Uutiset

Suomi ei ole otollinen ympäristö pamfleteille eli poleemisille kiistakirjoituksille. Monet kustantajat ovat niitä kokeilleet, mutta kaupallinen menestys on ollut vaatimaton. Tammen kuuluisa ”Huutomerkki”-sarja ylsi lähes sataan julkaisuun, niistä valtaosa 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Sarja heräsi vielä uudelleen henkiin 2000-luvulla mutta sammui muutamaan julkaisuun. Muiden kustantajien kokeilut ovat jääneet muutamaan niteeseen, useimpien jopa yhteen ainoaan. Käsitteenä pamfletti eli kiistakirjoitus on hieman epäselvä: tavallisesti sellaiseksi katsotaan lyhyehkö, kriittinen ja suorapuheinen julkaisu. Tyyliltään se ei välttämättä ole provosoiva eli riitaa haastava. Tosin siihen sävyyn helposti päädytään, koska kirjoittajalta ei edellytä lähdeviittauksia eikä sen kummempia perusteluja mielipiteilleen. Voidaan osuvaa fraasia seuraten sanoa, että hän ”tuulettaa mielipiteitään julkisuudessa”. Alkuperäisessä painettujen pamflettien konseptissa kirjoittaja odottaa vastauksia, jotka ennen tulivat painettuina vastapamfletteina. Nykyaikana pamfletti voi olla sähköinen julkaisu, johon on mahdollista vastata sähköisesti. Monet nykyisistä pamfleteista ovatkin blogijuttuja tai blogikirjoituksia, joten ero murenee. Monet blogikirjoitukset ovat tyylillisesti pamfletteja, tosin sellaisiksi lyhyenlaisia.

Oikeustieteessä moni on kaivannut tällaista forumia. Oikeus- ja tiedepolitiikasta pitäisi keskustella, eikä keskustelua saada aikaan yleisönosastoilla, kirja-arvosteluilla tai tieteellisten julkaisujen alaviitteillä. Toki mielipiteitä vaihdetaan, joskus varsin kärkevästikin, tutkijaseminaareissa, mutta tieto keskusteluista jää vain paikalla olleille. Blogeja tietenkin kirjoitellaan ja kommentoidaan, mutta kaikesta kohusta huolimatta valtaosa lakimiehistä lukee vain painettua sanaa. Loppujen lopuksi harvat seuraavat säännöllisesti tieteellisiä blogisivuja, joita ei edes ole yhden käden sormia enempää. Sitä paitsi sanomisen valtaa (tuorilainen ilmaus) keskittyy liiaksi etabloituneen oikeuspolitiikan ja tieteen edustajille. Vaihtoehtoiset näkemykset peittyvät, vaikka ne usein ovat enteitä siitä, mikä on tulossa. Epäilevä tuomas (ei tarkoita ketään nimettyä henkilöä) ehkä kyselee, tarvitaanko ylipäätään tällaista keskustelua ja sitä välittävää forumia, tässä pamflettisarjaa. Kysymys on perusteltu: staattisessa tutkimuksen vaiheessa sellaista ei tietenkään kaivata. Se vain tuo hälyääniä tieteelliseen konsensukseen. Emme kuitenkaan elä tällaista aikaa, omalla alallani eli prosessioikeudessa vanha hyvä (=staattinen) aikakausi päättyi vallankumousvuoteen 1993. Muutosta on kutsuttu ”lainsäädännölliseksi vallankumoukseksi”, mikä onkin loistava luonnehdinta (kunnia siitä kuuluu Santtu Turuselle). Seuraavaa vallankumousta ei enää saisi valmistella ja toteuttaa yksin oikeusministeriön virkahuoneissa.

Juridisille kiistakirjoituksille ei ole omaa sarjaa eikä paikkaa. Niinpä ne hakeutuvat yleisiin pamflettisarjoihin, esimerkkeinä Antero Jyrängin kuuluisa ”Perustuslakiuudistus” ja tässä puheeksi otettava Pekka Viljasen ja Eeva-Liisa Hynysen ”Kittilän opetukset: kirja oikeusvaltiosta ja virkavastuusta” (2024). Ensimmäinen löysi paikkansa ”Huutomerkki”-sarjasta, jälkimmäinen vähemmän tunnetusta mutta nimeltään lupaavasta ”Polemia”-sarjasta. Tätä sarjaa moni lakimies ei tunne, koska sitä julkaisee Kunnallisalan Kehittämissäätiö. Julkaisujen määrässä sarja on kärkikastissa; siinä on ilmestynyt lähes 130 julkaisua, ja sarja on edelleen elinvoimainen. Sarja ei nimestään huolimatta ole tyypillinen pamflettisarja: siinä käsitellään ”kunnille tärkeitä strategisia kysymyksiä ajattelua herättävällä tavalla”. Kittilä-kirja on oikeastaan ainoa esimerkki poleemisesta kiistakirjoituksesta. Valtaosa sarjan julkaisuista on tavanomaisen kuivahkoja raportteja ja selvityksiä.

Sitten on korkea aika siirtyä itse kirjaan. Se antaa hyvän kuvan vuosikymmenten mittaisesta tapahtumakulusta: näkökulma on oikeudellinen ja etenkin rikosoikeudellinen, joskin paljon puhutaan kunnallislainsäädännöstäkin. Kuten arvata saattaa, kittiläläisiä kunnallisrakenteita ja toimintatapoja ei säästellä. Räväkkää arvostelua saavat niskaansa lisäksi yleiset tuomioistuimet, tasapuolisesti käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Sen sijaan hallintotuomioistuimet pääsevät vähällä: itse asiassa niiden lainkäytöstä lukija saa myönteisen kuvan. Kirjoittajat todella osaavat asiansa ja juridiikkaansa. Syyttäjän puheenvuoroksi julkaisu erinomaisesti kelpaakin, vaikka lukija ei koe olevansa pätevä ottamaan tällä näytöllä kantaa itse tapahtumiin.

Oikeussosiologi toivoisi kirjassa jonkinlaista analyysiä siitä, miksi enklaavissa (tässä Kittilän kunnassa) voi syntyä ilmapiiri, joka väheksyy vakiintuneita oikeudellisia käytäntöjä ja viis välittää tuomioistuinten ratkaisuista. Viljanen ja Hynynen ovat varmasti oikeassa katsoessaan, että lainsäätäjä on ollut sinisilmäinen eli suorastaan naiivi: on oletettu, että ihmiset vilpittömästi yrittävät seurata lakia. Tämä ehkä pätee suurissa organisaatioissa mutta horjuu pienissä. Sosiaalipsykologiasta kiinnostunut veikkaisi tämän takia perussyyksi pientä, suljettua yhteisöä, jossa keskinäisillä henkilösuhteilla (ehkä jopa suku- ja perhesiteillä) on enemmän arvoa kuin kaukaisen lainsäätäjän määräyksillä.

Jos jotain kirjasta varmasti jää päähän, se on seuraava opetus: lakien legitimiteetti ja tuomioistuinten nauttima luottamus on ensiarvoisen tärkeää. Kun tai jos ne romahtavat, ”kaikki kuninkaan miehet” eivät riitä lakia ja päätöksiä täytäntöön panemaan. Tästä luottamuksesta tulisi huolehtia kuin lapsen silmäterästä; se ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Mutta jokainen lukekoon ja päättäköön!

Oli lukijan mielipide mikä tahansa, myös oikeustieteeseen tarvittaisiin pamflettityyppinen forum. Se nimenomaisesti varattaisiin poleemisille mielipidekirjoituksille. Forum voisi olla sähköinen, ja siinä lukijoilla olisi kommentointi- ja vastaamismahdollisuus. Aiheet saisivat liikkua tieteen puolella tutkimusmenetelmistä tiedepolitiikkaan, ehkä myös oikeustieteelliseen koulutukseen, oikeuskulttuurin puolella taas kirjo voisi kulkea oikeuspolitiikasta julkaisupolitiikkaan. Tieteellisille kirjoituksille uutta forumia ei sen sijaan tarvita, koska nykyiset neljä vakiintunutta tiedelehteä riittäisivät satamiljoonaisen oikeuskulttuurin tarpeisiin. Oikeudenalakohtaisia lehtiä on vielä näiden yleislehtien lisäksi.

Risto Koulu

1990-luvulta saakka on valiteltu oikeustieteen tutkimuksen monografiakeskeisyyttä. Valituksia on kuultu niin Suomen Akatemialta kuin tutkimusta arvioivilta paneeleilta. Oikeustieteen tutkimus edistyy väitetysti monografioiden kautta: osa monografioista on väitöskirjoja, osa post doc -tutkimusta. Ääritapauksissa kaikki oikeudenalan monografiatutkimukset ovat väitöskirjoja, jolloin niin sanottu oikeuskehitys lepää väitöskirjankirjoittajien kapeilla harteilla. Tällainen väite on samalla suora moite siitä, että kyseisen oikeudenalan tutkimus on kuihtumassa. Post doc -tutkijoiltahan on periaatteessa aina odotettu vähintäänkin toista kirjaa.

Monografiakeskeisyyttä etenkin edistykselliset tutkijat paheksuvat. Monografiat ovat jähmeitä, varovaisia ja liiaksi sidoksissa siihen, mitä julkaisukanavia on. Monografian kirjoittaminen kestää, joten niillä ei reagoida oikeudenalan nopeisiin muutoksiin. Niiden julkaiseminen vaatii lisäksi niin suuren työpanoksen, että aiheenvalinnat ja lähestymistavat ovat kuvainnollisesti turvallisia. Harva viitsii tai edes uskaltaa uhrata vuosia monografiaan vain todetakseen kalkkiviivoilla, että aiheenvalinta, lähestymistapa tai tutkimusmenetelmä eivät olleetkaan kelvollisia; tätä kautta kestäviä tuloksia ei synny. Artikkelissa kokeileva riskinotto on mahdollista, monografiassa ei. Kaikille monografioille ei myöskään hevin löydä kustantajaa, sen enempää kaupallista (monografiat ovat tavallisesti teoreettisia, joten kaupallinen kustantaminen tulee harvoin kuuloon) kuin tieteellistäkään (koulukuntakiistat voivat kaataa tieteellisenkin kustantamisen). Tähän toki on tullut suuri muutos eli sähköinen julkaiseminen. Jokseenkin kaikki kirjoitettu on julkaistavissa sähköisesti, ellei muuten, niin omakustanteena tai niin sanottuna blogikirjana tai artikkelina.

Nopeasti uudistuvilla ja etenkin kansainvälisesti vaikuttavilla oikeudenaloilla artikkelikulttuuri on syrjäyttänyt monografiakulttuurin. Hidasliikkeiset monografiat eivät yksinkertaisesti pysy sisällöllisen muutoksen vauhdissa: ne ovat aina muutaman vuoden jäljessä. Osaksi muutos johtuu tieteellisten arvostusten vaihtumisesta. Arvostukset vaikuttavat hyvin suoraviivaisesti sekä tutkimusrahoitukseen että akateemisiin tehtäviin. Englanninkielinen artikkeli ulkomaisessa laatulehdessä voittaa suomenkielisen monografian, sanotaan. Rahoitusta tai akateemista tehtävää hakeva tutkija ei välitä siitä, vastaako tällainen julkaisutapa tiedon kysyntään tai edes siitä, lukeeko joku hänen artikkeliaan. Hän tekee sitä, mistä palkitaan. Havainnon ei pitäisi yllättää ketään: kokemussääntö on yhtä vanha kuin järjestäytynyt yhteiskunta.

Perinteisille oikeudenaloille muutos ei ole heijastunut: niissä monografioita arvostetaan, ja niitä kirjoitetaan. Tosin maailma on ehkä niissäkin muuttumassa OTT-tutkinnon viimeisten linjausten kautta. Linjauksissa suositaan artikkelimuotoista väitöskirjaa. Kokeneet tutkijat kannattavat linjausta, koska se laskee pelottavaksi koettua väittelyrimaa. Väitöskirjavaihe on ohitettava nopeasti ja nuorena, jotta tutkija pääsee tekemään ”oikeaa” tutkimusta vapaana väitöskirjan kurimuksesta. Valtaosa väitöskirjoista onkin jo hakeutunut artikkeliformaattiin, mutta monografiaformaatilla on vakaat kannattajansa, hieman yllättävästi väitöskirjan tekijöiden keskuudessa. Monografiatyyppiseen väitöskirjaan ehkä liittyy residuaalista arvostusta. Voi olla, että artikkelimuoti leviää tätä kautta vähitellen myös post doc -tutkimukseen perinteisilläkin oikeudenaloilla. Itse en tähän usko. Artikkeleita kyllä kirjoitetaan entiseen malliin ja ehkä enemmänkin. Niillä ei kuitenkaan uudisteta eikä kehitetä oikeudenalaa eikä sitä edes yritetä: artikkeli keskittyy tavallisesti pieneen, usein lainopilliseen yksityiskohtaan ilman sen kummempaa ”tieteellistä” kunnianhimoa.

Kiinnostavin kysymys kuitenkin kuuluu, miksi artikkelit eivät perinteisillä oikeudenaloilla ole voittaneet tai edes näytä olevan voitolla taistelussa julkaisutavoista. Joku syyhän monografioiden ylivaltaan on täytynyt olla, jotta tilanne on päässyt syntymään, toisin sanoen monografialla on oltava piilevä kilpailuetu suhteessa artikkeliin nähden. Artikkeliformaatinhan olisi pitänyt helpompana julkaisutapana voittaa taistelu kauan sitten. Ennen syy saattoi olla praktinen. Artikkelit olivat päiväperhoja; ne hukkuivat aikakauslehtien vuosikirjoihin, ’poissa silmistä poissa mielestä’ on ehkä totta myös tutkimuksessa. Monografiat sen sijaan olivat tutkijan kirjahyllyssä näkyvillä ja heti käteen otettavissa, jos niitä tarvittiin. Sähköisessä maailmassa selitys ei enää päde. Tutkija voi koota tietokoneelleen tuhansien artikkelien tietopankin, josta hän voi hakea mitä tahansa. Selityksen täytyy olla muualla.

Itse uskon seuraavan selitykseen. Oikeustiede on perimmältään vakuuttamisen taitoa. Ellei kyseessä ole vähäinen detalji, ketään ei vakuuteta normiartikkelin sivumäärässä, tyypillisesti 15–20 sivussa maksimissaan. Oli kirjoittaja kuinka osaava tahansa, hän ei tässä sivumäärässä kykene muuttamaan kenenkään näkemyksiä tai asenteita, vaan siihen tarvitaan paljon enemmän sivuja – jolloin kyseessä on jo monografia tai artikkelisarja. Artikkelisarja on itse asiassa eri numeroihin hajotettu monografia. Toisin sanoen: oikeudenalan kehittämiseen ja vähintäänkin uudistamiseen vaaditaan monografiamittaista tutkimusta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jokainen monografia on ”kehittävä”, vielä vähemmän ”edistyksellinen”. Itse asiassa valtaosa monografioista on kaikkea muuta, ne ovat pahimmillaan aineiston raakakokoelmia tai aikaisemman tutkimuksen referoimista. Maailmaa eli tässä oikeudenalan status quo’ta järkyttävät monografiat ovat tosiharvassa, näitä harvinaisuuksia ovat Zittingin ja Makkosen väitöskirjat sekä Taxellin post doc -monografia. Monografia toki voi hoitaa kehittämistehtäväänsä epäsuorasti siten, että se kokoaa yhteen artikkeleissa esitettyjä uusia ajatuksia, esittelee kansainvälisiä suuntauksia ja niin edelleen. Joku lukijoista ehkä tarttuu tieteelliseen onkeen.

Totta on, että maailma ei ole sama, mikä se oli näiden kirjojen ilmestyessä. Julkaisujen volyymi on nykyisin niin suuri, että yhdellä kirjalla, oli se millainen tahansa, ei muuteta edes kapeaa oikeudenalaa. Monografioiden ilmestyminen on rutiinia eikä enää sellainen merkkitapaus kuin 50 vuotta sitten. Monografiaa on markkinoitava ja levitettävä tehokkaasti, uutta lähestymistapaa on tuettava monografian lisäksi opetuksella, alustuksilla, artikkeleilla ja niin edelleen. Ellei näin tehdä, ansiokaskin monografia hukkuu ulkomaisten ja kotimaisten julkaisujen virtaan – ja jää vaille lukijoitaan. Kukaan, ei edes alan tutkija, ei pysty enää seuraamaan kaikkea, mitä hänen alallaan julkaistaan, naapurialoista puhumattakaan. Ehkä koko kysymys julkaisuformaatista on turha. Pääasia on, että oikeudenalalla julkaistaan tutkimusta, joka kerää lukijoita. Selvää toki tiedeyliopistossa ja kenties muutoinkin on, että oikeudenalan ”tutkimus” ei saisi latistua pelkäksi käsikirja- ja yleisesitysjuridiikaksi. Joskus tällainen kirjallisuus saa näkyvämmän ja lämpimämmän vastaanoton kuin edistyksellinen tutkimusjulkaisu – etenkin jos se ei ole suomenkielinen.

Risto Koulu