Uutiset

Jokaista tutkijaa on joskus ahdistanut huoli, että oman tutkimuksen ilmestyttyä jostain löytyy aikaisempaa tutkimusta, jonka olemassaolosta hän ei ole tiennyt. Pahimmassa tapauksessa paljastuu, että joku on jo tutkinut täsmälleen samaa aihetta samoilla menetelmillä sekä samoihin tuloksiin päätyen. Hyvällä onnella tutkija selviää anteeksipyynnöllä ja lievällä noloudella; huonolla hän joutuu vastaamaan syytöksiin joko plagioinnista tai vähintäänkin hyvän tieteellisen käytännön loukkaamisesta: hänen olisi pitänyt huomata varjotutkimus ja saada se tavalla tai toisella luettavakseen. Niin yllättävää kuin se ehkä onkin, tämä on helpommin sanottu kuin tehty. Monesti siihen vaaditaan salapoliisin tai vihikoiran taitoja.

Ennen digiaikaa riesana olivat vain hämäräperäiset tiedekunta- ja laitossarjat. Jokaisella itseään kunnioittavalla yksiköllä on ollut oma julkaisusarjansa. Siinä on julkaistu ”oman väen” tekemää tutkimusta. Sarjat houkuttelivat kirjoittajia: julkaisukynnys oli niissä matala, kustannukset pienet ja julkaisuaikataulut nopeat. Sarjojen heikkouksia taas olivat pienet painokset, heikko levikki ja vaikea saatavuus jälkikäteen. Joskus arveltiinkin puolileikillisesti, että laitos makuloi painoksen, kun pakolliset kappaleet (kustos, vastaväittäjä ja oma kirjasto) oli saatu jaetuksi. Digiaikakaan ei tuonut epäkohtaan parannusta. Sähköisiä open access -versioita oli tietenkin turha odottaa, mutta tiedot julkaisustakin löytyivät milloin mistäkin. Yleensä ne mainittiin kotisivuilla, mutta kotisivujen päivittäminen saattoi laahata vuosikausia jäljessä. Sitä paitsi sähköistä versiota tutkimuksesta, vaikka sellaisen olemassaolo paljastui, oli vielä vaikeampi saada luettavakseen kuin painettua kirjaa!

Digiaika loi laitossarjojen rinnakkaisilmiön. Monet tutkijat alkoivat julkaista tutkimuksiaan joko kotisivuillaan tai digitaalisina ”omakustanteina” verkossa. Niitä ilmestyi myös monien virastojen, järjestöjen ja jopa yritysten kotisivuilla. Näitä tutkimuksia oli jokseenkin mahdotonta kattavasti jäljittää: google-haku, käytti siinä mitä hakusanoja tahansa, nosti niitä esiin varsin sattumanvaraisesti. Joskus kirjoittaja muisti lähettää lähipiirille tutkimuksensa, tai vähintäänkin tiedon siitä ja paikan, mistä julkaisu oli saatavissa. Helppo vastaus tällaisen digiaineiston olemassaoloon on, ettei siitä välitetä. Sille löytyy jopa tieteellinen tai oikeammin oikeuslähdeopillinen ”perustelu”: tällainen digijulkaisu ei ole oikeuslähde perinteisessä mielessä, koska sitä ei ole julkaistu eikä se ainakaan ole vertaisarvioitua. Aineistoa toki saa käyttää, jos katsoo sen aiheelliseksi, mutta sen sivuuttaminenkaan ei ole metodinen virhe. Harva tutkija kuitenkaan haluaa turvautua tällaiseen pelastusrenkaaseen: digitutkimus on monesti laadukasta, ja tutkija yleensä lukee kaiken aiheestaan kirjoitetun.

Niin laitossarjojen kuin digiaineistonkin tavoitettavuuteen on patenttiratkaisu eli valtakunnallinen alusta, jossa tällainen aineisto vähintään rinnakkaisjulkaistaan. Jos kirjoittaja haluaa sen lisäksi julkaista tutkimuksensa kotisivullaan tai laitossarjassaan, se hänelle suotakoon. Päätavoite, kaiken julkaistun oikeustieteellisen tutkimuksen keskitetty löydettävyys ja saatavuus, joka tapauksessa toteutuu. Kuvattuja alustoja on jo olemassa, osa niistä kaupalliselta, osa tieteelliseltä pohjalta syntyneitä. Uranuurtajana voidaan pitää Editan EDILEX -alustaa, joka on toiminut jo parikymmentä vuotta. Siellä on julkaistu suuri määrä opinnäytteitä, asiantuntijakirjoituksia, artikkeleita sekä blogityyppisiä kirjoituksia. EDILEX-alusta keskittyy oikeustieteeseen tai vaatimattomammin sanottuna juridiikkaan: siellä ei ole muiden tieteenalojen tutkimuksia. Kirjoitusten taso vaihtelee mutta on keskimäärin hyvää. Alustan heikkous on, että kirjoittajan on itse otettava siihen yhteyttä sekä luovutettava kirjoituksensa siellä julkaistavaksi. Joku ehkä näkee ongelmaksi myös kaupallisuuden ja maksumuurin, mutta ne eivät ammattitutkijaa juuri huolestuta. EDILEX-lähteiden haku on tutkimuksen normaalirutiineja.

Tieteellistä – tai oikeammin akateemista – vaihtoehtoa edustaa Helsingin yliopiston kirjaston HELDA-hanke. Hankkeessa kootaan virtuaaliseen kokoelmaan sekä ennen julkaistuja että uusia tutkimuksia. Kokoelma on kaikille avoin, ja se toimii teknisesti hyvin. Kokoelma käsittää kaikki tieteenalat, joten juridinen kirjallisuus on vähemmistönä. Kokoelma kertyy muutaman julkaisun viikkovauhtia, missä suhteessa se tuo mieleen kansainväliset Fadedpage – ja Gutenberg-sivustot. Vaikka viikkovauhti ei huimaa, niin vuosien kuluessa kirjamäärät kasvavat valtaisiksi: esimerkiksi Gutenberg -sivusto on julkaissut sitten vuoden 1971 (silloin ilmestyi ensimmäinen sähköinen kirja) toistasataa tuhatta nimikettä. Suomen juridinen kirjallisuus on siis selvitetty vuosikymmenessä tai kahdessa aina Caloniuksesta alkaen.

Toivottavaa olisi, että keskitetty sähköinen julkaisusivusto tappaisi painettuja kirjoja tuottavat laitossarjat. Näin onnellisesti tuskin käy. Laitossarjoihin sisältyy niin paljon tiedepolitiikkaa ja paikallista näkyvyyttä, että ne luultavasti kestävät tämän hyökkäyksen. Pikemminkin saatavuusongelma on argumentti laitossarjan puolesta. Myös sähköinen julkaiseminen vaatii ”sarjansa” eli formaatin, johon julkaistava tutkimus taitetaan ja johon tehdään graafinen kansi. Taittovedos on samalla tavallisesti se pdf-muotoinen asiakirja, jota käytetään sähköiseen julkaisemiseen. Sarja tässä merkityksessä ei ole välttämätön, mutta se on kustannustehokas: jokaiselle sähköiselle julkaisulle ei tarvitse suunnitella omaa sähköistä formaattia. Laitossarja tarjoaa sitä paitsi ikkunan niille tutkimuksille, joilla ei muuta julkaisukanavaa ole. Juridinen kustantaminen kannattaa niin huonosti, että kaupalliset kustantajat valitsevat hyvin tarkkaan kustannettavansa. Tieteelliset kustantajat taas noudattavat toisinaan kustannuspolitiikkaa, joka tuo elävästi mieleen oikuttelevan murrosikäisen. Laitossarjat toisin sanoen lisäävät tasa-arvoisuutta. Vaikeuksia kustantajan saamisesta kokee useimmiten aloitteleva tutkija, etenkin jos hän käsittelee kontroversiaalista aihepiiriä.

Sarjoilla on siis olemassaolon oikeutuksensa digimaailmassakin, jos (1) julkaisut ovat sähköisiä ja (2) ne julkaistaan rinnakkain ja mielellään samanaikaisesti myös keskitetyllä sivustolla. Kiistely siitä, onko tämä alusta kaupallinen (EDILEX), akateeminen (HELDA) tai kansalaisjärjestön sivusto (josta ei vielä ole esimerkkejä), on jokseenkin hedelmätöntä, koska tarjokkaita ei ole liiaksi. Selvää toki on jo nyt, että yhteen valtakunnalliseen sivustoon – mikä tietenkin olisi ideaali – ei päästä. EDILEX ja HELDA ovat jo vaatineet sellaisen taloudellisen panoksen, että niitä ei tulla ajamaan alas. Lopputulos on näin kahden palveluntuottajan malli.

Tieteellinen tai puolitieteellinen blogikirjoittelu jatkunee, kävi laitossarjojen miten tahansa. Juridiikassa on paljon aihepiirejä, joita pystyy käsittelemään asiantuntevasti mutta ilman tieteellistä tarkkuutta. Itse asiassa useimmat aihepiirit ovat tällaisia. Blogikirjoittelu on myös tällä hetkellä ainoa forum, jossa voitaisiin käydä kaivattua oikeuspoliittista keskustelua. Riidanratkaisun maailma on tällä hetkellä nopean kehityksen vaiheessa. Uudistukset tarvitsevat tuekseen sekä tutkimustietoa että oikeuspoliittista keskustelua. Kumpaakaan ei ole ollut liiemmälti tarjolla. Vaikka tutkijakunta ehkä vierastaa oikeuspoliittista mielipiteenvaihtoa, muuta vastuutaan se ei vältä. Oikeustieteellisen tutkimuksen tulisi olla – Marjukka Litmalan sanoin – yhtäältä lainvalmistelun tuki ja toisaalta lainsäädännön vahtikoira. Omasta alastani, prosessioikeudesta on pakko sanoa, että meistä ei ole ollut apua kummassakaan suhteessa silloin, kun apua olisi eniten tarvittu, eli uutta modernia lainsäädäntöä luotaessa.

Risto Koulu

JULKAISTU ALUN PERIN  1.1.23

Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.

Kuten ratkaisu KKO 2022:56 osoittaa, sovintotarjoukset ovat oikeudenkäynnin arkipäivää. Klassisessa sovintotarjouksessa vastaaja ehdottaa kantajalle sovintoa yleensä riita puoliksi -periaatteella. Jos kantaja tarjouksen hyväksyy, sen kummempia ongelmia ei synny – eikä lainsäätäjää tai prosessioikeuden tutkijaa kaivata. Asia muuttuu totaalisesti, jos kantaja hylkää tarjouksen mutta ei ”voita” lopulta tuomiolla enempää, mitä hänelle tarjottiin. Tällöin joudutaan kysymään, miten hylätty tarjous vaikuttaa oikeudenkäynnin kustannusten jakautumiseen eli OK 21 luvun tulkintaan. Kysymys on periaatteellisesti ja praktisesti merkittävä etenkin niissä maissa, joissa on voimassa ankara hävinnyt maksaa -periaate. Näinhän vastuu Suomen prosessilain mukaan menee, käytännössä vielä useammin kuin teoriassa.

Joskus toki kiperältä ongelmalta vältytään, koska tarjousta ei tarvitse ottaa vakavasti. Se ei ollut nimenomainen ja selvä, se peruutettiin, sitä rasittivat ehdot tai varaukset taikka tarjouksen tekijä ei olisi kyennyt vastaamaan tarjouksestaan, hän oli esimerkiksi notorisesti maksukyvytön. Ellei tällaista pelastusta löydy, vastaukselle on kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen on yksinkertaisin: siinä tarjous ei vaikuta ollenkaan kustannusten jakautumiseen, tarjous siis ignoroidaan. Toisessa hylätty tarjous saa aikaan sen, että kumpikin asianosainen kantaa ainakin pääsääntöisesti omat kustannuksensa, prosessioikeuden jargonin mukaan ”kulut kuitataan”, koska kysymyksessä on niin sanottu osavoitto (OK 21:3). Kolmas vaihtoehto kohtelee kantajaa kaltoin: hänen katsotaan aloittaneen ”aiheettoman oikeudenkäynnin” (tai oikeammin jatkaneen aiheettomaksi muuttunutta oikeudenkäyntiä). Aiheettomuudesta seuraa, että hän joutuu pääsääntöisesti maksamaan kaikki vastaajan oikeudenkäyntikulut (OK 21:4).

Useimmissa maissa sovintotarjouksista on prosessilaissa nimenomaiset säännökset, niistä tunnetuin on common law -oikeuden soveltama payment in court -instituutio. Se on aika suora kolmannen vaihtoehdon sovellus. Suomessa lainsäätäjä on, ”ikävän” tapansa mukaan, jättänyt tämänkin kysymyksen oikeuskäytännön varaan. Oikeuskäytäntöä teemasta onkin kertynyt vuosien mittaan aika tavalla: ratkaisu KKO 2022:56 on vain sarjan viimeinen. Tuomioistuimet ovat luovineet vaihtoehtojen 2 ja 3 välillä, vaihtoehtoa 1 ei kaikesta päättäen ole pidetty oikeudenmukaisena. OK 21 luvun tulkintaongelmana kysymys ei ole kiinnostava. Sen sijaan se on sitä access to justice -doktriinissa. Siinä perustavanlaatuinen linjaus tarvitaan vastaamaan, mikä vaihtoehto tukee parhaiten oikeuksiin pääsemistä. 

On helppo huomata, että sovintoa edistävät mekanismit – eli suora vaikutus kustannusten jakautumiseen – eivät välttämättä toimi odotetulla tavalla. Sovintohakemuksen hylkääminen nimittäin lisää vaihtoehdoissa 2 ja 3 kantajan riskiä. Riskin minimoidakseen hän saattaa suostua ”alihintaiseen” tarjoukseen eli tarjoukseen, joka jää alle hänen aineellisen oikeutensa. Normaalistihan voittaminen pelastaa asianosaisen eli tässä kantajan kuluriskiltä. Jos sovintotarjous on hylätty, voitto ei enää riitä, vaan voiton on oltava selvästi korkeampi kuin mitä tehty tarjous oli. Huonot – eli alihintaiset – sovintotarjoukset ovatkin aina olleet vahvan vastaajan ase heikkoa kantajaa vastaan. Vaihtoehdot 2 ja 3 toisin sanoen suosivat vahvaa vastaajaa ja vastaavasti haittaavat heikkoa kantajaa.

Oikeasta ratkaisusta sovintotarjouksen ongelmaan voidaan kiistellä. Soveltamistilanteet jakautuvat selvästikin kahteen kategoriaan. Ensimmäinen on access to justive -dokriinin tyyppitilanne, vahva toistuvaisasianosainen vastaan heikko kerta-asianosainen. Toisessa taas vastakkain on kaksi tasavahvaa osapuolta, tyypillisesti kaksi kuluttaja-palkansaajaa, esimerkkinä riita ostetun kiinteistön virheestä. Ensimmäisessä sovintotarjousten taktista käyttämistä on vaikeutettava, toisessa taas tätä tarvetta ei ole. Siinä vastaajan voidaan olettaa tekevän rationaalisia sovintotarjouksia ja hakevan aidosti sovinnollista lopputulosta. Oma lukunsa sovintotarjousten problematiikassa ovat lisäksi kollektiivisen oikeussuojan tapaukset. Niiden erityisongelmana ovat aina olleet näennäisesti houkuttelevat, esimerkiksi vain joillekin oikeutta hakeville kantajille tehdyt sovintotarjoukset. Näillä koukuttavilla tarjouksilla yritetään rikkoa kantajien yhteisrintama ja samalla vaikeuttaa jäljelle jäävien kantajien asianajamista. Hyväksytyistä sovintotarjouksista tulee lisäksi helposti malli ratkaisulle niissäkin tapauksissa, joissa sovintotarjous on hylätty (esimerkiksi osa joukkokanteiden kantajista hyväksyy tarjouksen, osa taas hylkää sen ja jää odottamaan tuomiota). Jos soveltamistilanteet ovat hyvin samanlaisia, hyväksyttyjen sovintotarjousten taso heijastuu helposti – tai ainakin se vaara on olemassa – myös aikanaan annettaviin tuomioihin.   

Yhtä mieltä oltaneen kuitenkin siitä, että prosessilaissa tulisi olla asianmukaiset säännökset sovintotarjouksista ja niiden hylkäämisen (miksei myös hyväksymisen) oikeusvaikutuksista kustannusten jakautumiseen. Kaikkien huonoin vaihtoehto on, että vaikutus jää vaihtelevan ja edelleen paikkaansa hakevan oikeudenkäytännön varaan. Tilannekohtaiset ja tapaussidonnaiset (eli ’joustavat’) säännökset kieltämättä houkuttelevat oikeudenkäynnin kustannuksista ja oikeudenkäynnin korkeasta kynnyksestä huolta kantavia oikeuspoliitikkoja. Tällaiset säännökset ovat kuitenkin vaarallisia. Niiden vallitessa oikeudenkäynnin riskejä on entistä vaikeampi arvioida. Mitä enemmän harkinnanvaraisia ja/tai lopputulokseen sidottuja elementtejä säännös sisältää, sitä vaikeampaa arviointi on. Epävarmuus kustannusten jakautumisesta on jo sinänsä este oikeuksiin pääsylle. Epävarmuudesta kärsii erityisesti se taloudellisesti heikompi asianosainen, jota access to justice -liike periaatteessa yrittää auttaa.   

OK 21 luvun säännökset osavoitosta (3 §) ja aiheettomasta oikeudenkäynnistä (4 §) ovat tältä kannalta vihonviimeisiä. Ne ovat täynnä poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia. Sitä paitsi tunnusmerkistöt sisältävät vaikeaselkoisia tekijöitä kuten ”harkinnanvarainen seikka”, ”sanottava vaikutus” tai ”aihetta” muuhun ei ole, huippuna se mitä oli ”asianosaisen tiedossa” ennen oikeudenkäyntiä. Jos kaikki tämä erillisteemat käsitellään taiteen (tai tässä prosessilain) kaikkien sääntöjen mukaan, oikeudenkäynnin kustannusten jakamisesta tulee mahtavampi ”prosessi” kuin itse pääasiasta. Tätä taas on vaikea hyväksyä, se tavallaan tuhoa koko idean oikeudenkäynnistä perimmäisenä keinona päästä oikeuksiin. Pikaiset ja usein summittaiset kuluratkaisut eivät nekään tarjoa kunnon vaihtoehtoa. Lopputulos voi olla järjestelmän vastainen. Lisäksi asianosainen saattaa kokea, että vaikutuksiltaan ehkä merkittävämpää kustannuskysymystä ei vaivauduta kunnolla käsittelemään. Monestihan voitto ”kustannusasiassa” on määrällisesti tärkeämpi kuin voitto itse pääasiassa.      

Risto Koulu

JULKAISTU ALUN PERIN  15.12.22

Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.

Professori Henrik Meinanderin artikkelikokoelmaan ”Kaleidoskooppi” (2020) on päässyt hänen artikkelinsa ”Kansallisen katseen lumo”. Siinä hän hakee selityksiä suomalaisen historiantutkimuksen ”kansallismielisille näkemyksille”. Tällaisilla näkemyksillä hän tarkoittaa historioitsijoiden taipumusta tutkia nimenomaan oman maansa – ja tässä Suomen – historiaa. Näkemykselle on ominaista, että oman maan historiallinen kehitys irrotetaan Euroopan ja muun maailman kehityksestä. Selityksiä oudolle asiantilalle toki löytyy, mutta kiinnostavampaa on itse kysymyksenasettelu. On nimittäin selvää, että samasta kansallisen katseen houkutuksesta kärsivät myös muut tieteenalat, ensimmäisten joukossa oikeustieteen tutkimus. Pidetäänhän oikeustieteen tutkimuksen kruununa suomenkielistä monografiaa Suomen oikeudesta, tyypillisesti monografiaa, joka ”selvittää, mikä on Suomen voimassaoleva oikeus”.

Totta on, että maailma on muuttumassa. Meinanderkin huomautti nasevasti, että ”kotimaisella kielellä julkaistu tieteellinen monografia painaa tiederahoituksen hakemusarviossa vähemmän kuin kansainvälisessä tiedelehdessä julkaistu artikkeli” (s. 315). Samaa valitellaan myös valtamedioissa. Suomalaisen tieteen ongelmaksi koetaan se, että korkeakoulujen rahoitusjärjestelmä palkitsee suhteettomasti englanninkielisestä tutkimuksesta. Näin Oolannin sodan, Raatteen tien tai tukkilaisten sosiaalisen elämän kaltaisista, puhtaasti kotimaisista aiheista kannattaa tehdä englanninkielistä tutkimusta kansainväliselle lukijakunnalle. Tässä ei ole ”mitään järkeä” (IS 4.12.2022: ”Tuleeko suomesta pelkkä puhekieli, kun eliitti käyttää englantia työssään”). Tällaista tutkimusta julkaiseva ehkä itsekin miettii, lukeeko hänen tutkimuksiaan ylipäätään kukaan. Vaikka ”kansainvälisen” julkaisemisen yliarvostus liitetään tutkimusrahoituksen jakamiseen, kysymys on laajemmasta ongelmasta: yliarvostus siirtyy helposti myös akateemiseen rekrytointiin eli yliopistollisten tehtävien täyttämiseen. Tästä taas kärsivät oikeustieteen kaltaiset tieteenalat, jotka tuottavat ammattitutkintoja. Valtaosa juristeista toimii käytännön työtehtävissä, ja he kaipaavat tutkimustietoa nimenomaan Suomen oikeusjärjestyksestä.

Meinander erottaa historiantutkimuksessa kaksi arkkityyppiä. Toiset tutkijat tekevät ensiluokkaista tutkimusta yksityiskohdista, toiset taas pystyvät paremmin ”kiteyttämään tutkimustuloksia ja yhdistämään niitä laajempiin kokonaisuuksiin, synteeseihin ja teorioihin”. Tämä on tuottanut luontaisen työnjaon historiatieteisiin. Vastaava työnjako on, jos sitä haetaan, löydettävissä oikeustieteenkin tutkimuksesta. Yksityiskohtien tutkimus on tyypillisesti perinteistä lainoppia, koska se tuottaa tarvittavaa ”juridista käyttötietoa” detaljeista. Kiteyttävä tutkimus taas pitää käynnissä oikeuskehitystä ja tukee oikeuspoliittista päätöksentekoa, ehkä hieman tiedepolitiikkaakin. Ilman kiteyttävää tutkimusta kumpikin taantuu. Oikeustieteessä tarvitaan myös tiedon välittäjiä. Harva käytännön lakimies lukee enää nykyisin oikeustieteellistä perustutkimusta, oli se kirjoitettu millä kielellä tahansa. Jotta tutkimustieto löytää käyttäjänsä, tarvitaan käsikirjoja ja yleisesityksiä. Tässä näyttää tapahtuneen perustavanlaatuinen muutos. Syyttävä sormi osoittaa OTK-tutkintoon, joka päästää suorittajansa liian helpolla. Asia erikseen on, että termit ”yksityiskohtainen tutkimus” ja “kiteyttävä tutkimus” eivät tavoita täysin asian ydintä. Oikeustiedettä ajatellen olisi informatiivisempaa puhua vaikkapa ”detaljihakuisesta” ja ”synteesihakuisesta” tutkimuksesta.

Tämä työnjako korreloi yllättävän suoraan kysymyksiin tutkimuksen (oletetusta) lukijakunnasta ja sen kautta tutkimuksen julkaisukielestä. Onhan ilmeistä, että yksityiskohtainen tutkimus Suomen oikeudesta – eli niin sanottu lainoppi – ei ihmeemmin kiinnosta kansainvälistä lukijakuntaa. Joskus yksittäinen tutkija ”rikastuttaa” tutkimustaan ja hämmästyttää lukijoitaan viittauksin perifeerisen oikeuskulttuurin omintakeiseen prosessilakiin. Kokonaiskuvaa tämä ei tietenkään muuta. Sen sijaan kiteyttävä tutkimus ei ole samalla tavalla sidoksissa Suomen oikeuteen, toisin sanoen se voi löytää – ja sen pitäisikin löytää – laajempi lukijakunta myös ulkomailta, toisin sanoen tutkimus kannattaa suunnata kansainväliselle yleisölle. Tästä taas seuraa, että tutkimus on julkaistava valtakielellä kansainvälisessä tiedelehdessä. On kylläkin muistettava, että läheskään aina kysymys ei ole joko/tai -valinnasta. Mikään ei estä sitä, että kotimaiselle yleisölle tarkoitettu monografia julkaistaan suomeksi tai ruotsiksi, mutta sen kansainvälistä tiedeyhteisöä kiinnostavat metodiset valinnat ja tutkimuksen päätelmät saavat englanninkielisen (tai muun valtakielisen) artikkelinsa. Suomalainen oikeustiede tuottaa kansainvälisesti kiinnostavia analyysejä, synteesejä, toimivuusarvioita ja ennusteita tulevasta kehityksestä esimerkiksi oikeuden digitalisaatiosta ja oikeudellisesta konfliktinhallinnasta.  

Tutkimuksen meinanderilaiset arkkityypit korreloivat pitkälti sisällölliseen kansainvälisyyteen. Onhan selvää, että ”synteesihakuinen” tutkimusote tuo tutkimukseen väistämättä paljon kansainvälistä ainesta. Tutkimusta kun on mahdotonta ”yhdistää laajempiin kokonaisuuksiin”, ellei huomioon oteta kansainvälistä kehitystä. Suomen oikeus ei ole irrallinen saari oikeuden valtameressä vaan osa pohjoismaista, eurooppalaista ja lopulta myös globaalia oikeusyhteisöä. On kylläkin myönnettävä, että kansainväliset virtaukset saapuvat Suomeen monesti kovin viivästyneinä ja valikoidusti, mutta ne kuitenkin saapuvat! Harvasta megatrendistä voidaan sanoa, ettei se ollenkaan näy Suomessa. Sen sijaan detaljihakuista tutkimusta voidaan yllättävän pitkälle tehdä pelkästään kotimaisen aineiston perusteella, etenkin kun kokenut tutkija pystyy välttämään pahimmat moitteet näennäisillä ja sisältöön vaikuttamattomilla viittauksilla kansainvälisiin lähteisiin.       

Kokonaan eri kysymys on, kumpaa tutkimuksen arkkityyppiä arvostetaan oikeustieteen sisällä. Hieman yleistäen on sanottava, että oikeustieteessä arvostukset suosivat edelleen lainoppia. Väitteet lainopin väheksymisestä, joita tavan takaa kuullaan, on ilmeisen liioiteltuja. Toki tällaisia väheksyviä lausumia joskus kuulee, mutta ne kertovat pikemminkin esittäjiensä (eli muuta kuin lainoppia tekevien tutkijoiden) turhautumisesta ellei suorastaan epätoivosta. Lainopin suosio seuraa paljolti siitä virheiden pelosta, joka alitajuisesti vaikuttaa tutkijayhteisössä. Hyvän tutkijan ideaaliin oikeustieteessä kuuluu työn jäljen virheettömyys, tutkija ei saa tehdä työssään virheitä. Kun tutkimuksen mittakaava kasvaa, myös tutkimuksen tarkkuus kärsii, mistä Meinander aiheellisesti huomauttaa. Tämä pätee myös oikeustieteen tutkimuksessa. (Tässä ei oteta kantaa siihen, onko virheiden pelko suomalaisen oikeustieteen erikoisuus vai kaikkien oikeustieteen tutkijoiden luonteenlaatu). Kiteyttävästä tutkimuksesta löytyy aina kritisoitavaa, usein myös kohtia, joissa kirjoittaja on aidosti oikaissut tai suorastaan harhautunut väärään johtopäätökseen. Tutkimustulokset eivät kylläkään, toisin kuin joskus kuvitellaan, kumoudu sillä, että joku yksityiskohta havaitaan virheelliseksi. Ohimennen todettakoon, että hyvän tuomarin ideaali sisältää samantyyppisiä elementtejä kuin hyvän tutkijan ideaali: hyvässä tuomarissa suureen työkykyyn yhtyy huolellisuus yksityiskohdissa, tuomarikaan ei saa tehdä virheitä. Loistokasta tai innovatiivista lainsoveltamista häneltä ei odoteta.    

Optimisti näkee merkkejä siitä, että käsitykset hyvän tutkijan ideaalista oikeustieteessä pikkuhiljaa murentuvat. Modernilta tutkijalta aletaan edellyttää myös tässä suhteessa monialaisuutta: hänen on ensiksikin kyettävä tekemään sekä yksityiskohtaista että kiteyttävää (tai oikeammin ”synteesihakuista” tutkimusta. Toiseksi hänen on sekä tuotettava juridista käyttötietoa eli julkaistava lainopillista tutkimusta että otettava osaa kansainväliseen keskusteluun. Pienessä oikeuskulttuurissa voimavarat eivät riitä totaaliseen erikoistumiseen, toisin sanoen työnjakoon kansalliseen ja kansainväliseen tutkimukseen. Sehän  on suurissa oikeuskulttuureissa mahdollista ja jopa tavallista. Pieni oikeuskulttuuri jos mikä kaipaa oikeustieteen moniosaajia.  Moniosaaja julkaisee yleisesityksiä, tekee synteesihakuista tutkimusta, ottaa osaa kansainväliseen keskusteluun tiedeyhteisössä ja edistää oikeuspoliittista keskustelua. Jossain välissä hän ehtii vielä opettaakin, ohjata nuoria tutkijoita sekä hankkia yliopistolleen hankerahoitusta. 

Risto Koulu     

JULKAISTU ALUN PERIN  29.11.22

Sivusto uudistettiin tammikuussa 2023, jolloin sieltä katosi myös vuoden 2022 ja alkuvuoden 2023 uutisia. Uutiset ovat edelleen ajankohtaisia, joten niiden palauttamista sivulle on toivottu. Vanhempia uutisia löytää lisäksi julkaisusta ”Valitut uutiset 2017-2022”. Se on luettavissa tästä. Julkaisusta tehdään myöhemmin täydennetty toinen painos.

Toisten asioita ajavat ei-lakimiehet eli niin sanotut asioitsijat katosivat tuomioistuimista vuosikymmeniä sitten. Ammattikunta elää vain arkaistisissa lakimieskaskuissa ja oikeushistoriassa. Kaskuissa asioitsijat ovat yleensä leikinlaskun (joskus varsin ilkeänkin) kohteita, oikeushistorioitsijat taas pitävät asioitsijoita aikansa ilmiöinä ja sinänsä arvostettuina (Mia Korpiola: Hyvät, pahat ja rumat maallikkoasioitsijat TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2021). Ammattikunnan tuhosta yleisissä tuomioistuimissa saadaan syyttää osaksi lainsäätäjää, toisin sanoen vuoden 2002 lakimiesmonopolia (vain lakimies saa ajaa toisen asiaa) sekä lopullisena iskuna vuoden 2017 auktorisointivaatimusta (asianajopraktiikkaa harjoittavan lakimiehen on oltava asianajaja tai saatava erityinen lupa toimintaansa). Osaksi taas syypääksi lienee katsottava asianajamisen arkkitehtuuri, joka muuttui. Vanha pienimuotoinen, monesti sivutoiminen ja usein kotoa käsin hoidettu asianajo pikkuhiljaa katosi. Asianajaminen siirtyi hyvin varustettuihin toimistoihin, joissa työskentelee useita lakimiehiä. Samalla asianajopalvelujen kustannustaso nousi. Infrastruktuuri ei tietenkään ole ilmaista. Tilat maksavat, henkilökunnan palkat samoin, eikä tekniikkakaan ole ilmaista.

Kiintoisaa kyllä markkinat asiointipalveluille eivät kokonaan kadonneet. Ei-lakimiehet olisivat voineet jatkaa asiointipraktiikkaansa hallintolainkäytössä, jossa avustajaksi kelpaa ”rehellinen ja luotettava henkilö”. Tosin tästä on joitakin harvoja poikkeuksia: esimerkiksi lastensuojeluasioissa kansalaisen avustajan on oltava lakimies. Sen sijaan vastapuoli eli kunnallinen viranomainen on vapautettu tästä lakimiespakosta, mitä ei voi pitää järin oikeudenmukaisena periaateratkaisuna. Hallintolainkäyttöön erikoistunutta asioitsijaprofessiota ei kuitenkaan Suomeen syntynyt. Ehkä markkinat olivat liian pienet, eikä kysyntääkään kenties ollut. Hallintolainkäytössä tapana on, että kansalaiset hoitavat itse asiaansa hallintotuomioistuimissa – usein kylläkin heikolla menestyksellä. Tavasta tai perinteestä ei tietenkään heti luovuttu. Ehkä perinteinen asioitsijoiden ammattikunta vain menetti uskonsa, toisin sanoen arveli, että heidän aikansa oli ohitse. 

Asioitsijakunnan (laajassa merkityksessä) katoaminen pakottaa oikeutta hakevan tylyyn valintaan. Auktorisoitu lakimiesapu on kallista, eikä pitkälle viedyn ammattikuntasääntelyn takia asianosainen voi käyttää avustajanaan muuta lakimiestä, vielä vähemmän osaavaa ei-juristia, ei edes silloin, kun tämä ei vaadi palkkiota avustaan. Ellei varaa auktorisoituun lakimieheen ole, kansalainen on näin pakotettu ajamaan itse asiaansa. Omatoimiseen asianajamiseenhan kaikilla on lupa. Tosin kaikki, luultavasti jopa useimmat, eivät sitä halua. Ja vaikka haluaisivatkin, lainkäytön perusformaatissa, riita-asian oikeudenkäynnissä, omatoimisesta asianajamisesta ei tule mitään. Vaikka tutkimustietoa ei tästäkään ole, asianosaiset huolisivat mielihyvin avukseen juridisia perustietoja omaavan ja esiintymiskykyisen henkilön, kutsuttiin häntä sitten tukihenkilöksi tai avustajaksi. (Tuomioistuimet tietenkin ovat mieluummin tekemisissä oikeudenkäynnin ammattilaisen kanssa, koska tämä tuntee tuomioistuimen tavat ja hänellä on taustaorganisaatio. Tässä tarkastelussa ei kuitenkaan tuomioistuimen mielipidettä kuunnella.) Kannattaa muuten panna merkille, että asioitsijan ei tarvitse olla vanhan ajan työnsä pelkästään käytännössä oppinut kansanmies. Hänellä voi olla esimerkiksi avoimen yliopiston kursseilla hankittu entistä oikeusnotaaria vastaava koulutus. 

Voi olla, että asioitsijoiden ammattikunta lähivuosina elpyy. Se olisi yksi tapa ratkaista oikeudenkäyntien kustannuskriisi. Jos rahaa sen ratkaisemiseen ei löydy, oikeudenkäyntien kokonaiskustannuksia on laskettava eli jostain on tingittävä. Asiantuntijatyö on tunnetusti kallista, eikä asianajaminen ole tästä säännöstä poikkeus. Sen sijaan asiantuntijatyö on korvattavissa ja kannattaa korvata halvemmalla työllä siellä, missä sofiskoitunutta asiantuntijatyötä ei aidosti tarvita. Kaikki oikeudenkäynnit eivät vaadi täysin pätevöitynyttä asianajajaa ja vahvaa toimistoa. Kevennetyllä oikeudenkäynnillä ja asioitsijaprofessiolla on näin läheinen yhteys. Tällaisessa oikeudenkäynnissä ”pärjätään” vähemmällä juridisella koulutuksella. 

Ehkä käy niinkin, että hallinnon ja piakkoin alkavan lainkäytön digitalisoituminen tuottaa luonnostaan oman asioitsijaprofessionsa. Tämä uusi professio ei enää koostuisi juridista perustietoa hankkineista ei-lakimiehistä vaan sen muodostaisivat sähköiseen asiointiin, asianajamiseen ja tekoälypohjaiseen tiedonhakemiseen erikoistuneet henkilöt. Nähtäväksi kuitenkin jää, tuottaako digitalisaatio tällaisia uudenlaisia ”digiasioitsijoita”. Paljon riippuu siitä, miten helppokäyttöisiksi – eli asiakasystävälliseksi – käyttöliittymät saadaan. Jos kansalainen pystyy itse käyttämään liittymää, hän ei tietenkään tarvitse siihen ammattilaista – eikä uutta ammattikuntaa pääse kysynnän puuttuessa syntymään. Tosin kaikki viittaa siihen, että uusi professio ei tähän esteeseen kaadu. Käyttöliittymät eivät tule toisin sanoen yllättämään helpolla käytettävyydellään. Käytettävyyttä ajatellaan, inhimillistä kylläkin, ammattilaisten silmin. Todellisilta käyttäjiltä, oikeutta hakevilta kansalaisilta, mitään ei edes kysellä, ja heidän kielteisiä kokemuksiaan selitellään. Hyviä selityksiä heikolle käytettävyydelle ovat käyttöongelmat ja käyttäjän osaamattomuus. Etenkin jälkimmäinen selitys puree: kansalaisen on vaikea todistaa osaamistaan. Näin asioitsijaprofession paluuta toivovalle kehitys näyttää varsin lupaavalta. 

Risto Koulu