanut rahaoikeudellisen perustutkimuksenkin aika. Kristian Keskitalo väitteli Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa kirjallaan ”Suomen rahan sääntelyn oikeushistoria – raha oikeudellisena maksuvälineenä ennen ja nyt”. Vaikka nimellä Lapatossua seuraten ”härän tappaisi”, kirjassa on yllättävän paljon oikeudellisia ja myös oikeusdogmaattisia kannanottoja siihen, mitkä kaikki ovat maksuvälineitä, miten ne eroavat oikeusvaikutuksiltaan ja mihin suuntaan olemme menossa. Kirjan pitäisikin kuulua jokaisen juristin peruslukemistoon. Rahan historiasta kiinnostunut voisi lisäksi perehtyä erinomaiseen ”Suomen pankki 200 vuotta” -teokseen. Kahlattuaan kaksiosaisen teoksen tuhat sivua lukija on melkoinen asiantuntija niin rahaoikeudessa kuin rahapolitiikassakin. Pankkirahan pyörittäjien eli pankkien arkipäivästä saa taas kuvan lukemalla Pekka Heikkilän väitöskirjan ”Vakauden hallinta ja tallettajan suoja säästöpankissa” (2017).

 

Keskitalon julkaisuformaatti palauttaa jälleen mieleen sen, miten heikosti väitöskirjojen – tai varovaisemmin oikeustieteellisten väitöskirjojen – levikki on järjestetty. Väitöskirjat toki julkaistaan sekä sähköisinä että kirjamuotoisina. Sähköiset laitokset ovat tunnettuja siitä, että kukaan ei niitä lue. Yhtenä syynä tähän on, että harva osaa niitä edes etsiä. Useimmat yliopistotutkijat, ja kaikki vanhempaan polveen kuuluvat, sanovatkin avoimesti, että he eivät ole lukeneet yhtään sähköistä väitöskirjaa. Väitöskirjan kirjamuotoinen standardilaitos on puolestaan pehmeäkantinen ja raporttityyppinen. Kirjan ulkoasusta, oli kysymys lay-outista, fontista, painopaperista tai kannen suunnittelusta, ei totisesti ole huolta kannettu. Formaatti tuo mieleen mahdollisimman halvalla tehdyn omakustanteisen pamfletin. Sidontakaan ei lupaa kirjalle pitkää käyttöikää, vaikka perustutkimuksen idea on, että se kuluu vuosikymmeniä yhä uusien lukijoiden käsissä. Standardikirja hajoaa pahimmillaan jo ensimmäisen lukukerran puolivälissä. Väitöskirjojen niin sanottu jakelu on samaa surkeaa luokkaa: se tuo mieleen Pudasjärven Metsästysseuran vuosikertomuksen levityksen. Julkisuuden (tai vaatimattomammin näkyvyyden) hakeminen jääkin kaiken muun tapaan väittelijän itsensä harteille, hän myös maksaa lystin. Kokenut ohjaaja antaa väittelijälle käytännön neuvoja, mitä tämä voi tehdä näkyvyyden hyväksi. Kirjaa kannattaa ostaa itselleen niin paljon kuin mihin rahat riittävät, kirjoja tulee jakaa ilmaiseksi kaikille, joiden voisi kuvitella kiinnostuvan aihepiiristä, lehdistötiedotteeseen on vakavissaan panostettava, väitöskirjasta on laadittava muutama ”kansantajuinen” artikkeli, artikkelin käsikirjoitusta on tyrkytettävä kaikkiin mahdollisiin oikeustieteellisiin ja muihin ammattijulkaisuihin, paikallisiin sanomalehtiin on tarjottava pikku-uutisia ”oman kylän pojan” väittelystä ja niin edelleen. Ikävä kyllä tunnettu totuus on, että väittelijät pääsääntöisesti ovat väittelyn ja siihen liittyvän hirmuisen byrokratian läpikäytyään henkisesti loppuun ajettuja. He periaatteessa myöntävät julkistamistoimet perustelluiksi mutta eivät jaksa niihin ryhtyä. Näin merkittävätkin tutkimustulokset hukkuvat informaatiotulvaan.

 

Tässä suhteessa maailma on peruuttamattomasti muuttunut. Vielä 1980-luvulla ja ehkä 1990-luvun alussakin väitöskirjoja (ja muuta tutkimusta) ilmestyi niin harvakseltaan, että huomattava osa käytännön lakimiehistä osti automaattisesti kaikki ilmestyvät väitöskirjat, ehkä jopa niitä selailikin. Väitöskirjat myös julkaistiin tyylikkäissä sarjoissa, ja niitä markkinoitiin ajan mittapuun mukaan tehokkaasti. Väitöskirjat saivat näin luontaisesti näkyvyyttä ja levisivät tutkijakunnan ulkopuolellekin. Nykyisin sääntönä on, että ei-tutkijat eivät lue ollenkaan väitöskirjoja tai muuta perustutkimustasoista oikeustiedettä. Voi olla, että tyylikkäämpi painoasu ja modernimpi julkistaminen eivät toisi tässä suhteessa muutosta. Näitä keinoja kannattaisi ainakin kokeilla. Joka tapauksessa tällaisilla pikku konsteilla edes oikeustieteen tutkijat saataisiin lukemaan laajemmin myös muita kuin oman alansa (tai oman tutkimusaiheensa) väitöskirjoja.

 

Laajempi lukeneisuus on tutkijoille tärkeämpää kuin miltä se kuulostaa. Sillä – toivottavasti – torjuttaisiin tieteellisten ”heimojen” syntymistä. ”Heimolle” on tyypillistä, että siihen samastuvat lukevat vain toistensa ja samanhenkisten tekstejä. Muita tutkijoita pidetään ”tieteellisinä” harhaoppineina, ja heidän tutkimusmenetelmänsä ja lähestymistapansa ovat automaattisesti elleivät suorastaan vääriä niin ainakin tuottavat pelkästään huonoa tutkimusta. Pienessä oikeuskulttuureissa ”heimostuminen” on aina lähellä, koska saman alan tutkijoita on niin vähän. Heimoja on nähty suomalaisessa oikeustieteessä myös vanhana hyvänä aikana, jolloin teoriassa arvostettiin laajaa lukeneisuutta. Tunnettu ”heimo” oli aikanaan zittingiläinen esineoikeus. On myönnettävä, että tirkkoslainen prosessioikeus oli vähällä päätyä samaan umpikujaan, kunnes vuoden 1993 uudistus sen pelasti kuilun partaalta. Tiedepolitiikkaa seuraava tutkija tietenkin osaa luetella muutaman nykyajan ”heimon”, mutta siihen ei tässä ryhdytä. Tutkimukseen syntyvät ”heimot” ei ole pelkästään hassunkurinen sosiologinen ja sosiaalipsykologinen ilmiö. Kokemus kun osoittaa tai ainakin näyttää osoittavan, että ”tutkijaheimot” tuottavat urautunutta ja tavallaan ”yksiäänistä” tutkimusta. Uusia tutkimustuloksia ei saavuteta eikä uusia tutkimuskohteita haeta tai edes huomata, oli uuden tutkimustiedon tarve miten polttava tahansa. ”Heimon” paaluvarustuksen – eli niin sanotun mukavuusalueen – ulkopuolelle ei hevin uskalleta lähteä.

Risto Koulu

24.3.2022

”Suuret prosessualistit” muotokuvissaan

Taiteilija Viggo Wallensköld on ollut paljon esillä julkisuudessa. Yle julkaisi äskettäin hänen laajan haastattelunsa (13.2.2022: ”Ecce homo, katso ihmistä”), ja hän oli ehdokkaana vuoden 2022 Art Fennica -palkinnon saajaksi (tosin itse palkintoa hän ei 3. maaliskuuta 2022 saanut). Oikeustieteellinen tiedekunta tuntee hänet professori Erkki Havansin vaikuttavasta muotokuvasta. Muotokuva on paraatipaikalla Porthanian viidennen kerroksen Vuorikadun puoleisessa nurkassa. Paikka on kahdestakin syystä nimenomaan tälle muotokuvalle oivallinen. Ensiksikin se nauttii upeasta näköalasta ja luonnollisesta valaistuksesta. Toiseksi muotokuva sijoittuu nostalgisesti entisen rikos- ja prosessioikeuden laitoksen vanhoihin työtiloihin. Onnekas sattuma sai lisäksi aikaan sen, että muotokuva ripustettiin juuri Erkki Havansin pitkäaikaisen työhuoneen viereen. Hän teki pääosan tutkimuksistaan yhdessä ja samassa huoneessa. Tavallista tämä ei ole. Yleensä pakkomuutot heittelevät akateemista tutkijaa tavalla, joka tuo mieleen sanonnan ”viskoo kuin luoja kerjäläistä”. Tätä sanontaahan Pekka Nevalainen käytti otsikkona tutkimuksessaan Venäjän pakolaisista Suomessa vuosina 1917–1939. Se kelpaisi myös otsikoksi tulevaan tutkimukseen Ukrainan pakolaisista.

Akateeminen muotokuva eli pääsy Galleria Academicaan on ollut suurin ”tieteellinen” kunnianosoitus, minkä juristitutkija voi realistisesti kuvitella saavansa. Oikeustieteen tutkijathan eivät ole voineet haaveilla akateemikon tai arkkiatrin kaltaisista arvonimistä. Tosin nimenomaan prosessioikeudessa muotokuvaperinne on pahasti katkeillut: kuvansa kyllä ehtivät saada ”suuret prosessualistit” kuten Tauno Tirkkonen ja Tauno Ellilä. Sen sijaan esimerkiksi professori Jouko Halila jäi ilman muotokuvaa, vaikka hän olisi sen monin verroin ansainnut. Syy lienee 1960- ja 1970-lukujen taitteen funktionaalinen uudistusinto, jossa haluttiin päästä eroon muotokuvien kaltaisista pölyttyneistä instituutioista ja rituaaleista. Huomaamatta jäi, että samalla menetettiin aatehistoriallinen jatkuvuus ja tieto siitä, että uusi tieto rakentuu aina vanhan päälle – tutkijapiireille tuttu sanonta ”jättiläisen harteilta kääpiökin näkee kauas” ei ole pelkkää gallialaista henkevyyttä eikä vaivaannuttavaa tekovaatimattomuutta.

Totta on, että monista prosessioikeuden tutkijoista on aikanaan maalattu ei-akateemisia muotokuvia. Tällaisia muotokuvia on monissa yksityiskokoelmissa, tunnettuna esimerkkinä ulosotto-oikeuden tutkimuksen uranuurtajan Ilmo Ollisen muotokuva Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johtokunnan kokoushuoneen seinällä. Näistä muotokuvista ei ole edes systemaattista kalusteluetteloa, mikä sentään akateemisista muotokuvista on tehty. Akateemista muotokuvaperinnettä tarkasteleva kirjoittaja ei tällaisista muotokuvista pahemmin välitä, sillä muotokuva ei liity tieteellisiin tai tiedepoliittisiin ansioihin, vaan se on tunnustus aatteellisesta, yhteiskunnallisesta tai taloudellisesta toimeliaisuudesta.

Yliopiston taidehallinto (jos yliopistolla on tällainen hallintoyksikkö) ei kylläkään ole hoitanut leiviskäänsä kunnolla. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa ei ole kohdattu muiden tiedekuntien tapaan muotokuvaperinteen rakenteellista rasitetta: ”seinät loppuvat”. Niitä nimittäin riittää seuraavan sadan vuoden tarpeisiin, kun kysymys on muotokuvista. Sitä oudompaa on, että kuvia on sijoitettu milloin mihinkin. Yhteyttä oppiaineisiin tai tutkijasukupolviin ei ole säilytetty, joten muotokuvat ovat tavallaan historiattomia. Esimerkiksi ”suurten prosessualistien” muotokuvat ovat – poikkeuksena Erkki Havansi – jostain syystä ympäristöoikeuden oppiaineen tiloissa. Mitään tieteellistä tai edes henkilöhistoriallista yhteyttä näiden oppiaineiden välillä ei ole. Akateemisista muotokuvista tulee tällaisessa hajasijoittelussa pelkkiä sisustuselementtejä.

Asiaa ehkä auttaisi, jos käytettävissä olisi edes luettelo muotokuvista, niiden tekijöistä ja henkilöistä, joista kuvat on maalattu, lyhyine henkilöhistorioineen. Aloitteellinen taidehallinto (jos sellainen siis on tai olisi) ehkä sellaisen joskus tekee. Toki bysanttimaisen yliopistomaailman tunteva henkilö ei pahemmin ihmettelisi, vaikka sellainen olisikin jo kirjoitettu – kukaan ei vain ole siitä kuullut, vielä vähemmän sellainen on odottamassa muotokuvista kiinnostunutta! Tämä ei ole niin kummallista, miltä se kuulostaa. Omalla tieteenalallaankin tutkija joutuu näkemään paljon vaivaa sen selvittämiseksi, mitä kaikkea tutkimusta on olemassa, mistä taas tutkimustietoa ei ole. Joskus lasketaankin leikkiä, kuinka ne kirjat ja artikkelit, joista tutkimuksessa olisi ollut eniten apua, löytyvät kaksi vuotta sen jälkeen, kun oma tutkimus on julkaistu. Ohimennen todettakoon, että oppiainehistoriat, jos tai kun niitä julkaistaan, sitoisivat vielä paremmin irrallisuudestaan kärsiviä akateemisia muotokuvia oikeustieteen aloihin, tutkimussuuntauksiin ja eri henkilöiden panokseen oman alansa kehittymisessä. Toistaiseksi oppiainehistoriatkaan eivät ole täyttäneet kirjastojen hyllyjä. Oikeustieteen tutkijat eivät selvästikään ole historiankirjoittajien sukua, vaikka luulisi, että oman oikeudenalan tutkimuksen analysointi ja reflektointi on luonnollinen osa tieteellistä ajattelua.

Risto Koulu

10.3.2022

Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena -kirja ilmestynyt

Kirja päättää Risto Koulun access to justice -tutkimusten sarjan. Kirjan sähköinen laitos on luettavissa ja ladattavissa tästä. Painettuna ja kovakantisena kirja on tilattavissa kustantajalta tai kirjoittajalta (risto.koulu@helsinki.fi). Kirjan hinta on 50 euroa. Yksityishenkilöille kirja on ilmainen (myöskään toimitus- tai lähetyskuluja ei peritä). Toimitusaika on 1–2 viikkoa.

 

Oikeustieteen tutkimuksessa on totuttu ajattelemaan, että kansalainen vaikeuksista huolimatta lopulta pääsee omin voimin oikeuksiinsa. Joskus siihen tarvitaan julkisen vallan apua esimerkiksi julkisen oikeusavun muodossa, joskus taas kansalaisen kannattaa yhdistää voimansa muiden samassa asemassa olevien oikeudenhakijoiden kanssa. Joskus sovittelu auttaa häntä pääsemään oikeuksiinsa ilman raskasta ja riskialtista oikeudenkäyntiä. Uusin access to justice -tutkimus on nostanut esiin vielä yhden mahdollisuuden, eli julkisen asiamiehen (ombudsman) myötävaikutuksen. Julkisia asiamiehiä on Suomessakin lukuisia, heistä tunnetuimmat lienevät kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu.

Julkinen asiamies voi ajaa kannetta oikeutta hakevan puolesta, avustaa tätä oikeudenkäynnissä tai ottaa vastuun oikeudenkäynnin kustannuksista, vastapuolen oikeudenkäyntikulut mukaanluettuina. Tällainen suora apu parantaa olennaisesti kansalaisen oikeuksiin pääsemistä. Hyviin tuloksiin päästään myös pehmeäksi kutsuttavalla avulla. Siinä julkinen asiamies auttaa oman alansa asiantuntemuksella kansalaista joko oikeudenkäyntiin valmistautumisessa tai itse oikeudenkäynnissä, esimerkiksi antamalla oikeudenhakijalle neuvoja, valvonnassa kertynyttä aineistoa tai suorastaan lausunnon asiassa. Totta on, että Suomessa ja pohjoismaissa julkisten asiamiesten apu yksittäisille oikeudenhakijoille on vielä pienimuotoista. Julkiset asiamiehet keskittyvät paljolti oman toimialansa valvontaan, sääntelyyn ja yleiseen kehittämiseen. Access to justice -tutkimus on kuitenkin kansainvälisestikin pannut merkille sen suuren potentiaalin, joka sisältyy julkisten asiamiesten järjestelmään.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yhtäältä suomalaista asiamiesten järjestelmää ja julkisen asiamiehen keinoja tukea yksittäistä oikeudenhakijaa, toisaalta taas kansainvälistä kehitystä ja oikeuspolitiikassa avautuvia vaihtoehtoja. Julkisen asiamiehen tuki näyttää täyttävän ainakin osaksi sen aukon, jonka muut konfliktihallinnan keinot jättävät. Kirjassa kannatetaan sekä järjestelmän lainsäädännöllistä kehittämistä että voimavarojen ohjaamista tapahtuneisiin oikeudenloukkauksiin ja oikeudenhaltijoiden auttamiseen.

Risto Koulu

9.3.2022

Ammattiliiton oikeusavun katkera tee

Harva jos kukaan kykenee niin harmoniseen elämään, että hän ei koskaan joudu tai tule vedetyksi jonkinasteiseen kiistaan. Kiistojen vakavuusaste kuitenkin vaihtelee suuresti. Tavalliselle ihmiselle kohtalokkaimmat riidat saavat alkunsa joko asuntokaupoista tai työsuhteen erimielisyyksistä. Tosin mediajulkisuudessa eniten huomiota ovat herättäneet niin sanotut kuluttajariidat. Vaikka ne joskus pahasti ärsyttävät, kokonaisuuden kannalta tällaiset elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliset kiistat ovat kuitenkin kohtalaisen vaarattomia. Niissä on aina exit-mahdollisuus eli asian sillensä jättäminen, toisin sanoen luovuttaminen. Vakavissa riidoissa tätä mahdollisuutta ei ole, vaan kansalainen on joko pakotettu aloittamaan oikeudenkäynnin tai hänet pakko-osallistetaan oikeudenkäyntiin, jonka riidan vastapuoli käynnistää. Oikeudenkäynnissä on voimassa ne exiant -periaate: niistä ei menetyksittä irtaannuta.

Tutkimuksessa on katsottu, että näissä vakavissa riidoissa Suomen oikeussuojajärjestelmä pettää pahemman kerran: tappio pitkällisessä oikeudenkäynnissä on, kiitos prosessilain hävinneelle säätämän ankaran kuluvastuun, taloudellinen katastrofi tavalliselle kuluttaja-palkansaajalle. Omankin asianajamisen rahoittaminen oikeudenkäynnissä tuottaa suuria vaikeuksia niille, joiden sukunimi ei ole Fugger tai Rothschild. Voittokaan ei anna asianosaisille tavallisesti täyttä korvausta siitä, mitä oikeuksiin pääsy on hänelle maksanut. Ja määrättyjen oikeudenkäyntikulujen periminen on luku sinänsä. Kotimaisia tutkimuksia tästä ei ole, mutta ulkomaisten mukaan vielä kolme vuotta oikeudenkäynnin jälkeen valtaosa sen voittajista peräsi heille tuomittuja korvauksia.

Kritiikin kohteeksi joutunut oikeussuojajärjestelmä tavallisesti vetäytyy siilipuolustukseen, jossa oikeudenkäynnin riskejä väheksytään. Työsuhteen erimielisyyksissä tällainen väheksyminen ei ole niin onttoa kuin normaalisti. Oikeudenloukkauksen, todellisen tai kuvitellun, kohteeksi joutunut työntekijä saa, näin sanotaan, tarvittaessa oikeudellista apua ammattiliitoltaan. Valtaosa suomalaisista on jonkun liiton jäsen, ja jokainen kunnollinen ammattiliitto tarjoaa oikeusapua jäsenilleen. Liiton tukeen myös laajalti luotetaan (”kyllä se liitto jäseniään auttaa”). Totta on, että laajamittainen oikeusapu on oikeastaan viimeinen etuus, jota ammattiliitto nykyisin jäsenilleen tarjoaa.

Suomen Kuvalehden artikkeli ”Liittojen katkera ero” (SK 5 4.2.2022) karistaa lukijasta harhakuvitelmat. Artikkeli antaa realistisemman ja monen mielestä synkemmän kuvan ammattiliiton oikeusavun tuomasta suojasta. Artikkelin vakuuttavuutta lisää se, että huomiot oikeusavusta esitetään ohimennen niitä sen enempää selittelemättä ja peittelemättä. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujaa suorastaan hämmästyttää se piittaamattomuus ja itsestään selvyys, jolla artikkelissa suhtaudutaan siihen, että oikeudenkäyntinsä hävinnyt työntekijä joutuu maksamaan lähes 200 000 euroa vastapuolensa (eli työnantajan) oikeudenkäyntikustannuksia. Asiantilaa ei edes paheksuta. Lukija saa pikemminkin vaikutelman, että asiantila on, ellei ehkä hyvä niin ainakin luonnonlain kaltainen välttämättömyys: asiat ovat olleet näin, eikä niitä voida muuttaa.

Tutkija panee merkille, kuinka hyvin rakenteelliset heikkoudet ammattiliiton oikeusavussa nousevat artikkelissa esiin. Ensiksikin ammattiliiton oikeusavun enimmäismäärä on kotivakuutuksen luokkaa eli 15 000 euroa, jolla ei kovin kummoista oikeudenkäyntiä rahoiteta. Totta kylläkin on, että monilla liitoilla enimmäismäärä on korkeampi tai sitä ei ole ollenkaan. Toiseksi ammattiliiton oikeusavun saaminen on, toisin kuin julkisen oikeusavun, harkinnanvaraista: liitto päättää, kenelle se suo oikeusavun etuuksia. Siihen vaikuttaa oikeudenkäynnin menestymisennuste, asian merkitys liiton jäsenkunnalle sekä jäsenen asema ammattiliitossa (tätä ei kylläkään säännöissä mainita). Ammattiliittonsa kanssa riitaantunut työntekijä ei apua hevin saa. Artikkelissa nousee esiin myös tutkimuksessa huomaamatta jäänyt ongelma: milloin liiton katsotaan sitoutuneen oikeusavun antamiseen? Artikkelin tapauksessa jäsen oli saanut liiton edustajalta sähköpostiviestin, jossa vakuutettiin, että ”pidämme sinusta huolta  et joudu vararikkoon tämän takia”. Näin onneton työntekijä sai riesakseen vielä uuden riidan siitä, oliko tämä viesti ymmärrettävä sitoumukseksi antaa oikeudellista apua ja jos se oli, mistä rahamäärästä ammattiliitto sen perusteella vastasi. Ilmiö tunnetaan tutkimuksessa nimellä ”riita riidassa”.

Artikkelissa nousee esiin myös fundamentaalinen ongelma siitä, onko liitolla omia juristeja oikeusapua varten vai ostetaanko kyseiset palvelut ulkopuolelta, eli käytännössä asianajotoimistoilta. Liittojen oikeusavun hyvä maine on johtunut paljolti siitä, että liitto on käyttänyt oikeusapuun omia lakimiehiään. He ovat erikoistuneet jäsenkunnan (eli kyseisten työsuhteiden) erimielisyyksiin. Ammattiliittojen omat lakimiehet ovat tämän erityisasiantuntemuksensa takia vaarallisia vastustajia yleispraktiikkaa harjoittavalle lakimiehelle, vaikka tämän asianajotaktinen taito saattaa olla astetta korkeampi. Jos ulkoistamisella haetaan kustannussäästöjä (kuten artikkeli antaa ymmärtää), halvin tarjous luultavasti voittaa. Halvalla taas ei saa, ellei onni ole myötä, hyvää ja erikoistunutta palvelua asianajamismarkkinoillakaan.

Ohimennen todettakoon, että uutisen otsikko on mukaelma klassikkoelokuvan ”The Bitter Tea of General Yen” (1933) nimestä. Elokuvan teemana on naiivien kuvitelmien romahtaminen. Elokuva, joka aikanaan esitettiin myös Suomessa kontekstinsa totaalisesti hukkaavalla nimellä ”Myrsky yli Aasian”, on sittemmin valittu sadan kaikkien aikojen parhaan elokuvan listalle – upea saavutus lähes sata vuotta vanhalle pienen budjetin ja tuntemattomien näyttelijöitten elokuvalle!

Risto Koulu

2.3.2022