Uutiset | Sivu 4

Sähköinen julkaiseminen – lukeeko kukaan?

Sähköinen julkaiseminen on saavuttamassa myös oikeustieteen, joka on sinnitellyt painetun sanan maailmassa muita tieteenaloja pitempään. Nyt ottelu on kuitenkin hävitty: sähköinen julkaiseminen on oikeustieteessäkin nousemassa pääkanavaksi, yhä useammin ainoaksi julkaisukanavaksi. Oikeustieteellisten kirjojen kustantaminen on ollut kauan tappiollista, mutta nyt se alkaa vertaantua seteleiden polttamiseen saunaa lämmitettäessä. Moni sähköiseen julkaisemiseen päätynyt tai pakotettu tutkija kuitenkin miettii, lukeeko kukaan hänen kirjojaan. Nuoria hän ei niinkään lukuhaluista epäile, sillä nuorille sähköisten tekstien lukeminen on itsestäänselvyys. Sen sijaan moni vanhempi lakimies ei sähköistä kirjaa avaa, ellei siihen pakoteta ja kyseistä kohtaa sormella näytetä. Moni lakimieshän pahastuu, jos asia ei olekaan kirjassa sillä sivulla, millä ilmoitettiin vaan jo edellisellä tai vasta seuraavalla sivulla (”asiaa ei löydy kirjasta”). Sähköisissä julkaisuissa ”kohdan” löytäminen ei ole maininnan arvoinen pulma: jokainen sana toimii hakusanana. Sähköisen julkaisun kirjoittaja tunteekin välillä kiusausta luopua koko asiahakemistosta, joka on sähköisessä julkaisussa turha reliikki.

Vastausta ei ole helppo antaa. Omista kirjoistaan tutkija saa, jos ne on julkaistu kaupallisesti, toki tekijänpalkkiotilityksen, jossa kerrotaan myös latausmäärät (mukaan luettuna katsomiskerrat). Yleiskuvaa hän ei omista tilityksistään tietenkään saa. Vielä hankalampi on koota tietoja open access -julkaisuista, jollaisia useimmat sähköiset kirjat ovat. Tosin muutamat ”kustantajat” ovat ottaneet käyttöön laskurin, joka seuraa reaaliaikaisesti latauksia. Näihin ”edistyksellisiin” kuuluu Helsingin yliopiston julkaisuarkisto ja muun muassa sen HOB-kokoelma (akronyymi sanoista Helda Open Books). Kokoelmassa julkaistaan lähes kaikki COMI-sarjan kirjat. Sarjan kirjojen lataustiedoista saadaan kuva sekä latausten kokonaismääristä (ja näin levikistä) että yksittäisten julkaisujen latauksista. Satunnaisvaihtelua poistaa se, että sarjan kirjat ovat graafisesti identtisiä, eikä niitä mainosteta kaupallisesti. Kirjat leviävät näin ”luonnollisesti” lähinnä henkilökohtaisten kontaktien kautta. Vanhimmat kirjat ovat olleet vapaasti ladattavissa pari vuotta, uusin kuukauden verran, joten myös ajan merkitys tulee näkyviin. Oppikirjoja ja yleisesityksiä sarjassa ei julkaista, joten ne eivät vääristä tilastoja.

Joitakin potentiaalisia muuttujia toki jää. Yksi niistä on se, onko sähköinen julkaisu ja painettu kirja molemmat saatavilla, toisin sanoen ne ovat lukijalle vaihtoehtoja. Yllättävää kylläkin tällä ei tunnu olevan lainkaan vaikutusta: painettu kirja ei heijastu sähköisen kirjan latausmääriin eikä sähköinen laitos painetun kirjan menekkiin. Sen sijaan hämmästyttää, kuinka latausmäärät lisääntyvät ajan kuluessa. Latausten määrä ei vähene vaan pikemminkin kasvaa. Painetussa kirjassahan kysyntä loppuu kuin seinään, ellei kysymyksessä ole oppikirja, jonka kysyntä jatkuu niin kauan kuin kirja pysyy tutkintovaatimuksissa. Osa julkaisuista liittyi kiihkeään kansainväliseen keskusteluun, mutta aiheen ajankohtaisuudella tai kansainvälisyydellä taas on enintään marginaalinen merkitys. Tätäkään ei moni odottaisi.

Latausmäärissä on huikeaa kirjakohtaista vaihtelua, mille ei hevin löydä selitystä. Suosituin kirja (Koulu: Konserniyhtiön maksukyvyttömyys ja konkurssi) on kerännyt latauksia pitkälle yli tuhannen, mikä on teoreettiselle perustutkimukselle mahtava määrä. Pohjanoteerauksen eli parikymmentä latausta taas on saanut tutkimus erityistuomioistuimista (Koulu: Integroitu lainkäyttö – oikeudenkäynti erityistuomioistuimessa). Kirja on tosin uusin julkaisu, joten aikaa latauksille on ollut keskiarvoa vähemmän. Se ei selitä totaalista mielenkiinnon puutetta. Ilmeisesti aihepiiri ei yksinkertaisesti kiinnosta ketään muita kuin kyseisiä tuomareita. Tällaisille vähälevikkisille kirjoille sähköinen julkaiseminen on sekä luojan lahja että ainoa mahdollisuus: kukaan täysjärkinen kustantaja ei suostu tekemään siitä painettua kirjaa. Sen sijaan tutkimukset sosiaaliturvan muutoksenhausta ovat yllättäneet levikillään, vaikka latauskerrat ovat jääneet pariin sataan. Kirjan merkitys tai laatu ei luvuissa näy: esimerkiksi lakisääteisten lautakuntien perustuslaillista asemaa analysoiva ja hyvin ajankohtainen tutkimus jäi hieman yli sataan lataukseen (Vaitoja: Sosiaaliasioiden muutoksenhakulautakunnat). Keskivertojuristia sosiaaliturvan muutoksenhaku ei juuri kiinnosta eikä voikaan kiinnostaa, koska niin harva toimii sen kanssa tekemisissä. Ihmiset kun hoitavat itse asioitaan.

Jotain toki tarkastelussa paljastuu. Latausmääriä nostavat yhtäältä kirjan yleisyys, toisaalta sen käyttömahdollisuus käytännön työtehtävissä, osaksi myös se, onko vastaavia teoksia olemassa. Niinpä varsin teoreettinen tutkimus hallintolainkäytöstä (Koulu: Asianosaisena hallintoasian oikeudenkäynnissä) on saanut lähes 600 latausta, mikä olisi yli kannattavuusrajan, jos kyseessä olisi painettu kirja (jollaista siitä ei ole). Kaikki access to justice -teemaiset kirjat ovat lähenemässä tai hieman ylittämässä 400 latauskerran viivaa. Aihepiiri kokonaisuudessaan kiinnostaa potentiaalisia lukijoita. Pienoisena pettymyksenä joukossa oli etukäteen bestselleriksi (tosin kirjaa ei myydä) arveltu kirja oikeudenkäyntien rahoituksesta (Koulu: Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen). Sen latausmäärät jäivät keskiarvoon 300-400. Lainopillisen prosessioikeuden suosiota ei mikään tunnu järisyttävän. Oikeusvoimainstituutiota ravisteleva kirja (Koulu: Käsitellä vai eikö käsitellä) ylsi samoihin lukemiin, vaikka aihetta on syytä pitää rutikuivana.

Pienoinen yllätys oli, että oikeushistorialla on harrastajansa: konkurssi-instituution historiaa käsittelevä julkaisu lähenee sekin 300 lataustaan (Sallila: Konkurssioikeuden muotoutuminen varhaisen uuden ajan historiassa). Sen sijaan kansainvälinen yksityisoikeus ei lukijoita tai oikeammin lataajia houkuttelu, siinä jäädään jo sarjaan 100-200 latausta (Juutilainen: Omistuksenpidätys ja esineoikeudellinen lainvalinta), mikä on lainopissa vähän. Lainopillinen konkurssioikeus nimittäin sijoittuu sarjaan yli 500 latausta (Kaisto: Oikeustoimen peräyttämisestä konkurssitakaisinsaannissa), mihin moni kirja ei pääse.

Totta on, että latauskerrat eivät vielä todista, kuinka moni kirjan lukee. Etenkin jos lataaminen on vapaata, moni voi ladata sen varmuuden vuoksi. Näin kirja löytyy, jos sitä sattuu joskus tarvitsemaan. Sähköisiä kirjoja voi säilyttää rajattoman määrän tietokoneella tai iPadissä: painetuille kirjoille tulee jossain vaiheessa raja vastaan. Valtaosa kirjan ladanneista kuitenkin todennäköisesti vähintäänkin vilkaisee kirjaa hengessä ”mitä tulin ladanneeksi”. Samat psykologiset lainalaisuudet pätevät kuitenkin myös painettuihin kirjoihin: kaikki sen hankkineet eivät sitä lue, mutta moni lainaa kirjan sen haltijalta kirjan lukeakseen. Sähköisen kirjan vahvuuksiin kuuluu, että sen kerran ladannut voi jakaa sitä rajattomasti edelleen. Paljonko tämä ”alilataus” tuo lukijoita, on tuntematonta. Sähköisiä kirjoja kuitenkin välitetään tutkijoiden kesken joko tiedostoina tai linkkeinä (osa linkeistä johtaa sivuille, joilla ei ole laskuria) niin paljon, että määrän täytyy olla moninkertainen.

Risto Koulu

17.6.2024

Innovatiivista prosessioikeutta – uutta kovan tason tutkimusta

Prosessioikeudesta kiinnostuneet, olivat he tutkijoita tai asianharrastajia, lukevat mielellään oppikirjoja ja yleisesityksiä. Kirja lyödään pikaisesti kiinni, jos siinä on häiritsevän laajalti järjestelmäanalyysiä, oikeuspoliittista pohdintaa tai mikä kamalinta siinä osallistutaan kansainväliseen keskusteluun. Kielimuuri on sekin korkea. Kirjan englanninkielisyys karkottaa valtaosan lukijoista, ruotsin kaltaisista eksoottisimmista kielistä nyt puhumattakaan. Tämä on sääli ja pitkällä tähtäimellä vahingoksi suomalaiselle prosessioikeudelle, sillä prosessinoikeuden maailmankuva on nyt uudistumassa vauhdilla, jollaista ei ole nähty sitten Caloniuksen aikojen. Prosessioikeuden tutkimusta ravisuttavat kansainväliset vaikutteet, hyperaktiivinen EU, teknologian uskomaton kehitys sekä yhteiskunnalliset muutokset, niistä esimerkkinä poliittista agendaa ajavat oikeudenkäynnit, joita alkaa Suomessakin näkyä.

Lukija saa kiinni uudesta maailmasta tarttumalla Jenni Hakkaraisen äskettäiseen väitöskirjaan ”Why me and not us? A study on algorithmic discrimination, collectivity and access to justice” (2024). Tarttuminen on tosin kuvainnollinen ilmaus, sillä kirja on saatavissa vain sähköisenä. Se on vapaasti luettavissa ja ladattavissa Helsingin yliopiston julkaisuarkistossa (helda/väitöskirjat ja tutkielmat/oikeustieteellinen tiedekunta). Painettua kirjaa saadaan odottaa vielä hetki, joskin tämän tasoinen kirja katoaa luultavasti kansainvälisiin sarjoihin.

Hakkarainen kietoo taidokkaasti prosessioikeuden ikuisuuskysymykset kahteen ajankohtaiseen teemaan, syrjintään sekä algoritmeihin sen välineinä. Kirja osoittaa jälleen kerran, että kysymykset alkavat aueta vasta, kun niitä tarkastellaan riittävän konkreettisessa kontekstissa. Suomalaisen prosessioikeuden yksi heikkous – kriittinen sivullinen löytää niitä muitakin – on tarkastelun liiallinen yleisyys, toisin sanoen yhteen sulautuvat soveltamistilanteet. Yleinen lähestymisote taas kääntyy herkästi kaikkien hyvien asioiden samanaikaiseksi kannattamiseksi. Jokainen tutkija on kokenut tämän seireeninlaulun, osa on siihen sortunut, osa on siltä välttynyt korvansa tukkimalla. Houkutus on melkoinen, koska lähestymistapa antaa kilven kirjoittajalle: hyviä asioita kun kukaan ei rohkene vastustaa. Kaikki kannattavat matalaa oikeudenkäyntikynnystä, hyvää prosessinjohtoa, joutuisaa käsittelyä ja aineellisesti oikeaa lopputulosta. Kukaan ei tiettävästi ole koskaan sanonut, että oikeudenkäynnin kustannusten tulee olla kohtuuttomat tai että tuomari saa poiketa laista, jos hän ei pidä sen sisällöstä.

Kirjan pääsanoma ei ole monimutkainen. Oikeudellisia tai oikeudellisesti relevantteja algoritmeja käytetään yhä enemmän. Algoritmeja voidaan käyttää myös ihmisryhmien ja yksittäisten ihmisten syrjintään paljon tehokkaammin kuin perinteisiä syrjinnän mekanismeja. Prosessilait tarjoavat keinoja syrjintää vastaan, mutta prosessilain keinot ovat yksilöllisiä (eli yksilöllisen oikeussuojan eetosta seuraavia) ja reaktiivisia. Ne purevat erityisen huonosti algoritmeiksi naamioituun syrjintään, joka on piilevää ja etäistä. Syrjinnän uhrit kaipaavat näin uudenlaisia oikeussuojakeinoja ja sellaisia tarjoavaa uutta prosessilainsäädäntöä. Kannattaa huomata, että oikeudellisten algoritmien haaste ei tyhjenny syrjintään. Syrjintä on ainoastaan esimerkki kontekstista, jossa algoritmi voi olla sisällöltään ”epäreilu”. Vastaavaa epäreiluutta kansalainen voi kohdata lupakäytännöissä, pankkien rahoituspäätöksissä, viranomaisvalvonnassa, rangaistusten mittaamisessa, työnhaun kelpoisuus- ja sopivuusarvioissa ja niin loputtomiin.

Prosessioikeuden harrastajia kiinnostanee eniten kirjan kuudes luku, jossa Hakkarainen kaavailee tulevaisuuden prosessilakeja. Vielä muutama vuosi sitten moni lukija olisi sijoittanut vastaavat kaavailut scifi-genreen (’kiinnostavia, mutta kaukaisia ja epätodennäköisiä’). Tällä hetkellä kaikki nykyiset opiskelijat ja moni vielä työelämässä oleva lakimieskin tulee näkemään sen maailman, jonka ääriviivoja kirjassa haetaan. Tosin oikeutta ja lainkäyttöä koskevat ennustukset ovat kuuluisia siitä, että ne säännönmukaisesti erehtyvät siinä, millaista tulevaisuuden ”oikeus” on. Kiinnostava piirre ennustuksissa on niiden yhteinen usko siihen, että tulevaisuuden ”oikeus” on jotain perustavasti muuta ja erilaista kuin nykyinen. Varovaisenkin lukijan on helppo uskoa, että näin tulee käymään myös siinä prosessilainsäädännössä, jonka maailmassa seuraavat juristipolvet elävät. Lopuksi pieni lohdutus: yksikään tulevaisuudenkuvitelma ei lähde siitä, että lakimiehet ja tuomioistuimet olisivat maailmasta hävinneet.

Kirjaa ei kannata selostaa blogikirjoituksessa sen enempää; jokainen muodostakoon kysymyksenasettelusta, tutkimusmenetelmistä ja tutkimustuloksista oman mielipiteensä. Oheinen tiivistelmä antaa kuitenkin kuvan siitä mitä lukijalla on lupa odottaa.

People discriminate. Algorithms discriminate. Currently the legal and technology practitioners as well as scholars are working to understand the discriminatory features of algorithmic technologies. Northpointe COMPAS, Amazon’s recruitment algorithm and Deliveroo’s application for drivers provide only a fraction of the discriminatory features those technologies lay upon us. This dissertation is about individuals in the need of redress and legal procedures that should provide protection against unjust effects of algorithms, such as discrimination. During the dissertation I will seek answers to these questions: 1) How does algorithmic discrimination differ from discrimination before? 2) Is the procedural law equipped to manage algorithmic discrimination; If not, why not? After answering to these questions, I will proceed to imagine the future of procedural law and algorithmic discrimination: 3) What elements are already embedded in the law that can be utilised in the design of legal procedures against discriminatory algorithms. After analysing the final question, I will take some time to imagine the structures of the future procedural law. I used two mainstream theories: access to justice, science and technology studies (STS) and complemented them with feminist studies. My primary method is principle based doctrinal research. However, in order to understand technical effects and how they challenge some of the core assumptions of the law, such as individual based legal procedures, I have used STS throughout the dissertation. Existence of discrimination is not novel, as the problem of discrimination and biased decision-making is ancient. Concerns over legal procedures as arenas for contestation against discrimination is less ancient, originating from the emergence of non-discrimination laws. After having decades to evolve, legal procedures still struggle managing discrimination cases. Human to human discrimination is a difficult concept for procedural law, and traditional legal procedures often fail to address both the individual issue as well as discrimination as a social, structural phenomena. Meanwhile, a whole new logic of discrimination has risen from technologies and algorithmic practices and is now challenging the law. I argue that algorithmic discrimination is a collective and dynamic phenomenon that operates at a distance, which, in its turn, does not fit in individualistic, reactive legal procedures which often require a first-hand experience of being discriminated against. Therefore, individual and reactive procedural law has come to its end. Moreover, the fragmented nature of procedural rules for cross-border and context dependent disputes drastically weakens opportunities for accessing and receiving justice. In the final pages of the dissertation, I argue that collective, preventive and impersonal elements already exist in current procedural architecture, but in their current form they do not correspond with the needs that arise from the emergence of algorithmic discrimination.

Risto Koulu

5.6.2024

Työelämäprofessorit oikeustieteessä – kriittinen arvio

Työelämäprofessorit (professors of practice) ovat vuosikymmenen ajan elävöittäneet akateemista arkea. Tätä kirjoitettaessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa toimii kaksi ammattikunnan edustajaa, toisen alana on asianajajaoikeus, toisen hallinto-oikeus ja hallintoprosessi. Oikeustiede on periaatteessa erityisen otollinen tieteenala työelämäprofessoreille. Oikeustieteellä ylipäätään on, kuten professori Ilkka Niiniluoto kerran painokkaasti todisti, ”käytäntö”, joka tuottaa sekä kysymyksenasetteluja että valmista aineistoa. Tällaisesta ylellisyydestä muut yhteiskuntatieteet eivät pääse nauttimaan: niillä tutkijoiden on itse keksittävä tutkimuskysymyksensä sekä kerättävä työllä ja tuskalla tutkimukseen tarvittava aineisto. Oikeustieteen ”käytännöstä” löytyy myös helposti työelämäprofessoreja, jotka ovat yleensä ansioituneita lakimiehiä, tosin monilla heillä on ollut OTT-tutkinto, joka hieman vesittää alkuperäistä ideaa.

Oikeustieteen käytännöllisyys on samalla vaaraksi uudelle instituutiolle. Monien oikeustieteen tutkijoiden suhde oikeudellisiin käytäntöihin (niitähän on useita) on läheinen ellei intiimi: he tarmolla sekä muokkaavat käytäntöjä että osallistuvat käytäntöön. Tutkijat ensiksikin kirjoittavat ne oppikirjat ja yleisesitykset, joita käytännöt seurailevat. Toiseksi he konsultoivat oikeudellisissa kysymyksissä, kirjoittavat lausuntoja yksittäisiin oikeudenkäynteihin, toimivat välimiehinä isoissa kaupallisissa riidoissa, ovat kuultavina alansa lainsäädäntöhankkeissa ja niin edelleen. Voidaan kysyä, ovatko nämä kontaktit jo niin kiinteitä, että erityisiä työelämäprofessoreja ei tarvita, kaikki oikeustieteen tutkijat kun ovat jo tavallaan sellaisia. Monilla oikeudenaloilla he osaavat sekä teoriat että käytännöt.

No, työelämäprofessorit ovat tulleet jäädäkseen. Näin päädytään kysymään, mitä he tekevät ja mitä heidän pitäisi tehdä, toisin sanoen millainen heidän akateeminen roolinsa on. Kun se tiedetään, on aika miettiä, miten tästä instituutiosta saadaan irti maksimaalinen hyöty. Hyötyä on pakko arvioida yliopiston lakisääteisten perustehtävien kannalta, oltiin tehtävämäärittelystä mitä mieltä tahansa. Tehtävät tunnetusti ovat tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Tyhjästä tästä arvioinnissa ei tarvitse lähteä, sillä yliopiston rehtori on tämänkin etukäteen ratkaissut. Työelämäprofessorin tehtävinä (tässä ne ovat selvyyden takia pelkistetty ja erotettu toisistaan) on rehtorin mukaan

vahvistaa yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta ja näkyvyyttä yhteiskunnan eri sektoreilla (tehtävä 1),
luoda ja ylläpitää verkostoja yliopiston ja työelämän välillä (tehtävä 2),
tuoda työelämän ”ajankohtaistietoa” yliopistoyhteisöön (tehtävä 3),
antaa opetusta ja ohjata opinnäytteitä (tehtävä 4) ja
vahvistaa opiskelijoiden työelämärelevanssia omalla asiantuntijuuden alueellaan (tehtävä 5).

Tehtävälistauksen pitäisi oikeastaan pelästyttää työelämäprofessorin urasta haaveilevia. Tehtävät ovat maailmaa syleileviä: mitään konkretisoivia esimerkkejä ei lukijalle tarjota. Tehtävä 1 on – tai sanotaan varovaisemmin näyttää – ristiriitaiselta. Kuka vuorovaikuttaa ja keneen vuorovaikutetaan? Kuvaus antaa kuvan, että työelämäprofessori innostaa akateemiset tutkijat vuorovaikuttamaan yhteiskuntaan, mitä se sitten lieneekin. Häneltä itseltään ei sitä edellytetä. Tehtävään ei tarvita professoriutta. Työelämäprofessorihan olisi voinut yhtä hyvin vuorovaikuttaa yhteiskunnallisesti entisessäkin tehtävässään. Näkyvyys on selvä mutta kyseenalainen tavoite. Tarkoitus tuskin on, että työelämäprofessori tekee itsestään mediapersoonan. Heitä kun on akateemisissakin tutkijoissa riittämiin. Vakavastikin puhuen: oikeustieteen tutkijoita voidaan moittia monesta asiasta mutta ei siitä, että he eivät ”vuorovaikuttaisi” yhteiskuntaan jokseenkin kaikilla oikeudellisen elämän sektoreilla – tai ainakin sitä tosissaan yrittäisi. Yhteiskunta, esimerkiksi lainvalmistelu tai tuomioistuimet, vain ei ota tätä ”vaikutusta” aina suosiolla vastaan.

Tehtävä 2 ei työelämäprofessoreja oikeastaan kaipaisi. Jokseenkin kaikilla akateemisilla tutkijoilla on verkostonsa, joihin kuuluu muiden tieteenalojen edustajia, tuomareita, lainvalmistelijoita, asianajajia ja niin edelleen. Totta on, että muutamat tutkijat innostuvat tästä liikaa, verkoston keräämisestä tulee tutkimuksen päätavoite, siihen saadaan helposti satoja nimiä. Operatiivinen eli opetuksessa ja tutkimuksessa hyödynnettävä verkosto koostuu kuitenkin muutamasta kymmenestä henkilöstä, joihin ollaan intensiivisesti yhteydessä kulloisesta tutkimusteemasta pahemmin välittämättä. Suhteet ovat näin pitkäaikaisia kuten avioliitot, yleensä vuosikymmeniä kestäviä, ja niistä hyötyvät molemmat osapuolet.

Tehtävä 4 lienee itsestään selvä. On vaikea kuvitella akateemista positiota, johon ei kuuluisi niin opetusta kuin tutkimustakin. Jopa kaikkein tutkimushakuisimmat tutkijat (joihin myönnän kuuluvani) tunnustavat, että opetus tukee tutkimusta ja päinvastoin. Opetus pakottaa tutkijan perin juurin perehtymään alueeseen. Sitä paitsi opiskelijoilta saa kysymyksiä ja kommentteja, joita kukaan tutkija ei ole huomannut esittää. Myös tehtävälle 5 saadaan mielekäs sisältö katsomalla, että työelämäprosessori on ihanteellinen niin sanottujen käytännön taitojen kurssien vetäjä. Tosin jälleen on sanottava, että näihin tehtäviin ei tarvittaisi nimenomaan työelämäprofessoria. Esimerkiksi käytännön kurssien vetäjistä valtaosa on ulkopuolisia lakimiehiä, jotka hoitavat tehtävää ilman korvausta. Kurssit ovat osanottajamääristä ja opiskelijapalautteesta päätellen melkoinen menestys: ne lienevät ainoa opetuksen muoto, joka saa kiitosta perusnegatiivisilta oikeustieteen opiskelijoilta. Kokeneet opettajat joskus miettivät puolitosissaan, voiko akateemisessa maailmassa olla mitään, mistä he eivät löytäisi moittimisen aiheita.

No, eipäs ilkeillä enempää, vaan palataan aiheeseen. Tehtävä 3 eli ”ajankohtaistiedon” tuominen yliopistoyhteisöön näyttää työelämäprofessorin tehtävässä keskiöltä. Muut tehtävät ovat joko jo hoidossa tai niin epämääräisiä, että työelämäprofessorin roolia niiden toteuttamisessa ei hevin saa paikannetuksi. Tehtävä 3 myös poikkeaa muista tehtävistä siinä, miten se kohdistuu. Kun muut tehtävät suuntautuvat yhteiskuntaan (tehtävä 1), verkostokumppaneihin (tehtävä 2) tai opiskelijoihin (tehtävät 4 ja 5), tehtävässä 3 vastaanottajina ja hyödynsaajina ovat ennen kaikkea akateemiset eli yliopistouran valinneet tutkijat. Siitä, tarvitaanko nimenomaan oikeustieteelliseen tiedeyhteisöön tällaista tiedonvälittäjää, ei enempää keskustella. Sehän on kyseenalaista, mutta päätetty mikä päätetty. Sen sijaan kannattaa kysyä, millaista roolia tämä primääritehtävä työelämäprofessorilta edellyttää. Tekoäly vastaisi kysymykseen nanosekunnissa, ihmisäly ehkä vaatii siihen sekunnin.

Vastaus on: Työelämäprofessorin on oltava sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tiedekunnassa, toisin sanoen mukana arjessa, konkretisoituna läsnä aamukahveilla, tiedekuntapäivissä, pikkujuhlissa, tieteellisissä seminaareissa ja ”käytäväkeskusteluissa”. Jokainen ammattitutkija tietää, että todellinen tieto, oli se hiljaista tekijäntietoa tai vasta hahmottuvia tutkimusteemoja, välittyy vain ja ainoastaan näin. Mitkään rakenteet tai instituutiot eivät sitä korvaa: samalla voidaan sanoa, että nämä sosiaaliset verkot (en tarkoituksella käytä sanaa ’verkostot’) toimivat, oli virallinen organisaatio kuinka luutunut tahansa. Työelämäprofessorit olisivat tietenkin myös tittelinsä arvoisia, kun he toimisivat väitöskirjojen ohjaajina ja post doc -tutkimusten esilukijoina (eli niin kutsuttuina sparraajina), kun tutkimus sivuaisi heidän kokemuspiiriään. Esimerkiksi prosessioikeudessa moni tutkimus hyötyisi käytännönläheisestä palautteesta, joka tunnetusti karsii turhaa teoriaa. Tosin liiallinen teoriakuormitus ei nykyistä tutkimusta pahemmin rasita, mutta aikaisemmin asiat olivat toisin.

Tässä blogikirjoituksessa en ota kantaa aikaisempien tai nykyisten työelämäprofessorien omaksumaan rooliin tai sillä saavutettuihin tuloksiin. Satunnaisiin havaintoihin perustuvat päätelmät eivät ole reiluja, olivat ne kehuja tai moitteita. Sen verran uskaltaa yleistää, että työelämäprofessorit eivät ole näkyneet tiedekunnan arjessa, he eivät ole löytäneet tietään kahvihuoneisiin eivätkä hakeutuneet käytäväparleeraukseen. Tästä on toki kiitettäviä poikkeuksia: yksittäiset työelämäprofessorit ovat tulleet ”yhdeksi meistä”. Kokonaiskuvaa poikkeus ei muuta. Syytä sosiaaliseen segregaatioon on varmasti akateemisissa tutkijoissa. Ehkä työelämäprofessoreja ei ole tuettu sosiaalisessa integroitumisessa, vaikka työyhteisö (puhun tässä Helsingin yliopistosta) meistä vakiojäsenistä tuntuu huomattavan avoimelta ja tutkimusmyönteiseltä. Oli syy mikä tahansa, tosiasia on, että työelämäprofessorit ovat oikeustieteellisessä tiedekunnassa jääneet sivustakatsojiksi. Samanlaisia viestejä tulee muistakin tiedekunnista, mikä antaa sivustatukea väitteelle.

Risto Koulu

LÄHDE

Lahjoitustehtävät – donations: oikeustieteellinen tiedekunta 21.2.2024.

Rehtorin päätös 15.6.2021: Työelämäprofessorin tehtävä ja tehtävän täyttömenettely.

27.5.2024

Kansallisen lainopin vastaisku – paljon melua tyhjästä?

Lakimies 2/2024 sisältää sarjan lyhyitä ja monen mielestä outoja kirjoituksia. Kirjoitusten punaisena lankana on oikeustieteen kansallisuus ja kansainvälisyys. Monet kirjoittajat tosin tuulettavat ajatuksiaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Sarjan aloittaa Heikki Halilan pienoisartikkeli ”Oikeustieteen kansallisuus ja kansainvälisyys”. Se myös paljastaa kirjoitusten alkulähteen: ne ovat peräisin Suomen Tiedeakatemian seminaarista, jonka aiheena oli kyseinen dikotomia. Muissa kirjoituksissa puolustajansa saavat muun muassa oikeusvertaileva tutkimus (Tuulikki Mikkola), asianajajan näkökulma (Henna Pajulampi) ja liikejuridiikan näkökulma (Sakari Wuolijoki). Oikeusvertailu ei kylläkään puolustajaa kaipaa, kun taas muiden kirjoitusten perään voidaan kysellä.

Kirjoitusten sarjan lukenut yhtyy joihinkin esitettyihin ajatuksiin. Totta on, että Suomen oikeusjärjestyksen käsittely ulkomaisissa aikakauslehdissä on enimmäkseen hukkaan heitettyä vaivaa: sitä eivät lue sen enempää suomalaiset kuin ulkomaisetkaan tutkijat. Totta myös on, että suomalainen tutkimus tuottaa monilla perinteisillä oikeudenaloilla sellaisia innovaatioita, jotka ovat yleispätevyytensä takia esittelemisen arvoisia muuallakin, toisin sanoen ne toimivat tai niitä ainakin kannattaa kokeilla muissakin oikeusjärjestyksissä. Helppo on myös yhtyä näkemykseen, jonka mukaan niin sanottu JUFO-luokitus ohjaa liiaksi aiheenvalintaa ja julkaisuforumeita. JUFO-luokituksen oikeudenmukaisuuteen on moni tyytymätön: luokitukset tuntuvat monesti heijastavan pikemminkin lehden toimituksen vaikutusvaltaa tieteellisissä piireissä. Esimerkiksi KKO-kommenttien JUFO-luokitus on pudonnut, osaksi jopa takautuvasti, mikä on ennenkuulumatonta. Hyvä kommentti on pikkuartikkeli, vähäisen sivumäärän takia se on jopa vaativampi suoritus kuin normaalimittainen artikkeli. Toki huonon kommentin kirjoittaminen onnistuu hyvältäkin tutkijalta, jos hän ei viitsi siihen paneutua.

Edistyksellinen tutkijakin hyväksyy vielä vaatimuksen, että kotimaisen oikeustieteen tulee palvella ”oikeudellista elämää” tai että tutkimusaiheilla tulee olla ”käytännön oikeuselämässä relevanssia”. Hän tosin happamasti huomauttaa, että monilla lakimiehillä vain on ”käytännön merkityksestä” tai ”oikeudellisen elämän palvelemisesta” kovin ahdas näkemys. Oikeudellista elämää palvelee ja käytännön merkitystä saa heidän mielestään ainoastaan sellainen tutkimus, joka antaa selkokielisiä vastauksia kulloinkin ajankohtaisiin tulkintaongelmiin. Oikeustieteen tutkijakunta luokittelee tällaisen oikeustieteen ”käytännön lainopiksi”, eikä sen arvostus ole korkea. Ammattinsa osaava tutkija kokee tällaisten tekstien tuottamisen virkistävänä vaihteluna oikean tieteenteon lomassa. Eri asia on, mitä esimerkiksi näillä vaatimuksilla ylipäätään tarkoitetaan: käytännön merkitys ja oikeudellisen elämän palvelu eivät ole järin informatiivisia rajaehtoja. Avarakatseisempi lainopin tutkija hyväksyy kategorioihin esimerkiksi tutkimukset, jotka ohjaavat oikeuskehitystä, oikeuspolitiikkaa tai lainvalmistelua.

Ohimennen anekdootti käytännön oikeuselämästä: Porthanian tutkijoiden aamukahvilla kilpailtiin kerran siitä, pystyykö kukaan läsnäolijoista nimeämään perinteisiltä oikeudenaloilta tutkimuksen, jolla ei olisi ”käytännön merkitystä”. Yhtään tällaista tutkimusta ei keskustelussa lopulta kyetty löytämään: edes epäilyksenalaisia julkaisuja kukaan ei nostanut esiin. Oikeustieteen tutkimukseen näyttää näin olevan sisäänrakennettuna praktisuus, kaikella on käytännön merkitys kaikkein ahtaimmassakin mielessä. Siitä, onko se ansio vai ei, saa olla eri mieltä. Moni ei sitä varauksetta arvosta!

Tämän jälkeen erimielisyydet heräävät. Kansainvälisyyden vieroksunta, joka kirjoituksissa nousee esiin, ihmetyttää: tiede, jollainen oikeustiedekin väittää olevansa, on aina ollut kansainvälistä. Oma alani, prosessioikeus, on tunnetusti lainannut menetelmänsä, käsitteensä, menetelmänsä ja kysymyksenasettelunsa ulkomailta, ensin Ruotsista ja viime vuosikymmeninä common law -maista. Voimme vain kuvitella, millaista oikeustieteen tutkimus olisi ilman näitä siirrännäisiä ollut. Kontrafaktuaalisessa maailmassa prosessioikeuden tutkimus olisi jatkunut wredeläisessä, elliläläisessä, ja tirkkoslaisessa hengessä: radikaaleja tutkijoita epäiltäisiin Jouko Halilan hengenheimolaisiksi, ja heitä syrjittäisiin akateemisten tehtävien täyttämisessä. Kirjoitussarjassa ei myöskään innostuta monitieteisyydestä tai modernimmin monialaisuudesta: avoimeksi kylläkin jälleen jää, mitä sillä tarkoitetaan. Yhteiskuntatieteillä ja empirialla tuettu monialaisuus kun sopii erinomaisen hyvin oikeustieteeseen. Monialaisuus antaa tuloksia, joita ei lainopin menetelmillä ikinä voitaisi saavuttaa.

Oikeustieteen tutkimuksen tieteellisyyttäkään ei saisi heittää menemään. Päinvastoin: lainoppi tarvitsee tieteellisen perustan, jolle praktisemmat ja palveluhenkisemmät tutkimukset perustetaan. Oikeustieteen ongelma ei näytäkään olevan siinä, että se olisi liian kansainvälistä, tieteellistä tai monialaista. Ongelma on tutkijoiden erikoistuminen. Tutkijakunta jakaantuu liian aikaisin ja liian laajalti yhtäältä niihin tutkijoihin, jotka tekevät ”edistyksellistä” perustutkimusta, toisaalta taas vain lainoppia tuottaviin tutkijoihin. Ratkaisu dilemmaan siis on, että tutkijoiden tulee olla monipuolisuusmiehiä (tai korrektimmin monipuolisuushenkilöitä). Monipuoliset (tässä tekisi mieli käyttää sanaa monirooliset) tutkijat kirjoittavat niin lainopillisia monografioita ja yleisesityksiä kuin tekevät teoreettista perustutkimusta. Julkaisuforumeilla, kaikkein vähiten niiden JUFO-luokituksilla, ei saisi olla väliä.

Tutkijoilla toki on ja saakin olla omat tieteelliset mieltymyksensä, yksi ”lempii tummaa, toinen vaaleata”. Samoin mielipiteet siitä, mikä on oikeustiedettä tai hyvää oikeustiedettä (mikä on vaikeampi kysymys), jakaantuvat ja saavatkin jakaantua. Oikeustiede tarvitsee muun kirjallisuuden tapaan omat genrensä. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että palkkansa arvoinen tutkija välillä kirjoittaa kevyttä käyttöjuridiikkaa, välillä taas kokeilee taitojaan teoreettisissa analyyseissä ja vastaavissa. Välillä hän iloittelee monialaisuudella, välillä taas hakeutuu siihen suojaan, minkä perinteiset oikeuslähteet antavat. Huonosti harkittua lainsäädäntöä hän ehdottaa korjattavaksi, kehnoja tuomioistuinten ratkaisuja hän arvostelee. Joskus hän kertoo mielipiteitään oikeuspolitiikasta, tiedepolitiikkaakaan unohtamatta. Sillä, mikä on ”kansallista”, mikä ”kansainvälistä”, ei ole tässä yhtälössä merkitystä: kumpikin näkökulma kun on aina läsnä!

Blogikirjoitusten tulee olla lyhyitä, joten nyt on viime hetki loppusanoille. Blogigenressä ne ovat yleensä kärkevät, näin myös tässä tapauksessa. Kirjoitukset ansaitsevat yllä mainitun epiteettinsä: ne ovat todella ”paljon melua tyhjästä”. Asia erikseen on, että Shakespeare sai teemasta (sanathan ovat yhden hänen loppukautensa komedian nimi) paljon hupaisempaa luettavaa. Kansallinen lainoppi ei nimittäin ole katoamisen vaarassa suomalaisessa oikeustieteessä. Sitähän julkaistaan enemmän kuin vuosikymmeniin ja luultavasti sivumäärissä enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Risto Koulu

7.5.2024

”Nyanssoituun” keskusteluun oikeudenkäynnin kustannuksista – jo on aika!

Innokas JFT-lukija (joita ei montaa ole) yllättyi ja ilahtui tarttuessaan numeroon 4-6/2023. Numerossa nimittäin on Jesper Wilkmanin artikkeli ”Förs det en tillräckligt nyanserad diskussion om rättegångskostnader i dispositiva saker” (ss. 326-343). Tällaista avausta moni on odottanut. Oikeudenkäynnin kustannuksista keskustellaan, mutta järin älylliseksi tai analyyttiseksi keskustelua ei voi kehua. Siinä yhtäältä toistuvat samat fraasit kuten asioita hoitavien asianajajien ylisuuret palkkiot, toisaalta taas vastausta oikeudenkäynnin kynnykseen haetaan jälleen kerran OK 21 luvun hienosäädöstä eli siitä, miten tuomioistuin määrää kustannukset jaettavaksi asianosaisten kesken. OK 21 luku soveltaa ankaraa hävinnyt maksaa -periaatetta, mikä tekee häviöstä kohtalokkaan tappiolle jääneelle asianosaiselle. Samalla periaate tuo mukanaan joukon sekundäärisiä tulkintakysymyksiä: kuka voitti, mitkä kustannukset ovat kohtuullisia ja tarpeellisia, tuleeko epäselvyyssääntö tai sosiaalinen kulusääntö sovellettavaksi ja niin edelleen.

Vaikka syvällisempää keskustelua on syytä vaatia, millaista tuon keskustelun tulisi olla? Vivahteinen ja analyyttinen keskustelu kun ovat yleisen kielenkäytön perusteella hieman eri asioita. Analyyttinen keskustelu hakee yhtäältä syitä ja seurauksia, toisaalta konteksteja ja kysymyksenasetteluja. Vivahteisessa keskustelussa taas eritellään eri soveltamistilanteet. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kustannuksia ei saa käsitellä blokkina, jossa ne ovat joko suuret, kohtuulliset tai pienet. Vivahteinen keskustelu vaatii tästä syystä pohjakseen paljon empiiristä pohjatietoa: kuinka suuria kustannukset keskimäärin oikeudenkäynneissä ovat, onko niiden kokonaismäärä (eli kustannustaso) noussut tai laskenut valitussa aikajanassa, mistä kulueristä kustannukset tyypillisesti koostuvat, kuinka suuret kokonaiskustannukset ovat verrattuna asian riitaintressiin, miten kustannusrasitus kohtaa eri asianosaisryhmiä, miten kustannusten pelko heijastuu oikeudenkäynnin aloittamiseen tai asianajamiseen ja niin edelleen.

Tällainen tieto auttaa arvioimaan sääntelyn vaikutuksia, mikä taas voidaan ottaa huomioon sekä tulkinnoissa että oikeuspoliittisessa päätöksenteossa. On tosin myönnettävä, että kaikesta huolimatta keskustelu jää (kuten Wilkman huomauttaakin) joko syntipukin etsimiseen tai kustannusten määrän epämääräiseen kauhisteluun. On syytä erottaa eri asianosaisryhmät, ennen kaikkea kuluttaja-palkansaajat ja institutionaaliset asianosaiset. Ongelmallisin tapaus on se kaikkein yksinkertaisin, eli kuluttaja-palkansaaja vs. kuluttaja-palkansaaja. Kustannusongelma ei tässä soveltamistilanteessa saa ratkaisua kulusäännöistä: mikään tulkinnan vaihtoehto ei tuo oikeudenkäyntiin uutta rahaa. Yhtä osapuolta suosiva sääntö on vahingoksi toiselle. Win-win -ratkaisua ei kerta kaikkiaan löydy.

Jos vastakkain ovat kuluttaja-palkansaaja ja institutionaalinen asianosainen, ratkaisu kustannusongelmaan saadaan tai oikeammin saataisiin yksipuolisesta kulusäännöstä: kuluttaja-palkansaaja saisi tällöin korvauksen voittaessaan mutta ei joutuisi maksamaan hävitessään (omat kustannukset tietenkin hän joutuu maksamaan). Tosin tuomioistuin monesti löytää tällaiseen kohtuusratkaisuun oikotien esimerkiksi tulkitsemalla ”ymmärtäväisesti” OK 21 lukua, vaikkapa katsomalla, että voittaneen asianosaisen kustannukset eivät enimmäkseen ole olleet tarpeellisia tai kohtuullisia. Kahden institutionaalisen tahon oikeustaistelu ei aiheuta kuluekspertille kummoista päänvaivaa. Kysymystä oikeudenkäyntikynnyksestä ei herää: kumpikin kykenee maksamaan sekä omat että vastapuolen kustannukset, kävi oikeudenkäynnissä miten tahansa. Kustannukset eivät siis ole kohtalonkysymys, vaikka soveltamistilanteessa on lainopillista tiedonintressiä. Asianosaisille kysymys on liiketaloudellisista valinnoista eli mitä rahoituskanavaa käytetään kustannusten kattamiseen. Soveltamistilanne ei myöskään kiinnosta access to justice -tutkimusta, koska siitä puuttuu tutkimuslinjan keskiö, vahva/heikko -asetelma.

Analyyttinen keskustelu hakee vastausta kysymykseen, miten kustannuskriisi kannattaisi ratkaista. Se näkee keskeiseksi oikeudenkäyntikynnyksen tason: kaikkien tulisi päästä kohtuullisella riskillä ja kohtuullisessa ajassa oikeuksiinsa. Jos riski eli koituvat kustannukset ovat liialliset, joko kustannustasoa on laskettava tai oikeudenkäyntiin on saatava ulkopuolista rahoitusta. Pelkillä kuluvastuusäännöillä, käytännössä OK 21 luvun tulkinnalla, ei tuloksia synny. Uustulkinnat, olivat ne kuinka nyanssoituja tahansa, ovat parhaassakin tapauksessa katkenneen sääriluun laastarointia. Karhunpaini kustannusten jakamisesta ei auta vaikeimmassa soveltamistilanteessa. Siihen tuo perustavanlaatuisen ratkaisun joko kustannustason lasku tai ulkopuolinen rahoitus. Ulkopuolisista rahoittajista ei halukkaita maksajia hevin löydy, joten realistisia vaihtoehtoja jää vain yksi. Yksinkertaistettu oikeudenkäynti eli pienriitamenettely voisi olla se kaivattu viisastenkivi. Useimmat yksityishenkilöiden riidat ovat lopulta varsin yksinkertaisia. Asia erikseen on, että asuntokaupan riitoja esitellään medioissa ”vaikeina asioina”. Oikeudellisesti ne ovat kuitenkin yllättävän yksinkertaisia. Maallikko, jos hänellä on esimerkiksi rakennusalan kokemusta ja hän saa lakimieheltä neuvoja, luultavasti pystyisi hoitamaan itse asiansa ja jopa joltisella menestyksellä. Tämä on poikkeus pääsäännöstä, jonka mukaan itse asiaansa hoitavalle maallikolle käy huonosti. Tosin maallikon sanotaan ”pärjäävän” monenlaisissa prosesseissa, lähinnä hallintolainkäytössä. Lähemmin kysyttäessä tämä kylläkin tarkoittaa, että maallikko saa prosessinjohdon ja virallisperiaatteen tukemana vietyä oikeudenkäynnin loppuun – sen hävitäkseen. Oikeudenkäynnin loppuun vieminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin oikeuksiin pääseminen.

Risto Koulu

Taustakirjallisuutta:

Sarasoja, Laura – Carling, Chris : Oikeudenkäyntikulut pääkäsittelyssä ratkaistuissa riita-asioissa. EDILEX 2020.

Koulu, Risto : Oikeuksiin pääsyn rahoittaminen. Helsinki 2020.

22.4.2024