Uutiset

Oikeustieteen väitöskirjat eivät ole aikoihin herättäneet tiedepoliittisia tai muita intohimoja. Osaksi tämä johtuu väitöskirjojen määrän kasvusta: väittelyt ja väitöskirjat eivät enää ole vuoden tapauksia vaan rutiineja. Myös väitöskirjat ovat muuttuneet. Niiden aiheet ovat kapeita, jyrkkiä kannanottoja vältellään, ja tutkimustulokset ovat usein vaatimattomia, joskus jopa mitäänsanomattomia tai itsestäänselvyyksiä. Aina näin ei ole, kuten Santtu Raitasuon väitöskirja ”Oikeustiedettä vai asianajoa? Kriittisiä näkökulmia vero-oikeuden tutkimukseen” (2022) osoitti. Väitöskirjan arvostelu sai Helsingin yliopistossa aikaan tiede- ja tutkimuspoliittisen kiistelyn, jossa ei sanoja ja tunteita säästelty. Väitöskirja hyväksyttiin huvittavankin jaakobinpainin jälkeen korkealla arvosanalla ”kiittäen hyväksytty”.

Väitöskirjassa tartuttiin tulenarkaan aiheeseen eli niin sanottuihin oikeustieteellisiin asiantuntijalausuntoihin. Niitä kirjoittavat lainopilliseen ja oikeuspoliittisen käyttöön monien oikeudenalojen tutkijat, joskin nyt tarkasteltavana olivat vain vero-oikeuden tutkijoiden tekemiset. Lainopillisesta verotutkimuksesta – jonka välittäjiä lausunnot ovat – on väittelijän mukaan tullut ”oikeudellisessa tulkintaprosessissa käytettävä resurssi, joka auttaa saamaan uudenlaisia, verojen minimoinnin keinoja hyväksyttyä tuomioistuimissa.” Lausuntoja hyödyntävät ”taloudellisesti vahvat yhteiskunnalliset tahot”, mikä vähentää ”verolain tulkinnan demokraattista legitiimiyttä”. Lausuntojen laajamittainen käyttö ja – tätä ei suoraan sanota, mutta se on luettavissa rivien välistä – niiden painottuminen puolestaan johtuu ”vero-oikeudellisen tutkimuksen sidoksista verokonsultointitoimialaan”.

Tässä ei oteta kantaa siihen, pystyykö kirjoittaja todistamaan väitteensä. Kysymyksenasettelun mielekkyyttä kukaan ei sinänsä kiistä. Enintään kriitikko sanoisi, että vero-oikeutta olisi kannattanut verrata muiden oikeustieteen aloihin. Tunnettuahan on, että esimerkiksi varallisuus-, sopimus- ja rikosoikeuden asiantuntijalausunnot ovat oikeudenkäynneissä varsin tavallisia näkyjä. Näin pystyttäisiin sanomaan, eroavatko vero-oikeuden lausunnot määrältään, sisällöltään tai vaikutukseltaan (todelliselta tai oletetulta) muiden oikeudenalojen tutkijoiden antamista lausunnoista. Oli niin tai näin, tutkimus nostaa esiin kaksi periaatteellista ja todella suuren luokan kysymystä. Ensiksikin: onko hyväksyttävää, että oikeustieteen tutkijalla on monta roolia, että hän ei toisin sanoen pysy lestissään eli akateemisessa tutkijan ja opettajan työssään? Kysymys kytkeytyy osaksi tutkijan etiikkaan, osaksi työsuhteesta seuraavaan työnteko- ja lojaliteettivelvollisuuteen. Toinen kysymys taas kuuluu, millainen valta akateemisella tutkijalla loppujen lopuksi on, esimerkiksi onko hänellä bordieulaisittain niin paljon tulkintavaltaa, että se vaarantaa oikeusvaltion tai demokratiaperiaatteen pohjaa. Tässä kannattaa huomata, että kysymys ei ole pelkästään tutkijan vallasta ”tuottaa” yksittäisessä oikeudenkäynnissä sovellettavia ja päämiestä suosivia tulkintoja. Oikeustieteen tutkimus antaa myös sekä oikeuspoliittisia linjauksia että oikeudellisia käsitteitä, konstruktioita, rakenteita ja instituutioita. Itsestään selvänä on pidetty, että konstruktiot ja rakenteet taas määräävät, miten hahmotamme oikeudellista maailmaa. Emme esimerkiksi voi pohtia sellaista ilmiötä, jolle meillä ei ole sanoja.

Oikeustieteen tutkijoiden moniroolisuus (paremman termin puutteessa) ei ole uusi ilmiö. Pienessä oikeuskulttuurissa asiantuntijoita on ja on aina ollut vähän. Tästä seuraa, että yhdet ja samat henkilöt – tyypillisesti yliopistojen professorit – joutuvat halukkaasti tai puolipakolla vedetyiksi kaikkiin hankkeisiin, jotka sivuavat heidän osaamisaluettaan. He antavat asiantuntijalausuntoja tuomioistuimille, osallistuvat lainsäädännön valmisteluun, tekevät tutkimuksissaan ehdotuksia säädettäväksi laiksi ja ottavat osaa oikeuspoliittiseen ja joskus yleispoliittiseenkin keskusteluun. Tällainen monialaisuus on ollut tavallista suomalaisessa oikeustieteessä niin kauan kuin suomalaista oikeustiedettä sen nykymerkityksessä on ylipäätään tehty. Jokseenkin kaikki rikos- ja prosessioikeuden ”suuret” nimet ovat olleet tällaisia monipuolisuusmiehiä, pahimman luokan ’influenssereita’. Pikemminkin moniroolisuus on ollut hiipumaan päin. Hiipuminen on johtunut osaksi muuttuneista asenteista: moniroolisuudessa nähdään, toisin kuin ennen, esteellisyyttä ja intressiristiriitoja. Osaksi syy hiipumiseen on hyvin maanläheinen: akateemiset tutkijat ovat kiinni perustehtävissään eikä heidän aikansa riitä tällaiseen ”harrasteluun”. Itse asiassa yliopiston strategia ja tutkijoiden henkilökohtaiset intressit ovat napit vastakkain. Kun strategia edellyttää tutkijoilta ja tutkimukselta ”yhteiskunnallista vaikuttamista”, valtaosa tutkijoista haluaisi keskittyä omaan opetukseensa ja tutkimukseensa.

Oma kysymyksensä on, mitkä rooliyhdistelmät ovat sallittuja, jos akateemisella tutkijalla on siihen halua ja energiaa perustyönsä (opetus ja tutkimus) ohella. Sitähän hän ei saa minkään varjolla laiminlyödä, eikä sellaista käyttäytymistä tulisi hyväksyä. Useimmat asiaa miettivät hyväksyvät sen, että akateeminen tutkija vaikuttaa oikeuspolitiikassa ja ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tutkijastatus ei ymmärrettävästi voi riistää henkilöltä hänen poliittisia oikeuksiaan. Moni ei näe vikaa siinäkään, että tutkijalla on kaupalliseen konsultointiin kytkeytyviä tehtäviä, esimerkkinä asiantuntijalausunnot ja ”verokonsultointi”. Tällainen konsultointi tutustuttaa tutkijan tutkimuskohteisiinsa, välittää tietoa käytännön menettelytavoista ja nostaa yllättävän usein esiin innovatiivisia uusia tutkimuskysymyksiä. Praktinen tieto taas rikastuttaa akateemista tutkimusta ja opetusta, jota samaan hengenvetoon väitetään liian teoreettiseksi ja juristin käytännön työlle vieraaksi. Sen sijaan osallistuminen lainvalmisteluun ei ole suositeltavaa, jos se on pitkäaikaista ja syvällistä. Tutkija menettää siinä kyvyn arvioida objektiivisesti ”omia lakejaan”; hänestä tulee lain puolustaja. Tutkimusta hedelmöittävältä ei myöskään näytä aikanaan tavallinen yhdistelmä tutkija/tuomari. Tällainen tutkija omaksuu vahvan järjestelmä-, eli tuomioistuinnäkökulman, joka köyhdyttää tutkimusta, etenkin kun siihen tavallisesti liittyy oikeuskäytännön yliarvostus ja keskittyminen praktisesti haitallisiin lain ”epäkohtiin”. Sen sijaan asianajajakokemus vaikuttaa suhteellisen neutraalilta, sillä on hyötynsä ja haittansa.

Lopuksi on syytä kysyä, millainen tulkintavalta nimekkäillä oikeustieteen auktoriteeteilla lopulta on. Tosin voidaan sanoa, että kysymys on tavallaan absurdi. Jokaisella juristilla ja maallikollakin on oikeus tulkita mitä tahansa pykälää ja tuoda mielipiteensä esiin jokaisella forumilla, mikä vain on käytettävissä. Sosiaalinen media on täynnä tällaisia ”tulkintoja”. Ongelma on auktoriteetin vallassa vakuuttaa muut kuulijat hänen esittämänsä tulkinnan oikeudesta. Periaatteessa mitään ongelmaa ei ole: myös auktoriteetin tyrkyttämän tulkinnan pitäisi vakuuttaa perustelujen voimalla, ei esittäjän persoonalla tai akateemisella statuksella. Tulkintavalta on vaaraksi vain, kun argumentteja ei lainkaan esitetä, ne ovat kestämättömiä tai vasta-argumentit sivuutetaan perusteluitta. On vaikea uskoa, että perustelematon ”tulkintamielipide” nykyaikana menestyisi oikeudenkäynnissä tai lainvalmistelussa, oli sen esittäjä miten nimekäs akateeminen auktoriteetti tahansa. Tässä suhteessa maailma on toinen kuin 1920- tai vielä 1930-luvullakin. Voidaan siis katsoa, että akateeminen tulkintavalta ei järisytä yhteiskunnan perustuksia.  Akateemisilla tutkijoilla ei ole enää vanhaa tietämisen ja tieteen monopolia.

Totta on, että akateemisilla tutkijoilla on melkoisesti tulkintavaltaa laajassa merkityksessä. Tämä valta kuitenkin liittyy käsitteisiin, konstruktioihin, lähestymistapoihin ja argumentaatiomalleihin – ja on näin tavallaan piilevää. Edes toinen tutkija ei aina huomaa, miten häneen tätä tietä vaikutetaan. Kokenut tutkija lukee aika ajoin uutta tutkimusta, joka määrittää itsensä kriittiseksi tai jopa critical legal studies -tyyppiseksi vaihtoehtoiseksi lainopiksi. Kriittinen tutkimus kuitenkin käyttää, sitä itse edes huomaamatta, sellaisenaan vanhoja käsitteitä, kysymyksenasetteluja ja niin edelleen. Tutkimuksen ohjenuoraksi nostettu ”kriittisyys” typistyy näin lopulta erimielisyydeksi kolmannen luokan yksittäiskysymyksissä. ”Vuoret vapisevat, syntyy naurettava hiiri” -henkinen tutkimus on oikeustieteessäkin tavallista, välillä jopa tie akateemiseen menestykseen! Lukijan saama vaikutelma kun on innovatiivinen ja edistyksellinen, kun tosiasiallisesti kaikki jää ennalleen eikä aiheuta muutosvastarintaa. Vanha akateeminen viisaus kuuluukin, että mitä radikaalimpaa tutkimusta teet, sitä enemmän sinun on syytä korostaa, että uusi tutkimus on vain vanhan tutkimuksen luonnollista jatkoa eli ekstrapolointia ja ansio uusista tuloksista kuuluu oikeastaan vanhoille mestareille.

Jos moniroolisuus ei ole sellainen ongelma, miltä se aluksi tuntui, oikeustieteellisiä asiantuntijalausuntoja toki voidaan pitää rasitteena asianosaisten yhdenvertaisuudelle. Kuten väitöskirjassa todettiin ja yleisesti tiedetään, asiantuntijalausunnot ovat, kaiken asiantuntijatyön tapaan, kalliita. Tästä seuraa, että niitä pystyvät hankkimaan vain taloudellisesti vahvat asianosaiset. Julkinen oikeusapu ei kustanna asiantuntijalausuntoja, ja perusmuotoinen oikeusturvavakuutus kuluu jo yhteen lausuntoon. ”Verokonsultoinnissa” yhdenvertaisuusargumentti kylläkin kaatuu heti nenälleen. Verohallintoa ei minkään kriteerin mukaan voi pitää ”taloudellisesti heikkona” riitapuolena. Totta lienee (kuten väitöskirjassa todetaan), että verohallinto harvoin turvautuu akateemisten tutkijoiden asiantuntijalausuntoihin. Tämä tietenkin selittyy sillä, että verohallinnolla on asiantuntemus omasta takaa, toisin sanoen käytössään nimenomaan verotukseen ja tietynlaiseen osa-alueeseen perehtyneitä asiantuntijoita. Verohallinto lisäksi kykenee esittämään oman alayksikkönsä laatimia selvityksiä ulkopuolisina asiantuntijalausuntoina, vaikka ne periaatteessa ovat vain oikeudenkäynnin asianosaisen eli verohallinnon asianajokirjelmiä. Valtiohan on vanhan periaatteen mukaan yksi ainoa giganttimainen oikeussubjekti. Ja vaikka näin ei enää olekaan, verohallinnon yksiköillä on aina ”osa asiassa”, koska verohallinnolla kokonaisuutena ei voi keskenään olla ristiriitaisia intressejä.

Mitä tulee muuhun vaikuttamiseen, siinäkään verohallinnon edustajat eivät jää täysin alakynteen. Monet verovirkamiehet ovat ahkeria artikkelien ja kirjojen kirjoittajia. Tässä maassa ei myöskään liene valmisteltu yhtään verolakia, jonka kirjoittamiseen verohallinnon edustajat eivät olisi saaneet osallistua. Jos jossakin on ollut ongelma, se on ollut verohallinnon liiallinen sananvalta. On näin tekopyhää sanoa, että verohallinto nauttii ”asian luonnon” suomasta tulkintavallasta. Sen sijaan veronmaksajien turvautuminen asiantuntija-apuun on epäeettistä ”veron minimointia” ja avun antaminen heille jotenkin paheksuttavaa.

Risto Koulu

Äskettäin ilmestyi Prosessioikeus-perusteoksen kuudes painos, ja Insolvenssioikeus-perusteoksenkin osalta uusista painoksista keskustellaan. Uudet painokset aktivoivat nähtävästi uudelleen ikiaikaisen keskustelun siitä, paljonko juridisissa kirjoissa käsitellään kansallista (’kotimaista’) oikeutta, paljonko sivuja taas saa uhrata tavalla tai toisella kansainvälisiksi leimautuviin kysymyksiin. Rajanveto on toki pulma sinänsä: kansallisen prosessilain tulkinnat aktualisoituvat usein kansainvälisissä yhteyksissä, ja kansainvälisyys työntää haarakkeensa monesti myös puhtaasti kotimaisiksi katsottuihin kysymyksiin. Etenkin yleisesitysten, käsikirjojen ja hakuteosten kirjoittaja on puun ja kuoren välissä. Kansainvälinen painotus johtaa moitteisiin tärkeän asian eli kotimaisen oikeuden unohtamisesta, kotimainen painotus puolestaan vastaavasti syytöksiin ”vaikeiden” kansainvälisten asioiden välttelystä.

Huoli kotimaisen prosessi- ja insolvenssioikeuden unohtamisesta ei mainituissa teoksissa tunnu kovin uskottavalta. Tavalla tai toisella kansainväliseksi luonnehdittavaa ainesta nimittäin on Prosessioikeus-teoksessa alle kymmenen prosenttia, eikä sen osuus Insolvenssioikeus-kirjassakaan vielä nouse yli viidentoista prosentin, vaikka insolvenssioikeus on, kiitos EU:n myötävaikutuksen, näistä oikeudenaloista selvästi kansainvälisempi. Vähäiset osuudet eivät kylläkään ole estäneet vaatimuksia siitä, että kansainvälinen ”turha” tieto pitäisi kirjasta poistaa tai ainakin siirtää omaksi niteekseen, jossa se ei haittaisi kirjan käyttämistä. Esittäjä, yleensä pitkän linjan tuomari tai asianajaja, perustelee vaatimusta usein sillä, että hän ei ole työssään törmännyt yhteenkään ”kansainväliseen” tapaukseen. Väitettä ei sinänsä sovi epäillä, sillä ihminen on tavallisesti omien kokemustensa paras asiantuntija. Sivullinen voi enintään sanoa, että tällaiset lakimiehet ovat harvinaisia ja tulevaisuudessa entistä harvemmassa. Maailma kansainvälistyy, ja yleinen kansainvälistyminen heijastuu myös juridiikkaan.

Totta on, että yhtäältä oppikirjojen, toisaalta käsikirjojen ja hakuteosten välille syntyy hieman eroa. Emme tiedä, kuinka kansainvälinen maailma on, kun nykyinen opiskelijapolvi lopettelee työuraansa joskus 2060-luvulla. On siis syytä antaa heille perusteet kansainvälisten kysymysten käsittelylle, eli selvittää järjestelmien perusta ja mistä tietoa yksityiskohdista on saatavissa. Käsikirja tai hakuteos, ehkä jossain määrin yleisesityskin, voi paremmin seurata aikaansa, tässä juristin tämänhetkisiä ja siis pääosin ”kotimaisia” työtehtäviä. Liian yksityiskohtaisia esityksiä kansainvälisestä prosessi- tai insolvenssioikeudesta on syytä välttää käsikirjoissa, koska kansainvälisliitynnäiset asiat ovat loppujen lopuksi – ja vielä toistaiseksi – harvan juristin arkipäivää. Tätä logiikkaa on kylläkin vaikea toteuttaa, sillä pienessä oikeuskulttuurissa useimmat kirjat ovat monikäyttöisiä. Tällä tarkoitetaan, että samoja kirjoja käytetään hakuteoksina juristin työssä ja oppikirjoina opetuksessa, tässä esimerkkeinä ovat mainitut perusteokset. Kirjan on siis palveltava kaikkia, ja kirjoittajan tehtävä on löytää tasapaino kansallisen ja kansainvälisen tietoaineksen suhteeseen. Kritiikin vähäisyys ja sen heikot perustelut kenties osaltaan todistavat, että ainakin näissä kirjoissa siinä on onnistuttu.

Joiltakin muilta oikeudenaloilta löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että kansainväliset kysymykset on tyystin sivuutettu. Tällainen karsiminen on opiskelijoiden mieleen. Vastoin yleistä käsitystä opiskelijat vierastavat nimittäin kansainvälisten kysymysten käsittelyä niin oppikirjoissa kuin opetuksessakin. Syynä voi olla tällaisen aineksen vieraus ja siitä seuraava alkuvaiheen vaikeatajuisuus, ehkä myös aikaisemmilta lakimiespolvilta periytyvä käsitys siitä, että mikään kansainvälinen ei ole ”oikeaa lainoppia”. Pitkällä tähtäimellä tällainen ratkaisu ei ole, vaikka se ehkä houkuttelee niin oppikirjan kirjoittajaa kuin opiskelijaakin, onnistunut: vähintäänkin opiskelija löytää sen (eli laiminlyödyn tiedon) edestään. Käytännön työssähän juristi ei voi puolustautua sillä, että ”tätä ei tiedekunnassa opetettu”. Työtehtävät on hoidettava ammattitaidolla, oli asiaa opetettu tai ei.

On myönnettävä, että ”pelkistetyt” oppikirjat ja yleisesitykset voivat olla seurausta oikeudellisesta systematiikasta. Tällä tarkoitetaan sitä, että oppiaineeseen ei kuulu – tai oikeammin sen ei katsota kuuluvan – oikeudenalan kansainvälisliitynnäinen aines. Tällainen näkemys on luontevinta omaksua siellä, missä oikeuslähteet ja tulkintaperiaatteet ovat ylikansallisia. Tällöin on helppo lykätä kansainvälisliitynnäiset asiat toisen oppiaineen, esimerkiksi eurooppaoikeuden tai kansainvälisen yksityisoikeuden vastuulle ja siellä aikanaan opittavaksi. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, joskin se pirstoo opetettavat asiat osiin, mikä ei yleensä ole oppimiselle eduksi. Käytännössä pulmaksi tulee kylläkin se, että nämä ”erikoistuneet” oppiaineet saavat vastuulleen liian paljon opetettavaa ja opiskelijat vastaavasti opittavaa. Ne eivät enää – toisin kuin muutama vuosikymmen sitten nostalgisella 1970-luvulla – selviä urakastaan. Näiden oppiaineiden kuormitus lisäksi jatkuvasti kasvaa, koska kansainvälinen aines jokseenkin jokaisella oikeudenalalla paisuu.

Näin realistiset vaihtoehdot ovat tosi vähissä. Jos kansainvälisliitynnäistä oppia OTM-tutkinnossa ylipäätään annetaan, sen on tapahduttava emo-oppiaineen yhteydessä. Joitakin siirtymiä emoaineisiin on jo nähtykin, joskin aika näyttää, ovatko ne ennusmerkkejä tulevasta vai ohimeneviä muoti-ilmiöitä. Kun esimerkiksi tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa ja rajat ylittävää oikeusapua vielä 1970-luvulla pidettiin osana kansainvälistä yksityisoikeutta, nykyisin kaikki katsovat kummankin aihepiirin lukeutuvan prosessioikeuden oppiaineeseen sen ”kansainvälinen prosessioikeus” tai ”eurooppalainen prosessioikeus” nimisenä osana. Samoin ulkomaisten tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa, joka oli aikanaan yksi kansainvälisen yksityisoikeuden päälohkoista, tutkitaan ja opetetaan tällä hetkellä insolvenssioikeuden oppiaineen yhteydessä. Aihepiirit ovat vallanneet, kuten todettiin, objektiivisesti varsin vähän mutta kuitenkin näkyvästi sivuja oppikirjoista, yleisesityksistä ja käsikirjoista. On selvää, että kansainvälinen yksityisoikeus ei voisi uhrata niin paljon sivuja ja sen opettajat aikaa yhden oppiaineen kansainvälisliitynnäiseen opetukseen. Kansainvälisen yksityisoikeuden on pakko keskittyä ”yleiseen” kansainväliseen yksityisoikeuteen, toisin sanoen sen niin sanottuihin yleisiin oppeihin. Tosin siitä, mikä kuuluu yleisiin, mikä ”erityisiin” oppeihin, saadaan aikaiseksi tutkijasukupolvet ylittävä kiista – kuten on nähty joissakin oppiaineissa.

Oli niin tai näin, oikea vastaus kansainvälistymisen haasteeseen ei voi olla, että prosessioikeuden vankkurit ajetaan kehäksi ja miehille jaetaan kansallisen lainopin winchesterit – tai tässä tapauksessa ’tirkkoset’. Kansainvälisyys ja kansallisuus täydentävät oikeustieteen tutkimuksessa ja opetuksessa toisiaan: yhteiselo hyödyttää kumpaakin. Hyvä juristi hallitsee tulevaisuudessa sekä kansainväliset että kansalliset aihepiirit. Aikanaan OTM-tutkinnon suorittaneille kansallinen oikeus vielä hallitsee.

Risto Koulu

Suomalaista säädösvalmistelua on viime vuodet koeteltu: töitä on totisesti riittänyt. Pulaa ei ole ollut myöskään arvostelijoista, sillä lainvalmistelun tason moittimisesta tuntuu muodostuneen kansanhuvi. Sanotaan, että lakihankkeiden taustat jäävät selvittämättä, esitykset ovat huonosti perusteltuja, lain tavoitteita ei ole onnistuttu muuttamaan säännöksiksi, lakisystematiikassa ja lakitekniikassa on puutteita ja esitykset ovat kaiken lisäksi huonosti viimeisteltyjä. Lainvalmistelijan virka ei olekaan enää sellainen unelmatyö, jota se oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Osa ongelmista on rakenteellisia pienille oikeuskulttuureille: tekijöitä on vähän, määräajat ovat kohtuuttoman tiukat, aikaisempia selvityksiä tai tutkimuksia työn pohjaksi ei löydy eikä oikeuspoliittisessa päätöksenteossakaan ole hurraamista. Kirjoitapas hyvä laki, kun toimeksiantajasi eli ministeriön poliittinen johto ei itsekään tunnu tietävän, mitä se haluaisi lailla säädettävän!

Oma erityinen lukunsa myös säädösvalmistelussa ovat Euroopan unionin direktiivit ja niiden kansallinen täytäntöönpano, hienosti sanottuna implementointi. Direktiivit ovat tässä jaettavissa kahteen luokkaan, helppoihin ja vihonviimeisiin. Helppo direktiivi ei tuo sen enempää työtä kuin mikä tahansa kansallinen lakihanke: työ jopa helpottuu, kun oikeuspoliittinen päätös on ainakin pääkohdissaan tehty eikä se siirry – kuten usein tapahtuu – tosiasiallisesti lainvalmistelijoille. Sen sijaan vihonviimeiseksi (kielikuva tässä) luokiteltu direktiivi työllistää kokenuttakin lainvalmistelijaa siinä missä kymmenen kotimaista lakihanketta. Esimerkki ensimmäisestä olkoon tässä niin sanottu edustajakannedirektiivi, esimerkki jälkimmäisestä niin sanottu maksukyvyttömyysdirektiivi. Ensimmäisestä pitäisi saada kansallinen laki aikaiseksi tämän vuoden kuluessa, jälkimmäisestä jo heinäkuussa.

Vihonviimeiselle direktiiville on tyypillistä tavoitteiden lukuisuus, niiden epämääräisyys ja osittainen yhteismitattomuus, ääritapauksissa ristiriitaisuus. Tällaiseen direktiiviin on lastattu kaikki hyvät ja sinänsä kannatettavat ajatukset tai ajatuksenpoikaset, jotka ovat pälkähtäneet sen kirjoittajien päähän. Päällisin puolin tällainen direktiivi näyttää edistykselliseltä ja innovatiiviselta, mutta ajatusten vääntäminen lakitekstiksi vertautuukin herkuleen urotöihin. Urakkaa vielä vaikeuttaa se, että täytäntöönpanon yhteydessä kansallisiin lakeihin tehdään muita uudistuksia, yleensä korjauksia epäkohtiin, joita käytännön toimijat ovat nostaneet esiin. Lainvalmistelun ”pojat” saavat toisin sanoen kehotuksen hoitaa tämä niin sanottu säädöshuolto samalla, kun kerran lakihanke on muutenkin vireillä. Nämä takiaisuudistukset ovat pahimmillaan laajempia kuin itse direktiivin täytäntöönpano. Totta on, että maksukyvyttömyysdirektiivin täytäntöönpanossa tältä vältyttiin. Itse täytäntöönpanossa tekemisen tuskaa oli kyllä riittämiin.

Helpoksi direktiivin tekee sen tavoitteiden selkeys ja soveltamisen kapea-alaisuus. Helppo direktiivi myös linkittyy valmiiksi kansalliseen lakiin, toisin sanoen kansallisessa laissa on vastaava instituutio. Esimerkiksi edustajakannedirektiivi perimmältään laajentaa asiavaltuutta ryhmäkanteessa: kanteen saisivat nostaa viranomaisen (joka on Suomessa kuluttaja-asiamies) lisäksi muutkin ”siihen oikeutetut yksiköt”. Näitä yksiköitä olisivat etenkin kuluttaja-, ympäristö- ja kansalaisjärjestöt. Asia erikseen on, että direktiivissä on kanteen nostamista vaikeuttavia järjestelyjä, jotka ovat access to justice -näkökulmasta ilmiselviä oikeuksiin pääsyn esteitä. Oikeutetun yksikön on, ennen kuin sen edustajakanne otetaan tutkittavaksi, esitettävä selvitys varallisuudestaan ja varojensa alkuperästä. Puhdasoppinen access to justice -tutkija huutaisi poliisia paikalle, jos tällaisia vaatimuksia asetettaisiin puhtaasti kotimaisessa lakihankkeessa. Nyt vastuu arveluttavasta linjauksesta on helppo sälyttää unionin leveille harteille. Mutta nämä huonosti harkitut yksityiskohdat ovat sivuseikka: direktiivi on helposti täytäntöönpantavissa, ja se tuo kaivatun täydennyksen suomalaiseen ryhmäkanneinstituutioon. Nykyinen lakihan on saanut omalla alallaan aikaan utopistisen ihanneyhteiskunnan: yhtään ryhmäkannetta ei ole ”tarvinnut” (lainausmerkit sarkastisesti asetettuja) nostaa, ja tuskin nostetaankaan.

Entäpä sitten vihonviimeiseksi määritelty maksukyvyttömyysdirektiivi. Jo pikasilmäys direktiivin rakenteeseen osoittaa lainvalmistelijalle, että tästä ei tule helppoa. Direktiivi on todellista mattopommitusta: se sisältää määräyksiä ennalta estävistä uudelleenjärjestelyistä (II osasto), konkurssin tehneiden yrittäjien uudesta mahdollisuudesta (III osasto) ja kaikkien insolvenssimenettelyjen yleisestä tehostamisesta (IV) osasto. Direktiivin täytäntöönpanoa käsiteltiin oikeusministeriön työryhmän laajassa välimietinnössä (oikeusministeriön julkaisuja. Mietintöjä ja lausuntoja 2021:18). Varsinaista mietintöään, jossa olisi otettu huomioon lausuntopalaute, työryhmä ei sen sijaan julkaissut. Hallituksen esitys yrityssaneerauslain ja yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (HE 238/2021 vp.) perustui kyseisen välimietinnön ehdotukseen. Lukija panee merkille, että hallituksen esitys aukeaa erinomaisen tuskallisesti. Se edellyttää lukijalta huomattavaa asiantuntemusta aihepiiristä. Hallituksen esitystä onkin lähes mahdotonta ymmärtää perehtymättä ensin direktiiviin ja sitten työryhmän mietintöön – tai tietämättä. mihin tällä kaikella pyritään!

Toisen osaston määräykset toteutettiin ottamalla yrityssaneerauslakiin säännökset varhaisen vaiheen saneerauksesta, jolloin saneerausmenettelyyn muodostui kaksi menettelyvaihtoehtoa. Kolmas osasto taas täytäntöönpantiin helpottamalla yksityishenkilön velkajärjestelyä, kun velallisena on ylivelkaantunut yrittäjä. Osasto IV sai tyytyä epäsuoraan täytäntöönpanoon, kun näitä insolvenssimenettelyjä sujuvoitettiin joitakin käytännössä havaittuja epäkohtia korjaamalla. Puolet valmisteluaineiston ja vielä hallituksen esityksenkin sivumäärästä menee sen selittämiseen, mitä kaikkea ei tarvitse täytäntöönpanna tai minkä täytäntöönpanoon nyt ei ainakaan lakia tarvita. Pari kertaa rivien välistä on luettavissa, että sen osaston II – osasto on direktiivin ydin – niin sanottuun varhaiseen saneeraukseen ei oikeastaan tarvittaisi uutta lainsäädäntöä. ”Varhainen” tai osuvammin aikainen saneeraus kun on ollut mahdollinen jo kolmekymmentä vuotta eli koko vuoden 1993 saneerauslain voimassaoloajan – sitä ei vain ole käytetty! Tarvittaisiin siis asenteiden muutos, jota taas ei saada aikaan direktiivillä, tuskinpa myöskään unionin asetuksella. Osaston IV vaatimukset insolvenssimenettelyjen tehostamisesta, yksinkertaistamisesta ja nopeuttamisesta jäävät hurskaiden odotusten varaan. Tosin on vaikea kuvitella, miten viidennen erillisen insolvenssimenettelyn lisääminen nykyiseen neljän menettelyn arsenaaliin yksinkertaistaisi mitään. Praktiset pikku-uudistukset tuskin nekään ”tehostavat” insolvenssimenettelyjä, tarkoitettiin tehostamisella mitä tahansa. Kriitikkokin tunnustaa, että III osaston uudistukset ovat sisällöllisesti tervetulleita. Niitä on etenkin yrittäjäpiireissä pitkään odotettu. Uusi alkuhan sisältyi jo aikanaan Matti Vanhasen hallituksen ohjelmaan: asia erikseen on, että ohjelma vaikuttaa nykyisin jo vedenpaisumuksentakaiselta. Lakiteknisesti velkajärjestelylain kaikenpuolinen sekavuus sen sijaan pahenee. Lain pykäläryteikkö kaipaisi totaalista säädöshuoltoa, itse asiassa koko lain uudelleenkirjoittamista, jossa otettaisiin huomioon sekä EU:n tavoitteet että kotimainen kehitys.

Pääasiaa tavoitteiden hyväksyttävyys ei muuta. Sääliksi käy lainvalmistelijoita. He ovat uhreja (millaiseksi leimaantuminen on intersektionaalista muotia) oikeuspolitiikan laiminlyönneille. Vuoden 1993 saavutusten jälkeen insolvenssilainsäädännön uudistaminen on ollut Suomessa pahasti laiminlyöty, kun lainvalmistelun voimavarat on keskitetty kiintoisampiin ja muodikkaisiin lakihankkeisiin. Näitä hankkeita ei pidä niitäkään väheksyä, mutta monet niistä palvelevat vain hyvin kapeaa mutta äänekästä intressiryhmää. Tässä vaiheessa tarkkaavainen lukija kiistää väitteen insolvenssilainsäädännön laiminlyömisestä – saatiinhan vuonna 2004 aikaan uusi konkurssilaki. Lähempi tarkastelu paljastaa harhan. Tämä laki oli vain aikaisempien osittaisuudistusten ja konkurssikäytännön kodifiointia: tällaista kasaamista on vaikea pitää uudistamisena muutoin kuin enintään lakiteknisesti. Laista sanottiinkin aikanaan jälkikäteen turhankin ilkeästi, että uudistuksen myötä sen myötä Suomeen saatiin ”Euroopan vanhin uusi konkurssilaki”.

Risto Koulu

Prosessioikeutta oikeudenalana ei niin sanotuissa paremmissa tieteellisissä piireissä arvosteta. Oikeudenala kuitenkin saa ja on aina saanut kiitosta monipuolisista ja täsmällisistä käsitteistään, jotka kuvaavat suurin piirtein kaikkea mahdollista, mitä oikeudenkäynnissä ja tuomioistuimissa voi tapahtua. Selkokielisyyden kannattaja tosin moitiskelee käsitteiden outoja ja monesti latinalaisperäisiä nimiä. Mitä tarkoittavat asialegitimaatio, kompetenssikompetenssi, lis pendens, oikeusvoima, non liquet ja preventioperiaate? Merkitykset ovat kaukana yleiskielestä ja pudottavat maallikot heti kyydistä. Latinaakin osaava jää ihmettelemään, kun ”preventio” ei tarkoitakaan estämistä vaan päinvastoin jatkuvuutta. Eipä silti, prosessioikeuden jargonia ei osaa moni juristikaan, vaikka hänet on siihen opiskeluaikanaan pakkoperehdytetty.

Prosessioikeuden käsitemaailma kuitenkin alkaa hämärtyä, mitä yleisimpiin ja tavalliselle ihmiselle läheisimpiin asioihin siirrytään. Jo nimitys ”prosessioikeus” on tavallaan kummajainen. Se tarkoittaa periaatteessa sitä oikeussääntöjen kokonaisuutta, joka ohjaa tavalla tai toisella ”oikeudellisiksi” luonnehdittuja menettelyjä eli ”prosesseja”. Oppiaineena prosessioikeus opettaa näitä sääntöjä (tai modernimmin tukee niiden oppimista), tieteenalana se puolestaan tutkii niitä nimenomaan oikeudellisin menetelmin. Määre ”oikeudellinen” on moniselitteinen. Oikeudenkäynnin ”oikeudellisuudesta” ei liene erimielisyyttä, ja kaikkea muutakin, mitä tuomioistuimissa (tai laajemmin lainkäyttöelimissä) tehdään, lienee lupa pitää oikeudellisena ja näin prosessioikeuden opetuksen ja tutkimuksen kohteena. Sen sijaan monet vaihtoehtoisen riidanratkaisun väylät eivät myönnä olevansa ”oikeudellisia” (’sovittelu on ei-oikeutta’). Niiden katsominen oikeudellisiksi on siis väkinäistä. Näitä ei-oikeudellisia prosesseja kuitenkin opetetaan ja tutkitaan prosessioikeudessa, mikä on epäjohdonmukaista. Syynä on kyynikon mielestä se, että muutakaan paikkaa niille ei oikeusjärjestyksestä ja oppiainekartalta löydy. Parempaa selitystä hakeva alkaa puhua erilaisten prosessien perheyhtäläisyydestä (tai Goethen sanoin vaaliheimolaisuudesta), joka ei sekään perusteluna ole kummoinen.

Käsitteet ”lainkäyttö” ja hieman modernimpi ”oikeudenkäyttö” eivät nekään ole kaikkein selvimpiä. Niiden ydinalue on valtiollisten tuomioistuinten toiminta ja rooli oikeudellisten kiistojen käsittelyssä. Käsitteinä nämä kaksi ovat useimpien mielestä täydellisiä synonyymejä, koska ”laki” tietenkin sisältää myös ei-kirjoitetun oikeuden. Tieteen termipankki antaakin niille saman määritelmän: ne tarkoittavat ”aineellisoikeudellisen lain soveltamista tuomioistuimessa”. On helppo nähdä, että kumpikin käsite kytkeytyy vahvasti järjestelmänäkökulmaan: lain ja oikeuden ”käyttämistä” tarkastellaan perinteisten tuomioistuinten näkökulmasta ja ennen kaikkea tuomarin kannalta. Tämä ei ketään hämmästytä. Perinteinen prosessioikeushan on aina ollut tuomareiden oikeutta, sillä enemmän tai vähemmän alitajuisesti on tapana samastua yksittäistä oikeudenkäyntiä käsittelevään tuomariin ja miettiä, mitä hän saa tehdä tai ei saa tehdä. Aineellisen oikeuden maailmassa tullaan jotenkin toimeen käsitteellä ”oikeussuoja”. Tarkka sekään ei ole. Sitä voidaan käyttää joko järjestelmätasoilla (’oikeussuoja ei Suomessa toteudu kunnolla’) tai yksilötasolla (’kuluttaja ei saa oikeussuojaa tällaisissa pienen intressin asioissa’), jopa puhuttaessa yksittäisestä oikeudenkäynnistä (’A ei saanut oikeussuojaa aloittamassaan oikeudenkäynnissä’). Sen sijaan kielikuva ”oikeussuojasta oikeudenkäynnissä” kuulostaa juhlavalta mutta jää vaille todellista informaatioarvoa.

Oikeudenhoito on vanhempi ja osaksi jo arkaistisen sävyn saanut käsite. Wikipedia antaa sille seuraavan määritelmän: oikeudenhoito on ”toimintaa, jolla valtio järjestää ja hoitaa lakien soveltamisen käytäntöön”. Sama määritelmä oli käytössä jo 1950-luvulla, joskin silloin oikeudenhoitoon luettiin ”lainkäytön järjestäminen ja hoitaminen” (Tirkkonen 1961 s. 7). Oikeudenhoitoon kuuluvat näin tuomiovalta ja oikeushallinto. Tässä suhteessa kielenkäytössä lienee pientä siirtymää. Nykylukija liittää oikeudenhoidon nimenomaan jälkimmäiseen eli oikeushallintoon. Näin oikeudenhoito on vastaamista tuomioistuinten – eli tuomioistuinlaitoksen – järjestysmuodosta, ylläpitämisestä ja valvonnasta. Pulmaksi tällöin jää vain se, katsotaanko oikeushallinnoksi vain oikeuslaitoksen keskushallinto (eli oikeusministeriön ja nykyisin myös tuomioistuinviraston tekemiset ja tekemättä jättämiset) vai tulisiko käsitteeseen sisällyttää myös lainkäyttölinjojen tai yksittäisten tuomioistuinten sisäinen hallinto. (Toki voidaan sanoa, että Suomessa lainkäytön linjoilla ei ole omaa linjahallintoa.) Synonyymisanakirja ei näe käsitteiden välillä eroja: lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito ovat yhtä ja samaa. Tämä niputtaminen onkin tavallaan loogista. Kaikki käsitteet nimittäin rakentuvat samalla lähtökohdalle, ne ovat järjestelmälähtöisiä ja tuomioistuinkeskeisiä.

Moderni tutkimus on hakenut käsitteitä, jotka kuvaisivat kansalaisen näkökulmaa vastakohtana tuomarin ja järjestelmän näkökulmalle. Lähes valtavirraksi nousseessa access to justice -tutkimuksessa tähän käytetään oikeuksiin pääsemisen käsitettä, joka on suora käännös tutkimussuuntaukselle nimenkin antaneesta englanninkielisestä termistä. Joskus puhutaan ”oikeuden saavutettavuudesta”, mutta se ei anna kuvaa aktiivisesta toiminnasta. Se on pikemminkin passivoiva ja vastuuta hämärtävä ilmaus. Vaikka oikeuksiin pääseminen siirtää näkökulman kansalaiseen, silläkin on omat rasitteensa. Ensiksikin se tavallaan ennakoi oikeuksiin pääsemistä eli menestymistä. Toiseksi termi olettaa, että kansalaisella oikeudellisessa todellisuudessa on tällainen oikeus, johon hän on oikeutettu pääsemään. Kysymys on vain oikeuden toteutumisesta käytännössä. Itse asiassa loogisempaa olisi puhua oikeuden hakemisesta (’driving to justice’). Ennen kuin lopputulos tiedetään, emme voi sanoa, onko kysymys kansalaisen oikeuksiin pääsemisestä, joka joko onnistuu tai epäonnistuu. Osa oikeudenkäynneistähän päättyy tuomioon, jolla todetaan, ettei oikeudenhakijalla ollut väittämäänsä oikeutta. Access to justice -tutkimusta onkin joskus moitittu siitä, että se olettaa – ehkä yksinkertaisuuden vuoksi – oikeudenhakijan selvää ja lopulta tunnustettua oikeutta. Tästä seuraa, että access to justice -tutkimukseen sisältyy vaara vastapuolen oikeussuojantarpeen alitajuisesta vähättelemisestä.

Kansalaisen yrityksiä päästä oikeuksiinsa – eli hakea oikeuksiaan – on tapana kutsua asianajamiseksi. Asianajaminen on osaksi yleiskielinen termi: se tarkoittaa kansalaisen omia toimia, jotka ajoittuvat joko oikeudenkäyntiä (tai vastaavaa ”oikeudellista” menettelyä) edeltävään aikaan, itse oikeudenkäyntiin tai sen jälkeiseen aikaan. Näiden toimien ei tarvitse olla oikeudellisia, vielä vähemmän nimenomaan prosessitoimia. Toimet määrittää näin niiden tarkoitus, kansalaisen motiivi. Asianajamisella on lisäksi myös erityismerkitys, jolloin se tarkoittaa lakimiehen antamaa oikeudellista apua maallikko-oikeudenhakijalle. Avustaminen on osa tätä professionaalista ja normaalisti palkkiota edellyttävää asianajamista: sanan perusmerkitys tarkoittaa toimimista oikeudenkäynnissä itsekin läsnä olevan asianosaisen puolesta. Avustaja huolehtii pohjimmiltaan päämiehensä kommunikaatiosta yhtäältä suhteessa tuomioistuimeen, toisaalta suhteessa vastapuoleen. Myös sanaa ”oikeusapu” käytetään monissa yhteyksissä, mistä seuraa, että se on erityisen monimerkityksinen – ja siitä syystä lähes käyttökelvoton – käsite. Oikeusapu voi tarkoittaa kokonaisvastuuta oikeudenkäynnistä, asianosaisen avustamista jossain sen vaiheessa, oikeudenkäynnistä aiheutuvien kustannusten maksamista tai pelkkää oikeudellisten neuvojen antamista. Sitä paitsi termillä on omat erityismerkityksensä kansainvälisessä prosessioikeudessa.

Liialliseen synkistelyyn ei ole aihetta. Monipuolistunut prosessioikeuden tutkimus on vielä uutta, ja tarpeelliset käsitteet aikanaan muodostetaan. Toki selvää on, että tiedon välittämiseen samasta asiasta ei tarvita kolmea käsitettä lainkäyttö, oikeudenkäyttö ja oikeudenhoito. Pienen parannuksen toisi se, että termi ”oikeudenhoito” korvaisi hieman epäilyttävän ”oikeushallinnon”. Oikeushallinto-sana antaa vaikutelman siitä, että toimeenpanovalta aidosti valvoisi tuomioistuinten lainkäyttöä, toisin sanoen määräisi, miten asiat ratkaistaan. Vakiintuneessa oikeusvaltiossa oikeushallinto on käytännössä määrärahaohjausta. Sanoilla ”oikeudenkäyttö” ja ”lainkäyttö” ei ole eroa, joskin ensimmäisen etuna on vihjaus oikeudenmukaisuudesta, mikä sopii paremmin nykyajatteluun. Sen sijaan kansalaisnäkökulmaa ja kansalaisen tavoitteita, osaksi myös aktiivisuutta, paremmin kuvaavat käsitteet olisi luotava nopeasti. Niiden puuttuminen osoittaa, kuinka vähän oikeudenkäytön asiakaskunta on saanut huomiota oikeudellisessa kielenkäytössä. Vuoden 2003 tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea joutuikin aikanaan korostamaan, että tuomioistuimet ovat olemassa kansalaisia eivätkä kansalaiset tuomioistuimia varten. Ehkä kysymys oli edistyshenkisestä retoriikasta, ehkä asenteet olivat niin vääristyneitä, että tällainen itsestäänselvyys piti todeta. Samaan hengenvetoon voisi kenties jatkaa, että prosessilait ovat olemassa oikeutta hakevia eivätkä tuomareita ja prosessioikeuden tutkijoita varten.

Risto Koulu

Kirjallisuus ja elokuvateollisuus ovat tuottaneet erilaisia kuvauksia tulevaisuuden yhteiskunnista. Kaavaillut yhteiskunnat sijoittuvat mielellään kaukaiseen tulevaisuuteen, esimerkiksi 802 207 vuoden päähän (H.G. Wells: ”The Time Machine”). Kaukainen tulevaisuus ei aseta sellaisia rajoituksia mielikuvitukselle, mitä nykyhetken realiteetit tuovat lähitulevaisuuteen. Tavallisesti tulevaisuuden yhteiskunta on dystopinen tai ainakin pahan joskin piilevän ristiriidan rasittama. Harmoninen yhteiselo ihanneyhteisöissä ei ymmärrettävästi anna tilaa tarinalle, joka kiinnostaisi lukijaa tai katsojaa. Pastoraaliset idyllit menivät muodista jo 1800-luvun lopulla, ja 1900-luku tappoi viimeistään kehitysoptimismin, toisin sanoen luulot siitä, että sellaisiin joskus päästä

isiin. Ennustuksilla nimittäin pitää olla jonkinlainen todellisuuspohja eli alkutodennäköisyys.

Vakavat, ”tieteellistä” uskottavuutta hakevat ennusteet ovat paljon harvemmassa. Niiden laatija tietää, että tulevaisuuteen vaikuttavia tekijöitä on liiaksi: kaikkea ei voi ottaa huomioon (”emme tiedä, mitä emme tiedä”). Myös aikajänne tällaisissa hahmotelmissa on lyhyt, enimmilläänkin vuosikymmen tai pari. Nykyhetkestä ei yksinkertaisesti voi ekstrapoloida (kuten sanotaan) sen pitemmälle. Vielä harvinaisempia ovat ”tieteelliset” ennusteet siitä, millaista lainkäyttö on tulevaisuuden maailmassa, miten oikeusjärjestys toimii ja miten kansalaiset pääsevät oikeuksiinsa. Tällaisissa ennustuksissa on toki pakko lähteä olettamasta, että ihmisillä on oikeuksia toisiaan kohtaan. Muutoinhan ennustukselta katoaa pohja. Ehkä kiinnostavimmat ennustukset oikeuksiin pääsemisestä löytyvät T. Baron Russellin kirjasta ”A hundred years hence: the expectations of optimist”. Russell uhraa kirjassaan kokonaisen luvun nimenomaan näille pohdinnoille. Vaikka kirja ilmestyi vuonna 1906, se oli hieman anakronistinen. Se heijastaa myöhäisviktoriaanista kehitysuskoa ja luottamusta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen.

T. Baron Russell on ajan unohtama suuruus. Hän oli aikansa kulttuuripersoona, litterati ja monipuolisuusmies, renessanssiajan l’uomo universale’n kansanpainos. Hän kirjoitti romaaneja, historiateoksia, elämäkertoja ja erilaisia sanakirjoja. Hänen kirjansa sanonnoista, sananlaskuista ja sananparsista ovat edelleen tutkijakäytössä ja jopa myynnissä, mikä on oikeastaan uskomaton saavutus. Sen sijaan hänen tulevaisuuskatsauksensa on, toisin kuin esimerkiksi Edward Bellamyn vastaava teos (”Backward”), täysin unohtunut. Totta on, että kummallakaan teoksella ei juuri ole niin sanottuja kirjallisia ansioita, itse asiassa ne ovat puuduttavaa saarnaamista. Samanhenkisistä kirjoista elämään on jäänyt vain Jack Londonin valedokumentti (’mockdocument’) nimeltään ”Iron Heel”.

Mutta se ennusteen tekijästä: on aika palata itse ennusteeseen. Russell uskoi liikuttavan naivisti ihmisen eettiseen kehitykseen. Sadan vuoden päästä – eli 2000-luvun alussa – ihmiset olivat hänen mielestään moraalisesti korkeammalla tasolla kuin nyt (eli 1900-luvun alussa). Säädettyjä lakeja noudatettiin, koska siihen oli yhteisöllinen ja moraalinen velvollisuus. Siitä huolimatta ihmiset tekivät edelleen rikoksia ja riitelivät keskenään. Näin tuomioistuimia ja oikeudenkäyntejä tarvittiin, joskin paljon vähemmän kuin nykyisin (eli vuonna 1906). Myös lakimiesten ammattikunta oli ennallaan, ja heille jäi tuomioistuinten pyörittäminen ja oikeudenkäyntien hoitaminen. Hän ei selvästikään pitänyt täysin ”lakimiehetöntä” maailmaa mahdollisena eikä olisi saanut kannattajia varhaisesta vaihtoehtoisen riidanratkaisun liikkeestä, jos sellaista olisi tuolloin ollut. Oikeudenkäynnit olivat Russellin mukaan kuitenkin kehittyneet suuresti: rikosasian oikeudenkäynti ei ollut ”niin aktiivinen” eikä riita-asian ”niin raskassoutuinen” kuin hänen aikanaan. Russellin mielessä tuntuvat kangastelleen adversiaalinen rikosasian oikeudenkäynti ja kevennetty riita-asian oikeudenkäynti, jotka olivat tuolloin sangen kaukaisia haaveita. Tosin jälkimmäisessä Russell iski kirveensä kiveen: moderni riita-asian oikeudenkäynti on vähintään yhtä raskas ja kallis kuin aikanaan 1900-luvun alussa, kiitos paljolti oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ideaalin – niin vastaansanomaton kuin tuo ideaali sinänsä onkin. Yksityiskohtiin hän ei mennyt, joten lukijan mielikuvituksen varaan jää, millaisia nämä tulevaisuuden ihanneoikeudenkäynnit olisivat olleet.

Mielenkiintoisinta kirjassa ovat Russellin mielipiteet oikeudenkäynnin kustannuksista ja niiden maksamisesta. Russell oletti, että sadan vuoden päästä valtio maksoi kaikki oikeudenkäynnin kustannukset, myös hävinneen asianosaisen. Hävinnytkin asianosainen oli nimittäin tehnyt oikeudenkäyntiin ryhtymällä palveluksen yhteiskunnalle. Tämä ajatus ei ole ottanut silloin eikä myöhemminkään tulta: radikaaleinkin uudistaja myöntää enintään sen, että hävinnyt asianosainen on antanut panoksensa oikeuskehitykselle ja ansaitsee siitä hyvän mielen mutta ei verovaroista korvausta kustannuksistaan ja vaivoistaan. Russellin perustelut sille, miksi voittaneen asianosaisen tuli saada kustannuksensa maksetuksi verovaroista, oli yllättävän moderni. Etenkin vähäiset vaatimukset olivat muutoin helposti oikeudenkäyntikelvottomia. Niitä ei kannata viedä tuomioistuimeen, koska sen kustannukset ovat suuremmat kuin maksimihyöty, mikä saavutetaan voitolla. Russellin mukaan kansalainen joutui nimittäin maksamaan lakimiehelleen enemmän, mitä hän sai vastapuoleltaan. Konfliktiteoreetikko puhuu nykyisin samaa tarkoittaen ”negatiivisen arvon asioista”. Hän käyttää niitä argumenttina milloin ankaran kuluvastuun, milloin kollektiivisen lainkäytön agendalla. Ankara kuluvastuu on kaksiteräinen miekka. Yhtäältä se purkaa pienten riitojen lähtökohtaista oikeudenkäyntikelvottomuutta, toisaalta taas lisää oikeudenkäynnin riskiä, mikä taas nostaa oikeudenkäyntikelvottomuuden rajaa. Näin sen käyttöönotto tavallaan pahentaa ongelmaa.

Russell oli yllättävän moderni myös huomatessaan, että valtion korvausvelvollisuus torjui käytännössä edelleen tavallisia ja nähtävästi tuolloin vielä tehokkaimpia oikeudenkäynnin strategioita eli näännyttämistä (’attrition strategy’) ja oikeudenkäynnillä pelottelua (’bulling by trial’). Ensimmäisessä varakas riitapuoli pitkittää ja laajentaa oikeudenkäyntiä mahdollisimman paljon. Pitkittäminen ja laajentaminen taas lisäävät kustannuksia. Lopulta heikomman riitapuolen voimavarat loppuvat, ja hän on pakotettu luovuttamaan. Toisessa taas vahva toistuvaistoimija pakottaa vastapuolensa kyseenalaisiin tai jopa perusteettomiin suorituksiin uhkaamalla nostaa oikeudenkäynnin. Oikeudenkäynti taas on niin kallis ja riskialtis, että painostettu vastapuoli tekee, riskinoton välttääkseen, pitkin hampain suorituksen, johon hän ei katso olevansa velvollinen ja jota koskevan oikeudenkäynnin hän todennäköisesti voittaisi!

Valtion (tai yleisemmin yhteiskunnan) vastuu oikeudenkäynnin kustannuksista on tällä hetkellä vielä utopistisempi ajatus kuin mitä se oli sata vuotta sitten. Pikemminkin oikeudenkäynteihin kohdistettua julkista rahoitusta ollaan lähes kaikkialla Euroopassa leikkaamassa. Korvikkeeksi sille etsitään ”yksityisiä” rahoittajia, jotka sijoittaisivat oikeudenkäynteihin tai tukisivat siitä filantrooppisin motiivein. Heitä taas on vaikea löytää asianosaisten suppean piirin ulkopuolelta. On vaikea kuvitella, että tämä muuttuisi. Jos vastaavaa ennustetta kehiteltäisiin tällä hetkellä, se väittäisi ensiksikin, että sadan vuoden päästä asianosaiset maksavat edelleen oikeudenkäyntinsä, ehkä jostain hivenen apua saaden. Toiseksi: nykyhetken ongelmat, oikeudenkäyntien rahoittaminen ja oikeudenkäynti-instituution väärinkäyttäminen ovat edelleen ratkaistavien asioiden listalla vielä 2100-luvulla. Sinänsä erehtyminen ennustuksissa on anteeksiannettavaa: taloustieteen lentäviin lauseisiin kuuluu Keynesin lausumaksi merkitty viisaus, jonka mukaan ”ennustaminen on vaikeaa ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen”. Viisaus tuntuu pätevän myös ”prosessioikeudellisissa” ennustuksissa eli kuvitelmissa siitä, millaisia tulevaisuuden tuomioistuimet, oikeudenkäynnit ja mikseivät asianosaisetkin ovat. Oikeudellisten rakenteiden inertia tuntuu niin vahvalta, että edes optimistin ei ole syytä laskea muun kuin hiipivän kehittymisen varaan – sikäli kuin oikeudellisissa yhteyksissä ylipäätään voidaan puhua ”kehityksestä” matkalla aina johonkin parempaan.

Risto Koulu