Tiedekuntaelämää 2020-luvulla
Oikeustieteen tutkijat eivät hukkaa aikaansa sen miettimiseen, millaista niin sanottu akateeminen elämä heidän tiedekunnassaan on ollut tai on. He ottavat sen vaihtelut vastaan samalla tavalla kuin sään: ne ovat väistämättömiä, eikä heillä ole mitään sanomista siihen, millainen sää sattuu olemaan. Yleisestä välinpitämättömyydestä, joka lähenee jo mentaalista apatiaa, on poikkeuksia. Yksi niistä on professori Kimmo Nuotion mainio artikkeli ”Akademiskt liv förr och nytt”. Tämä pian vuoden 2010 yliopistolain jälkeen kirjoitettu artikkeli ilmestyi vähän luetussa juhlakirjassa ”Festskrift till Per Olof Träskman” (2011). Se on sääli, sillä useimmilla oikeustieteen tutkijoilla olisi ollut paljon sanottavaa aihepiiristä.
Artikkelin ilmestymisestä on kulunut lähes 15 vuotta, joten on aika katsoa, miten sen visiot ovat toteutuneet Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Nuotion puolustukseksi on sanottava alkajaisiksi, että hän ei ole vastuussa visioistaan. Ne nimittäin ovat peräisin itse laista. Lain tavoitteita taas leimasi jälkikäteen ajatellen ylimitoitettu kehitysoptimismi ellei suorastaan naiivi usko tieteellisen johtamisen voimaan asiantuntijayhteisössä. Valpas lukija pystyy selityksestä päättelemään, että jäljempänä tulee kitkerää nieltävää. Yleensä kielteinen palaute otetaan vastaan hakemalla sen esittäjän epäilyttäviä motiiveja. Rutiinivastaus tällaiseen puolustautumiseen on kehotus tutustua kuvitteelliseen ”Logiikan alkeisoppikirja” -nimiseen teokseen. Siellä ensimmäisiä opittavia asioita on aksiooma, jonka mukaan väitteen totuusarvo ei riipu sen esittäjän motiiveista.
Useimmat lain (ja samalla Nuotion) tavoitteet ovat sinänsä vakuuttavia. Harva kiistää, etteikö tutkimuksella tulisi tiedeyliopistossa olla painoalueet, että yliopistolla on oltava yhteiskunnallista vuorovaikutusta tai että ulkopuolista rahoitusta on syytä hakea. Jälkimmäisessä Nuotio esittää muutaman varauksen: ulkopuolinen rahoitus palkitsee itsensä, koska se lisää mahdollisuuksia saada sitä jatkossakin. Näin tieteenalat ja niiden oppiaineet eriarvoistuvat lähtökohtien mukaisesti: eräät menestyvät ja kasvavat, toiset kuihtuvat ja taantuvat. Oikeustieteellisessä tiedekunnassa tätä vaaraa ei totisesti ole, koska ulkopuolinen rahoitus on viime vuosina kutistunut pikkupuroiksi. Onko tämä ollut tarkoituskin vai seurausta yleisestä välinpitämättömyydestä, jää muiden ratkaistavaksi: totta kylläkin on, että tiedekunta ei ole pakollisia toimia lukuun ottamatta tukenut ulkopuolisen rahoituksen hakemista. Tutkimushankkeiden kasaaminen ja hakemusten työstäminen on jäänyt yksittäisten tutkijoiden harrastukseksi. Kaiken muun ohella tehtynä hankeharrastelu ei kokemusperäisesti tuota kunnollisia eikä myyviä hakemuksia.
Nuotio ei itse tunnu innostuneen tutkimuksen priorisoinnista, tämän epäilyksen jakaa moni muukin. Tässä syytä huoleen ei ole: oikeustieteellisellä tiedekunnalla on toki kunniallinen tutkimusstrategiansa. Se on kuitenkin niin epämääräinen ja laaja, että on suurin piirtein mahdotonta keksiä sellaista oikeudenalaa, tutkimussuuntausta tai tutkimusta, joka ei jonkin luennan mukaan kuuluisi painoalueisiin. Enintään pahansuopa lukija muistuttelisi vanhasta viisaudesta: kun kaikki on priorisoitua ja painoaluetta, mikään ei sitä enää ole. Vaaraa tutkimuksen yliohjautumisesta ei ole tai siitä ainakaan ei voi syytellä tiedekuntaa.
Yhteiskunnallisessa vuorovaikutuksessa juristitutkijoita ei tarvitse yllytellä: he ovat aina touhunneet jokseenkin kaikilla yhteiskuntaelämän sektoreilla. Yliopistolaki ei ole tuonut tähän muutosta, joskin se on tehnyt tällaisen touhuamisen kunnialliseksi tehtävänhoidoksi. Mitä tahansa toimintaa, välimiesmenettelyistä yleisönosaston journalismiin, voidaan sanoa yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi. Riski pikemminkin on, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen korvaa todellisen opetukseen osallistumiseen ja tutkimuksen. Tämä on aina ollut oikeustieteellisen tiedekunnan rasitus, joten yliopistolakia ei siitä saisi kovistella.
Strategisella suunnittelulla on muutama kokemussääntö, jos suunnittelualalla aikoo menestyä. Strategiseksi tavoitteeksi kannattaa ottaa sellaista, mikä on jo toteutumassa tai tekee sen piakkoin. Kansainvälistyminen on tällainen näennäistavoite, mistä syystä ei ole ihme, että se on päässyt mukaan tavoitelistalle. Oikeustiedehän on ollut nopeasti kansainvälistymässä aina 1990-luvulta lähtien: mukana ovat olleet kaikki oikeudenalat, osa vahvemmin, osa heikommin. Tätä kehitystä yliopiston toimenpiteet eivät ole oikeustieteessä pahemmin häirinneet: sitä ei ole edistetty mutta ei myöskään estetty, jälkimmäinen toki olisi ollut mahdotontakin. Joskus itsensä toteuttavan tavoitteen valinta epäonnistuu: jo hyvään vauhtiin päässyt itsetoteutuminen sammuukin. Tästäkin on esimerkki. Yksi tavoitteista laissa ja Nuotion artikkelissakin on tutkijauran varmistaminen.
Siinä oikeustieteellinen tiedekunta ei ole kunnostautunut. Hanna Kuuselan ”Syytös” -kirjan (2024) lukeneen on kylläkin pakko myöntää, että asiat eivät Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ole niin huonosti kuin jossain muualla: meillä 50- ja 60-vuotiaat ansioituneet tutkijat eivät sentään roiku vuoden mittaisten tai vielä lyhyempien määräysten varassa. Tämän myöntäminen ei tietenkään tarkoita sen sanomista, että asiat olisivat hyvin. Oppipoikajakso ei saisi kestää liian kauan, ja tutkimuksessa kunnostautuneiden pitäisi päättää uransa kategorian 4 tehtävässä. Työntekijöistä huolehtiminen ei tosin ole ollut tapana Helsingin yliopistossa, jollei joitakin juhlapuhefraaseja oteta huomioon. Sinnikkäitä tulijoita on tähän saakka riittänyt, vaikka ”pää näyttää tulevan vetävän käteen”, kuten Sasu Punanen aikanaan tokaisi. Toistaiseksi tiedekunnat vielä hetken voivat harjoittaa sellaista henkilöstöpolitiikkaa, joka yrityksissä johtaisi johdon nopeaan irtisanomiseen. Tällaisen henkilöstöpolitiikan seuraukset näkyisivät nopeasti taseessa ja omistajien kukkarossa.
Akateeminen johtaminen on perinteinen kiistakysymys. Kunnollista johtamista yliopistoihinkin vaaditaan, siitä on melkoinen konsensus. Jopa kaiken nähneet professorit myöntävät vanhan kultakauden varjopuolet: toiminta oli tehotonta, voimavaroja käytettiin väärin, joskus ilmeni suoranaista mielivaltaa, paine tutkimukselliseen konformismiin on suuri ja niin edelleen. Miten meitä johdetaan, vie sen sijaan heti mielipiteiden kirjoon. Tosin johtamistaidon periaatteet kertoisivat, miten asiantuntijaorganisaatiota pitäisi johtaa, joten niitä ei kannata lähemmin selostaa.
Periongelma kylläkin on, miten tiedekuntatasolle ominainen luottamusmiesjohto saadaan omaksumaan nämä periaatteet; useimmilla kun ei ole erityisiä luontaisia lahjoja johtamiseen. Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta on lisäksi hankala kohde kirjansa lukeneelle hallintotieteilijälle tai organisaatioteoreetikolle. Tiedekunta on yhtäältä liian suuri yhdeksi (toiminnalliseksi) tulosyksiköksi, toisaalta liian pieni jaettavaksi useampaan, vanhassa maailmassa laitoksiin. Vanha oppiaineorganisaatio toimi, vaikkakaan se ei ollut virallinen, aikanaan yllättävän hyvin ja toimisi ehkä vieläkin, ellei siitä olisi luovuttu. Oppiaineet muodostivat ihanteellisen kokoiset primääriryhmät. Oppiaineet järjestivät sisäisen toimintansa, tarjosivat siihen kuuluville konkreettisen tutkimusyhteisön sekä antoivat sosiaalista turvaa tutkijauraansa aloitteleville nuorille. Oppiainerakenteiden hajottaminen on jälkikäteen ajatellen ollut paha virhe. Niiden korvikkeeksi ajatellut tutkimushankkeet ja vastaavat tulevat ja menevät, mutta oppiaineilla oli satojen vuosien historia takanaan. Vanhoista rakenteista on säilynyt joitakin jäänteitä etenkin porthanian neljännen kerroksen oppiaineissa.
Tiedekunnan sisäinen sektoriorganisaatio (termi ei ole virallinen) on, kun sitä ryhtyy lähemmin ajattelemaan, todella kummallinen. Kaavio on oikeastaan harvinaisen sekava: kukaan ei liene yrittänyt sitä saada paperille. Valtaa on dekaanilla ja varadekaaneilla omilla vastuualueillaan: vastuualueet seuraavat yliopiston yleistä tehtäväjakoa tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Opetuksessa koulutusohjelmien johtoryhmät kantavat suunnittelu- ja johtamisvastuun. Lisäksi jokaisella henkilöllä on oma lähiesimiehensä, jolle kuuluvat työsuhteen ehdot. Mukana vielä huseeraavat opetuskokonaisuudet eli niin sanotut pampulat. Niilläkin on omat johtajansa. Kortensa kekoon kantavat lopuksi edunvalvontaelimiksi profiloituneet opiskelijajärjestöt: AKT voisi oikeastaan ottaa niistä oppia. Organisaatio ehkä toimisi jotenkin, jos työsuhteinen henkilökunta jakaantuisi samalla tavalla: meillä olisi tutkijoita, opettajia ja yhteiskunnallisia vaikuttajia.
Näin ei kuitenkaan ole, vaan samat työntekijät tutkivat, opettavat ja vuorovaikuttavat. Jokainen sektorijohto yrittää – ehkä sitä itsekään huomaamatta – leikata heidän työpanoksestaan mahdollisimman ison kakunpalan kyseisen sektorin käyttöön. Tässä he autuaasti unohtavat, että työpanosta tarvitaan muuhunkin. Jos yksittäinen tutkija-opettaja yrittää tyydyttää jokaisen sektorin vaatimukset, loppuun palamista ei tarvitse kauaa odotella. Vaatimuksia esittävät ovat toisin sanoen kyltymättömiä. Kukaan ei pysty heitä tyydyttämään. Joskus onkin laskettu leikkiä siitä, että jokaiseen akateemiseen tehtävään tulisi nimittää identtiset kolmoset. Heistä yksi tutkisi, toinen opettaisi ja niin edelleen.
Risto Koulu
