Uutiset

Kokeneet kirjoittajat tietävät, millainen hauta artikkelille juhlakirja on: harva hankkii ja vielä harvempi lukee juhlakirjan tai edes juhlakirjaa. Niinpä yhä yleisempää on, että siihen kirjoittanut myöhemmin julkaisee artikkelinsa joko blogissaan tai kotisivullaan. Näin se välttyy universaalilta unohdukselta. Tieteelliset kustantajat ovat perinteisesti suhtautuneet tähän some-julkaisemiseen myötämielisesti, sillä tuohan se näkyvyyttä myös juhlakirjalle. Kaupallisetkaan kustantajat eivät sitä yleensä ole suoraan kieltäneet, joskin tässä suhteessa maailma on muuttumassa, kun yhä useampi kustantaja ottaa käyttöön oman sähköisen alustan. Kustantajat haluavat, yleensä siitä palkkiota maksamatta, yksinoikeuden myös sähköiseen julkaisemiseen. Vaikka se tällä hetkellä on verrattavissa Kreikan valtion tukemiseen rahanreikänä, se voi joskus tuoda tulovirtaa juridisen kirjallisuuden heikosti kannattavaan kustantamiseen.

Sata vuotta prosessioikeutta -kirjahankkeessa toimituskunta ilmoitti kirjoittajille some-julkaisemisen mahdollisuudesta – se sitä jopa vahvasti suositteli. Muutama kirjoittaja (Mikko Vuorenpää ja Jyrki Virolainen etunenässä) ottikin vihjeestä vaarin ja teki näin. Tässä tulee etujoukon jatkoksi Risto Koulun artikkeli:

Risto Koulu:  ”Kummallista, miten selvää kaikki jälkikäteen on”

Otsikon etymologista alkuperää on kyselty. Se ei ole itse keksitty vaan on peräisin erinomaisen arvovaltaisesta lähteestä, nimittäin Juho Kusti Paasikiven kynästä. Tosin pahat kielet ovat väittäneet, että Paasikivi itsekin lainasi fraasin 1900-luvun ruotsinkielisestä kabaree-laulusta. Hän kylläkin jätti pois säkeen alkulauseen, joka käännettynä ruotsinkielisestä slangista samanaikaiseksi suomenkieliseksi slangiksi kuuluisi jotenkin näin: ”Mä en sitten meinaa mitään bonjata, mutta – – .”

Risto Koulu

Kokoomateos ”Sata vuotta prosessioikeutta” on ollut luettavana sähköisenä versiona kaksi kuukautta ja kirjaversionakin kuukauden. Toimituskunta on tänä aikana saanut kirjasta paljon lukijapalautetta, itse asiassa moninkertaisesti verrattuna tavallisiin tutkimusjulkaisuihin. Lukijakunta tuntuu olevan varsin yksimielinen yhdestä asiasta: tällaiset kirjat ovat tarpeellisia, koska ne säilyttävät katoavaa kokemustietoa ja välittävät vaivalla hankitun hiljaisen tekijäntiedon uusille tutkijapolville. Oikeustieteessä kumpaakaan ei yleensä tapahdu. Tutkijat ovat perinteisesti siirtyneet hiljaisesti eläkkeelle, useimmat vähimmäisiän saavutettuaan. Samalla he ovat kadonneet oikeustieteen kartalta, osa kylläkin suurempaa vahinkoa oikeustieteen tutkimukselle aiheuttamatta. Tiedekunnan niin sanottu emerituskulttuuri on hyvin uusi ilmiö joitakin yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta. Tämä on johtunut paljolti siitä, että tiedekunta ei ennen mitenkään panostanut emerituksiinsa, vaikka periaatteessa he ovat asiansa osaavaa ja mikä parasta ilmaista työvoimaa. Vasta viime vuosina tässä suhteessa on viisastuttu, eikä nykyjohtoa voi isommalti moittia.

Jotain soraääniä toki on kuulunut. Pari lukijaa kyseli, eikö prosessioikeus oppiaineena ja oikeustieteen osa-alueena ole paljon vanhempaa. Näin tietysti onkin, mutta kirja käsittelee ja kuvaa vain viimeistä sataa vuotta. Ensimmäisten suomenkielisten virkojen perustaminen 1920-luvun alussa tuntui varsin luontevalta alkupisteeltä tämän satavuotisjakson eli käytännössä nykyaikaisen prosessioikeuden synnyn ja kehityksen tarkastelulle. Samaan hengenvetoon on myös ihmetelty, miksei tällaisia oppiainehistorioita tehdä enempää. Se onkin ihme, sillä on väitetty (väitteen oikeellisuudesta en mene takuuseen), että tällainen oppiainehistoria on koko Helsingin yliopistossakin ainutkertainen ilmestys. Historioita on, mutta ne ovat laitoshistorioita tai henkilöhistorioita. Oikeustieteessä kaivattaisiin nimenomaan oppiainehistorioita siitä syystä, että juristit ovat surkeita elämäkertureita eikä heistä, kaikkein vähiten tutkijoista, yleensä vaivauduta kirjoittamaan henkilöhistoriaa. Sen sijaan lakimieskaskuja ja anekdootteja prosessioikeudenkin professoreista on riittämiin. Kunnon kuvaa oppiaineen arkipäivästä, vielä vähemmän tutkimuksesta, ne eivät ymmärrettävästi anna. Kaskun tai anekdootin kohteeksi pääseminen vaatii huomattavaa originellisuutta, mitä piirrettä harvalla tutkijalla todellisuudessa on. Laitoshistoriat taas ovat joko rutikuivia tapahtumakuvauksia tai kaiken selittämistä parhain päin.

Jokunen muistelmateos ei kokonaiskuvaa muuta. Vanhempi tutkijapolvi osaa mainita Brynolf Honkasalon muistelmat, joita aikanaan innolla luettiin. Tosin hän kertoi loppujen lopuksi aika vähän tutkijaurastaan ja toiminnastaan tiedekunnassa. Henkilöhistorioiden puuttuminen on tavallaan hyväksikin. Joskus lukija kiemurtelee vaivautuneena lukiessaan glorifioivaa kuvausta elämäkerran kirjoittajan idolista, joka oli aina oikeassa ja aina aikaansa edellä. Esimerkiksi Eino Jutikkalan elämäkertaa lukevan on vaikea välttyä tältä vaikutelmalta. Omasta urastaan kirjoittava tutkija joutuu vähän väliä myöntämään erehtyneensä paitsi tulkintakannanotoissaan (mikä lienee selvää) myös valitessaan lähestymistapojaan ja tutkimusmenetelmiään. Ehkä rehellisimmän kuvan akateemiseen maailman lainalaisuuksista antaa Keijo Korhonen muistelmakirjassaan ”Ruotumies”.

Toimituskunta odotti saavansa kielteistä palautetta ’kirjoittajalla on vapaat kädet’ -politiikastaan. Sitä ei juurikaan tullut, ehkä siksi, että politiikka toi kirjaan väriä ja vaihtelevuutta, koska jokainen kirjoittaja sai valita aiheensa ja mitä hän siitä sanoo. Jälkiviisaasti ajatellen ripaus koordinointia olisi ollut tarpeen: ”elämäkerrallisissa” artikkeleissa olisi saanut olla hieman enemmän ”tieteellisyyttä” ja ”tieteellisissä” elämäkerrallisuutta. Tämä ei välttämättä olisi ollut lukijoiden mieleen. Moni lukija tuntuu pitävän elämäkerrallisia ”vanhoja” artikkeleita kirjan kiintoisimpana antina. Mutta hyvä näinkin, jatkossa tämä osataan!

Joistakin puutteista huomautettiin. Kirjasta puuttuu tällaisille teoksille tyypillinen henkilöhakemisto. Se jätettiin pois, koska monet niin sanotut household -nimet, esimerkkinä Erkki Havansi, olisivat saaneet viittauksen joka toiseen sivuun. Myös luotettava luettelo oikeustieteen professoreista ja muista tutkijoista olisi sekin ollut paikallaan, itse asiassa sellaista ehdotettiinkin (ensimmäisenä Juha Lappalainen). Tällainen luettelo olisi kuitenkin vaatinut liian suuren työn arkistoselvityksineen, sillä olemassa olevissa luetteloissa on selviä virheitä. Henkilöluettelon laatiminen jäi näin ja saikin jäädä ”Kaksisataa vuotta prosessioikeutta” – kirjan toimituskunnan murheeksi. Sen taakse saadaan toivottavasti jo institutionaalistakin tukea, mistä tämä ”Sata vuotta prosessioikeutta” -kirja ei päässyt osalliseksi.

Myöskään yksittäisistä artikkeleista ei tullut palautetta, vaikka muutamat niistä ajoivat varsin kärkevää tiede- ja tutkimuspoliittista agendaa. Tämä selittynee sillä, että kirjoittajat kirjoittivat, mitä heidän ajateltiinkin kirjoittavan. Nuori vihainen mies tietenkin kritisoi vallitsevaa asiantilaa, konservatiivinen kirjoittaja taas puolustaa tutkimuksellista status quo’ta ja näkee siitä poikkeamat prosessioikeuden tieteellisen perinnön hukkaamisena. Kukaan kirjoittajista ei nähtävästi yllättänyt lukijoita, toisin sanoen poikennut odotetusta roolistaan. Muut lukijat kuin oikeustieteen tutkijat – heiltä ei vielä ole tullut juuri kommentteja – voivat olla kriittisempiä. Vastoin yleistä käsitystä tutkijat nimittäin ovat aina tai ainakin pääsääntöisesti radikaalimpia kuin käytännön tuomarit ja asianajajat. Käytännön toimijan mielestä oikeustieteen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen upein saavutus on praktinen oppikirja. Tutkija sen sijaan muistaa vanhan akateemisen ”viisauden”: väitöskirja (ja miksei muukin tutkimus) on hetken häpeä ja ikuinen kunnia, oppikirja taas on hetken kunnia ja ikuinen häpeä.

Sen sijaan moni lukija on ihmetellyt ja osa tivannutkin, miksi kirja julkaistiin nimenomaan Conflict Management -sarjassa. Ihmettelyyn on aihettakin. Tutkimusjulkaisuille tarkoitettu sarja kun ei ole luonteva paikka juhlakirjan tapaiselle teokselle. Kirja olisi kuulunut Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen C-sarjaan tai viime hädässä oikeustieteellisen tiedekunnan omaan Forum Juris -sarjaan. Toimituskunta tarjosi kirjaansa kumpaankin, mutta yhteisymmärrykseen kirjan kustantamisesta ei päästy. Kirjan idea tai sisältö tuskin herätti erityistä vastustusta; kirja oli yksinkertaisesti niin uudentyyppinen, ettei se sopinut näiden sarjojen vanhakantaiseen kustannuspolitiikkaan. Tämän jälkeen vaihtoehdot olivat vähissä. Kaupallisiakin kustantajia käytiin läpi, mutta lopputulos on helposti arvattavissa. Hetken mietittiin jopa sitä, että kirja jäisi vain sähköisen version varaan, mutta se ajatus hylättiin nopeasti. Tarkoitushan oli, että kirja kuluisi tulevien tutkijapolvien käsissä, mitä on vaikea saada aikaan sähköisellä versiolla sen enempää kirjaimellisesti kuin symbolisestikaan. Sitä paitsi toimituskunta oli ennakkouutisissaan luvannut kirjamuotoisen julkaisun, eikä se halunnut pettää lupaustaan. Erillinen omakustanne taas olisi ollut huonoin mahdollinen ratkaisu kirjan nykyistä ja ennen kaikkea tulevaa lukijakuntaa ajatellen.

Runsasta kuvitusta ja etenkin sen värillisyyttä kiiteltiin yleisesti. Tosin valokuvien värillisyys oli pakon sanelemaa, ja vielä kallista sellaista. Alkuperäisen värikuvan ei nimittäin tarvitse painotuotteissa olla niin tarkka kuin mustavalkoisen. Monet kuvathan laitoselämästä ja akateemisista tapahtumista tulevat otetuiksi epäedullisissa olosuhteissa. Toinen asia on, että kirjaan pääsee tietenkin vain murto-osa kuvamateriaalista, joka olisi saatavilla. Kuva-aineiston säilymisen ongelma olisi kylläkin digiaikana ratkaistavissa niin, että ”ylimääräiset” kuvat olisivat katsottavissa ja ladattavissa tiedekunnan ja jonkun muun organisaation kotisivuilta. Muuten ne ovat tuomittuja katoamaan ottajansa mukana. Toki tieteellinen yhdistys olisi ehkä luontevin tai ainakin pitkäikäisin ”perinteenkantaja”, henkilökohtaiset sivut ja blogit ovat nekin alttiina ajan kulumiselle, etenkin jos niiden teknisiä ratkaisuja ei päivitetä.

Risto Koulu

Kirjan saa lukea tästä.

Painettua kirjaa voi tilata suoraan kustantajalta tai toimituskunnan jäseniltä (risto.koulu@helsinki.fi, dan.frande@helsinki.fi, heidi.lindfors@helsinki.fi, mikko.vuorenpaa@ulapland.fi). Kirja on yksityishenkilöille ilmainen.

Prosessioikeus on aina nähty lakimiestutkinnolle ja juristin ammattitaidolle keskeisenä oppiaineena. Tämä ei yllätä: jokseenkin jokainen lakimies tarvitsee työurallaan prosessioikeuden antamia oppeja ja valmiuksia. Prosessioikeus on kuitenkin sadan vuoden kuluessa suuresti muuttunut niin oppiaineena kuin tieteenalanakin. Etenkin pari viimeistä vuosikymmentä ovat olleet tässäsuhteessa mullistavia ja osaksi myös mielipiteitä jakavia. Oikeudenkäynnin säännöistä on yhä enenevästi siirrytty oikeudelliseksi konfliktihallinnaksi kutsuttuun kokonaiskuvaan. Toki siinäkin oikeudenkäynti on pääosassa, mutta paljon huomiota saavat myös muut riidanratkaisukeinot kuten sovittelu sekä niiden käyttöalat ja suhde oikeudenkäyntiin.

Tässä kirjassa kuvataan eri kirjoittajien artikkelien kautta modernin prosessioikeuden syntymistä, analysoidaan kehitystä ja nykytilaa, ja otetaan myös varovasti kantaa sen tulevaisuuteen digitalisoituvassa maailmassa. Juristin tehtävät eivät kylläkään siinä todennäköisesti muutu, vain tavat, joilla tehtäviä hoidetaan, tulevat olemaan erilaisia. Esillä kirjassa on lisäksi opetuksen ja tutkimuksen arkipäivä sekä oppiaine (ja aikaisemmin myös laitos) työyhteisönä. Kirjoittajina ovat prosessioikeuden niin entiset kuin nykyisetkin tutkijat ja opettajat. Tosin kirja ei enää tavoita niitä, jotka loivat suomalaiselle prosessioikeudelle sen tieteellisen perustan. Vain heidän nimensä (Tirkkonen, Ellilä, Halila) vilahtavat joissakin artikkeleissa.

Artikkelit edustavat erilaisia näkemyksiä prosessioikeuden kehityksestä ja tulevaisuudesta. Tämä on tarkoituskin: kirjoittajien ääni on haluttu saada aidosti kuuluviin. Oppiaineen historiasta nimittäin on, kuten kaikesta muustakin kehityksestä, useita totuuksia. Artikkeleja ei tästä syystä ole sisällöllisesti toimitettu, joten kirjoittaja edustaa niissä vain itseään.

Toimituskuntaan ovat kuuluneet yliopistonlehtori Heidi Lindfors (Helsingin yliopisto), professori emeritus Dan Frände (Helsingin yliopisto), professori emeritus Risto Koulu (Helsingin yliopisto) ja professori Mikko Vuorenpää (Lapin yliopisto)

Kirjasta Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on ilmestynyt toinen, uudistettu painos.  Kustantajana on Kauppakamari eli Helsingin Seudun Kamari Oy.

Länsimaisessa luotonantoon perustuvassa markkinataloudessa yritykset ovat vuoroin velkojia ja vuoroin velallisia. Yleensä velat maksetaan eräpäivään mennessä. jos näin ei tapahdu, velkavastuu voidaan toteuttaa maksukyvyttömyys- eli insolvenssimenettelyllä.

Maksukyvyttömyys – yritys velkojana ja velallisena on kattava yleisesitys neljästä lakisääteisestä maksukyvyttömyysmenettelystä: ulosotosta, konkurssista, yrityksen saneerauksesta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä.

Kirjan avulla lukija pystyy hahmottamaan oikeudellisen asemansa erilaisissa maksukyvyttömyystilanteissa ja osaa toimia niissä oikealla tavalla. Selkeän tekstin ja useiden esimerkkien ansiosta insolvenssilainsäädäntö aukeaa helposti myös lukijoille, joilla ei ole lainopillisia perustietoja.

Kirjan 2., uudistetussa painoksessa on huomioitu mm. lainsäädäntömuutokset ja uusi oikeuskäytäntö sekä vireillä olevat muutoshankkeet.

Kirjan ovat kirjoittaneet prosessioikeuden professori emeritus Risto Koulu sekä prosessi- ja insolvenssioikeuden yliopistonlehtori, dosentti Heidi Lindfors.

Risto Koulu: Tutkimuksen unohtamat – konkurssit konsernissa?
Teoksessa: Yhtiö, velka, velvoite – Juhlajulkaisu Seppo Villa. ALMA TALENT 2021.

Oikeustieteen tutkimuksella on tunnetusti taipumus urautua. Jotkut aihepiirit saavat osakseen suhteettomasti huomiota, jotkut taas jäävät kokonaan sitä vaille. Myös liiallinen keskittyminen on pienessä oikeuskulttuurissa vähemmän toivottavaa, sillä se johtaa samojen asioiden toisteluun ja tässä merkityksessä ”turhaan” tutkimukseen, jos tutkimus koskaan voi olla sanan varsinaisessa merkityksessä turhaa. Jos ”ylitutkimus” on pienen mittakaavan ongelma, merkittävä sellainen on ”alitutkimus”, kun käytännössä merkittävä aihepiiri jää vaille kunnollista tutkimusta.

Insolvenssioikeudessa konsernirakenne ja konserniin kuuluvat yhtiöt ovat tunnettu esimerkki alitutkitusta osa-alueesta, takaisinsaanti-instituutio taas kantaa mainetta selvästi ylitutkitusta aihepiiristä. Konsernin paikka ensimmäisessä kategoriassa ihmetyttää: konsernithan ovat hyvin tavallinen yritystoiminnan harjoittamisen muoto, ja konsernitutkimus menestyy erinomaisesti muilla oikeudenaloilla, etenkin yhtiöoikeudessa, taloustieteitä tietenkään unohtamatta. Selitys konserniongelman sivuttamiselle on arvoitus jo sinänsä. Voi olla, että aihepiiri on koettu yksinkertaisesti liian vaikeaksi. Tutkimushan hakeutuu mielellään keskivaikeisiin kysymyksiin: vastaaminen tutkimustehtävään ei saa olla itsestään selvyys mutta ei myöskään liian suuren työn takana. Alan tutkija ei tätä hieman naiivia selitystä niele. Konserniongelmat eivät ole sen vaikeampia kuin muutkaan insolvenssioikeuden ongelmat, oikeudenalahan on tunnettua vaikeudestaan. Opiskelijat tavallisesti mainitsevat sen ja esineoikeuden OTM-tutkinnon työläimpinä oppiaineina.

Toinen selitys on pitkältä intuitiivinen oletus (tai jonkun mielessä ehkä toivekin) siitä, että konsernirakenne on vailla tulkinnallista merkitystä, toisin sanoen konserniin ei liity esimerkiksi konkurssissa tai yrityksen saneerauksessa mitään ”erityistä”. Näin sitä ei ole tarpeen tutkia. Se taas on aikamoinen helpotus, sillä tutkittavaa on muutoinkin riittämiin, kiitos toistuvien taantumien, lamojen ja Euroopan unionin huonosti harkittujen interventioiden. Tämäkään selitys ei kestä lähempää analyysiä. Konkurssirakenteelta puuttuva merkitys on vain työhypoteesi eli verifioimaton väite. Toki kun konsernia on tarpeeksi tutkittu, voidaan lopuksi ehkä näin sanoa, mutta ensiksi konserniongelma on otettava tutkimuksen kohteeksi. Muutoin olettamus on pelkkä mielipide tai ennakkokäsitys, jollaisiin tutkija ei saisi näkemyksiään perustaa.

Tässä artikkelissa ei vielä haeta vastausta insolvenssioikeutta rasittavaan konserniongelmaan. Artikkelissa vasta hahmotetaan, millaiseen kysymyksenasetteluun konsernirakenne johtaa ja missä kohdin se on pakko ottaa huomioon, oli kysymys insolvenssilakien säätämisestä tai niiden tulkitsemisesta. Vaikka lopulliset vastaukset konkurssirakenteen vaikutuksesta jäävät haettaviksi, jo alustava tarkastelu näyttää osoittavan, että teesi konsernirakenteen merkityksettömyydestä on ennenaikainen – ellei suorastaan väärä.