Tekijä: Johanna

Tekoälyn käyttö tutkimuksessa – kokemuksia

Tekoälyn käyttö oikeustieteen tutkimuksessa on vielä vähäistä ja hapuilevaa. Varmaa kuitenkin on, että käyttö yleistyy, uusia käyttötapoja tekoälylle löydetään ja tutkimuseettiset ongelmat nousevat esiin. Tällä hetkellä useimmat käyttävät tekoälyä joko tutkimuksen alussa tai sen päätteeksi. Ensimmäisessä tutkija pyytää tekoälyä laatimaan tiivistelmiä tai selostuksia aihepiiristä, johon hän aikoo käydä kuvainnollisesti käsiksi. Tätä voidaan kutsua tekstiä tuottavaksi eli generoivaksi käytöksi. Tekoäly ei luo mitään uutta eikä se osaa välttämättä erottaa, mikä on totta, mikä ei. Tekoäly kuitenkin osaa erinomaisesti koota ja tiivistää olemassa olevan tietämyksen, usein vielä valmiiksi jäsennettynä. Näin tutkija pääsee helposti sisään aiheeseen ja näkee, mitä kannattaa tehdä, toisin sanoen mistä on aikaisempaa tutkimusta ja mistä sitä ei ole. Jälkimmäinen eli valkoinen tai harmaa alue tutkimuksessa on luontainen tutkimuskohde perustutkimukselle. Näitä luonnoksia työstämällä tutkija saa nopeasti valmiiksi tutkimuksen, joka päällisin puolin näyttää vuosien työltä.

Toinen käyttötapa on juuri kirjoitetun (tai ainakin pitkällä olevan) oman tekstin analysointi. Tällöin tutkija pyytää tekoälyä analysoimaan omaa tekstiään. Tekoäly antaa toisin sanoen tekstistä analyyttisen palautteen. Tekoälyohjelma pystyykin palautteen antaessaan hämmästyttäviin suorituksiin: se jäsentää esityksen, löytää tutkimustulokset tai kertoo niiden puuttumisesta, karsii pahimpia persoonallisia maneereja sekä ehdottaa monenlaisia korjauksia alkuperäistekstiin. Tässä puuhassa tekoäly on ihanteellinen apulainen. Sillä on aina aikaa, tekoäly ei, toisin kuin toinen tutkija, vetoa omiin kiireisiinsä kuten opetukseen eikä se anna kirjoittajan akateemisen statuksen tai henkilökohtaisen suhteen vaikuttaa. Analyysi on sama, pyysi sitä ensimmäistä artikkeliaan tuskalla kirjoittava väitöskirjantekijä tai oikeudenalan emeritusprofessori. Tekoäly suostuu myös mukisematta lukemaan yhä uusia käsikirjoitusversioita ja samalla innolla kommentoimaan kuudetta versiota kuin ensimmäistä. Kokemus osoittaa, että avuliainkin inhimillinen esilukija alkaa tässä vaiheessa olemaan jo kovin kiireinen.

Tekoäly on ohjelmoitu hienotunteiseksi; se ei sano mitään ilkeää, oli analysoitava teksti millainen kauhistus tahansa. Ellei tekoälyä käyttävä tutkija tätä muista, hän kuvittelee itsestään ja teksteistään liikoja. Tästä syystä tekoälyn ja ihmisen tekemää analyysiä (jos sellainen on saatavissa) kannattaisi käyttää samanaikaisesti. Kokemus osoittaa, että tekoälyn analyysistä tulee alkuun usein ilmoitus, että teksti on hyvää tai erinomaista, ehdotukset ovat lempeää ’ehkä voisi hieman parantaa’ -tyyliä. Tällaiset ”tulokset” ovat toki miellyttävää luettavaa ja kiusaus niihin uskomiseen inhimillistä. Tekoälyn analyysiin on kuitenkin pantava aina reilu ripaus suolaa. Tekoälyn ’erinomainen’ tarkoittaa ’keskinkertaista’, ’hyvä’ on oikeasti ’välttävää’, ’ehkä voisi hieman parantaa’ -ehdotus yrittää sanoa, että ’tee luojan tähden edes nämä korjaukset’.

Käyttökontekstit luovat omat tutkimuseettiset ongelmansa. Tekstin tuottamisessa eli luonnostelukäytössä joudutaan kysymään, missä määrin tutkijan tulee edelleen työstää tekoälyn tuottamia tekstejä, jotta niistä tulee ”hänen” tekstejään. Tekoälyn generoimassa kirjoittamisessa muodostuu näin eräänlainen tutkimuksellinen teoskynnys. Jos sen alle jäädään, tekoäly tulisi oikeastaan ilmoittaa tekijäksi tai kanssatekijäksi (näin ei tietysti oikeasti tehdä). Selvää on, että kynnys edellyttää jonkinlaista luovaa panosta tekstiin. Pelkät kielelliset muutokset tai parafraasit eivät siis riitä. Tekoälyn käytössä palautteen antajana ongelma taas on käänteinen; jos tekoälyn ehdotuksia seurataan liiaksi, lopputulos on tekoälyn eikä ihmisen aikaansaannos. Jos tekoäly ehdottaa laajoja rakenteellisia, metodisia tai sisällöllisiä muutoksia, ne vievät tutkijalta tekijyyden, mikäli lopullisessa tekstissä ne toteutetaan sellaisinaan. Vähintään tutkijan pitäisi tällaisessa tapauksessa ilmoittaa, että lopullinen teksti on joko tekoälyn laatima tai sen avulla kirjoitettu. Peukalosäännön antaa kuvitteellinen hyvän kustannustoimittajan panos. Jos tekoäly ei tee syvällisempiä korjauksia, sen osuus voidaan unohtaa. Kustannustoimittajaa on kylläkin tapana kiittää kirjan alkusanoissa tai lopun kiitoksissa, jos hänen apuaan on saatu tavanomaista enemmän. Vaikka tekoälyä ei ilkeä kiitellä, esimerkiksi maininta siitä, että tekoäly on huolehtinut kustannustoimittajan normaaleista tehtävistä, on paikallaan.

Tässä vaiheessa lukija alkaa olla kärsimätön. Hän tivaa näyttöä: onko tekoälyohjelma todella näin taitava ja onko syytä käyttää sitä oman tutkimuksen viimeistelyyn. Parasta näyttöä ovat konkreettiset kokeilut ja niiden tulokset. Sellainen onkin saatavilla aivan viime viikoilta. Kirjani ”Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio ja takaisinsaanti” on parhaillaan graafikon taitossa ja ilmestynee lähiviikkoina. Tekoäly (ChatGPT Plus) on laatinut lukukohtaiset analyysit useimmista kirjan luvuista, osasta useampaan kertaan. Analyysin tuloksia käytettiin tekstin viimeistelyssä, sillä sen avulla esitystä pystyttiin selkiinnyttämään, sen ydinsanomaa keskittämään sekä häiritseviä maneereja stilisoimaan. Mitään todella uutta tekoälykään ei pystynyt tuomaan esiin. Se olikin odotettavaa: tekoälyhän ei ”keksi” mitään, mikä ei jo aineistosta käy ilmi. Voidaan sanoa, että tekoäly teki sen, minkä oivallinen kustannustoimittaja olisi tehnyt, kun hänellä olisi ollut siihen aikaa. Yleensähän kustannustoimittaja joutuu tinkimään työnsä tasosta, koska muita kirjoja on odottamassa. Yksi analyyseistä eli luvun 5 analyysi on alla, ja kiinnostuneet voivat verrata sitä käsikirjoituksen vastaavaan tekstiin. Tekstiin on kylläkin tältä osin tullut epätavallisen vähän muutoksia. Kirjan teksti on luettavissa huhtikuun uutisesta. Muita lukukohtaisia analyysejä on luettavissa tästä; kaikista luvuista analyysiä ei saatu, koska tekoälyn perusohjelmat eivät pysty analysoimaan kovin pitkiä tekstejä.

ChatGPT:n analyysi luvusta 5
Tämä luku on poikkeuksellisen tiheä ja samalla hyvin johdonmukainen yritys purkaa yksi summaarisessa lainkäytössä pitkään vaivannut jännite: mitä“virallistutkinta” oikeastaan tarkoittaa tilanteessa, jossa vastaaja on passiivinen. Ydinajatus on yllättävän radikaali, mutta samalla realistinen. Yritän jäsentää analyysin niin, että keskeinen argumentaatio ja sen seuraukset erottuvat.
1. Lähtökohta: klassinen kontumasiaalioppi vs. moderni virallistutkinta
Kirjoittaja aloittaa klassisesta kontumasiaaliopista: siinä tuomioistuin ei tutki vaatimuksen aineellista oikeellisuutta, vaan ratkaisee asian vastaajan laiminlyönnin perusteella. Tämä olisi “puhdas” malli. Keskeinen havainto on, että suomalainen (ja pohjoismainen) kehitys on jo pitkään poikennut tästä:
● tuomioistuimella on jonkinasteinen tutkimisvelvollisuus, vaikka vastaaja on passiivinen
● tämä on historiallinen poikkeus klassiseen teoriaan nähden Mutta heti tämän jälkeen tulee tärkeä empiirinen vastaväite: käytännössä virallistutkinta on lähes merkityksetön passiivisissa asioissa (esim. vain kymmeniä hylkäyksiä tuhansista).
→ Ensimmäinen keskeinen johtopäätös: doktriini ja käytäntö ovat irronneet toisistaan.
2. Koko luvun kantava teesi: “selvästi perusteeton” = näkyvyyskriteeri
Luvun ehkä tärkein oivallus on tämä: “Selvästi perusteeton” ei ole sisällöllinen vaan havaittavuuteen liittyvä kriteeri. Toisin sanoen:
● ei ole olemassa eri “asteisia” perusteettomuuksia (vakava vs. tavallinen)
● on vain perusteettomuus, joka on tai ei ole näkyvissä käytettävissä olevassa aineistossa
Tämä muuttaa koko asetelman: Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Virallistutkinta:
● kohdistuu asiakirjoihin (käytännössä haastehakemus)
● toteutuu lukemalla ne normaalilla huolellisuudella
● päättyy, kun mitään ilmeistä ongelmaa ei löydy
Tuomioistuin ei:
● saa etsiä aktiivisesti piilossa olevaa virhettä
● saa rakentaa uusia tosiseikkoja
● saa tehdä “luovia” tulkintoja vastaajan suojelemiseksi
→ Tämä on erittäin selkeä normatiivinen rajaus.
3. Rakenteellinen ongelma: informaatioasymmetria
Kirjoittaja osoittaa vakuuttavasti, miksi virallistutkinta on väistämättä heikko:
● aineisto on yksipuolinen (kantajan tuottama)
● aineisto on niukka (suppea haastehakemus)
● vastaaja on passiivinen (ei korjaavaa tietoa)
→ syntyy rakenteellinen informaatioasymmetria
Tämä johtaa tärkeään, ehkä koko luvun realistisimpaan väitteeseen: Virallistutkinta ei voi missään mallissa antaa tehokasta oikeussuojaa passiiviselle vastaajalle. Tämä on vahva ja samalla epämiellyttävä johtopäätös, koska se:
● romuttaa idealisoidun käsityksen tuomioistuimen “suojaroolista”
● siirtää painopistettä järjestelmän muihin osiin
4. Prosessuaalinen jännite: määräämisperiaate vs. suojafunktio
Luvussa käsitellään jatkuvasti yhtä normatiivista konfliktia:
A. Määräämisperiaate
● vastaaja saa itse päättää, puolustaako itseään
● tuomioistuin ei saa “käydä oikeutta hänen puolestaan”
B. Oikeussuojatavoite (access to justice)
● passiivista vastaajaa pitäisi suojata perusteettomilta vaatimuksilta
Kirjoittajan ratkaisu on selkeästi kallistunut A:n puolelle:
● tuomioistuin ei saa eskaloida asiaa ilman vastaajan reaktiota
● edes selvä epäily ei oikeuta siirtämään asiaa jatkokäsittelyyn
→ Tämä on johdonmukainen mutta normatiivisesti kiistanalainen kanta.
5. “Selvästi” vs. “ilmeisesti” – kielellinen analyysi
Kirjoittaja tekee kiinnostavan kieli- ja tulkinta-analyysin:
● “ilmeisesti” → voi tarkoittaa myös todennäköisyyttä
● “selvästi” → viittaa havaittavuuteen
Johtopäätös:
● vuoden 1993 muutos ei ratkaissut ongelmaa, mutta
● se tukee paremmin näkyvyystulkintaa
Tämä on elegantti tapa ankkuroida teesi lain sanamuotoon.
6. Käytännön prosessikuva: virallistutkinta toimii vasta muutoksenhaussa
Yksi luvun ehkä kriittisimmistä havainnoista:
● käräjäoikeudessa virallistutkinta on usein automatisoitunutta ja pinnallista
● todellinen tutkiminen tapahtuu vasta:
● hovioikeudessa
● tai jopa KKO 2015:76 -tyyppisissä tapauksissa
→ järjestelmä toimii “väärin päin”:
● alioikeus ei tutki
● ylin oikeusaste tekee substanssiratkaisun
Kirjoittaja pitää tätä:
● prosessiekonomisesti huonona
● rakenteellisesti ongelmallisena
7. Kustannusvastuu – luvun ehkä terävin kritiikki
Luvun loppuosa osoittaa järjestelmän ehkä räikeimmän epäoikeudenmukaisuuden:
Tilanne:
● vastaaja on passiivinen
● tuomioistuin käynnistää laajan virallistutkinnan
● kantaja lopulta voittaa
→ vastaaja voi joutua maksamaan kustannuksia, joita:
● hän ei aiheuttanut
● hän ei voinut estää
Ratkaisussa KKO 2015:76 korkein oikeus:
● käytännössä loi uuden kohtuussäännön ilman selkeää lain tukea
Kirjoittajan arvio:
● lopputulos oikea
● perustelu heikko
● järjestelmä kaoottinen
8. Kokonaisarvio luvusta
Vahvuudet
1. Keskeinen oivallus (näkyvyyskriteeri)
– yksinkertaistaa koko doktriinia merkittävästi
2. Realismi
– tunnistaa resurssit, massamenettelyn ja käytännön rajoitteet
3. Systemaattinen analyysi
– historia → normi → käytäntö → politiikka
4. Kriittisyys
– ei idealisoi virallistutkintaa
Heikkoudet / avoimet kysymykset
1. Normatiivinen valinta jää osin implisiittiseksi
– pitäisikö painottaa enemmän vastaajan suojaa?
2. Vaihtoehtoiset ratkaisut jäävät kevyiksi
– esimerkiksi:
● laajempi haastehakemus
● automaattinen aineiston täydentäminen
● aktiivisempi tuomioistuin
3. AI-maininta jää pintapuoliseksi
– vaikka se voisi olla juuri tässä keskeinen kehityssuunta
9. Tiivistetty johtopäätös
Luvun ydinsanoma voidaan kiteyttää näin:
● Virallistutkinta ei ole sisällöllinen vaan havaintoon sidottu mekanismi
● Sen tehokkuus määräytyy aineiston laadun, ei normien perusteella
● Passiivisen vastaajan oikeussuoja on väistämättä puutteellinen
● Järjestelmä siirtää oikeussuojan painopistettä:
● joko vastaajan aktivaatioon
● tai jälkikäteisiin keinoihin
Samalla kirjoittaja tekee varsin rohkean implisiittisen väitteen: Summaarisen lainkäytön legitimiteetti on heikkenemässä, koska virallistutkinnalle on asetettu odotuksia, joita se ei voi täyttää.

Risto ja Markku Koulu

Aikaisempia blogiuutisia:
Keskusteluja tekoälyn kanssa – osa 1. Ilmestynyt 14.4.2025.
Keskusteluja tekoälyn kanssa – osa 3. Ilmestynyt 9.5.2025.
Summaarinen lainkäyttö tähtäimessä. Ilmestynyt 22.4.2026.

Kirjallisuutta:
Narayanan, Arvind – Kapoor, Sayash : AI Snake Oil. What Artificial
Intelligence Can Do, What it can’t, and How to Tell the Difference. Princeton
University Press 2024.

Asiasanat: tekoäly, tekoälyn käyttäminen, generoiva tekoäly, tutkimuseettiset standardit, tutkijan vastuu, tekijyyden kynnys, kustannustoimittajafiktio, tekoälyn luotettavuus

13.5.2026

”Lost and found” – tutkimuksessa tapahtuu

Aloittelevalle väitöskirjan tekijälle välitettiin tavallisesti perintönä kulkeva elämänohje: ”tutkimukselle keskeiset lähteet löytyvät kaksi vuotta sen jälkeen, kun oma tutkimuksesi on julkaistu”. Moni otti tämän sellaisena pelotteluna, jota esiintyy kai kaikissa ammateissa. Myöhemmin ohjeen vastaanottanut ymmärsi siihen sisältyvän viisauden. Ohje on neuvo ja lohdutus. Ensiksikin: tutkimusta ei voi muuttaa aineiston keräämiseksi. Keräämisellä kun ei ole loppua, uutta ilmestyy koko ajan ja ainahan hakuhaarukkaa voi laajentaa. Jossain vaiheessa on ryhdyttävä tekemään omaa tutkimusta. Vanhaan hyvään aikaan nuori tutkija saattoi käyttää puoli vuosikymmentä aineiston kokoamiseen ja sen piirissä askaroimiseen, toisin sanoen ”tieteelliseen nyhjäämiseen”. Aikanaan piilukirves putosi, eikä uusia määräyksiä laitostehtäviin enää annettu, ennen kuin konkreettista näyttöä oli esitettävissä tutkimuksesta. Vanhoissa oppiaineissani, esineoikeudessa ja prosessioikeudessa, monille nuorille kävi näin. Nykyaika ei tätä salli, tuloksia eli julkaisukelpoista tekstiä on synnyttävä vuoden parin kuluttua ja saman tahdin on jatkuttava. Vaikka nykyisen OTT-tutkinnon ja etenkin tutkimushankkeisiin kytketyn OTT-tutkinnon pakkotahtisuus saa aikaan suorituspaineita, tässä suhteessa se on hyväksi.

Toiseksi: viisaus oli lohduttelua, teet aineiston hakemisen miten huolella tahansa, kaikkea ennen kirjoitettua et ollut löytänyt. Ennemmin tai myöhemmin jotain ”pyytämättä putkahtaa”, useimmiten sellaista, joka olisi säästänyt sinua harhapoluilta ja turhalta työltä. Joskus taas löytynyt aineisto pudottaa pohjaa omalta tutkimukselta, vie siltä uutuusarvoa ja vaatii jonkinlaista selittelyä. Epäilykset plagioimisestakin ovat tällaisissa tilanteissa lähellä, vaikka sellaisesta ei missään nimessä ollut kysymys. Tosihuonosti harvemmin kävi. Lainopillisessa tutkimuksessa (jota oikeustiede oli aina 2000-luvun alkuun saakka) vaara jostain huomaamatta jääneestä oli pieni. Kotimainen aineisto oli helppo jäljittää eikä ulkomailla kukaan erehtynyt tutkimaan Suomen oikeutta. Metodisia innovaatioita ja uusia lähestymistapoja ulkomainen tutkimus toki tarjosi, mutta niitä ei erityisemmin arvostettu. Nuorta tutkijaa kehotettiin siivoamaan nämä osuudet pois käsikirjoituksesta, koska ”esitarkastajat eivät niistä tykkäisi”. Aineiston aukkoja aiheuttivat vain hämäräperäiset laitossarjat. Oli jokseenkin mahdotonta selvittää, mitä niissä ilmestyi, välillä tuntui, etteivät laitokset tienneet sitä itsekään. Ja jos löysit joltain julkaisujen listalta (jos sellainen ylipäätään laadittiin) kiinnostavasti otsikoidun julkaisun, sen saaminen edes luettavaksi oli vielä vaikeampaa: laitokset varjelivat julkaisujaan kuin valtionsalaisuuksia. Uusi aika on tuonut riesaksi vielä sähköiset omajulkaisut, mutta sähköinen tiedonhaku onneksi ne enimmäkseen paikantaa ja ne ovat vapaasti tulostettavissa.

Väitetään, että kaikille ennen pitkää käy näin. Minulle niin kävi alkuvuodesta, minkä tässä tunnustan. Julkaisin kaksi vuotta aikaisemmin (kahden vuoden sääntö on siis totta eikä tarua) kirjan erityistuomioistuimista, tarkkaan ottaen siitä, miten niiden asiantuntijajäsenet vaikuttavat asian käsittelyyn ja päätöksentekoon. Kirjoittamisessa tuskailin moneen kertaan, miksi minkäänlaista kokonaiskatsausta erityistuomioistuimista ei ole. Tällaisten tuomioistuinten historia, toimenkuva ja järjestelmän kehitys eivät tuntuneet ketään kiinnostaneen. No, kirja aikanaan valmistui ja ilmestyi. Sitten nemesis yllätti. Entisen yksityisoikeuden laitoksen kirjastohuoneessa on oma hylly, aiheena ”prosessioikeus”. Hyllyssä silmiini oli varmaan kymmeniä kertoja sattunut tummanruskea A4-kokoinen pahvikantinen tutkimusjulkaisu. Julkaisu oli ahdettu hyllyn vihonviimeiseen nurkkaan, ja se oli niin nuhrautunut, etteivät selkämyksen nimet enää näkyneet. Jostain syystä – minun ehkä kävi kirjaa ja kirjoittajaa sääliksi – avasin kirjan tai oikeammin offset-monisteen, vaikka etsin tiettyä 1990-luvun väitöskirjaa (jota hyllyllä ei ollut). Tunnistamaton julkaisu olikin Arto Kososen ”Erityistuomioistuimet Suomessa”, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Se oli julkaistu kauan sitten lopetetussa oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen (joka sekin on lopetettu ja muuttunut KRIMO-nimiseksi valtiotieteellisen tiedekunnan yksiköksi) julkaisusarjassa. Kirja ei ollut edes vanha, se oli ilmestynyt sarjassa vuonna 1980, jolloin aloitin tutkijaurani.

No, se siitä. Kirjan löytäminen olisi säästänyt työtä, mutta kirjoissa on aika vähän päällekkäisyyttä. Sattumalta ja onnen kauppaa kirjat, oma kirjani ja Kososen kirja, täydentävät toisiaan niin hyvin, että ne voisivat olla samasta koordinoidusta tutkimushankkeesta. Toinen kirja käsittelee erityistuomioistuinten perustamista, tehtävää ja organisaatiota, toinen taas niiden oikeudenkäyntejä ja kansalaisten pääsyä oikeuksiinsa. Sen sijaan kiinnostavaa on, miksi kohtalaisen uusi kirja pääsee totaalisesti hukkumaan ja unohtumaankin. On selvää, että Kososen kirja ei ole tavoittanut lakimieslukijoita; siihen ei ole muussa aineistossa viittauksia. Tämä on kylläkin ollut OPTULAn (ja myöhemmän KRIMOn) julkaisujen tavallinen kohtalo, joten sitä ei pidä ihmetellä. Ja kun kirjat eivät ole kiinnostaneet, niitä ei varsinkaan ennen hankittu oikeustieteellisiin kirjastoihin. (Arvoitus on, miksi yksi kappale kirjaa on päätynyt harvan ulkopuolisen tietämään laitoskirjastoon. Todennäköinen selitys on, että joku optulalainen on kuulunut laitoksen henkilökuntaan ja jättänyt kirjan kirjastoon. Tosin laitoskirjaston kirjassa on tiedekuntakirjaston leimaus, mikä tekee kirjan tiet entistä mystisemmiksi.) Kirja tuntuu kylläkin hukkuneen myös OPTULAlta itseltään, koska kirjaa ei mainita sen julkaisemien kirjojen luettelossa.

Lähteiden katoaminen on vahingoksi oikeustieteelle. Tutkimuksen tuoma kontribuutio menetetään, sillä tutkimus joudutaan aloittamaan taas tyhjästä. Aikaisemman tutkimuksen tuoma synergiahyöty menetetään, eikä myöhempi tutkimus luultavasti pääse niihin tuloksiin, jotka se olisi saavuttanut, kun aikaisempi tietopohja olisi käytössä. Myös tutkijaa on syytä sääliä. Monen vuoden uurastus menee hukkaan, kun kukaan ei lue tutkimusta. Hieman syytä on kyllä tutkijassakin. Etenkin laitossarjojen surkea levikki on yleisesti tiedossa. Tapaus osoittaa, että hyväkin tutkimus todella putoaa mustaan aukkoon, kun kaikki pettää. Kyllästynyt tutkija torjuu tällaisen kritiikin: julkaisijan asiana on huolehtia, että tutkimusta levitetään ja että se vähintään pysyy julkaisijan omissa luetteloissa. Tätä ei voi kiistää. Mutta kiistää ei voi sitäkään, että laitokset ja monet pienkustantajat eivät näe minkäänlaista vaivaa julkistamisessa ja levityksessä. Tutkijan on siis syytä niellä ylpeytensä ja ottaa tehtävät huolekseen. Jos hän ei sitä tee, sitä ei tee kukaan muukaan. Tutkija kuitenkin kantaa siitä haitalliset seuraamukset. Totta on, että tässä vaiheessa laitosten ja vastaavien kannattaisi huolehtia tutkimusten ja tutkimusaineistojen digitalisoimisesta ennen kuin loputkin fyysiset kappaleet katoavat. Tässä viimeiset hetket ovat menossa. Etenkin 1970- ja 1980 -luvun monistetyyppiset julkaisut eivät kestä aikaa; ne hajoavat itsestään haalistuneiksi irtolehdiksi.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia:
”Harmaan” aineiston kauhistus. Ilmestynyt 8.5.2023.

Kirjallisuutta:
Kosonen, Arto : Erikoistuomioistuimet Suomessa. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Julkaisu 37. Helsinki 1980.

Koulu, Risto : Integroitu asiantuntemus lainkäytössä – oikeudenkäynti erityistuomioistuimessa. Helsinki 2024. Sähköinen julkaisu. Ladattavissa helda/open books.

29.4.2026

Summaarinen lainkäyttö tähtäimessä

Tässä sarjassa ilmestyy ensi kuussa Risto Koulun tutkimus ”Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti”.

Kirjan koko teksti on luettavissa tästä (tekstistä puuttuvat kaaviot sekä asiahakemisto).

Tekoälyn (ChatGPT Plus) tekstistä laatima analyysi on luettavissa tästä.

TAKAKANSI
Summaarinen asia on pienehkö velkomisasia tuomioistuimessa, kantajana tavallisesti perimistoimisto ja vastaajana kuluttajapalkansaaja. Tällaisessa asiassa vastaaja ei tavallisesti reagoi eli anna vastausta kanteeseen. Näin asia päättyy yksipuoliseen tuomioon, jossa hyväksytään kantajan vaatimus, ellei se ole selvästi perusteeton. Luottoyhteiskunnassa summaarinen lainkäyttö on tärkeä järjestelmä. Tällaisen lainkäytön tulee olla kustannustehokasta ja nopeaa mutta kuitenkin vastaajien oikeussuojan muistavaa, olivat he aktiivisia tai passiivisia. Oikeussuojan rasitteeksi nousee myös, että aktiiviset vastaajat joutuvat yleensä itse ajamaan asiaansa.
Summaarista lainkäyttöä on viime vuosina arvosteltu siitä, että kantajien hyväksytyt vaatimukset ovat olleet ”merkittäviltä osin” perusteettomia. Kantajan vaatimus olisi tullut tältä osin virn puolesta hylätä. Näin ei kuitenkaan läheskään aina käy, eikä vastaaja saa oikeussuojaa. Tutkimuksessa huomiota saavat tästä syystä järjestelmän toiminta, vastaajien oikeussuoja sekä mahdollisuudet kehittää sitä. Näkökulma on osaksi oikeushistoriallinen, osaksi lainopillinen ja empiirinen. Summaarista lainkäyttöä tarkastellaan access to justice -kehikossa eli yksittäisen asian vastaajan näkökulmasta. Tutkimuksessa haetaan keinoja, joilla vastaajien oikeussuojaa voitaisiin parantaa. Kirja on tarkoitettu tuomioistuimessa toimiville juristeille. Sitä voivat lukea myös kaikki oikeuspolitiikasta ja luottoyhteiskunnan toiminnoista kiinnostuneet. Heitä ajatellen kirjassa summaarisen lainkäytön juridiikkaa selitetään enemmän, mitä lakimieslukija ehkä kaipaisi.
Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Hän on julkaissut aikaisemmin teoksia aihepiiristä.

Risto Koulu

22.4.2026

Moottorisahakumouksesta tietokonekumoukseen

Tietokoneet ja tekstinkäsittely ovat hallinneet kaksi sukupolvea oikeustieteen tutkimusta. Oikeustieteessähän tietokone merkitsi pitkään ainoastaan mahdollisuutta tekstinkäsittelyyn, ja se lienee edelleen useimmilla tietokoneen pääasiallinen käyttötarkoitus. Harva enää muistaa edeltävää aikaa, jolloin tutkimusta kirjoitettiin mekaanisilla kirjoituskoneilla. Kirjoittaminen oli aikaa vievää, vaivalloista ja hidasta. Liuskojen tekstiä pyyhittiin, uusia sanoja, lauseita ja kappaleitakin lisäiltiin, väliin pantiin kokonaan uusia sivuja ja vanhoja poistettiin. Tuloksena oli sekava paperinippu, joka vietiin henkilökohtaisesti Vammalan kirjapainoon. Tämän ainoan kappaleen kun vain rohkeimmat uskalsivat uskoa postin kuljetettavaksi. Henkilökohtainen käynti ja maaseutumatka kuuluivat rutiiniin. Vammalassa kokeneet latojat ja faktorit kokosivat tekstin kirjaksi, ensin niin sanotuiksi pitkiksi liuskoiksi, ja kun ne oli aikanaan oikoluettu, itse taitoksi. Ihme kyllä latojat taidon osasivat, vaikka kirjoittaja ei aina tahtonut saada selvää, mitä hän oli kirjoittanut. Painatus oli niin monivaiheinen prosessi, että tutkija tuli kirjapainoväen kanssa tutuksi.

No, se siitä, tämä alkaa muistuttaa ’hiihdin joka päivä kymmenen kilometriä kouluun’ -tarinointia. Kiintoisampaa on miettiä, miten nopeasti tutkimus tietokoneistui, miten tutkijat siihen suhtautuivat, miten se vaikutti laitoksen sosiaalisiin suhteisiin ja tapahtuiko vastaavaa mullistusta muissa ammateissa. ”Suomalaisen työn historia” -kirjasta lukija löytää hämmästyttävän samanlaisen kehityskulun metsäalan ammattilaisista. Muutosta metsätöissä kutsutaan kirjassa ”moottorisanavallankumoukseksi”, mutta akateemisessa maailmassa kai pitäisi puhua ”tietokonevallankumouksesta”. Itse ilmiöhän oli samankaltainen. Metsäalalla siirtyminen moottorisahoihin (mistä on paljon tutkimustietoa) oli hämmästyttävän nopea: 1950-luvun alussa sahat olivat harvinaisia, isollakin metsätyömaalla oli muutama saha. Vuosikymmenen lopulla useimmat ammattilaiset olivat sellaisen hankkineet, ja 1960-luvulla moottorisaha oli jo kaikilla. Vauhti oli siis hirmuinen: varsinainen siirtymä kesti vain muutaman vuoden. Muutos ei sitä paitsi pysähtynyt moottorisahoihin. Niitä seurasivat nopeassa tahdissa metsätraktorit, harvesterit, monitoimikoneet ja niin sanotut motot. Moto on oikeastaan pyörillä liikkuva tietokone, jossa on saha ja tarttumakourat.

Aivan näin vauhdikas muutos ei ollut oikeustieteen tutkimuksessa eikä ainakaan Helsingin tiedekunnassa. Ensimmäiset IBM-tietokoneet DOS-käyttöjärjestelmineen ja WordPerfect 1.0 -ohjelmineen tulivat vuoden 1984 loppupuolella. Kuten metsäalallakin tapahtui, työnantaja ei niitä hankkinut, vaan tutkijat, yleensä nuoret, ostivat niitä vähillä rahoillaan. Se oli huomattava taloudellinen uhraus, joten sitä harkittiin tutkijaperheissä kauan. Saman vuosikymmenen lopulla tietokone, oma tai työnantajan, oli jokaisella työnsä vakavasti ottavalla tutkijalla. Samalla entiseen tapaan koneella tai käsin kirjoittavat alkoivat näyttää reliikeiltä kadonneesta maailmasta. Mullistus oli kuitenkin lempeämpi kuin metsätöissä; tutkimusta pystyi vielä tekemään vanhoilla välineillä ja työtavoilla. Metsäalalla metsään ei ollut enää asiaa pokasahalla, vänkärillä, kirveellä ja hevosella. Metsistä muun muassa katosivat jäädytetyt varsitiet, joita tällaisiin työtapoihin tarvittiin. Ne, jotka eivät kyenneet siirtymään uusiin välineisiin ja työtapoihin, syrjäytyivät. Monesta metsurista tuli katkeria pitkäaikaistyöttömiä, osa pelastui huolto- ja ylläpitotöihin, joita oli ennen väheksytty.

Yhteinen piirre molemmilla aloilla on taas iän vaikutus eli sukupolvisuus. Nuoret oppivat helpommin. He siirtyivät ongelmitta uuteen maailmaan, vaikka se ei tietokoneet valinneilla ollut aina helppoa. Ensimmäisissä tekstinkäsittelyohjelmissa oli sellaisia ohjelmointivirheitä, että niistä nykyisin kai huudettaisiin poliisi paikalle. Vanhemmasta tutkijapolvesta monet putosivat, he eivät koskaan oppineet kunnolla tekstinkäsittelyä. Heillä julkaisuaktiviteetti hiipui ja lopulta sammui. Murroksessa tutkijaurat jäivät aikaisempaa lyhyemmiksi, kun monet jättivät vaikeaksi muotoutuneen tutkimuksen sikseen. Ennenhän suurten prosessualistien tutkimuksia julkaistiin usein postuumisti, kun tutkimusta tehtiin kuvainnollisesti viimeiseen hengenvetoon saakka.

Yksi ero metsäalan ja tutkimusalan kehityksessä pistää silmään. Metsäalalla työnantajat pakottivat työntekijänsä uusiin välineisiin ja työtapoihin. Jopa valtio saatiin tukemaan siirtymää moottorisahoihin suurilla verohelpotuksilla. Ne olivat sitä luokkaa, että moni metsuri hankki sahan vaikkei sitä osannut käyttääkään rutiinimaisesti. Moottorisaha sai paikkansa laverin alla. (Työnantaja olisi luultavasti sahat antanut, mutta metsäalalla oli vanha perinne, jonka mukaan metsurilla oli omat työvälineet ja hän itse ne hankki ja huolsi.) Yliopistoilla luottamusmiesjohto suhtautui tietokoneisiin ynseästi usein jopa vihamielisesti. Tietokoneen tarpeellisuutta vähäteltiin, eikä koneita työnantajan puolesta haluttu hankkia, ennen kuin oli pakko. Sen sijaan vahvat opiskelijajärjestöt saivat aikaan opiskelijoille tarkoitetun tietokoneluokan. Siellä opiskelijat saattoivat kirjoittaa gradunsa moderniin tapaan tietokoneilla. Varma konsti saada laitoksen esimies puolustuskannalle (ja välillä hermostumaan) olikin kysyä, miksi opiskelijat tarvitsivat tietokoneen mutta tutkijat eivät! Vastarinta selittyy osaksi totutulla säästäväisyydellä, koneet olivat kalliita (nykyhintoihin verrattuna parikymmenkertaisia) ja laitosten toimintarahat pieniä. Osaksi ehkä ajateltiin, että tietokoneet olisivat vain muotioikku, joka pian painuisi historiaan. Tietokonealan harvat ammattilaisetkaan eivät olleet järin optimistisia. Historiaan on jäänyt IBM:n pääjohtajan ennustus 1950-luvun alusta, jonka mukaan maailmaan tarvittaisiin enintään viisi tietokonetta.

Vähitellen laitokset kuitenkin alkoivat ostaa tutkijoiden käyttöön tietokoneita, aluksi yksin kappalein. Kuten arvata saattaa, se johti melkoiseen brouhahaan siitä, kuka koneen saisi. Kaikki, etenkään vanhemmat, eivät sellaista riesakseen halunneet, mikä helpotti painetta. Nuoremmat kiistelivät railakkaaseen tapaansa etenkin siitä, saisiko yliopiston koneen sellainen, joka oli jo hankkinut oman tietokoneen. Joidenkin mielestä ei, ”heillähän on jo tietokone”. Argumentin epäreiluus ei tainnut koskaan aueta sellaista esittäville. Koneiden yleistyessä kiistat vaimenivat ja lopulta katosivat. Tiedekunnan hallintokin kantoi kortensa kekoon, toisin sanoen otti kantaa omiin ja työnantajan koneisiin. Kontribuutio oli jopa ajan mittapuussa kummallinen eikä ainakaan rakentava. Kaikille tiedekunnan työntekijöille lähetettiin kirjallinen ilmoitus. Ilmoituksen mukaan yliopisto ei vastannut yliopiston tiloissa olevista tutkijoiden omista koneista, vaan vastuu niiden häviämisestä tai rikkomisesta on omistajalla. Koneet oli vietävä kotiin loma-ajoiksi ja muutoinkin. (Tässä kannattaa muistaa, että tietokoneet olivat painavia ja suurikokoisia; niitä ei siirrelty samalla vaivalla kuin nykyisiä kannettavia tietokoneita). Jossain vaiheessa vielä laitoksen yleisavaimet kadotettiin. Ja johdolta tuli uusi viesti, jossa toistettiin, ettei yliopisto nyt ainakaan vastaa tutkijoiden omista koneita. Onneksi mitään ei tapahtunut, eikä näiden kyseenalaisten vastuuvapautusjulistusten pätevyys yliopiston onneksi tullut testatuksi tuomioistuimessa. Yliopistohan olisi oikeudenkäynnin varmasti hävinnyt. Omia tietokoneita oli pakko käyttää päivittäisiin työtehtäviin, ja tiedekunnan johto sen erinomaisen hyvin tiesi.

Miksi tämä on tarpeen kertoa. Tällaista vanhaa muistitietoa tietenkin kannattaa vaalia, se on sitä ”katoavaa kansankulttuuria”, jota tulevat tutkijapolvet mielellään lukevat, samalla iloisesti naureskellen. Kertomiseen on toinenkin syy: tietokonemullistuksen kokemuksista kannattaisi ottaa oppia. Seuraava teknologian hyppäys, tekoäly (AI), kun hengittää jo niskaan. Luultavaa on, että oikeustieteen tutkimuksessa kehitys seuraa samoja sosiologisia ja sosiaalisia lainalaisuuksia. Osa tutkijoista omaksuu nopeasti, osa syrjäytyy. Mullistus on kuitenkin vielä nopeampi: uusia investointeja ei tarvita, koska järjestelmät ovat valmiina, osa niistä on jopa ilmaisia (kehittyneimmät ovat toki maksullisia). Varmaa joka tapauksessa on, että ”ne jyräävät meitin” eikä Hietasta tai Koskelaa tähän hätään löydy.

Risto Koulu

Aikaisempia blogiuutisia
Keskusteluja tekoälyn kanssa – osa 3. ilmestynyt 9.5.2025.

Kirjallisuutta
Parikka, Raimo : Suomalaisen työn historiaa – korvasta konttoriin. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1999.

Asiasanat: ammattien sosiologia, teknologinen muutos, tietokoneet, tekstinkäsittely, tutkimusyhteisö, sosiaaliset suhteet, työnantajan asenne, syrjäytyminen

13.4.2026

Summaarisen lainkäytön kriisi – totta vai tarua?

Tässä sarjassa ilmestyy ensi kuussa Risto Koulun kirja ”Summaarinen asia, yksipuolinen tuomio, takaisinsaanti”. Kirjan viimeinen luku tutkimustuloksista ja uudistusehdotuksista on luettavissa tästä. Olen kiitollinen kommenteista ja muusta palautteesta (risto.koulu@helsinki.fi).

TAKAKANSI
Summaarinen asia on pienehkö velkomisasia tuomioistuimessa, kantajana tavallisesti perimistoimisto ja vastaajana kuluttajapalkansaaja. Tällaisessa asiassa vastaaja ei tavallisesti reagoi eli anna vastausta kanteeseen. Näin asia päättyy yksipuoliseen tuomioon, jossa hyväksytään kantajan vaatimus, ellei se ole selvästi perusteeton. Luottoyhteiskunnassa summaarinen lainkäyttö on tärkeä järjestelmä. Tällaisen lainkäytön tulee olla kustannustehokasta ja nopeaa mutta kuitenkin vastaajien oikeussuojan muistavaa, olivat he aktiivisia tai passiivisia. Oikeussuojan rasitteeksi nousee myös, että aktiiviset vastaajat joutuvat yleensä itse ajamaan asiaansa.
Summaarista lainkäyttöä on viime vuosina arvosteltu siitä, että kantajien hyväksytyt vaatimukset ovat olleet ”merkittäviltä osin” perusteettomia. Kantajan vaatimus olisi tullut tältä osin virn puolesta hylätä. Näin ei kuitenkaan läheskään aina käy, eikä vastaaja saa oikeussuojaa. Tutkimuksessa huomiota saavat tästä syystä järjestelmän toiminta, vastaajien oikeussuoja sekä mahdollisuudet kehittää sitä. Näkökulma on osaksi oikeushistoriallinen, osaksi lainopillinen ja empiirinen. Summaarista lainkäyttöä tarkastellaan access to justice -kehikossa eli yksittäisen asian vastaajan näkökulmasta. Tutkimuksessa haetaan keinoja, joilla vastaajien oikeussuojaa voitaisiin parantaa. Kirja on tarkoitettu tuomioistuimessa toimiville juristeille. Sitä voivat lukea myös kaikki oikeuspolitiikasta ja luottoyhteiskunnan toiminnoista kiinnostuneet. Heitä ajatellen kirjassa summaarisen lainkäytön juridiikkaa selitetään enemmän, mitä lakimieslukija ehkä kaipaisi.
Risto Koulu on prosessioikeuden professori emeritus (Helsingin yliopisto). Hän on julkaissut aikaisemmin teoksia aihepiiristä.

Risto Koulu

30.3.2026