Moottorisahakumouksesta tietokonekumoukseen
Tietokoneet ja tekstinkäsittely ovat hallinneet kaksi sukupolvea oikeustieteen tutkimusta. Oikeustieteessähän tietokone merkitsi pitkään ainoastaan mahdollisuutta tekstinkäsittelyyn, ja se lienee edelleen useimmilla tietokoneen pääasiallinen käyttötarkoitus. Harva enää muistaa edeltävää aikaa, jolloin tutkimusta kirjoitettiin mekaanisilla kirjoituskoneilla. Kirjoittaminen oli aikaa vievää, vaivalloista ja hidasta. Liuskojen tekstiä pyyhittiin, uusia sanoja, lauseita ja kappaleitakin lisäiltiin, väliin pantiin kokonaan uusia sivuja ja vanhoja poistettiin. Tuloksena oli sekava paperinippu, joka vietiin henkilökohtaisesti Vammalan kirjapainoon. Tämän ainoan kappaleen kun vain rohkeimmat uskalsivat uskoa postin kuljetettavaksi. Henkilökohtainen käynti ja maaseutumatka kuuluivat rutiiniin. Vammalassa kokeneet latojat ja faktorit kokosivat tekstin kirjaksi, ensin niin sanotuiksi pitkiksi liuskoiksi, ja kun ne oli aikanaan oikoluettu, itse taitoksi. Ihme kyllä latojat taidon osasivat, vaikka kirjoittaja ei aina tahtonut saada selvää, mitä hän oli kirjoittanut. Painatus oli niin monivaiheinen prosessi, että tutkija tuli kirjapainoväen kanssa tutuksi.
No, se siitä, tämä alkaa muistuttaa ’hiihdin joka päivä kymmenen kilometriä kouluun’ -tarinointia. Kiintoisampaa on miettiä, miten nopeasti tutkimus tietokoneistui, miten tutkijat siihen suhtautuivat, miten se vaikutti laitoksen sosiaalisiin suhteisiin ja tapahtuiko vastaavaa mullistusta muissa ammateissa. ”Suomalaisen työn historia” -kirjasta lukija löytää hämmästyttävän samanlaisen kehityskulun metsäalan ammattilaisista. Muutosta metsätöissä kutsutaan kirjassa ”moottorisanavallankumoukseksi”, mutta akateemisessa maailmassa kai pitäisi puhua ”tietokonevallankumouksesta”. Itse ilmiöhän oli samankaltainen. Metsäalalla siirtyminen moottorisahoihin (mistä on paljon tutkimustietoa) oli hämmästyttävän nopea: 1950-luvun alussa sahat olivat harvinaisia, isollakin metsätyömaalla oli muutama saha. Vuosikymmenen lopulla useimmat ammattilaiset olivat sellaisen hankkineet, ja 1960-luvulla moottorisaha oli jo kaikilla. Vauhti oli siis hirmuinen: varsinainen siirtymä kesti vain muutaman vuoden. Muutos ei sitä paitsi pysähtynyt moottorisahoihin. Niitä seurasivat nopeassa tahdissa metsätraktorit, harvesterit, monitoimikoneet ja niin sanotut motot. Moto on oikeastaan pyörillä liikkuva tietokone, jossa on saha ja tarttumakourat.
Aivan näin vauhdikas muutos ei ollut oikeustieteen tutkimuksessa eikä ainakaan Helsingin tiedekunnassa. Ensimmäiset IBM-tietokoneet DOS-käyttöjärjestelmineen ja WordPerfect 1.0 -ohjelmineen tulivat vuoden 1984 loppupuolella. Kuten metsäalallakin tapahtui, työnantaja ei niitä hankkinut, vaan tutkijat, yleensä nuoret, ostivat niitä vähillä rahoillaan. Se oli huomattava taloudellinen uhraus, joten sitä harkittiin tutkijaperheissä kauan. Saman vuosikymmenen lopulla tietokone, oma tai työnantajan, oli jokaisella työnsä vakavasti ottavalla tutkijalla. Samalla entiseen tapaan koneella tai käsin kirjoittavat alkoivat näyttää reliikeiltä kadonneesta maailmasta. Mullistus oli kuitenkin lempeämpi kuin metsätöissä; tutkimusta pystyi vielä tekemään vanhoilla välineillä ja työtavoilla. Metsäalalla metsään ei ollut enää asiaa pokasahalla, vänkärillä, kirveellä ja hevosella. Metsistä muun muassa katosivat jäädytetyt varsitiet, joita tällaisiin työtapoihin tarvittiin. Ne, jotka eivät kyenneet siirtymään uusiin välineisiin ja työtapoihin, syrjäytyivät. Monesta metsurista tuli katkeria pitkäaikaistyöttömiä, osa pelastui huolto- ja ylläpitotöihin, joita oli ennen väheksytty.
Yhteinen piirre molemmilla aloilla on taas iän vaikutus eli sukupolvisuus. Nuoret oppivat helpommin. He siirtyivät ongelmitta uuteen maailmaan, vaikka se ei tietokoneet valinneilla ollut aina helppoa. Ensimmäisissä tekstinkäsittelyohjelmissa oli sellaisia ohjelmointivirheitä, että niistä nykyisin kai huudettaisiin poliisi paikalle. Vanhemmasta tutkijapolvesta monet putosivat, he eivät koskaan oppineet kunnolla tekstinkäsittelyä. Heillä julkaisuaktiviteetti hiipui ja lopulta sammui. Murroksessa tutkijaurat jäivät aikaisempaa lyhyemmiksi, kun monet jättivät vaikeaksi muotoutuneen tutkimuksen sikseen. Ennenhän suurten prosessualistien tutkimuksia julkaistiin usein postuumisti, kun tutkimusta tehtiin kuvainnollisesti viimeiseen hengenvetoon saakka.
Yksi ero metsäalan ja tutkimusalan kehityksessä pistää silmään. Metsäalalla työnantajat pakottivat työntekijänsä uusiin välineisiin ja työtapoihin. Jopa valtio saatiin tukemaan siirtymää moottorisahoihin suurilla verohelpotuksilla. Ne olivat sitä luokkaa, että moni metsuri hankki sahan vaikkei sitä osannut käyttääkään rutiinimaisesti. Moottorisaha sai paikkansa laverin alla. (Työnantaja olisi luultavasti sahat antanut, mutta metsäalalla oli vanha perinne, jonka mukaan metsurilla oli omat työvälineet ja hän itse ne hankki ja huolsi.) Yliopistoilla luottamusmiesjohto suhtautui tietokoneisiin ynseästi usein jopa vihamielisesti. Tietokoneen tarpeellisuutta vähäteltiin, eikä koneita työnantajan puolesta haluttu hankkia, ennen kuin oli pakko. Sen sijaan vahvat opiskelijajärjestöt saivat aikaan opiskelijoille tarkoitetun tietokoneluokan. Siellä opiskelijat saattoivat kirjoittaa gradunsa moderniin tapaan tietokoneilla. Varma konsti saada laitoksen esimies puolustuskannalle (ja välillä hermostumaan) olikin kysyä, miksi opiskelijat tarvitsivat tietokoneen mutta tutkijat eivät! Vastarinta selittyy osaksi totutulla säästäväisyydellä, koneet olivat kalliita (nykyhintoihin verrattuna parikymmenkertaisia) ja laitosten toimintarahat pieniä. Osaksi ehkä ajateltiin, että tietokoneet olisivat vain muotioikku, joka pian painuisi historiaan. Tietokonealan harvat ammattilaisetkaan eivät olleet järin optimistisia. Historiaan on jäänyt IBM:n pääjohtajan ennustus 1950-luvun alusta, jonka mukaan maailmaan tarvittaisiin enintään viisi tietokonetta.
Vähitellen laitokset kuitenkin alkoivat ostaa tutkijoiden käyttöön tietokoneita, aluksi yksin kappalein. Kuten arvata saattaa, se johti melkoiseen brouhahaan siitä, kuka koneen saisi. Kaikki, etenkään vanhemmat, eivät sellaista riesakseen halunneet, mikä helpotti painetta. Nuoremmat kiistelivät railakkaaseen tapaansa etenkin siitä, saisiko yliopiston koneen sellainen, joka oli jo hankkinut oman tietokoneen. Joidenkin mielestä ei, ”heillähän on jo tietokone”. Argumentin epäreiluus ei tainnut koskaan aueta sellaista esittäville. Koneiden yleistyessä kiistat vaimenivat ja lopulta katosivat. Tiedekunnan hallintokin kantoi kortensa kekoon, toisin sanoen otti kantaa omiin ja työnantajan koneisiin. Kontribuutio oli jopa ajan mittapuussa kummallinen eikä ainakaan rakentava. Kaikille tiedekunnan työntekijöille lähetettiin kirjallinen ilmoitus. Ilmoituksen mukaan yliopisto ei vastannut yliopiston tiloissa olevista tutkijoiden omista koneista, vaan vastuu niiden häviämisestä tai rikkomisesta on omistajalla. Koneet oli vietävä kotiin loma-ajoiksi ja muutoinkin. (Tässä kannattaa muistaa, että tietokoneet olivat painavia ja suurikokoisia; niitä ei siirrelty samalla vaivalla kuin nykyisiä kannettavia tietokoneita). Jossain vaiheessa vielä laitoksen yleisavaimet kadotettiin. Ja johdolta tuli uusi viesti, jossa toistettiin, ettei yliopisto nyt ainakaan vastaa tutkijoiden omista koneita. Onneksi mitään ei tapahtunut, eikä näiden kyseenalaisten vastuuvapautusjulistusten pätevyys yliopiston onneksi tullut testatuksi tuomioistuimessa. Yliopistohan olisi oikeudenkäynnin varmasti hävinnyt. Omia tietokoneita oli pakko käyttää päivittäisiin työtehtäviin, ja tiedekunnan johto sen erinomaisen hyvin tiesi.
Miksi tämä on tarpeen kertoa. Tällaista vanhaa muistitietoa tietenkin kannattaa vaalia, se on sitä ”katoavaa kansankulttuuria”, jota tulevat tutkijapolvet mielellään lukevat, samalla iloisesti naureskellen. Kertomiseen on toinenkin syy: tietokonemullistuksen kokemuksista kannattaisi ottaa oppia. Seuraava teknologian hyppäys, tekoäly (AI), kun hengittää jo niskaan. Luultavaa on, että oikeustieteen tutkimuksessa kehitys seuraa samoja sosiologisia ja sosiaalisia lainalaisuuksia. Osa tutkijoista omaksuu nopeasti, osa syrjäytyy. Mullistus on kuitenkin vielä nopeampi: uusia investointeja ei tarvita, koska järjestelmät ovat valmiina, osa niistä on jopa ilmaisia (kehittyneimmät ovat toki maksullisia). Varmaa joka tapauksessa on, että ”ne jyräävät meitin” eikä Hietasta tai Koskelaa tähän hätään löydy.
Risto Koulu
Aikaisempia blogiuutisia
Keskusteluja tekoälyn kanssa – osa 3. ilmestynyt 9.5.2025.
Kirjallisuutta
Parikka, Raimo : Suomalaisen työn historiaa – korvasta konttoriin. Suomalaisen kirjallisuuden seura 1999.
Asiasanat: ammattien sosiologia, teknologinen muutos, tietokoneet, tekstinkäsittely, tutkimusyhteisö, sosiaaliset suhteet, työnantajan asenne, syrjäytyminen
