Tutkija mediassa

Tutkijalta kuin tutkijalta pyydetään nykyisin tavan takaa haastatteluja. Haastattelu voi päätyä uutiseen painetussa mediassa taikka radion tai tv:n lähetykseen. Suhtautuminen haastattelupyyntöihin jakaa tutkijoiden mielipiteitä. Monet eivät niihin suin surmin lähde, kenties kerran itsensä nolanneina. Monet taas ovat innolla mukana aina kun heidän mielipidettään kysellään. Perussääntö on, että haastatteluihin suostutaan, kun kysymys on tutkijan omasta alasta ja mielellään omasta aihepiiristä. Haastattelut ovat sitä yhteiskunnallista vaikuttamista, minkä yliopistolaki asettaa yhdeksi tutkijoiden tehtäväksi. Vapaita kansalaismielipiteitä tutkija toki saa esittää missä tahansa, oli kysymys uutisesta, mielipiteitä-osastosta tai omasta blogisivusta. Kirjoittamaton eettinen sääntö tekee kuitenkin eron asiantuntijahaastattelujen ja muun mielipiteen välillä. Ensimmäisessä tutkija esiintyy oppiarvollaan ja yliopistonsa nimellä, jälkimmäisessä hän on se kuuluisa ’pera kontulasta’.

Haastattelut ovat saaneet Helsingin yliopistossa ikävän leiman. Keskustelua on käyty lähinnä siitä, kuinka poliittisesti tulehtuneissa kysymyksissä haastattelulausumat voivat, kuten itse tutkimuskin, johtaa vihamieliseen palautteeseen, jopa ohjattuun maalittamiseen. Tältä varalta yliopisto on jopa laatinut erityiset ohjeetkin. Jos haastattelun antaa oikeustieteen tutkija, maalittamisen uhka on vähäinen. Juridiset näkemykset eivät herätä tunteita, ja jos herättävät, tutkija voi aina siirtää syyn lainsäätäjän leveille harteille. Hänhän vain kertoo, mikä lain sisältö on. Haastattelusta saa lähinnä kehuja kollegoilta ja ystäviltä. Aina toimittaja ei haluakaan perinteistä haastattelua, jossa haastateltava esiintyisi omalla nimellään ja omilla sitaateillaan. Toimittajat keräävät tausta-aineistoa tuleviin juttuihin kiinni saamiltaan asiantuntijoilta. Vaikka tutkija pääsee ääneen nimettömänä, tieteen eettiset standardit ovat tällöinkin voimassa. Tutkija ei saa antaa väärää informaatiota; oikeustieteessä hän ei esimerkiksi saa muuttaa hyviä asioita vallitsevaksi asiantilaksi eli voimassa olevaksi oikeusjärjestykseksi. Tähänhän kaikilla, tutkijat mukaan luettuina, on luontainen houkutus.

Toimittajia ei saa demonisoida. He ovat yleensä vilpittömällä asialla, eikä muualta tuttu advocacy journalism -henki ole vielä levinnyt Suomeen. Toimittajalla on harvoin omaa agendumia ajettavana sen enempää haastattelua tehtäessä kuin siitä uutisoidessa. (Haastateltavien valinnan motiiveista en uskalla sanoa mitään). Siitä huolimatta intressit menevät usein ristiin. Toimittaja – tai oikeastaan median lainalaisuus eli uutisen kiinnostavuus – haluaa ensiksikin selkeän ja yksiselitteisen vastauksen, asiasta riippuen joko puolesta tai vastaan. Tutkija taas tarjoaa mielellään yhtäältä/toisaalta -pohdiskelua lähtöön kuin lähtöön. Vastaukset ovat harvoin, toisin kuin kuvitellaan, juridisestikaan itsestään selviä. Pohdiskelua media nimenomaan ei halua, eikä sitä halua lukijakuntakaan. Yleistä asennetta kuvaa tunnettu anekdootti presidentti Ike Eisenhowerista. Hän oli kuunnellut pari tuntia taloustieteilijöiden esityksiä, joista toistui yhtäältä/toisaalta -konsepti, englanniksihan se on ’on the other hand’ ja ’on the other hand’. Eisenhower oli aina vain ärtyneempi ja lopulta keskeytti kokouksen vaatien, että paikalle haettaisiin jostain ”yksikätinen taloustieteilijä”.

Toiseksi toimittaja haluaa kaivaa yleensä kuivahkosta juridisesta haastattelusta jotain repäisevää ja yllättävää. Se taas on usein pieni yksityiskohta laajasta asiakokonaisuudesta. Uutisoinnin logiikasta seuraa, että uutisen pääasiaksi nousee herkästi sivulauseeksi jäänyt seikka. Niissähän tutkija ei osaa olla varuillaan. Tosin muutoinkin haastattelua leikataan joskus niin kovalla kädellä, että haastattelija ei sitä enää omakseen tunnusta. Myös aidot väärinymmärrykset ovat tavallisia, kun kahden ammattikunnan edustajat vaihtavat informaatiota. Jos kysymys on painetusta mediasta, toimittajat tarjoavat säännönmukaisesti haastatellulle tilaisuutta ennakkoperehtymiseen. Uutislähetyksissä tähän ei kiireen takia yleensä ole mahdollisuutta. Tarkastusikkunaa on syytä käyttää hyväksi, jos sellainen on. Jälkikäteen on vaikea kiistää, mitä tutkijan sanomisiksi on pantu, vahinko on jo tapahtunut.

Jos haastattelu menee väärille urille, vahinko on lopulta hyvin pieni. Haastattelu unohtuu, ja uusia tilaisuuksia tulee. Oli niin tai näin, haastattelu on yksi keino markkinoida omaa oikeudenalaa, tiedekuntaa ja tehtyä tutkimusta suurelle yleisölle. Tilaisuutta siihen kun harvoin on. Useimmiten kokenut haastateltava siinä onnistuukin. Jotkut haastattelut ovat itse asiassa niin opettavaisia, että niistä tehtyjä podcasteja käytetään yliopistoissa oppimateriaaleina. Jotta tähän päästään, tutkija joutuu tiivistämään ja yksinkertaistamaan tutkimusalansa ytimen. Se taas pakottaa miettimään, mitä tässä on viime vuosina saatu tutkimuksessa aikaan – vai onko saatu mitään! Normihaastattelulle ei toki tarvitse asettaa tällaisia vaatimuksia: kelvolliseen mediakontaktiin riittää, että tutkija tietää, mistä hän puhuu. ”Suutari pysyy lestissään” -periaate suojaa aika hyvin myös haastateltavaa. Hänellä on täysi oikeus kieltäytyä jatkamasta esimerkiksi sellaista haastattelua, joka kääntyy yleispoliittiseksi ja jossa häneltä tivataan kantaa puhtaasti poliittisiin kysymyksiin.

Risto Koulu