Uutiset

Sähköisen julkaisemisen etu vai ongelma – tekstin päivittäminen

Juristikunta alkaa vähitellen tottua sähköiseen julkaisemiseen. Vanhemmassa polvessa on vielä niitä, jotka lukevat vain painettuja tekstejä, kun taas nuorempi polvi lukee mieluummin sähköisiä tekstejä, jos niitä vain on saatavilla. Tulevat juristit ovat vielä enemmän sähköisen tekstin pauloissa: opiskelijat eivät edes ota vastaan ilmaista painettua kirjaa, jos siitä vain on sähköinen laitos saatavilla. Sähköistä laitosta voi lukea missä tahansa, fonttikoon voi säätää halutuksi, ja tekstiin voi mielin määrin lisätä omia huomautuksia tai kommentteja. Lisäksi hakutoiminnot ovat erinomaisia verrattuna painettujen kirjojen asiahakemistoihin, joita ei yleensä voi kehua. Toistaiseksi kustantajat vielä paapovat vanhaa polvea. Monista kirjoista julkaistaan sekä painettu että sähköinen versio, mikä on aikamoista tuhlausta. Kirjoittajat suorastaan rakastavat sähköistä julkaisemista: se nopeuttaa julkaisemista, se säästää kaksi kolmasosaa kustannuksista, ja se – yllättävästi – näyttää jopa lisäävän julkaisun levikkiä. Totta on, että sähköinen julkaiseminen on pakko ottaa huomioon jo kirjoittamisessa. Sähköisestä julkaisusta ei saa samanlaista kokonaiskuvaa kuin painetusta kirjasta: niinpä sähköisessä julkaisussa on oltava paljon enemmän kertaavia jaksoja, sisäisiä viittauksia ja toistojakin kuin painetussa kirjassa. Kokeneelle kirjoittajalle tällaiset vaatimukset ovat pikkujuttu; ne on helppo toteuttaa. Toisaalta taas sähköisessä julkaisemisessa mitään sivumäärärajoituksia ei ole, koska se ei juuri vaikuta kustannuksiin. Tätä taas useimmat tutkijat pitävät luojan lahjana, koska sivumääräkatto johtaa ylitiiviiseen tekstiin, josta lukija ei saa millään selvää.

Uusi teknologinen konsepti kuitenkin tuo aina ongelmia, ja niin käy myös sähköisessä julkaisemisessa. Kirjoittaja voi mielin määrin muutella sähköistä tekstiä julkaisualustalla, eikä lukija sitä edes huomaa. Kirjoittaja voi korjailla kielivirheitä (niitähän jää kaikkiin teksteihin), lisätä puuttuvia sanoja (tavallinen ilmiö) tai jopa tehdä muutoksia tekstin asiasisältöön. Painetuissa kirjoissahan tätä mahdollisuutta ei ole: kirjoittaja on tavallaan (kuten Eino Leino sanoisi) ”kirjansa orja”. Jos hän haluaa muuttaa jotain, hänen on kirjoitettava uusi painos tai tehtävä kokonaan uusi kirja samasta aihepiiristä. Kummallekaan ei ole helppo löytää kaupallista tai tieteellistä kustantajaa. Aikanaan käytettiin korjauslipukkeita ja korjaussivuja, jotka kirjaan liitettiin tai sen tilaajille lähetettiin. Niiden aika on kuitenkin ohitse. On myönnettävä, että vanhojen kirjojen tekstejä on monesti nolo selitellä, jos ne eivät olleet kestäneet aikaa. Erityisesti oppikirjoista on sanottu, että sellaisen julkaiseminen ”on hetken kunnia ja ikuinen häpeä”.

Tekstin muuttaminen on tällä hetkellä lähinnä tutkimuseettinen kysymys. Myös julkaisuforumeiden eli alustanpitäjien säännöt vaihtelevat: jotkut ovat hyvin tarkkoja ja sallivat vain kielelliset korjaukset, toiset taas korvaavat vanhan tekstin uudella sen enempää kyselemättä, vaikka muutokset ovat asiallisia ja sisällöllisiä. Jos sääntöjä kehiteltäisiin, niitä tarvittaisiin kahteen kysymykseen. Ensiksikin: onko potentiaalisille lukijoille kerrottava, että tekstiä joko on päivitetty tai tullaan päivittämään? Toinen kysymys taas kuuluu: miten muutokset toteutetaan, milloin riittää tekstin korjaaminen, milloin on tehtävä jo uusi painos. (Ohimennen todettakoon, että muuttamisen ongelma ei ole lukijan vallassa tai ratkaistavissa. Toki käytännöksi on vakiintunut, että tutkija viitatessaan sähköisiin teksteihin kertoo, milloin hän sen luki. Tämä ei kuitenkaan auta hänen lukijaansa selvittämään, mitä sivuilla aikanaan luki, jos sitä on myöhemmin muutettu. Teknisesti alkuperäisteksti voi olla löydettävissä, mutta se on monen mutkan takana. Lukupäivän kertominen ei siis ratkaise perusongelmaa eli periaatteessa loputtomien erilaisten ja eriaikaisten versioiden pulmaa.)

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on ilmeinen: potentiaalisille lukijoille on kerrottava, että tekstiä päivitetään. Se on tehtävä selväksi. Sen sijaan on vaikeampaa sanoa, miten yksittäisestä päivityksestä, korjauksesta tai muutoksesta kerrotaan – tai onko ylipäätään kaikesta tarpeen kertoa. Useimmat sähköisesti julkaisevat tutkijat ovat hiljaa samaa mieltä siitä, ettei selkeiden kielivirheiden (väärä sija- tai aikamuoto, puuttuva sana, toistettu sama sana) korjaamisesta tarvitse tekstissä kertoa, jos virheellisyys oli ilmiselvää kontekstin perusteella. Kaikki tämän rajan ylittävät muutokset on ilmoitettava eli tehtävä näkyviksi tekstissä asiayhteydessä: se tehdään useimmiten kevyesti eli sijoittamalla kappaleen alkuun tai loppuun toteamus, että ”kirjoittaja on sinä ja sinä päivittänyt tekstin”. Käytännön tarpeisiin tämä ehkä riittää, koska vain tutkija tai aatehistorioitsija on kiinnostunut tulkintojen ja tulkinnan asenteiden muuttumisesta. Ihanneratkaisu tietenkin olisi, että poistettu teksti olisi linkitetty eli vaivatta haettavissa. Joskushan sillä voi olla tulkinnallistakin merkitystä: se esimerkiksi selventää esitettyä tai sulkee pois luennan vaihtoehtoja.

Entäpä milloin tarvitaan uusi painos? Jälleen perussääntö on ilmeinen: uusi (sähköinen tai painettu) laitos on tehtävä, kun yksittäiset korjaukset alkavat hajottaa kirjan rakennetta, toisin sanoen kirja ”ei enää pysy koossa”. Tässä kirjojen genreillä on eroja. Käsikirjatyyppiset kirjat kestävät hirmuisen määrän yksittäisiä päivityksiä ja korjauksia. Ne toki myös vaativat lukuisia päivityksiä, sitä enemmän, kuinka tarkemmin kirja halutaan pitää ajan tasalla. Esimerkiksi AlmaTalentin kustantamaan ”Insolvenssioikeus” -perusteokseen niitä on vuoden 2017 (painetun kirjan viimeinen painos) jälkeen tehty sadoittain. Kaikki eivät ole pikkupäivityksiä, vaan kokonaisia lukuja on lainsäädännön muuttuessa kirjoitettu uudelleen rakenteen pahemmin kärsimättä. Monografia -tyyppinen perustutkimus taas ei muuttelua juuri kestä: sitä paitsi päivitystyyppiseen täydentämiseen ei niissä juuri ole tarvettakaan. Pikkuvirheitä voi juuri ja juuri korjailla kirjoittaja on muuttanut tekstiä -maininnoilla. Jos sen sijaan tutkimustehtävä, viitekehys tai tutkimustulokset muuttuvat, ei auta muu kuin uuden painoksen tekeminen.

Oli niin tai näin, sähköisille julkaisuille tarvittaisiin tässä suhteessa jonkinlaiset eettiset säännöt. Toimintatapoja ei saisi jättää yksittäisten tutkijoiden murheeksi, etenkään kun kiusaus korjata vaivihkaa vanhoja sähköisiä tekstejä on niin ilmeinen. Kaikkiin kirjoihin kun jää harmittavia asiavirheitä kuten väärä pykälä- tai ennakkoratkaisuviittaus, epätarkaksi jäävä siteeraus ja niin edelleen. Ongelmaa ei kannata vähätellä ”tietoteknisenä yksityiskohtana”. Mahdollisuus jälkikäteiseen näkymättömään muuttamiseen on vaara tieteelliselle isyysoikeudelle, koska julkaisuajankohta ei muutu. Vanha teksti voidaan päivittää vastaamaan uusinta tutkimustietoa. Vanhaan ajankohtaan voidaan vedota osoittamaan, että tutkimustulokset eivät olleetkaan uusia vaan samat asiat oli tuotu esiin jo vuosia sitten. Oikeustieteessä tämä ei ole suurensuuri ongelma, koska tutkimusideoilla ja hypoteeseilla ei sinänsä ole paljon arvoa. Arvoa on vain todistuksella eli sillä, miten idea tai hypoteesi onnistutaan kytkemään oikeuslähteisiin (näin yksinkertaistetusti). Palkkansa arvoinen tutkija pystyy päivässä keksimään niin paljon ideoita, hypoteesia ja tutkimuksen aihioita, että ne työllistävät kyseisen oikeudenalan vuosikymmeniksi. Näinhän Simo Zittingin on epäilty tehneen 1950-luvun alussa.

Risto Koulu

 

12.9.2024

Mitä opimme (jos opimme) arjen ongelmista?

Harva juristi tai edes oikeustieteen tutkija seuraa KRIMOn (entinen OPTULA) julkaisutoimintaa. Se ei yllätä, sillä julkaisuja ei ole helppo löytää, vaikka ne ovat vapaasti ladattavissa. KRIMO ei myöskään pidä meteliä: se on itse asiassa yksi ”hiljaisimmista” tutkimusyksiköistä, mistä ei akateemisessa maailmassa yleensä hyvää seuraa. Kokemus on osoittanut, että kunnon tutkimusta tuottavan yksikön on saatava näkyvyyttä sekä itselleen että tutkimuksilleen. Muutoin sen olemassaolo ja rahoitus ovat vaarassa. Yksi vähälle huomiolle jäänyt ja nähtävästi myös jäävä KRIMOn tutkimus on viime vuonna ilmestynyt ”Arjen ongelmat, riidat ja ratkaisut: kyselytutkimus arjen ongelmista, joilla on oikeudellinen ulottuvuus” (Katsauksia 54/2023). Vaikka nimi ei tutkimusta pahenna, houkuttelevampi otsikko olisi varmasti ollut keksittävissä. Nimi ei totisesti lukijoita houkuttele. Tutkimus liittyy kansainvälisesti suosittuun legal needs -tutkimuslinjaan, jota voidaan, jos halutaan, pitää yhtenä access to justice -tutkimuksen sivuteemana, tosin vahvasti sosiologisesti painottuneena.

Tutkimus on ihailtavan laaja, sen kattavuus oli yli 16 000 satunnaisesti väestörekisteristä valittua henkilöä. Heistä lähes 2 000 vastasi kyselyyn. Tällaisesta otoksesta akateeminen tutkija voi yleensä vain haaveilla: monien ”empiiristen” tutkimusten aineisto käsittää 40-50 henkilöä. Juristia tietenkin kiinnostavat tutkimuksessa ne sivut, joilla on kosketuspintaa juridiikkaan ja juristin työtehtäviin. Aineistosta nousee esiin kolme huomiota ansaitsevaa havaintoa. Ensiksikin: ongelman eli konfliktin tuoma rasitus on valtava. Esimerkiksi stressiä koki 41 prosenttia vastaajista, kun taas taloudellista huolta kertoi siitä kantaneensa vain 27 prosenttia. Jälkimmäisen huolenaiheen mataluus selittyy nähtävästi sillä, että vastanneet eivät vielä olleet sijoittaneet riitaan varojaan. Jos silmällä pidettäisiin oikeudenkäyntejä, taloudellinen huoli todennäköisesti nousisi päällimmäiseksi. Oli miten oli, juristeilla ja etenkin tuomioistuimilla on tapana väheksyä riitojen tuomaa rasitusta: koska he eivät siitä kärsi, siitä ei kärsi kukaan muukaan!

Toiseksi lakimiehen apuun turvauduttiin arjen ongelmissa todella harvoin: lakimiestä käytti vain 7 prosenttia vastanneista. Tämä yllättää. Onhan jokseenkin kaikilla suomalaisilla vakuutuksissaan oikeusturvaetu, joka varsin pitkälle kattaa esimerkiksi juridisen neuvonnan ja jopa oikeudenkäyntiin valmistautumisen. Oikeudenkäynnin alettua enimmäismäärä ylitetään jo valmisteluistunnossa, jos asia on vähänkin monimutkaisempi. Lisäksi tarjolla on paljon maksutonta neuvontaa, jota saa kansalaisjärjestöiltä, ammattiliitoilta, lakimiesten ammattijärjestöiltä sekä viranomaisilta. Monilla järjestöillä on tähän jopa erikoistuneet lakimiehensä, joten neuvonnan heikkoa tasoa ei voi syyttää käytön vähäisyydestä.

Kolmanneksi lähes 40 prosenttia vastanneista koki joko ratkaisuprosessin tai lopputuloksen epäoikeudenmukaiseksi: luvut olivat prosenttiyksikön sisällä. Kymmenkunta prosenttia vastaajista ei osannut sanoa juuta eikä jaata, kun taas loput pitivät prosessia, lopputulosta tai molempia oikeudenmukaisina. Tulos lyö korvalle nykyistä ajattelua, jonka mukaan prosessien (tässä oikeudenkäyntien) olemassaolon oikeutus on subjektiivisesti ”väärän” lopputuloksen justifikaatiossa hävinneelle riitapuolelle. (Voittajahan ei tällaista justifikaatiota tarvitse, hän katsoo oikeuden voittaneen.). Hävinnyt osapuoli saa kokea lopputuloksen epäoikeudenmukaiseksi, mutta hänen pitäisi teoriassa myöntää, että hänen ”asiansa” sai reilun ja tasapuolisen käsittelyn. Tätä on toki turha odottaa välittömältä tunnereaktiolta, mutta kokemuksen pitäisi muodostua pitkällä tähtäimellä.

Mitä ”Arjen ongelmat, riidat ja ratkaisut” -tutkimuksen tuloksista voidaan oppia? Yksi opetus varmasti on, että oikeudelliset prosessit eivät saisi lisätä riitapuolten henkistä rasitusta. Vaikkakaan siitä ei liene tutkimusnäyttöä, prosessin kesto lisää rasitusta. Keino rasituksen vähentämiseen on näin ilmeinen – nopeutetaan prosesseja. Se auttaisi myös taloudelliseen kuormaan. On tunnettua, että oikeudenkäynti maksaa sitä enemmän, mitä kauemmin se kestää. Oikeudenkäynnin kestäminen vuodesta toiseen ei edes johdu siitä, että asiaa käsiteltäisiin perusteellisesti, toisin sanoen se veisi tällaisen ajan. Viive syntyy pääosin siitä, että asia odottaa, jotta sitä ylipäätään ryhdytään käsittelemään. Yksikään oikeudenkäynti ei tarvitse sitä vuosikymmentä, jonka pahimmat tapaukset ovat vieneet. Voidaan sitä paitsi sanoa, että useimmiten nopea ja halpa ratkaisu on access to justice -logiikassakin parempi kuin kauan aikaa vievä ja kustannuksia syövä ratkaisu, joka on ehkä aavistuksen verran lopputulokseltaan varmempi. Lainsäätäjä toki tunnistaa viipymisen vaarat. Viipyminen kompensoidaan hyvityksellä, asia voidaan julistaa kiireelliseksi, tietty asiaryhmä määrätään jo laissa käsiteltäväksi ”joutuisasti” ja niin edelleen. Käsittelyä nämä uudistukset eivät ole nopeuttaneet, ja on syytä epäillä, että pikkuruiset hyvitykset ovat yhdentekeviä.

Toinen opetus on, että juridisiin neuvontapalveluihin kannattaisi panostaa paljon nykyistä enemmän. Niiden käyttöaste on uskomattoman matala. Palvelujen tulisi olla joko ilmaisia tai oikeusturvaedun kattamia (mitä ne eivät välttämättä ole). Sen sijaan hyvä kysymys on, missä määrin ne voivat olla digitaalisia (esim. AI-perusteisia chatboxeja), missä määrin taas henkilökohtaiseen kontaktiin (siis ’tete-a-tete’ -tyyppisiä) perustuvia. Kustannussyistä ensimmäisiä kannattaisi suosia, mutta ihmiset luultavasti toivovat jälkimmäisiä. He ”haluavat puhua asiastaan”, toisin sanoen neuvon kysyminen on osaksi terapeuttista ja empatiaa hakevaa. Neuvoa kysyvä voi olla hyvinkin tyytyväinen tapaamiseen, vaikka hän ei saisi ensimmäistäkään varteenotettavaa neuvoa (’vad har advokatyr att göra med juridik’ -viisaus). Huonoin vaihtoehto joka tapauksessa on maksullinen AI-pohjainen neuvonta, joka tuskin saa montaa käyttäjää. Oma kysymyksensä on, miksi Suomessa apua oikeudellisiinkin ongelmiin haetaan niin harvoin ongelmiin erikoistuneelta ammattikunnalta, lakimiehiltä. Galenterin kuuluisassa riitapyramidissa lakimiehen puoleen kääntyminen on ratkaiseva askel. Ehkä tässä vaikuttaa omatoimisen asianhoitamisen perinne, joka on syystä tai toisesta Suomessa vankka. Kokonainen lainkäyttölinja eli hallintolainkäyttö jopa tukeutuu olettamukseen, että kansalainen hoitaa itse asiaansa – yleensä huonolla menestyksellä. Ikävä kyllä arjen ongelmat -tutkimus ei tässä anna eikä kommentoi kansainvälisiä vertailutietoja, joista voisi kenties jotain päätellä.

Suurimman huolen aiheuttaa kolmas havainto, tyytymättömyys eli kielteinen kokemus oikeudenmukaisuudesta. Lähes puolet piti prosessia ja sen tulosta epäoikeudenmukaisena. Tulos on helppo mitätöidä. Voidaan sanoa, että perinteiset oikeudenkäynnit edustivat vain murto-osaa ”ratkaisuprosesseista” (4 prosenttia). Ainakaan prosessilaeissa ei siis ole vikaa. Kyselyssä ei myöskään haettu syytä tyytymättömyyteen: mikä meni prosessissa pieleen? Oliko se monimutkaisuus, kalleus, hitaus vai tyly kohtelu? Totta on, että tyytymättömyyden syistä tulisi saada tarkempaa tietoa. Muutoinhan ongelmalle ei voida tehdä mitään. Tulosta ei kuitenkaan voi ignoroida väitteillä huonosta kysymysten muotoilusta. Vastaava kysymys nimittäin on tuottanut kansainvälisissä kyselytutkimuksissa muissa maissa lähes 70 prosentin oikeudenmukaisuuden kokemuksen. Suomalaisessa konfliktinratkaisujärjestelmässä tuntuu olevan jotain vialla, ellemme halua selittää mokomaa eroa kansanluonteella (’suomalaiset ovat epätavallisen tyytymätön kansa’). Mikään tieteellinen selityshän tämä ei ole. No, eipä enempää tutkimuksen tuloksista: niihinhän on uskottava, kunnes vastakkaista näyttöä saadaan. Keskeinen toivomus kuitenkin on, että tutkimusta luettaisiin ja se johtaisi jonkinlaiseen mielipiteenvaihtoon oikeuspolitiikassa. Kaikki ei ole kustannusmuurin takana: nykyisessä taloustilanteessa oikeusministeriön hallinnonala ei tule aloittamaan uusia hankkeita. Paljon saataisiin kylläkin aikaan nykyisiä toimintatapoja uudistamalla (tässä tekisi mieli puhua ”kehittämisestä”, mutta sana on muuttunut sävyltään kielteiseksi), mikä ei maksa mitään.

Risto Koulu

27.8.2024

Ongelmallinen asiavaltuus – tuki vai este oikeuksiin pääsylle

Tässä sarjassa ilmestyy syksyllä Risto Koulun kirja ”Ongelmallinen asiavaltuus – tuki vai este oikeuksiin pääsylle”. Kirjan yleinen osa eli luvut 1–5 ovat käsikirjoituksena luettavissa tästä. Käsikirjoituksesta kuitenkin puuttuvat kaaviot sekä osa sisäisistä viittauksista. Kirjan tiivistelmä on luettavista alta. Otan mielelläni vastaan kommentteja ja huomautuksia, etenkin kriittisiä.

Risto Koulu
risto.koulu@helsinki.fi
050 563 8775

Asiavaltuus (vanhalta nimeltään asialegitimaatio) on prosessioikeuden peruskäsitteitä. Asiavaltuus antaa oikeutta hakevalle asianosaisen aseman: hän pystyy viemään asiansa tuomioistuimen käsiteltäväksi ja saa siihen ratkaisun. Ellei hänellä ole asiavaltuutta, hänen kanteensa jätetään tutkimatta. Lisäksi hänen katsotaan hävinneen asiassa. Tällöin hän joutuu sekä maksamaan omat kustannuksensa että korvaamaan vastapuolen kustannukset. Vaikka asiavaltuus on tapana liittää asianosaisen asemaan, myös muunlainen osallistuminen oikeudenkäyntiin vaatii oman asiavaltuutensa. Tällaisen asiavaltuuden tarvitsevat esimerkiksi oikeudenkäynnissä kuultavat sekä väliintulon oikeutta vaativat.

Vaikka asiavaltuus on oikeutta hakevalle tärkeä, prosessilaeissa siitä ei ole yleisiä säännöksiä. Monien soveltamistilanteiden varalta on sen sijaan lukuisia erityissäännöksiä, jotka kuitenkaan eivät tuo selvyyttä tulkintaan. Erityissäännökset päinvastoin näyttävät paradoksaalisesti tuovan mukanaan yhä uusia erimielisyyksiä siitä, kenellä on asiavaltuus. Monet oikeuskäytännön kehittämät tulkinnat sitä paitsi kehittyneet tapauskohtaisiksi ja tilannesidonnaisiksi. Asiavaltuus sisältää tästä syystä rakenteellisen ristiriidan. Yhtäältä tuomioistuimen pitäisi pystyä heti oikeudenkäynnin alussa sanomaan, onko kantajalla asiavaltuus. Jos sitä ei ole, käsittely lopetetaan. Samalla vältytään pitkälliseltä ja kalliilta asian käsittelyltä, mistä kumpikaan riitapuoli ei lopulta hyödy. Toisaalta taas monissa tilanteissa asiavaltuus on tosiseikoiltaan tai oikeudelliselta perusteeltaan niin epäselvä, että asiaa on käsiteltävä pitkälle, jotta asiavaltuudesta kyetään päättämään. Tämä taas johtaa tunnettuun paradoksiin: asia tutkitaan, jotta nähdään, tuleeko se tutkia. Paradoksiin on haettu ratkaisuja, mutta ne joko eivät toimi tai ovat tehokkaita vain osa-alueilla.

Tässä kirjassa analysoidaan asiavaltuuden käsitettä, asiavaltuuden tavoitteita, asiavaltuuden määräytymisen perusteita sekä asiavaltuuden käsittelyä oikeudenkäynnissä. Huomiota kiinnitetään muutostrendiin: asiavaltuus näyttää, muiden asiaan liittyvien prosessinedellytysten tapaan, hitaasti murenevan. Asiavaltuuden laajentuminen näkyy erityisesti niin sanotuissa uusissa asioissa, joilla yksityiset aktiivit ajavat poliittisluonteista agendaa, esimerkkinä ympäristöön ja luontoon liittyvät suojeluvaatimukset. Tällaiset oikeudenkäynnit alkavat pohjoismaissakin yleistyä ja luultavasti laajeta yhä uusille politiikan ja yhteiskunnan osa-alueille. Kirjassa käydään lopuksi läpi asiavaltuustulkintojen kehittymistä muutamissa asiaryhmissä. Niitä ovat perhe- ja jäämistöasiat, immateriaalioikeudelliset asiat sekä niin sanottu ”uudet” asiat.
Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Hän on julkaissut lukuisia kirjoja oikeuksiin pääsystä. Nämä kirjat, tämä mukaan luettuna, ovat vapaasti ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistosta (HOB virtuaalitietokanta).

 

15.8.2024

Sähköinen julkaiseminen – lukeeko kukaan?

Sähköinen julkaiseminen on saavuttamassa myös oikeustieteen, joka on sinnitellyt painetun sanan maailmassa muita tieteenaloja pitempään. Nyt ottelu on kuitenkin hävitty: sähköinen julkaiseminen on oikeustieteessäkin nousemassa pääkanavaksi, yhä useammin ainoaksi julkaisukanavaksi. Oikeustieteellisten kirjojen kustantaminen on ollut kauan tappiollista, mutta nyt se alkaa vertaantua seteleiden polttamiseen saunaa lämmitettäessä. Moni sähköiseen julkaisemiseen päätynyt tai pakotettu tutkija kuitenkin miettii, lukeeko kukaan hänen kirjojaan. Nuoria hän ei niinkään lukuhaluista epäile, sillä nuorille sähköisten tekstien lukeminen on itsestäänselvyys. Sen sijaan moni vanhempi lakimies ei sähköistä kirjaa avaa, ellei siihen pakoteta ja kyseistä kohtaa sormella näytetä. Moni lakimieshän pahastuu, jos asia ei olekaan kirjassa sillä sivulla, millä ilmoitettiin vaan jo edellisellä tai vasta seuraavalla sivulla (”asiaa ei löydy kirjasta”). Sähköisissä julkaisuissa ”kohdan” löytäminen ei ole maininnan arvoinen pulma: jokainen sana toimii hakusanana. Sähköisen julkaisun kirjoittaja tunteekin välillä kiusausta luopua koko asiahakemistosta, joka on sähköisessä julkaisussa turha reliikki.

Vastausta ei ole helppo antaa. Omista kirjoistaan tutkija saa, jos ne on julkaistu kaupallisesti, toki tekijänpalkkiotilityksen, jossa kerrotaan myös latausmäärät (mukaan luettuna katsomiskerrat). Yleiskuvaa hän ei omista tilityksistään tietenkään saa. Vielä hankalampi on koota tietoja open access -julkaisuista, jollaisia useimmat sähköiset kirjat ovat. Tosin muutamat ”kustantajat” ovat ottaneet käyttöön laskurin, joka seuraa reaaliaikaisesti latauksia. Näihin ”edistyksellisiin” kuuluu Helsingin yliopiston julkaisuarkisto ja muun muassa sen HOB-kokoelma (akronyymi sanoista Helda Open Books). Kokoelmassa julkaistaan lähes kaikki COMI-sarjan kirjat. Sarjan kirjojen lataustiedoista saadaan kuva sekä latausten kokonaismääristä (ja näin levikistä) että yksittäisten julkaisujen latauksista. Satunnaisvaihtelua poistaa se, että sarjan kirjat ovat graafisesti identtisiä, eikä niitä mainosteta kaupallisesti. Kirjat leviävät näin ”luonnollisesti” lähinnä henkilökohtaisten kontaktien kautta. Vanhimmat kirjat ovat olleet vapaasti ladattavissa pari vuotta, uusin kuukauden verran, joten myös ajan merkitys tulee näkyviin. Oppikirjoja ja yleisesityksiä sarjassa ei julkaista, joten ne eivät vääristä tilastoja.

Joitakin potentiaalisia muuttujia toki jää. Yksi niistä on se, onko sähköinen julkaisu ja painettu kirja molemmat saatavilla, toisin sanoen ne ovat lukijalle vaihtoehtoja. Yllättävää kylläkin tällä ei tunnu olevan lainkaan vaikutusta: painettu kirja ei heijastu sähköisen kirjan latausmääriin eikä sähköinen laitos painetun kirjan menekkiin. Sen sijaan hämmästyttää, kuinka latausmäärät lisääntyvät ajan kuluessa. Latausten määrä ei vähene vaan pikemminkin kasvaa. Painetussa kirjassahan kysyntä loppuu kuin seinään, ellei kysymyksessä ole oppikirja, jonka kysyntä jatkuu niin kauan kuin kirja pysyy tutkintovaatimuksissa. Osa julkaisuista liittyi kiihkeään kansainväliseen keskusteluun, mutta aiheen ajankohtaisuudella tai kansainvälisyydellä taas on enintään marginaalinen merkitys. Tätäkään ei moni odottaisi.

Latausmäärissä on huikeaa kirjakohtaista vaihtelua, mille ei hevin löydä selitystä. Suosituin kirja (Koulu: Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi) on kerännyt latauksia pitkälle yli tuhannen, mikä on teoreettiselle perustutkimukselle mahtava määrä. Pohjanoteerauksen eli parikymmentä latausta taas on saanut tutkimus erityistuomioistuimista (Koulu: Integroitu lainkäyttö – oikeudenkäynti erityistuomioistuimessa). Kirja on tosin uusin julkaisu, joten aikaa latauksille on ollut keskiarvoa vähemmän. Se ei selitä totaalista mielenkiinnon puutetta. Ilmeisesti aihepiiri ei yksinkertaisesti kiinnosta ketään muita kuin kyseisiä tuomareita. Tällaisille vähälevikkisille kirjoille sähköinen julkaiseminen on sekä luojan lahja että ainoa mahdollisuus: kukaan täysjärkinen kustantaja ei suostu tekemään siitä painettua kirjaa. Sen sijaan tutkimukset sosiaaliturvan muutoksenhausta ovat yllättäneet levikillään, vaikka latauskerrat ovat jääneet pariin sataan. Kirjan merkitys tai laatu ei luvuissa näy: esimerkiksi lakisääteisten lautakuntien perustuslaillista asemaa analysoiva ja hyvin ajankohtainen tutkimus jäi hieman yli sataan lataukseen (Vaitoja: Sosiaaliasioiden muutoksenhakulautakunnat). Keskivertojuristia sosiaaliturvan muutoksenhaku ei juuri kiinnosta eikä voikaan kiinnostaa, koska niin harva toimii sen kanssa tekemisissä. Ihmiset kun hoitavat itse asioitaan.

Jotain toki tarkastelussa paljastuu. Latausmääriä nostavat yhtäältä kirjan yleisyys, toisaalta sen käyttömahdollisuus käytännön työtehtävissä, osaksi myös se, onko vastaavia teoksia olemassa. Niinpä varsin teoreettinen tutkimus hallintolainkäytöstä (Koulu: Asianosaisena hallintoasian oikeudenkäynnissä) on saanut lähes 600 latausta, mikä olisi yli kannattavuusrajan, jos kyseessä olisi painettu kirja (jollaista siitä ei ole). Kaikki access to justice -teemaiset kirjat ovat lähenemässä tai hieman ylittämässä 400 latauskerran viivaa. Aihepiiri kokonaisuudessaan kiinnostaa potentiaalisia lukijoita. Pienoisena pettymyksenä joukossa oli etukäteen bestselleriksi (tosin kirjaa ei myydä) arveltu kirja oikeudenkäyntien rahoituksesta (Koulu: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen). Sen latausmäärät jäivät keskiarvoon 300-400. Lainopillisen prosessioikeuden suosiota ei mikään tunnu järisyttävän. Oikeusvoimainstituutiota ravisteleva kirja (Koulu: Käsitellä vai eikö käsitellä) ylsi samoihin lukemiin, vaikka aihetta on syytä pitää rutikuivana.

Pienoinen yllätys oli, että oikeushistorialla on harrastajansa: konkurssi-instituution historiaa käsittelevä julkaisu lähenee sekin 300 lataustaan (Sallila: Konkurssioikeuden muotoutuminen varhaisen uuden ajan historiassa). Sen sijaan kansainvälinen yksityisoikeus ei lukijoita tai oikeammin lataajia houkuttelu, siinä jäädään jo sarjaan 100-200 latausta (Juutilainen: Omistuksenpidätys ja esineoikeudellinen lainvalinta), mikä on lainopissa vähän. Lainopillinen konkurssioikeus nimittäin sijoittuu sarjaan yli 500 latausta (Kaisto: Oikeustoimen peräyttämisestä konkurssitakaisinsaannissa), mihin moni kirja ei pääse.

Totta on, että latauskerrat eivät vielä todista, kuinka moni kirjan lukee. Etenkin jos lataaminen on vapaata, moni voi ladata sen varmuuden vuoksi. Näin kirja löytyy, jos sitä sattuu joskus tarvitsemaan. Sähköisiä kirjoja voi säilyttää rajattoman määrän tietokoneella tai iPadissä: painetuille kirjoille tulee jossain vaiheessa raja vastaan. Valtaosa kirjan ladanneista kuitenkin todennäköisesti vähintäänkin vilkaisee kirjaa hengessä ”mitä tulin ladanneeksi”. Samat psykologiset lainalaisuudet pätevät kuitenkin myös painettuihin kirjoihin: kaikki sen hankkineet eivät sitä lue, mutta moni lainaa kirjan sen haltijalta kirjan lukeakseen. Sähköisen kirjan vahvuuksiin kuuluu, että sen kerran ladannut voi jakaa sitä rajattomasti edelleen. Paljonko tämä ”alilataus” tuo lukijoita, on tuntematonta. Sähköisiä kirjoja kuitenkin välitetään tutkijoiden kesken joko tiedostoina tai linkkeinä (osa linkeistä johtaa sivuille, joilla ei ole laskuria) niin paljon, että määrän täytyy olla moninkertainen.

Risto Koulu

17.6.2024

Innovatiivista prosessioikeutta – uutta kovan tason tutkimusta

Prosessioikeudesta kiinnostuneet, olivat he tutkijoita tai asianharrastajia, lukevat mielellään oppikirjoja ja yleisesityksiä. Kirja lyödään pikaisesti kiinni, jos siinä on häiritsevän laajalti järjestelmäanalyysiä, oikeuspoliittista pohdintaa tai mikä kamalinta siinä osallistutaan kansainväliseen keskusteluun. Kielimuuri on sekin korkea. Kirjan englanninkielisyys karkottaa valtaosan lukijoista, ruotsin kaltaisista eksoottisimmista kielistä nyt puhumattakaan. Tämä on sääli ja pitkällä tähtäimellä vahingoksi suomalaiselle prosessioikeudelle, sillä prosessinoikeuden maailmankuva on nyt uudistumassa vauhdilla, jollaista ei ole nähty sitten Caloniuksen aikojen. Prosessioikeuden tutkimusta ravisuttavat kansainväliset vaikutteet, hyperaktiivinen EU, teknologian uskomaton kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, niistä esimerkkinä poliittista agendaa ajavat oikeudenkäynnit, joita alkaa Suomessakin näkyä.

Lukija saa kiinni uudesta maailmasta tarttumalla Jenni Hakkaraisen äskettäiseen väitöskirjaan ”Why me and not us? A study on algorithmic discrimination, collectivity and access to justice” (2024). Tarttuminen on tosin kuvainnollinen ilmaus, sillä kirja on saatavissa vain sähköisenä. Se on vapaasti luettavissa ja ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistossa (helda/väitöskirjat ja tutkielmat/oikeustieteellinen tiedekunta). Painettua kirjaa saadaan odottaa vielä hetki, joskin tämän tasoinen kirja katoaa luultavasti kansainvälisiin sarjoihin.

Hakkarainen kietoo taidokkaasti prosessioikeuden ikuisuuskysymykset kahteen ajankohtaiseen teemaan, syrjintään sekä algoritmeihin sen välineinä. Kirja osoittaa jälleen kerran, että kysymykset alkavat aueta vasta, kun niitä tarkastellaan riittävän konkreettisessa kontekstissa. Suomalaisen prosessioikeuden yksi heikkous – kriittinen sivullinen löytää niitä muitakin – on tarkastelun liiallinen yleisyys, toisin sanoen yhteen sulautuvat soveltamistilanteet. Yleinen lähestymisote taas kääntyy herkästi kaikkien hyvien asioiden samanaikaiseksi kannattamiseksi. Jokainen tutkija on kokenut tämän seireeninlaulun, osa on siihen sortunut, osa on siltä välttynyt korvansa tukkimalla. Houkutus on melkoinen, koska lähestymistapa antaa kilven kirjoittajalle: hyviä asioita kun kukaan ei rohkene vastustaa. Kaikki kannattavat matalaa oikeudenkäyntikynnystä, hyvää prosessinjohtoa, joutuisaa käsittelyä ja aineellisesti oikeaa lopputulosta. Kukaan ei tiettävästi ole koskaan sanonut, että oikeudenkäynnin kustannusten tulee olla kohtuuttomat tai että tuomari saa poiketa laista, jos hän ei pidä sen sisällöstä.

Kirjan pääsanoma ei ole monimutkainen. Oikeudellisia tai oikeudellisesti relevantteja algoritmeja käytetään yhä enemmän. Algoritmeja voidaan käyttää myös ihmisryhmien ja yksittäisten ihmisten syrjintään paljon tehokkaammin kuin perinteisiä syrjinnän mekanismeja. Prosessilait tarjoavat keinoja syrjintää vastaan, mutta prosessilain keinot ovat yksilöllisiä (eli yksilöllisen oikeussuojan eetosta seuraavia) ja reaktiivisia. Ne purevat erityisen huonosti algoritmeiksi naamioituun syrjintään, joka on piilevää ja etäistä. Syrjinnän uhrit kaipaavat näin uudenlaisia oikeussuojakeinoja ja sellaisia tarjoavaa uutta prosessilainsäädäntöä. Kannattaa huomata, että oikeudellisten algoritmien haaste ei tyhjenny syrjintään. Syrjintä on ainoastaan esimerkki kontekstista, jossa algoritmi voi olla sisällöltään ”epäreilu”. Vastaavaa epäreiluutta kansalainen voi kohdata lupakäytännöissä, pankkien rahoituspäätöksissä, viranomaisvalvonnassa, rangaistusten mittaamisessa, työnhaun kelpoisuus- ja sopivuusarvioissa ja niin loputtomiin.

Prosessioikeuden harrastajia kiinnostanee eniten kirjan kuudes luku, jossa Hakkarainen kaavailee tulevaisuuden prosessilakeja. Vielä muutama vuosi sitten moni lukija olisi sijoittanut vastaavat kaavailut scifi-genreen (’kiinnostavia, mutta kaukaisia ja epätodennäköisiä’). Tällä hetkellä kaikki nykyiset opiskelijat ja moni vielä työelämässä oleva lakimieskin tulee näkemään sen maailman, jonka ääriviivoja kirjassa haetaan. Tosin oikeutta ja lainkäyttöä koskevat ennustukset ovat kuuluisia siitä, että ne säännönmukaisesti erehtyvät siinä, millaista tulevaisuuden ”oikeus” on. Kiinnostava piirre ennustuksissa on niiden yhteinen usko siihen, että tulevaisuuden ”oikeus” on jotain perustavasti muuta ja erilaista kuin nykyinen. Varovaisenkin lukijan on helppo uskoa, että näin tulee käymään myös siinä prosessilainsäädännössä, jonka maailmassa seuraavat juristipolvet elävät. Lopuksi pieni lohdutus: yksikään tulevaisuudenkuvitelma ei lähde siitä, että lakimiehet ja tuomioistuimet olisivat maailmasta hävinneet.

Kirjaa ei kannata selostaa blogikirjoituksessa sen enempää; jokainen muodostakoon kysymyksenasettelusta, tutkimusmenetelmistä ja tutkimustuloksista oman mielipiteensä. Oheinen tiivistelmä antaa kuitenkin kuvan siitä mitä lukijalla on lupa odottaa.

People discriminate. Algorithms discriminate. Currently the legal and technology practitioners as well as scholars are working to understand the discriminatory features of algorithmic technologies. Northpointe COMPAS, Amazon’s recruitment algorithm and Deliveroo’s application for drivers provide only a fraction of the discriminatory features those technologies lay upon us. This dissertation is about individuals in the need of redress and legal procedures that should provide protection against unjust effects of algorithms, such as discrimination. During the dissertation I will seek answers to these questions: 1) How does algorithmic discrimination differ from discrimination before? 2) Is the procedural law equipped to manage algorithmic discrimination; If not, why not? After answering to these questions, I will proceed to imagine the future of procedural law and algorithmic discrimination: 3) What elements are already embedded in the law that can be utilised in the design of legal procedures against discriminatory algorithms. After analysing the final question, I will take some time to imagine the structures of the future procedural law. I used two mainstream theories: access to justice, science and technology studies (STS) and complemented them with feminist studies. My primary method is principle based doctrinal research. However, in order to understand technical effects and how they challenge some of the core assumptions of the law, such as individual based legal procedures, I have used STS throughout the dissertation. Existence of discrimination is not novel, as the problem of discrimination and biased decision-making is ancient. Concerns over legal procedures as arenas for contestation against discrimination is less ancient, originating from the emergence of non-discrimination laws. After having decades to evolve, legal procedures still struggle managing discrimination cases. Human to human discrimination is a difficult concept for procedural law, and traditional legal procedures often fail to address both the individual issue as well as discrimination as a social, structural phenomena. Meanwhile, a whole new logic of discrimination has risen from technologies and algorithmic practices and is now challenging the law. I argue that algorithmic discrimination is a collective and dynamic phenomenon that operates at a distance, which, in its turn, does not fit in individualistic, reactive legal procedures which often require a first-hand experience of being discriminated against. Therefore, individual and reactive procedural law has come to its end. Moreover, the fragmented nature of procedural rules for cross-border and context dependent disputes drastically weakens opportunities for accessing and receiving justice. In the final pages of the dissertation, I argue that collective, preventive and impersonal elements already exist in current procedural architecture, but in their current form they do not correspond with the needs that arise from the emergence of algorithmic discrimination.

Risto Koulu

5.6.2024