Uutiset

Blogikirjoittelu on nopein ja helpoin tapa saada mielipiteensä julkisuuteen. Vertaisarvioinnin tai aikakauslehden aikataulun tuomaa viivettä ei ole, ja kirjoittaja välttyy referee-arvioijan joskus erinomaisen asiaatuntemattomilta kommenteilta. Nopeudella ja helppoudella on kuitenkin hintansa, joskin kirjoittaja sen usein unohtaa. Harvalla blogilla on laaja ja vakaa lukijakunta, joten ansiokkaatkin kirjoitukset menevät virtuaalisille tyhjille seinille. Blogikirjoitukset ovat sitä paitsi todellisia päivänperhoja: äärimmäisen harva vaivautuu lukemaan vanhoja blogikirjoituksia. Tosin jotkut bloginikkarit ovat alkaneet koota parhaita kirjoituksiaan niin sanotuiksi blogikirjoiksi, joista parhaat pääsevät harmaan kirjallisuuden sarjaan. Nämä ajatukset tulevat mieleen, kun lukija tutustuu OTT Jukka Siron kirjoitukseen ”Euroopan sopuisin kansa?”. Kirjoitus ilmestyi keskellä kesää (tarkkaan ottaen 14.6.2022) pienen sisäpiirin eli Prosessioikeudellisen yhdistyksen blogisivulla – ja jäi näin varmasti vaille sitä lukijakuntaa, jonka se olisi ehdottomasti ansainnut. Kirjoituksen pitäisi oikeastaan olla kehystettynä jokaisen työnsä vakavasti ottavan oikeuspoliitikon seinällä.

Siron aihe on mitä keskeisin. Ensiksikin: miksi Suomessa on kansainvälisesti vertaillen ja asukaslukuun suhteutettuna niin vähän oikeudenkäyntejä riita-asioissa? Toiseksi on syytä kysyä, miksi oikeudenkäyntien määrä vielä tästäkin koko ajan laskee. Trendiähän ei voi selittää saivartelulla tilastoinnin perusteista, niiden muutosten vaikutuksella tai kansankulttuurilla. Siro löytää riita-asioiden vähäisyydelle uskottavalta kuulostavan joskin epäilyttävän yksioikoisen selityksen. Asioiden vähälukuisuus ”viittaa siihen, että monet eivät koe voivansa saattaa riitaansa käräjäoikeuteen silloinkaan, kun katsovat olevansa oikeassa ja haluaisivat niin tehdä”. Oikeudenkäynteihin halukkaita toisin sanoen olisi enemmänkin. Tätä päätelmää on vaikea kiistää. Oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimus on osoittanut, että Suomessa lainsäätäjä on ”onnistunut” tekemään riita-asian oikeudenkäynnistä todellisen myrkkypillerin oikeuksiaan hakevalle keskivertokansalaiselle ja jopa pienille yrityksille. Oikeudenkäynnin raskas arkkitehtuuri nostaa ensiksikin asianajamiskustannukset korkealle, etenkin kun omatoimiselle asianajamiselle ei jää tilaa. Toiseksi ankara kuluvastuu rankaisee hävinnyttä asianosaista. Hän joutuu maksamaan myös vastapuolensa korkeat kustannukset. Ja kolmanneksi: keinot oikeudenkäyntien rahoittamiseksi ovat harvinaisen kehittymättömät. Vain institutionaaliset asianosaiset hyötyvät esimerkiksi tarjolla olevasta riitasijoittamisesta eli kaupallisesta sivullisrahoituksesta.

Suomalaista oikeuspolitiikkaa ei ehkä pitäisi liikaa haukkua. On myönnettävä, että oikeuksiin pääsemisen ongelma on lähtökohtaisesti ratkaisematon. Yksikään lainsäätäjä ei ole siinä onnistunut. Sen sijaan on oikeutettua sanoa, että suomalainen lainsäätäjä – tai ehkä ensisijaisesti oikeuspolitiikka – ei ole sitä vakavissaan edes yrittänyt. Sitä taas on paljon vaikeampi ymmärtää, anteeksiantamisesta puhumattakaan. Tällainen väite toki vaatii järeät perustelut, jotka joudutaan tässä tiivistämään. Modernin konfliktinhallinnan tutkimuksen keskeisiä havaintoja on, että oikeuksiin pääsyn järjestelmä on koottava paloista, toisin sanoen erilaisista alajärjestelmistä, jotka osaksi peittävät toisensa mutta samalla myös täydentävät toisiaan. Alajärjestelmiä ovat: toimivat ADR-mekanismit, laaja kollektiivinen oikeussuoja, kattava oikeudenkäyntien rahoitus, perusoikeudenkäyntiä kevyempi oikeudenkäynti -formaatti ja aktiiviset julkiset asiamiehet (ombudsman). Keskustelu ADR-mekanismeista, etunenässä tuomioistuinsovittelusta hallitsi oikeuspolitiikkaa Euroopassa 1990-luvulla. Sovittelun kuviteltiin ratkaisevan kertaheitolla ja halvalla oikeuksiin pääsyn ongelman: hieman opastettuina asianosaiset (tai oikeammin konfliktiosapuolet) kun sopisivat riidan kuin riidan. 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä taas väritti – tosin ei juuri Suomessa – kollektiivisen oikeussuojan lupaus. Seuraavan vuosikymmenen teemaksi nousi vuorostaan oikeudenkäyntien rahoittamisen ongelma. Tämän hetken muotiteema taas on se apu, jolla julkiset asiamiehet voivat tukea oikeuksiin pääsyä. Sen sijaan kevennetyt oikeudenkäynnit ovat jostain syystä jääneet eurooppalaisessa oikeuspolitiikassa ja tutkimuksessa kesannolle. Kevyen ja samalla matalan kustannustason oikeudenkäynnin tarve on kyllä periaatteessa tunnustettu, mutta samalla on keksitty lukuisia syitä sille, miksi ajatusta ei voida toteuttaa.

Alkuinnostus on tavallisesti haihtunut tutkimuksen edetessä. On havaittu, että läheskään kaikki riidat eivät ole sovittavissa, koska useissa tilanteissa toinen osapuoli ei pidä sopimista etunsa mukaisena. Sovintokelpoisia tässä merkityksessä on ehkä 10–20 prosenttia oikeudellisiksi muuntuneista riidoista. Kollektiivinen oikeussuoja on kylläkin tehokasta, mutta sen käyttöala on kovin rajoitettu. Vastapuolen suostumusta ei siinä kysellä, mutta kaikki riidat eivät ole kollektiivisia (useita samassa asemassa olevia oikeudenhakijoita ei ole) tai he eivät pysty yhteistoimintaan (vaatimukset ovat erilaisia tai oikeudenhakijat erimielisiä). Totta on, että ryhmäkanne, pilottikanteet ja joukkokanteet sisältävät käyttöaloillaan piilevää potentiaalia, jota ei erityisesti pohjoismaissa ole kunnolla hyödynnetty. Julkiset asiamiehet ovat konfliktinhallinnan tutkimuksen viimeinen sana, eikä sitä toistaiseksi ole tyrmätty. Aktiiviset julkiset asiamiehet voivat auttaa asianajolla tai rahoituksella sekä yksittäisiä asianosaisia pilottioikeudenkäynneissä että suuria joukkoja ryhmäkanteiden vireillepanijoina. He voisivat periaatteessa myös koordinoida joukkokanteita silloin, kun ryhmäkanne-optio ei ryhmän pienuuden tai heterogeenisuuden takia ole mielekäs.

Eniten mielipiteitä jakaa oikeudenkäynnin rahoituksen kehittäminen. Selvää on vain se, että kuluvastuun hienosäätö ei auta: mikään mahdollinen uudistus siinä ei tuo uutta rahaa oikeudenkäyntiin. Säännökset vain jakavat vastuuta asianosaisten kesken. Jos ajatellaan keskivertokansalaisen pääsyä oikeuksiin, apua saataisiin vain yksipuolisista kulusäännöistä. Niissä oikeutta hakevalle on oikeus saada korvaus hävinneeltä vastapuolelta, ei sen sijaan velvollisuutta korvata vastapuolen kustannuksia, jos tämä voittaa. Tämä laskisi merkittävästi oikeudenkäyntikynnystä alentamalla sen riskiä. Yksipuolinen kulusääntö kuulostaa reilulta, kun vastapuoli on suuryritys tai julkinen valta, jota tappio ja kuluvastuu ei hätkähdytä. Sen sijaan jos vastapuoli on toinen keskivertokansalainen, sääntö on ilmeisen epäoikeudenmukainen. Julkinen oikeusapu ja oikeusturvavakuutus hyväksytään yleisesti oikeudenkäynnin rahoituskeinoiksi, eikä kenelläkään tunnu olevan sitäkään vastaan mitään, että kaupallinen taho rahoittaa oikeudenkäyntejä voittoa saadakseen. Sen sijaan vastikkeetonta sivullisrahoitusta syystä tai toisesta vierastetaan, joissakin maissa jopa pelätään. Suomessa tämä on niin uutta, ettei siihen ole otettu virallista tai epävirallistakaan kantaa.

Entäpä miten asiat ovat Suomessa? ADR-sektorin laiminlyönnistä suomalaista oikeuspolitiikkaa ei voi syyttää: siihen, etenkin sen tuomioistuinversioon on panostettu sekä taloudellisesti että henkisesti. Tuomioistuimet onnistuttiin siirtämään sovintokulttuuriin jopa siinä määrin, että tuomareita toisinaan moitiskeltiin ”sovintoon pakottamisesta”. Kollektiivisessa lainkäytössä kuva ei ole yksiselitteinen. Ryhmäkannelaki oli jokseenkin täydellinen floppi, mutta muut kollektiivikanteet vaikuttavat toimivilta oikeussuojavälineiltä. Tosin prosessilaki ei niitä suosi mutta ei myöskään kasaa niiden tielle sellaisia esteitä kuin joissakin keskieurooppalaisissa maissa. Julkinen ja yhteisöllinen oikeusapu täyttävät jotenkin oman nichensä eli evoluutiobiologisen lokeronsa, joskaan kukaan ei ole odottanut eikä odota niiltä tyhjentävää vastausta oikeuksiin pääsyn kynnykseen. Oikeusturvavakuutus taas ei täyttänyt Suomessa sille asetettuja odotuksia. Isommassa riita-asiassa vakuutuksen enimmäiskatto täyttyy jo ennen oikeudenkäynnin alkamista. Julkisten asiamiesten verkko on kattavuudeltaan Suomessa keskivertotasoa, mutta asiamiesten taloudelliset voimavarat ja monesti nähtävästi halukkuuskaan eivät riitä oikeudenhakijoiden tukemiseen yksittäistapauksissa. Sitä paitsi he keskittyvät tavallisesti toimialansa valvontaan ja ”kehittämiseen”.

Yksinkertaistettu eli kevennetty oikeudenkäynti on ollut muutaman kerran esillä lainvalmistelussa. Keskustelu on kuitenkin jämähtänyt epämääräiseksi kiistelyksi siitä, tarvitaanko perusprosessin rinnalle tällaista vaihtoehtoa. Adjektiivi ”epämääräinen” kuvaa sitä, että keskustelijat eivät vaivaudu kertomaan, mitä he kevennetyllä oikeudenkäynnillä tarkoittavat, mitä sen muunnelmia on olemassa ja mitä niistä kannattaisi lähemmin miettiä Suomen kaltaisessa asukasluvultaan vähäisessä ja pitkien välimatkojen maassa. Ilmeistä sitä paitsi on, että moderni etäteknologia avaa uusia mahdollisuuksia sekä perusoikeudenkäynnissä että sen muunnelmissa. Kevennetyn oikeudenkäynnin edut nimittäin vähenevät, jos ajattelu lähtee läsnäolosta samassa fyysisessä tilassa.

Oikeudenkäynnin rahoittaminen ei sekään ole saanut mainittavaa huomiota. Yleistäen voi sanoa, että tällainen rahoittaminen on Suomessa harvinaisen kehittymätöntä: kansainväliset innovaatiot kuten niin sanottu riitasijoittaminen vasta alkavat saapua Suomeen. Totta kylläkin on, että OK 21 luvun säännösten tulkinnasta ja ehkä täsmentämisestäkin puhutaan niin lehtien palstoilla kuin erilaisissa oikeusministeriön ”selvityksissä”. Tässä merkityksessä oikeudenkäyntien kustannukset – ja samalla niiden rahoittaminen – ovat kiitettävästi esillä. Analyyttisenä tai syvällisenä tätä keskustelua on vaikea pitää. Kustannuksissa keskeiseksi ongelmaksi kun paikallistetaan asianajajien kohtuuton laskutus. Se taas nostaa oikeudenkäyntikynnyksen kuluttaja-palkansaajan ulottumattomiin. Epäluuloinen sivullinen ei voi välttyä epäilykseltä, että huomio tarkoituksella viedään toisarvoiseen ja a priori väärään yksityiskohtaan. Toki mahdollista on, että keskustelijat aidosti näin uskovat. Kieltämättä ylilaskutustakin esiintyy. Oli niin tai näin, näin rajatusta mielipiteenvaihdosta on turha odottaa käänteentekeviä tuloksia. Tosin on myönnettävä, että ilmaisessa oikeudenkäynnissä ei synny kustannuksia eikä ongelmaa siitä, miten kustannukset ensivaiheessa rahoitetaan ja kuka ne lopulta maksaa. Toistaiseksi vain kukaan ei ole osannut sanoa, miten tähän ideaaliin päästään julkista taloutta rasittamatta!

Risto Koulu

Insolvenssioikeus-perusteoksen sähköisen version pääjakso ”Yrityssaneeraus” on kokonaisuudessaan uudistettu. Kirja on tältä osin tavallaan päässyt viidenteen painokseensa, mitä on pidetty Suomen kaltaisessa maassa jonkinlaisena saavutuksena. Uudistusimpulssi tuli Euroopan unionista. Suomi nimittäin joutui, viimeisten joukossa ja koko etsikkoajan käytettyään, panemaan kansallisesti täytäntöön Euroopan unionin niin sanotun maksukyvyttömyysdirektiivin (EU 2018/1023). Täytäntöönpaneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Direktiivi kun oli varsin hajanainen: siihen oli otettu määräyksiä ennalta estävistä uudelleenjärjestelyistä (II osasto), konkurssin tehneiden yrittäjien uudesta mahdollisuudesta (III osasto) ja kaikkien insolvenssimenettelyjen tehostamisesta (IV) osasto. Direktiivin täytäntöönpanoa käsiteltiin oikeusministeriön työryhmän laajassa välimietinnössä (Oikeusministeriön julkaisuja, Mietintöjä ja lausuntoja 2021:18). Varsinaista mietintöään, jossa olisi otettu huomioon lausuntopalaute, työryhmä ei sen sijaan julkaissut. Hallituksen esitys yrityssaneerauslain ja yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (HE 238/2021 vp.) perustui kyseisen välimietinnön ehdotukseen. Hallituksen esitys on poikkeuksellisen vaikealukuinen, sillä se edellyttää lukijalta esitietoja asiasta. Hallituksen esitystä onkin lähes mahdotonta ymmärtää perehtymättä ensin direktiiviin ja sitten työryhmän mietintöön.

Toisen osaston määräykset toteutettiin ottamalla yrityssaneerauslakiin säännökset varhaisen vaiheen saneerauksesta (386/2022). Uudet säännökset tulivat voimaan 1. heinäkuuta 2022, joskin aikaisemmin vireille tulleisiin asioihin sovelletaan vanhoja säännöksiä. Kolmas osasto taas täytäntöönpantiin helpottamalla yksityishenkilön velkajärjestelyä, kun velallisena oli yrittäjä. Osasto IV sai epäsuoran täytäntöönpanon, kun näitä insolvenssimenettelyjä sujuvoitettiin joitakin käytännössä havaittuja epäkohtia korjaamalla. Tällä korjailulla ei ollut suoraa yhteyttä direktiiviin, vaan kysymys oli pikemminkin tavanomaisesta säädöshuollosta. Sitä paitsi säädöshuolto jäi varsin pienimuotoiseksi.

Mitä tulee saneeraukseen, uudistus selkiinnytti menettelyvaihtoehtojen tavoitteita ja osaksi rakennettakin. Sen sijaan nähtäväksi jää, toteutuuko uudistuksen päätavoite, aikaisempi puuttuminen yrityksen ongelmaan. Vanhakin laki nimittäin sen mahdollisti ja itse asiassa siihen yllyttikin. Saneerauksiin kuitenkin tavallisesti hakeuduttiin tai yritettiin hakeutua vasta konkurssiuhan alla. Uudistuksessa ei sen sijaan puututtu suomalaisen saneerauksen toiseen heikkouteen, saneerattavien yritysten pieneen kokoon. Mitä pienempi yritys on, sitä vähemmän vaihtoehtoja sen saneeraukselle jää. Valtaosa eli lähes kaksi kolmasosaa saneeraushakemuksista tulee niin sanotuilta mikroyrityksiltä, joiden liikevaihto on alle 200 000 eroa vuodessa. Taloustieteessä vasta miljoonan euron liikevaihdon on katsottu tarjoavan kunnollisen saneerausennusteen.

Uudistuksen tuomista muutoksista merkittävin oli, että saneerausmenettelyyn tuli kaksi sisäistä menettelyvaihtoehtoa eli niin sanottua menettelyväylää, yhtäältä varhainen saneeraus, toisaalta perusmuotoinen saneeraus. Varhaisessa saneerauksessa ajatuksena on – kuten sen nimikin kertoo – mahdollistaa mahdollisimman aikainen puuttuminen yrityksen velkaongelmiin. Perusmuotoinen saneeraus taas on tarkoitettu ”normaalitapauksiin”, joissa ongelmat ovat vakavampia mutta (ainakin teoriassa) vielä korjattavissa. Varhaisen saneerauksen esikuvana ovat olleet monissa maissa käytetyt ennakolliset selvitysmenettelyt (early warning procedures). Suomalainen sovellus ei kuitenkaan ole samanlainen esimenettely, jolla kootaan informaatiota yrityksen tilasta tulevan päätöksenteon pohjaksi. Suomessa varhainen saneeraus eroaa perusmuotoisesta eli varsinaisesta saneerauksesta vain yksityiskohdissa. Velallisen asema on molemmissa menettelyissä jokseenkin sama, selvittäjältä odotetaan samanlaista roolia, menettelynkulut eivät juuri poikkea eivätkä tuomioistuimen tehtävätkään perustavasti vaihdu toisenlaisiksi. Varhainen saneeraus voi tuottaa samanlaisen vahvistetun saneerausohjelman, mikä on kansainvälisesti harvinaisuus tällaisissa selvitysmenettelyissä. Perusmuotoinen ja varhainen saneeraus ovat niin lähellä toisinaan, että on kyseenalaista, saisiko niitä ollenkaan kutsua vaihtoehdoiksi tai edes menettelyväyliksi. Varhaisessa saneerauksessa yhtyvät itse asiassa selvityksen ja saneerauksen elementit. Yksittäisessä asiassa menettelymuunnelmat on kuitenkin pakko erottaa. Saneerauksen hakijan on esimerkiksi hakemuksessaan ilmoitettava, kumpaa menettelyväylää hän hakee. Samoin tuomioistuimen on aloittamispäätöksessään todettava, kumman menettelyn se on aloittanut.

Missä määrin kahden väylän järjestelmä lisää saneerausmenettelyn tosiasiallista käyttöalaa, jää nähtäväksi. Luultavinta kuitenkin on, että merkittävää siirtymää varhaiseen saneeraukseen ei tulla näkemään. Ensiksikin varhainen saneeraus tarjoaa loppujen lopuksi vähän etuja. Tästä seuraa, että hakemukset painottunevat jatkossakin tutumpaan perusmuotoiseen saneerauksen. Se on edellytyksiltään ja menettelynkulultaan suurin piirtein sama kuin entinen menettely. Perusmuotoisen saneerauksen edellytykset nekään eivät juuri tiukentuneet. Toisaalta kaksiväyläisen saneerauksen järjestelmä on selvä rasite siihen turvautuville yrityksille. Järjestelmän hallinta eli eri vaihtoehtojen optimaalinen hyödyntäminen vaatii melkoista asiantuntemusta, jota ei välttämättä yrittäjistä tai heidän järjestöistään löydy. Monimutkaisuuteen on pääsyyllinen Euroopan unioni, joka on kasannut direktiiviinsä kaikki mahdolliset hyvät ideat ja ajatukset. Osan vastuusta kantaa kylläkin kansallinen lainvalmistelu, joka näyttää hukanneen metsän puilta: uudistuksen täytäntöönpanosta on vaikea löytää niin sanottua punaista lankaa. Tosin puolustuksekseen lainvalmistelu voi vedota siihen, että tällainen lanka oli jäänyt laittamatta Brysselistä saapuneeseen direktiivilähetykseen.

Jos tutkija pakotettaisiin pyssyllä uhkaamalla arvioimaan varhaisten hakemusten määriä, optimistinen tutkija arvelisi, että yksi hakemus kymmenestä tarkoittaisi varhaista saneerausta; pessimistinen taas sanoisi yhden käden sormien riittävän – ja parin sormen jäävän ylitsekin! Tämä onkin yksi ”eurooppalaistuvan” lainsäädännön varjoista: se pakottaa toisinaan jäsenvaltiot lainsäädäntöön, josta ei ole kummoista apua, joskus se on suorastaan haitaksi. Jotta kokonaiskuva ei jäisi negatiiviseksi, on myönnettävä, että toisinaan eurooppalaistuminen korjaa sellaisen kansallisen lainsäädännön harha-askeleen, jota kotimainen oikeuspolitiikka ei – jokseenkin yksimielisestä kritiikistä huolimatta – suostu myöntämään. Tähän sarjaan kuuluu kuluttaja-asiamiehelle myönnetty yksinoikeus ryhmäkanteen ajamiseen. Pian täytäntöönpanonsa saava edustajakannedirektiivi perustellusti laajentaa kannevallan ”oikeutettuihin yksiköihin”. Tosin nähtäväksi jää, löytyykö Suomen kaltaisesta maasta ensimmäistäkään tällaista yksikköä.

Toinen kysymys kuuluu, lisääntyykö saneeraukseen hakeutuvien yritysten määrä absoluuttisesti. Tämäkään ei näytä todennäköiseltä. Saneeraushakemusten määrät vakiintuivat 2000-luvun alussa vähän yli 400 hakemukseen vuodessa. Siitä asiamäärät ovat viime vuosina hieman laskeneet: esimerkiksi vuonna 2020 jäätiin jo alle 350 hakemuksen. Samoin vahvistettujen ohjelmien suhde tehtyihin hakemuksiin on vähitellen pienentynyt noin kolmannekseen, kun se aikaisemmin ja etenkin lain voimaantulon ensivuosina oli yli puolet. Entistä harvempi hakemus toisin sanoen tuottaa vahvistetun saneerausohjelman. Tosin saneerausohjelmaehdotuksia sinänsä hylätään harvoin, jos sellainen saadaan laadituksi. Sen sijaan saneeraushakemus tulee aikaisempaa useammin hylätyksi, saneerausmenettely keskeytetään tai velallinen asetetaan konkurssiin. Sen sijaan ja vastoin yleistä käsitystä saneeraushakemuksia ei paljoakaan käytetä väärin, toisin sanoen väistämättömän konkurssin lykkäämiseen. On laskettu, että enintään joka kymmenenteen hakemukseen voi liittyä tämä motiivi. Yleensä konkurssi kuitenkin näissäkin tapauksissa nopeasti seuraa, ja pääsääntöisesti konkurssin pesänselvitys paljastaa muitakin velallisen väärinkäytöksiä kuin objektiivisesti turhan saneeraushakemuksen. Monesti viivästynyt hakeutuminen seuraa siitä, että omistaja-yrittäjällä on liian optimistinen kuva yrityksensä tilasta ja saneerauksen mahdollisuudesta. Optimismihan on erottamaton osa yrittäjyyttä. Myös saneerausten ja konkurssi suhde näyttää vakiolta: vaikka vuosittaista vaihtelua esiintyy, saneeraushakemuksia on vähän yli kymmenesosa konkurssihakemusten määrästä. Asia erikseen on, että saneeraushakemuksia hylätään paljon enemmän kuin konkurssihakemuksia.

Tiivistelmä direktiivin tuomista uutuuksista ilmestyy EDILEXin Lakikirjaston asiantuntija-artikkelina ”Eurooppalaistunut yrityksen saneeraus”.

Risto Koulu

Conflict Management Instituten kotisivuilla on kahden vuosikymmenen aikana julkaistu satoja uutisia. Valtaosa on ollut ajankohtaisuutisia, jollaiset menettävät nopeasti kiinnostavuutensa. Yllättävän monissa uutisissa on kuitenkin käsitelty tutkimuksen ja etenkin prosessioikeuden tutkimuksen ikuisuusaiheita, jotka kestävät aikaa. Pikemminkin samat ongelmat siirtyvät aina vain uusille tutkijapolville, vain vastaukset ongelmiin muuttuvat, nekin vain hitaasti ja asteittain.

Jälkimmäisen kategorian uutisista on valittu uudelleenjulkaistaviksi neljäkymmentä, jotka ovat säilyttäneet uutuusarvonsa ja toivottavasti myös kiinnostavuutensa. Uudelleenjulkaistut uutiset ovat ilmestyneet kotisivuilla vuosina 2017–2022. Valitut uutiset 2017–2022 -julkaisun sähköinen laitos on luettavissa tästä. Kirjamuotoisena julkaisu ilmestyy elokuussa 2022.

ALKUSANAT

Mikään ei ole niin vanha kuin eilisen päivän uutinen. Tämä vanha toimittajaviisaus pätee jos mahdollista vielä suuremmassa määrin blogipuheenvuoroihin ja sosiaalisen median uutisiin. Ne eivät kestä aikaa, eikä kukaan palaa tällaisiin kirjoituksiin, vaikka joku uutinen niin tekisikin. Valtaosa uutisista ansaitseekin tulla unohdetuksi ja mielellään hyvin nopeasti. Monet uutiset ovat persoonallisia tilityksiä tai ensikäden tunnepohjaisia reaktioita johonkin kuohuttavaan tapaukseen. Osa uutisista on sitä paitsi teknisluonteista tiedottamista ajankohtaisista tapahtumista ja on menettänyt sen jälkeen kiinnostavuutensa.

Kaikille some-kirjoituksille ei kuitenkaan näin käy. Monesti niissä käsitellään, kun puhutaan akateemisesta kirjoittelusta, periaatteellisia kysymyksiä ja joskus ikuisuusteemojakin. Pienessä maassa ansiokaskaan kirjoitus ei välttämättä, kuvitellun vähäisen lukijakunnan takia, kelpaa valtamedian uutisiksi. Näin kirjoittajalle ei jää muita vaihtoehtoja kuin hiljaisuus tai some-kirjoittelu. Joskus tulevaisuuden sosiologikin kenties lukee säilyneitä blogi- ja somekirjoituksia pelkästään nähdäkseen, mitä aikanaan pidettiin tärkeänä. Joitakin kirjoituksia hän ehkä pitää onnistuneina ennustuksina, joillekin hän taas hymähtelee.

Yksi tapa säilyttää aikalaiskirjoittelua on koota muutaman vuoden välein aikaa kestäviksi arvioidut somekirjoitukset omaksi uutisekseen. Tosin valinnan kriteerit voivat nekin vuosikymmenen tai parin jälkeen olla ilonaihe lukijalle. Nykymittapuun mukaan tärkeä aihe voi olla muutaman vuoden kuriositeetti, ajankohtaiseksi pikku-uutiseksi luokiteltu kirjoitus taas periaatteellisesti merkittävä terävänä analyysinä tai kiinnostavana ajanhengen ilmentymänä.

Tähän sähköiseen julkaisuun on koottu Conflict Management Institute -tutkimusyksikön kotisivuilla julkaistuja uutisia vuosilta 2017–2022. Mukaan on päässyt noin kolmannes aikanaan julkaistuista teksteistä. Jos kirjoittaja on alkuperäisessä uutisessa mainittu, hänen nimensä on säilytetty. Mukaan on liitetty myös uutisten kuvitusta, joka pääsääntöisesti liittyy tavalla tai toisella – joskus jälkikäteen oudolla logiikalla – itse aiheeseen. Osa kuvista kylläkin on vuodenaikaan liittyviä luontokuvia eri maista. Lukijapalautteessa on kyselty muutamien kuvien alkuperää. Tästä syystä valokuviin ja muihinkin kuviin on lisätty selittävät kuvatekstit, jos kuvan alkuperä on pystytty selvittämään. Kuvatekstit on koottu erilliseksi liitteeksi: ne eivät siis ole itse kuvien yhteydessä. Näin ne eivät häiritse itse uutisista kiinnostunutta lukijaa. Vanhemmissa uutisissa kuvatekstit jäävät välillä hatariksi, koska vanhaa uutisaineistoa ei ole tallella. Tästä syystä myöskään kuvan ottaja ei ole tiedossa.

Sisällöllisesti uutisiin ei ole kajottu, vaikka siihen on kieltämättä ollut kiusaus. Joidenkin kirjoitusten tyylilaji on ollut provosoiva keskustelun herättämiseksi, jotkut päätelmät kirjoituksissa ovat olleet kohtuuttoman suoraviivaisia, toisinaan joku toimija on saanut niskaansa epäreilua arvostelua. Ilmeiset kielivirheet on kuitenkin tässä uudelleenjulkaisemisessa korjattu, jotta ne eivät jäisi lukijaa kiusaamaan. Lukuisat tai pikemminkin lukemattomat kielivirheet kun tuntuvat olevan kaiken somekirjoittelun varmin tunnusmerkki.

Mukaan otetut uutiset on luokiteltu seuraaviin kategorioihin: tutkimus ja tiedepolitiikka, oikeustieteen opetus, oikeudenkäynti ja oikeuksiin pääsy, oikeuspolitiikka, kirjaesittelyt ja kirja-arviot sekä muut. Osa kirjoituksista sijoittuisi useampaan kategoriaan, mutta ne on sijoitettu pääasiallisen sisältönsä perusteella vain yhteen. Kategorioiden sisällä ei ole seurattu aikajärjestystä vaan asiallisesti toisiinsa liittyvät kirjoitukset ovat peräkkäin. Joistakin kirjoituksista mukaan on otettu niissä mainitut, alun perin vain linkitetyt liitteet. Näin on tehty, jos liiteasiakirjat ovat jälkikäteen vaikeasti löydettävissä tai niitä ei ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan lukijakommentit on jätetty pois. Joissakin kirjoituksissa käsitellään tai viitataan yksikön julkaisemiin kirjoihin. Jotta ne olisi helpompi paikallistaa, loppuun on lisätty niitä koskevat tiedot. Näin nykylukija tietää, mistä oli puhe.

Porthaniassa kesäkuussa 2022

Risto Koulu

Kollektiivinen lainkäyttö – oikeutta hakevan näkökulmasta kollektiivinen oikeussuoja – on ollut viime vuodet kansainvälisen tutkimuksen keskiössä. Se ei yllätä, sillä aihepiiri sopii erinomaisesti muodissa olevan access to justice -tutkimuksen sivuteemaksi. Suomi ja suomalainen oikeustiede on ollut tässäkin tapansa mukaan poikkeus. Prosessioikeuden tutkimusta, oli kysymys väitöskirjoista tai post doc- tutkimuksesta, ovat Suomessa hallinneet muut aiheet. Kärjistäen saatetaan jopa sanoa, että vähänkin ”edistykselliset” tai ”kansainväliset” teemat ovat jääneet pahasti todistusoikeuden tutkimuksen varjoon: välillä on tuntunut, että prosessioikeus on itse asiassa pelkkää todistusoikeutta.

Kiinnostus on toki ymmärrettävää, eikä yksittäisten tutkijoiden aiheenvalintaa saa moittia. OK 17 luvun uudistus on luonnollisesti melkoinen boosteri aiheenvalinnalle, kun kysymys on prosessioikeudesta. Totta on sekin, että todistusoikeus tarjoaa tutkijalle enemmän älyllistä haastetta kuin monet muut prosessioikeudellisiksi katsotut osa-alueet. Se on myös aiheena turvallinen väitöskirjaa kirjoittavalle. Ankarinkaan vastaväittäjä ei kehtaa kysellä tutkimusmenetelmien perään. Tosin kysymykseen, mikä muuten oli todistusoikeudellisten kysymysten tutkimuksen menetelmä, moni todistusoikeuden tutkijakaan ei luultavasti osaisi suoralta kädeltä vastata. Vielä harvemmin vastaväittäjä alkaa moittia todistusoikeudellisen väitöskirjan kirjoittajaa empiirisen lähestymistavan puuttumisesta tai kaipailee tutkimuksen antamia oikeuspoliittisia linjauksia. Joku ehkä sanoisi, että todistusoikeus tuntuu olevan niitä harvoja prosessioikeuden osa-alueita, joissa yhtäältä kaikkinainen empiria loistaa poissaolollaan, toisaalta tulevaisuutta ei ole olemassa. On toki myönnettävä, että todistusoikeus tarjoaa mahdollisuuden monialaiseen tutkimukseen. Käyttäytymis- ja ihmistieteitä on toisinaan hyödynnetty todistusoikeuden tutkimuksessa, parhaimmillaan melkoisella menestyksellä.

Jaakko Markuksen väitöskirja ”Oikeuksiin pääsy massavahinkotapauksissa” (2022) palauttaa suomalaisen prosessioikeuden tutkimuksen maailmankartalle. Kirja on erinomainen esimerkki niin sanotusta oikeustieteen sisäisestä monialaisuudesta. Siinä on vankka annos perinteistä tuomioistuinkeskeistä lainoppia, mausteena napakka katsaus asianajajaoikeuteen, räväkkää toimivuusanalyysiä ellei jopa kritiikkiä sekä agendalistaus, joka tyydyttää intomielistäkin uudistajaa. Asia erikseen on, että agendan radikaalisuus saa perinteisen prosessioikeustutkijan lyömään kirjan saman tien kiinni. Mitä tulee lainoppiin, kirjassa saadaan vakuuttavasti ratkaistuiksi aikaisempaa kollektiivisen lainkäytön tutkimusta askarruttaneet praktiset pulmat, esimerkkinä aineiston laajenemisen ongelma yhteiskäsittelyssä. Markus täydentää myös ansiokkaasti prosessioikeuden käsitteistöä. Hän löytää myös erinomaisen uuden käsitteen ”hallintamenetelmät” kuvaamaan tuomioistuimen keinovalikoimaa erillisten asioiden käsittelyn koordinoinnissa. Käsite näyttää käyttökelpoiselta myös asianhallinnassa ja asioiden hallinnassa, jotka ovat, toisin kuin yhteiskäsittelyt, tuomioistuinten arkipäivää. Lukija myös osaa arvostaa asianajamisen analyysiä. Asianajajanäkökulman kytkemistä tuomarikeskeiseen lainoppiin voidaan pitää suorastaan tutkimuksellisena innovaationa. Perinteisesti tuomari ja asianajaja eivät ole jakaneet prosessioikeudessa samaa maailmaa.

Myös oikeudellisen konfliktinhallinnan puolestapuhuja ilahtuu kirjasta. Merkitseehän se, oltiin argumentaatiosta ja tutkimustuloksista mitä mieltä tahansa, sitä avautumista ja monipuolistumista, jota prosessioikeuden tutkimukselta on vuodesta 2004 alkaen äänekkäästi kaivattu. Enintään konfliktiteoreetikko toivoo, että Jaakko Markuksen kirja on merkki tutkimuspoliittisesta uudelleensuuntautumisesta eikä vain yksittäinen tähdenlento. Huoli ei ole niin tuulesta temmattu, miltä se kuulostaa. Uudistajan osa on ollut oikeustieteessä yleensä ja ehkä etenkin prosessioikeuden tutkimuksessa raskas. Siitä käy esimerkiksi Lauri Hormian uraauurtavan väitöskirjan ja sen jatko-osan vastaanotto 1970-luvulla. Kirjan saama arvostelu ei jälkikäteen arvioituna todella ollut tiedeyhteisölle kunniaksi. Selitykseksi ei riitä tavanomainen latteus, että kirjapari oli aikaansa edellä eikä sen uutuusarvoa tuolloin vielä ymmärretty. Hormian tutkijankunniaa (jos tällaista ilmausta on lupa käyttää) ei nimittäin myöhemminkään palautettu.

Lauri Hormian tutkimusten kohtalon muistava alkaa epäillä, onko väitteissä tieteen itsekorjautuvuudesta loppujen lopuksi perää. Ensivaikutelma kun jäi tässä tapauksessa pysyväksi. Voi olla, että oikeustiede on loppujen lopuksi niitä tieteenaloja, joissa tämä säännönmukaisuus ei toimi. On ehkä niinkin, että maailmaa ei prosessioikeudessa yhdellä kirjalla muuteta tai edes paranneta. Muutos vaatii sitä, että tutkija jaksaa ajaa teemojaan vuosikymmeniä monografioissaan, oppikirjoissaan, yleisesityksissään ja artikkeleissaan. Jossain vaiheessa uudistaja saa eräänlaisen työvoiton. Hän yllätyksekseen huomaa, että hänen ”radikaalit” ajatuksensa ovatkin hiljaa muuttuneet oikeudenalan tutkimuksen valtavirraksi – ja hänestä itsestään on tullut sellainen ”etabloituneen” oikeustieteen edustaja, joita vastaan hän aikanaan kapinansa aloitti.

Risto Koulu

Yleisesti kuvitellaan, että tutkijat ja erityisesti heidän tutkimuksensa ovat herkeämättömän huomion kohteena. Monet yliopistot – esimerkkinä Helsingin yliopisto – ovat jopa ryhtyneet erityisiin toimiin, joilla suojataan tutkijoita vihamieliseltä julkisuudelta ja erityisesti tarkoitukselliselta maalittamiselta sosiaalisessa mediassa. Oikeustieteen tutkimuksessa mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta: valtaosa oikeustieteen tutkijoista ei saa minkäänlaista palautetta julkaisemistaan tutkimuksista ja vielä epätodennäköisempää on, että hän saisi niille näkyvyyttä valtamediassa. Tutkija enimmäkseen kokee kirjoittavansa ”tyhjyyteen”. Maksimipalaute, mitä keskiverto oikeustieteilijä voi kirjoistaan ja artikkeleistaan realistisesti odottaa, on pari tunnustuksen sanaa lähikollegoiltaan. Lukumääräisesti yleisin kollegapalaute on kylläkin moitiskelua, että palautteen antajan omat tutkimukset eivät ole saaneet asianmukaista arvostusta tai ainakaan niihin ei ole ”riittävästi” viitattu. Toki kirja-arvosteluja edelleen ilmestyy juridisissa aikakauslehdissä, vaikka arvostelukulttuuri on hiipumaan päin. Arvostelluksi ”pääseminen” kuitenkin edellyttää hyvää onnea, poikkeuksellisen provosoivaa tutkimusta tai arvostelijaa, jolla on erityisintressejä joko kirjan ylistämiseen tai lyttäämiseen. Aivan tyhjä kaikupohjasta nykytutkimus ei enää ole. Maailma nimittäin on viime vuosikymmeninä muuttunut tässä suhteessa. Sähköpostin käyttöönotto (mitä edeltävää aikaa nuori tutkijapolvi ei muista) nimittäin helpotti merkittävästi julkaistun tutkimuksen kommentointia ja palautteen antamista tutkijoiden välillä. Samoin sosiaalisen median monet kanavat, etenkin blogikirjoittelu ja niiden kommentointimahdollisuus, tarjoavat ”helpon” ja hieman laajemman kanavan lukijapalautteelle. Palautteen määrä onkin tämän ansiosta moninkertaistunut.

Access to justice -tutkimusohjelman viimeinen kirja ”Julkiset asiamiehet oikeuksiin pääsyn tukena” ilmestyi sähköisenä laitoksena tammikuussa ja kirjana maaliskuussa. Näin sen ensipalaute on saatu. Kirjasta kertynyt palaute lienee hyvin tyypillistä: se on annettu suoraan kirjoittajalle sähköisten kanavien kautta. Määrällisesti kantaa ottavia viestejä on parikymmentä. Eniten tunnustusta on saanut ammattitaitoinen taitto- ja painotyö, josta kirjoittaja ei tietenkään voi kiitosta ottaa. Kunnia kuuluu taitossa Kalle Järvenpää Designille ja painatuksessa Bookwell Oy:lle. Kommenttien mukaan ”- – – onpas kirja painettu hienolle paperille – – -” ja ”- – – tekstiä on tosi miellyttävä lukea – – – ”. Paperin saatavuudessa oli myös onni matkassa: paperialan lakko nimittäin vaikeutti tavallisten paperilaatujen saatavuutta, mutta kirjan paperilaatua oli vaivatta hankittavissa.

Aihepiiriä pidettiin ”kerta kaikkiaan” mielenkiintoisena, sen tutkimista jopa kohteliaasti ”yleisesti yhteiskuntaa hyödyttävänä”. Samalla ihmeteltiin, kuinka ”näin tärkeästä teemasta ei ole aikaisemmin tehty vastaavaa tieteellistä esitystä”. Sama palautteen antaja tunnisti, että kirjassa oli ”tuttuja, kahvihuoneessa kuultuja asioita”. Tämä kirjan jakamissa kiitoksissa avoimesti myönnettiinkin. Tiedeyhteisön tai vaatimattomammin työyhteisön tarjoama keskusteluforum on tunnetusti avuksi, sen menetys puolestaan korvaamaton. Palautteessa myös todettiin osuvasti, että kirja ”oli tärkeä yritys jäsentää aihepiiriä, jota on vaikea jäsentää”. Tämä myös totisesti kävi kirjaa kirjoitettaessa ilmi! Kiinnostavaksi nähtiin myös yritys sijoittaa viranomaisten tuomioistuimelle antamat lausunnot prosessioikeuden perusteoriaan. Lausunnon antaminen joko pyynnöstä tai pyytämättä on tavallisin julkisen vallan intervention muoto yksittäisessä oikeudenkäynnissä, vaikka sitä ei sellaiseksi hevin huomata. Lausunnot ovat käsitteellisesti kirjallisia todisteita, joskin niissä monesti ajetaan samalla viranomaisen ”asiaa” tai ainakin yleistä agendaa. Viranomainen puolustaa lausunnossa omia näkemyksiään ja tulkintojaan, etenkin kun käsiteltävä asia on vireillä jossain muodossa viranomaisessa itsessään. Kirjallisuudessa on väitetty, että tuomioistuimet antavat viranomaisen näkemyksille ja jopa faktaväitteille suhteettoman paljon arvoa, kun ne esitetään lausunnon muodossa. Prosessilaissa ei ole säännöksiä tällaisista viranomaislausunnoista. Vuoden 2019 laki oikeudenkäynnistä hallintoasioissa sen sijaan sisältää kohtalaisen tarkat säännökset lausuntojen rakenteesta ja sisällöstä. Ilmeinen lähtökohta on, että vastaavat säännöt ovat tavanomaisoikeudellisesti voimassa myös yleisessä lainkäytössä eli riita- ja rikosasioissa.

Kahdessa palautteessa puututtiin aiheellisesti julkisen asiamiehen käsitteeseen. Kirjassa käsitettä käytetään sen access to justice -merkityksessä. Tällöin se on käännös kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetystä termistä ”ombudsman”. Se taas on etymologisesti peräisin muinaisnorjasta, jossa se tarkoitti yksinkertaisesti ”asiamiestä”. Taksonomiassa julkiset asiamiehet on tapana jakaa kolmeen kategoriaan: parlamentaarisiin asiamiehiin (esimerkkinä eduskunnan oikeusasiamies), yksityisen sektorin asiamiehiin (esimerkkeinä kuluttaja-asiamies ja tasa-arvovaltuutettu) sekä virastojen ja joskus suurten yritysten omiin ”yksityisiin” asiamiehiin (esimerkkeinä keskusvirastoista sittemmin kadonneet toimimiehet). Pääseminen varsinaiseksi julkiseksi asiamieheksi edellyttää tehtävän pysyvyyttä, asiamiehen tarjoutumista yleisön forumiksi ja lakiperusteista asemaa (tosin tästä on poikkeuksia). Palautteessa kirjan omaksumaa taksonomiaa pidettiin liian ahtaana. Julkisiksi asiamiehiksi olisi tullut lukea myös tässä tilapäisiksi kutsutut asiamiehet, jos heidän asemansa tukeutuu lainsäädäntöön. Tällaisille asiamiehille on kuitenkin ominaista, että suuri yleisö ei voi kääntyä heidän puoleensa. Julkinen valta määrää heidät yhteen asiaan tai tehtävään.

Tilapäisissä julkisissa asiamiehissä on kaksi pääryhmää: pakkokeinolain mukaiset julkiset asiamiehet (tosin laki kutsuu heitä välillä valtuutetuiksi) ja rahoitus- ja vakuutusalan valvovat asiamiehet. Pakkokeinolaissa julkisia asiamiehiä käytetään muun muassa erityisessä etsinnässä, anonyymissä todistelussa sekä kuuntelussa. Rahoitus- ja vakuutuslainsäädäntö taas turvautuu asiamiehiin, kun yksittäistä pankkia, rahoitusyhtiötä tai vakuutusyhtiötä halutaan sen liiketoiminnassa erityisesti valvoa. Näiden tilapäisten asiamiesten toimenkuva on enimmäkseen selvä joskin varsin rajoitettu, mutta heidän lukemisensa varsinaisiksi julkisiksi asiamiehiksi kaatuu edellä mainittuihin kahteen kriteeriin. Vielä epämääräisempi asiamiesten ryhmä löytyy sosiaali- ja eläkelainsäädännöstä. Siellä tunnetaan muun muassa eläke-, potilas- ja sosiaaliasiamiehiä. Heidän tehtävänsä ovat pysyviä ja lakiin perustuvia. Nämä asiamiehet ovat lisäksi yleisön (eli ennalta määrittelemättömän joukon) käytettävissä. Asiamiesten toimenkuva on kuitenkin säädöstasolla epämääräinen ja käytännössä nähtävästi vielä epämääräisempi. Lähteiden valossa heidän päätyönsä on asiakkaiden neuvominen, joten heitä ei ole luokiteltu julkisiksi asiamiehiksi. Kirjassa mainitaan muutama esimerkki näistä asiamieskategorioista, mutta minkäänlaiseen kattavuuteen ei pyritä.

Julkisen asiamiehen käsitteen määrittely sinänsä on kiistämättä aikamoista akateemista hiustenhalkomista. Parasta lienee katsoa, että jokainen saa määritellä käsitteen haluamallaan tavalla, suppeaksi tai kaikenkattavaksi. Toinen asia on tekeillä olevan tai suunnitellun asiamiestutkimuksen kohdistaminen. On myönnettävä, että myös nämä ”epäaidot” julkiset asiamiehet kaipaavat tutkimusta. Vaikeudet aihepiirin muutoinkin vaikeassa jäsentämisessä kuitenkin moninkertaistuisivat, jos kolmea yhteismitatonta asiamiesryhmää yritettäisiin tutkia samalla kertaa ja samassa viitekehyksessä. Erityisen vaikeaa se olisi access to justice -näkökulmassa: tilapäiset asiamiehet osaksi ovat jotenkin vielä liitettävissä oikeuksiin pääsyyn ja sen tukemiseen. ”Neuvovien” asiamiesten kohdalla se tuntuu jo mahdottomalta tai vähintäänkin väkinäiseltä. Joku voi tietenkin kysyä, tuottaako access to justice -näkökulma parhaat tulokset julkisia asiamiehiä tutkittaessa – mikä on periaatteessa eri asia. Ilmiselvää on, että se ei ole ainoa tai edes kattavin näkökulma ja että näkökulma paljastaa vain yhden lohkon asiamiehen monisärmäisestä toimenkuvasta. Näyttää kuitenkin siltä, että tässä tehtävässä se on paras vaihtoehto.

Kaiken kaikkiaan käsitepuun rakentaminen kansainvälisen aineiston perusteella osoittautui poikkeuksellisen työlääksi. Lähteiden käsitteenrakentelu oli yhteismitatonta. Monet kirjoittajat toki kunniallisesti määrittelivät aluksi käsitteensä mutta tutkimuksen edetessä hukkasivat sen. Tällä tarkoitetaan, että tutkijat puhuivat esityksissään sekaisin eri asiamieskategorioista, eikä aina edes asiayhteys paljastunut, mistä kulloinkin puhuttiin. Konsensus käsitteistä – mikä tuntuu olevan vielä kaukana – ei sekään toisi lopullista helpotusta kielenkäytön tuskaan. Useimmat käsitteet ja niille annetut nimet (eli termit) eivät kerta kaikkiaan suostu kääntymään suomeksi. Kuvaavaa on, että edes tutkimuslinjan englanninkieliselle yleisnimelle ”regulatory redress” ei löytynyt kunnollista suomenkielistä vastinetta.

Ihme kyllä palautteessa ei lainkaan tullut esiin toinen tutkimuksen ongelma eli aineisto. Kirjaa varten ei koottu empiiristä tietoa. Tällaisessa lähestymistavassa tavalliseen kyselyoperaatioon ei lähdetty, eikä nykyisiä julkisia asiamiehiäkään yritetty haastatella. Joiltakin asiamiehiltä tosin saatiin arvokasta sisäistä aineistoa kuten tulosneuvottelujen asiakirjoja. Totta on, että haastattelut ja valikoidut tapausanalyysit syventäisivät ja lisäisivät aihepiirin ymmärrystä, tukisivat tai horjuttaisivat argumentteja ja toisivat uusia kysymyksenasetteluja. Akateemisessa tutkimuksessa voimavarat ovat kuitenkin lähes aina niin niukat ja tutkijan aika niin kortilla, että empiirisen aineiston kokoamiseen ei kerta kaikkiaan ole tilaa. Se veisi niin paljon aikaa, että sille perustettava tutkimus olisi jo ilmestyessään vanhentunut. Niinpä tässä tutkimuksessa käytettiin vain julkista aineistoa. Sitä pystyttiin hieman täydentämään mediauutisilla ja sosiaalisesta mediasta saadulla aineistolla. Näin julkisten asiamiesten tosiasiallisesti toiminnasta ja etenkin heihin kohdistuvista odotuksista saatiin pääpiirteittäinen kuva, vaikka aineisto ei tietenkään ole edustavaa eivätkä siitä tehdyt päätelmät kestäviä.

Tässä tapauksessa tutkimuksen tekijä voi puolustuksekseen vedota myös siihen, että tutkimuksen kohde on ”otettava haltuun”, ennen kuin siitä ryhdytään keräämään empiiristä aineistoa, vielä vähemmän sitä tuottamaan. Tavallisesti tutkijat välttävät leimaamasta mitään aihepiiriä ”esiparadigmaattiseksi”: ilmaisu loukkaa aihepiiriä aikaisemmin tutkineita (joita tosin Suomessa ei ole). Julkisten asiamiesten järjestelmässä syntyy kuitenkin melkoinen kiusaus tällaiseen leimaamiseen. Ilmiöitä ja suhteita kuvaavia käsitteitä kun ei ole, kysymyksenasettelut ovat vakiintumattomia, tieteellinen viitekehys periaatteineen odottaa vielä kehittäjäänsä ja niin edelleen. Ilmiö on ominainen pienille oikeuskulttuureille: kaikkien tärkeiden ja/tai kiinnostavien aihepiirien tutkintaan ei riitä tutkijoita.

Risto Koulu